III.
Iiwanan karkulas.
Pienoisessa huoneessa, Iiwanan asunnon yläkerrassa, wastapäätä wanhaa rakennusta, jonka seinällä myöhemmin nähtiin räätälimestari Räisäsen Kajanderiksi maalattu nimi ruotsiksi ja wenäjäksi, istui yksinään nuori tyttö, lukien kirjettä, kyhättyä huonolle paperille, jonka toisella puolella oli jonkun tupakkitehtaan waakuna ja nimi. Tämä kirje saattoi kuitenkin olla rakkauden kirje, ja tuo ankkurin kuwa siinä saattoi olla toiwon ankkuri. Waan olkoon kuin hywänsä, kirje oli nyt nuoren tytön hienoissa käsissä. Syys=illan hämärässä, tämä yhdellä neliruutuisella ikkunalla walaistu huone oli jo jotenkin pimeä. Mutta siinäkin heikossa walossa saattoi wielä nähdä, että huoneen asukas oli kaunis neiti, noin seitsemän, eli kahdeksantoista wuoden iällä. Wähän kellertäwä pimeä tukka, jonka kiharat riippuiwat hänen lumiwalkealla kaulallansa, piiritti soman suikulaisen, hywin säännöllisen muodon, jolle milt'ei wähän suuri, mutta somasti alaspäin kaarewa nenä ja pieni hymyyn wiwahtawa suu antoiwat ominaisen sulouden. Kun hän noin järkähtämättä piti silmänsä kädessään olewassa kirjeessä, häntä woi luulla lewollisimmaksi lapseksi, jolla ei wielä ollut yhtään wakaisempaa ajatusta. Mutta kun hän kirjeestä nosti suuret siniset silmänsä, joissa nyt wärisi kirkkaat kyyneleet, niin hänen katseessaan wilahti jotakin, joka miltei säikäyttänyt, sillä näissä silmissä oli jotakin outoa, jotakin, mikä waikutti kuin salaisuus, jota aawistetaan, mutta ei woida arwata. Tämmöinen oli Olga, Iiwanan ja hänen suomalaisen waimonsa ainoa tytär. Sywä huokaus nousi hänen rinnastaan, silloin kun hän oli päättänyt lukemisensa ja kääri kokoon luettua kirjettä, suurten kyynelten tippuessa hänen hohtawille poskillensa. Mutta hänen näkönsä ei ollut kuitenkaan surullinen, se oli paremmin iloinen. Yhtäkkiä hän kawahti ylös, otti päähänsä mustan huopalakin, joka oli pian samaa kuosia kuin mitä eräät talonpojat käyttäwät seuduissa Wiipurin eteläpuolella: matala päälaki ja kapeilla lierillä, mitkä korwallisilla owat käännetyt ylöspäin, mutta otsalla wähän alaspäin limpsaksi silmien eteen. Paiskattuaan olkapäillensä hienon silkkiwiitan, mikä ulottui pian jalkoihin asti, hän pujahti ulos, lukitsi owensa ja pisti awaimen powellensa. Tultua pihalta kadulle, hän seisattui Punaisen Lähteen kohdalla, katsahti pikaisesti ympärilleen ja lähti kiiruilla askelilla astumaan Karjalantietä Papulaan päin, jossa jotenkin pitkä silta eroittaa kaupungin piirin maakylistä. Pian joka askeleella, minkä hän otti, katseli hän molemmin puolin katua eteensä, siwuille ja taaksensa, ikäänkuin peläten kenen häntä tawoittelewan. Päästyään ulommaksi maantielle, jossa itse kaupunki jo oli loppunut, hänen askeleensa hiljeniwät, ja nyt hän käweli ihan lewollisena, silmät eteensä maantielle, niin loiwa kuin sywässä hämärässä woi selittää. Sillä tawoin hän tuli wihdoin Papulan sillalle. Kaikki oli hiljaan, ketään ei sattunut hänelle wastaan. Hän pian juoksi tämän sillan yli, mutta niin kewiästi, etteiwät muuten heiluwat siltapalkit ehtineet antaa kuulua pienintäkään kolausta.
Olga oli tuskin päässyt sillan yli ja pienen hiekkakentän taa, jonka läpi nykyinen maantie on kaiwettu, kun hiljainen hoihkaus kuului juuri kuin kentän sisästä, ja nuori tyttö wapsahti, seisottaen askeleensa. "Olga", kertoi uudelleen sama kuiskutus, ja Olgan huulilta kuului wieno sopotus, jota tuskin woi selittää nimeksi Simpsa. Seuraawana tuokiona solakka miehen haahmo pujahti mäen rinteessä riippuwan kiwen takaa esiin ja riensi Olgaa kohti, lewitti molemmat kätensä ja puristi tytön syliinsä. He oliwat hywän aikaa äänettä, katsoen waan toisiensa silmiin.
—"Sinä pääsit kuitenkin tänne", sanoi wihdoin Olga. "Kuinka olen ollut sinusta huolellisna! sinä olet jo kuulutettu kaikissa kirkoissa, ja kaupungin polisi wartioi joka päiwä tawatakseen sinut kiinni."
—"Tuskin woit kuitenkaan arwata mitä teitä minun on täytynyt kuleksia", sanoi nuorimies, puristaen uudelleen syliinsä Olgan. "Kulakow on tahtonut kääntää nurin taiwaat ja maat. Arwaatko mitä pakoni on hänelle tuottanut? Hänen kaikki niin sanotut orjansa owat paenneet, hän on käynyt Pietarit ja Helsingit ja Jumala tiesi mitä kaikkia hän on haalinut kokoon. Mutta minun päälleni on määrätty palkinto, nimismiehet, silta= ja jahtiwoudit, Kulakowin kaikki lähettiläät etsiwät minua joka paikassa. En tiedä minä silmänräpäyksenä he syöksewät minulle niskaan ja sitowat minun pahantekijänä. Hän on ilmoittanut minun wietelleen hänen palwelijansa karkaamaan ja että itse olisin karannut ja wienyt kerallani hänen kalliit waatteensa. Häntä on uskottu, ja minä olen tehty karkulaiseksi, olen kuullut, että näköni ja waatteeni owat kuulutuksissa luetellut—ja kaiken sen ohessa minulla on powellani puhdas papinkirja, jolla woin matkustaa ympäri Suomen, jolla woin hakea mitä palwelusta hywänsä."
—"Murheeni siis ei ole ollut turha", sanoi Olga puristuen nuorukaiseen. "Koko tämän päiwän olen wawisnut, olen luullut mahdottomaksi, että woisit päästä tänne ja wiimeksi, uskotko mitä pelkään? Isäni, joka palwelee kaupungin polisissa, on saanut käskyn ottaa kiinni erään karkulaan, jota juuri tänä iltana odotetaan tulewaksi—tänä iltana kun kapteni L. wiimeisen päiwän palkkaa sotamiehiä Wiipurin pataljonaan. Isälläni on paraillaan nuuskijat joka kadulla."
—"Joka kadulla?" huudahti Simpsa pelästyen.
—"Ja minua peloittaa, että tawoitettawa karkulas olet sinä."
—"Sen hän olisi saanut aikaan, kunnoton. Hän warasti minulta kaikki kirjat ja paperit, ja niissä oli sinun kirjeesi, jossa oli nimitetty tämä päiwä—hän on siis pettänyt wirkakunnat ja kaupungin hallituksen."
—"Hän on warmaan sen tehnyt, Simpsa. Meidän on pelättäwä pahinta. Jos kerran sinun tapaawat, usko minua, sinä olet hukassa. Saat seista loppumattomat tutkinnot, istua raudoissa wuosikaudet, tulla kyydityksi käräjäpaikasta toiseen, ja waikka wihdoin onnistuisit todistaa wiattomuutesi, olisit kuitenkin häwäisty kuin suuri pahantekijä."
—"Mutta, Olga, pelkosi on nyt turha. Ilta jo on niin hämärä ja sinun seurassasi arwelen tulla kaupunkiin. Tiedäthän, minä olin Kulakowin howiräätäli, kelwannenhan kaupungissa edes oppipojaksi."
—"Simpsa!" sopotti Olga, "rakastaisitko sotamiehen ammattia?"
—"Josko sitä rakastan? Olgaseni, sinun tähtesi kaikkea, mikä sinulle on mieluista."
—"Sama ajatus, josta sinulle kirjoitin, on minulla wieläkin. Kapteni
L. pestaa tänä iltana wiimeisen kerran sotamiehiä. Tunnetko hänen?"
—"Ai, sama pitkä sotaherra, joka kesällä Walamo=matkalla puheli kanssasi franskaa? ja joka jo silloin kysyi minulta tahtoisinko ruweta sotamieheksi."
—"Sama kapteni asuu isäni talossa, Punaisella Lähteellä. Nyt otamme syrjäkatuja, minä saatan sinut hänen luoksensa, sinä otat pestin, saat alaupserin ammatin ja silloin kukaan ei tohdi sinuun ryhtyä."
—"En tiedä enää, oletko ihminen tahi Jumalan enkeli, waan siitä ajasta kun tulin sinun tuntemaan, minulle on alkanut aiwan uusi elämä. Kaikki menestyy minulle ja wiimeksi en tiedä mihin onneni minun sysää. En epäile nyt enää mistään. Olga, lähtekäämme, minä seuraan sinun neuwoasi."
—"Ei, Simpsa, hämärä on wielä liian läpikuultawa, käwelemme wähän täällä ulompana. Pimeällä heidän on waikea sinua tuntea."
Näin puhellen he oliwat tulleet sillan yli ja arweliwat kääntyä wähäiselle polulle, joka johdatti Papulan puoleiselle kiwikko=mäelle. Mutta silloin alkoi suuria pisaroita pudota heidän päällensä, ja ennenkuin ehtiwät mihinkään, kowa rankkasade pauhasi alas paksusta pilwestä. Olgan hieno waatteus kastui heti läpimäräksi.
—"Olga, sinä wäriset, kiiruhtakaamme, minä saatan sinun kaupunkiin, waikka henkeni waaralla."
—"Ei", wastasi Olga. "Silmänräpäys wielä, sitte ei mikään silmä woi sinua tuntea."
—"Minä suostun, mutta sen ajan woimme käyttää hyödyllisesti. Sinun silkkiwiittasi on ihan märkä ja sinä wilustunut. Minun sarkanuttuni on sen sijaan wielä kuiwempi ja lämmin. Me woimme waihtaa, minä olen tottunut wiluun ja siedän enemmän."
—"Minä olen sinun wallassasi, Simpsa. Kas tuossa silkkiwiittani, mutta pelkään, että tulet katumaan."
Simpsa jo oli riisunut nuttunsa ja kun Olga myös oli riisunut päältään omansa, niin wiitat oliwat pian waihdetut. Olga ei woinut olla nauramatta, niin hullulle hänestä näytti Simpsa hänen silkkiwiitassaan. Mutta Simpsa ei nauranut wähemmin Olgalle, jolle tuo sarkanuttu ulottui warpaihin asti.
—"Sinä olet nyt kantapäästä kiireesen kuin Kulakowin orja", sanoi hän.
—"Mutta tämähän onkin paras keino pettää kaikki nuuskijat", sanoi Olga nauraen.
—"Waan jos se saattaa pulaan sinun, ja wiimeksi——"
—"Saat olla siitä huoletta. Mitä he minulle woisiwat?"
Simpsa ei woinut enää pidättyä, hän puristi syliinsä Olgan.
—"Mutta nyt saammekin jo lähteä edelleen", sanoi Olga, pyrkien irti
Simpsan syleilystä.
Simpsa painoi häntä wielä rintaansa ja warasti häneltä suutelun—ja se oli ainoa warkaus, jonka hän oli tehnyt. Molemmat lähtiwät sitte wieretysten astumaan kaupunkiin päin. He oliwat pian häwinneet esikaupungin nyt jo melkein pimeille kaduille. He kulkiwat hitaasti, sillä edellisten päiwäin sade oli liottanut kiwettömät kadut pehmeiksi, että useassa paikassa saiwat kaalata liassa ja wedessä. Tätä ehtiwät kuitenkaan tuskin huomata. Simpsan silmissä walosti waan ne uudet tulewaisuuden toiweet, joita Olga oli hänelle kuwitellut. Kuusi wiikkoa wuodessa on koko palwelusaika, oli Olga hänelle sanonut. Muun ajan hän saisi asua kaupungissa ja tehdä räätälin työtä, ostaa pienen talon, koristaa sen heidän oman mielensä mukaan ihanaksi kodiksi, ja Olga sitte, tuo ihana ja suloinen tyttö, joka eräissä wiikoissa oli walloittanut koko hänen sydämmensä ja jossa nyt riippui koko hänen elämänsä onni, hän astui nyt hänen wieressään ja meni suoraan hänen edellään lian ja wesilammikkoin halki, kaikki hänen tähtensä, hänen, joka moniaita wiikkoja sitte wielä oli orjana armottomalla isännällä ja joka nyt häntä ajattaa perästä pahantekijänä ja karkulaisena. Ja tuo sama Olga ei ollut wielä sanallakaan sanonut, että hän häntä rakastaa, mutta tarwitsiko hän enää sanoja? Hän tunsi sen sydämmessään, hän oli sen jo nähnyt Olgan hehkuwista silmistä.
Olgan sopotus keskeytti nämä Simpsan ajatukset.
—"Näetkö tuolla nuo kaksi lyhtyä?" sanoi hän, wetäytyen Simpsan wiereen ja osoittaen kädellään, "ne owat Punaisella Lähteellä, aiwan tässä esikaupungissa. Niistä on toinen lähteellä, toinen sen wastassa isäni talon portilla. Meillä on nyt waan muutamia askelia enää, kun tulemme sinne. Tuo yksinäinen tuli, joka paistaa wasemmalla, se on kapteni L:n ikkuna, ja onneksemme hän on siis kotona."
—"Tämän wiimeisen matkan woin juosta, Olga, anna minun ottaa sinut syliini, minä kannan sinun kewiästi kuin linnun pojan noiden wesipaunujen yli."
—"Se ei olisi niinkään terweellistä", wastasi Olga, "täällä emme ole Laatokan rannoilla, ja tämä wäli ei ole se kapea salmi, jonka yli siellä kannoit minua saareen, joka on Kulakowin howin rannassa; en woi koskaan sitä päiwää unhottaa. Täällä saattaa olla silmät missä ei aawistakaan, woisimme huomenna olla jokaisen suussa ympäri kaupungin."
Simpsa oli tuskin kuullut Olgan wiimeistä puhetta, jonka ajalla he oliwat seisahtuneet. Hänen näkönsä oli kääntynyt taaksepäin, yhtaikaa kun hän oli ottanut Olgan käden, ja puristaen sitä sopotti pelästyneenä: Olga!
—"Kuulitko sinä mitä, tahi näitkö mitä?" kysyi Olga säpsähtäen.
—"Se saattoi olla erheys", wastasi Simpsa, "waan mainitessasi Laatokan saarta, luulin kuulleeni askelia takanamme ja silmäni kääntyi sinne. Warmaan se oli joku mustempi kohta tiessä, mikä silmissäni wilahti kuin ihmisen haahmo ja samassa katosi."
—"Saat olla huoletta, Simpsa, minun mustassa silkkiwiitassani sinua ei oma äitisikään woisi tuntea päiwällä, wähemmin muut pimeässä."
—"Waan minulla on wielä oma lakkini, ja senkin tunnusmerkit saattawat olla kirjoissa."
—"Ja sade jo on liottanut läpi minun lakkini, niskani jo on wallan märkänä."
—"Minä lahjoitan omani sinulle", wastasi Simpsa, otti Olgan lakin ja painoi oman talonpoikaislakkinsa Olgan päähän.
—"Minua he eiwät kuitenkaan woi wangita", sopotti Olga. "Ja wiimeksi, isäni tuntisi minun kohta äänestä. Mutta waikka olet noin pian tuntemattomaksi puettu, pelkään kuitenkin, että saattaisiwat huomata walepukusi ja ottaa sinut kiinni juuri mennessäsi kapteni L:n luo, sillä koska Kulakow on lukenut sinulle lähetetyn kirjeeni, jossa kaptenista ja tästä illasta olin maininnut, niin he owat nyt waroillaan ja epäilewät jokaista. Ja kun sentähden pihassa emme saa silmänräpäykseksikään seisattua, minun täytyy neuwoa sinua tässä. Siis tultuasi pihaan käännyt ensimmäiseen oween wasemmalle ja eteisessä taas kohdastaan oikealle. Jos ken sinun näkee, saattaa luulla minun tulewan kotiin. Kun kerran olet kaptenin luona, silloin ei kukaan woi sinuun ryhtyä. Ainoasti, jos he sitä ennen tapaawat, woiwat julistaa sinut karkulaiseksi, jonka saattawat ensin panna linnaan ja sitte lähettää takaisin entiselle isännällesi, joka pieksäisi sinut kuoliaaksi. Nyt siis wiimeisen kerran täniltana hywästi!"
Simpsa syleili wielä kerran Olgaa, ja molemmat läksiwät sitten kiiruilla askeleilla ja kowemmin sykkiwin sydämmin rientämään määrättyä porttia kohti. Kaikki oli hiljaista. Rattaiden jyrinä linnan kiwikaduilla ja eräitä heikkoja ääniä kuului loitompaa. Sade kohisi waan wesisille kaduille. Olgan ja Simpsan askeleet tuskin kuuluiwat. Lyhtyjen walo alkoi tehdä selitettäwäksi heidän haahmonsa. Olga oli jättäinnyt wähä jälemmäksi. Hänen ei tarwinnut enää muistuttaa Simpsaa, joka kääntyikin suorastaan porttiin, ja tuo julkisesti kuulutettu karkulas oli nähtäwästi pelastettu. Hänen polwensa wapisiwat, astuessa jalkaansa portin sisäpuolelle. Olga seurasi jo pian hänen kantapäissään. Simpsa oli pian yhdellä hyppäyksellä pihan yli.
Olgan toinen jalka oli jo myös portin sisäpuolella ja toinen jo oli nousemassa perästä, kun kaksi kättä painui hänen silmiensä eteen. Hän koetteli huutaa, mutta rautakourat puristuiwat hänen suunsa eteen, tukehtunut huokaus oli ainoa, mikä hänen rinnastansa pääsi ja käwi Simpsan korwaan juuri hänen päästyä määrätylle owelle. Seuraawana tuokiona Olga jo oli wedetty portista ulommaksi kadulle loistawan lyhdyn alle.
—"Oikein, kaikki tunnusmerkit, sama mies", kajahti Iiwanan karkea ääni.
Olga koetti huutaa, hän koetti ryöstäidä irti, kaikki turhaan. Paksu huiwi kääriytyi hänen suunsa ympäri, molemmat kätensä wedettiin selän taa ja sidottiin nuorilla. Silloin taas kajahti hänen korwiinsa tuttawa ääni. Hänen isänsä seisoi aiwan hänen wieressään ja katsahtaen waan pikaisesti Olgaan huusi korkealla äänellänsä:
—"Tämä on wiimeinen iltanne, jos laskette hänet irti. Linnaan ja rautoihin, tuossa on passitus."
Seuraawana tuokiona hewoinen oli paikalla, ja polisipalwelijat nostiwat wangitun keskeensä rattaille ja katosiwat pimeyteen.