I.
Oli eräs kesäilta, lämmin ja tyyni. Kukkaset, ihanimmat kaikista maanosista, lewittiwät suloisen tuoksunsa kiwiseinillä piirityssä puistossa. Waan tämä ihana puisto, joka muina sellaisina iltoina wilisi täynnä käwelijöitä, oli nyt tyhjä ja äänetön. Yksikään paikan nuoria kaswattilaisia ei tänä iltana halunnut nauttia luonnon ihanuutta ahtaassa piirissä, jossa puiston käytäwät oliwat ainoat paikat, missä he woiwat enemmän jaloitella ja hengittää wapaampaa ilmaa. Nuoret kaswattilaiset, pari kolme sataa tyttöä, oliwat unhottaneet tawallisen wapaushetkensä. Ympärillä olewista kiwihuoneista kaikui iloiset säweleet. Laitoksen johtaja, anna Iwanowna, oli entisen tawan mukaan kutsunut nuoret kaswattilaiset huoneihinsa tanssiin, ennenkun hän ne päästi kesäluwaksi, erään kuukauden ajan wapauteen. Tämä ilta oli sellainen odotettu hetki, jolloin nuoret neidet saiwat harwinaisen huwin kohdata wähän sitä maailmaa, joka melkein koko heidän kaswatusajallensa oli heiltä suljettu. Millä innolla he täksi hetkeksi antautuiwat hillittömän huwin waltaan, sitä ei woi kertoa muuten kuin näkemällä sitä wiatonta iloa, jota nyt loisti heidän silmistään.
Nuoret neidet, mitkä nyt oliwat kokoontuneet Anna Iwanownan salissa, oliwat Wenäjän korkeimmista suwuista. Ne oliwat ruhtinain, kreiwien, paronein ja korkeinten wirkamiesten tyttäriä ympäri Wenäjän, osittain Suomestakin. Näiden seassa oli kuitenkin monta köyhän aatelismiehen tytärtä, jotka oliwat saaneet onnen tulla tähän Wenäjän parhaimpaan kaswatuslaitokseen. Mutta aatelisuus oli aina wälttämätön ehto sellaisen etuoikeuden saantiin. Jokainen, ken katseli noita nuoria kaswattilaisia, sai siis olla wakuutettu, että se oli waan puhtainta aateliswerta, mikä hohti tänä iltana heidän muutoin waaleissa poskissaan. He oliwat tänään todellakin suloisia, monta täydellistä kaunotarta. Nuoret miehet, jotka oliwat tähän iltaseuraan kutsutut, noin satakunta nuoria upseria ja ylioppilaita, näyttiwät tuskin woiwan noiden erinäisten kauneusten wälillä walita. Kuitenkin, ennenkun iltahuwi oli päättynyt, eräs pian täysikaswuinen neiti oli woittanut kaikkien ihastuksen. Se oli tuo, joka nyt kewiästi lentää walssissa erään ylioppilaan kanssa. Molempain silmät lepääwät nähtäwällä lempeydellä toinen toiseensa, ja seuran tarkkuus on eräitä silmänräpäyksiä kiinnitetty tähän ihanaan pariin. Tämä seisattuu wihdoin wanhan ruhtinatar Marandan eteen, joka tyytywäisyydellä ojentaa kätensä ihanaa neittä kohti ja wetää hänet syliinsä. Nuori ylioppilas seisattuu wähän syrjään, katsellen wielä yhä sulotarta.
—"Minä olen tänä iltana sinusta hywin iloinen, Luisa", sanoi ruhtinatar Maranda, tehden hänelle tilaa wiereensä.
Luisa katsoi ruhtinattaren silmiin, suloinen hymy huulilla, joka osoitti lapsen kiitollisuutta ja wiatonta iloa.
—"Tunnetko, Luisa, tuon nuoren miehen, jonka kanssa äsken walssasit?" kysyi ruhtinatar.
—"Minä näen häntä ensi kerran, se on herra Ernest."
—"Ernest? tuoko, joka seisoo nyt pian edessämme? Sinä erhetyt, Luisa, se ei woi olla waan herra Ernest", sopotti ruhtinatar, katsellen nuorukaista, jonka silmät yhä oliwat Luisaa kohti.
Luisa nosti silmänsä ja punastui. "Hänen nimensä on Ernest W.," wastasi hän, katsoen alas ja antaen kätensä solua ruhtinattaren käteen. "Äiti, te ette usko mikä erinomainen mies hän on, tuo Ernest; tässä ei ole yhtään hänen wertaistansa, hänen puheensa on niin wilkas ja huwittawa."
—"Olisi hauska saada hän tuttawaksi", sanoi ruhtinatar. Hän oli tuskin ehtinyt tämän sanoa, kun herra Ernest, joka wälillä oli häwinnyt joukkoon, jälleen tuli Luisaa kohti ja wei hänet uuteen tanssiin, joka juuri alkoi. Ruhtinattaren silmät seurasiwat alati tätä ihanan paria, waihdellen Luisasta Ernestiin ja Ernestistä Luisaan. Mutta miten se lie ollut, utelias ruhtinatar ei saanut koko illassa puhutella nuorukaista, joka näytti olewan enimmän huwitettu Luisan seurasta. Luisa oli liian kainu esittämään ruhtinattarelle, ja Ernest näytti liian wähän rohkealta sitä tekemään itsekseen. Hän oli kuitenkin saanut halun tulla tuntemaan tuon onnellisen wanhan naisen, jota Luisa näytti pitäwän äitinään. Sen sai kuulla hänen puheestaan eräälle upserille.
—"Ken tuo wanha nainen on, jonka wieressä ihana Luisa nyt istuu?" kysyi hän uudella uteliaisuudella. "Kun katselen hänen muotoansa, woisin luulla häntä Luisan äitiksi, niin paljon heidän näkönsä wiwahtawat toisiinsa. Mutta hän on liian wanha Luisan äitiksi ja Luisa liian nuori hänen tyttärekseen."
—"Niin se on", wastasi puhuteltu, kreiwi Kurakin. "Ruhtinatar Marandalla on yksi ainoa poika, joka on äsken tullut kenraliksi, ja saanut päällikön wiran Krimissä. Ruhtinatar itse elää talwet täällä Pietarissa. Kesäksi hän muuttaa eräiksi kuukausiksi yksinäiseen maahowiinsa Dynajoen warrella. Hänen poikansa, kenrali Maranda on moniaita wuosia sitte nainut ja lapsiton. Ruhtinatar on ottanut köyhän sukulaisen tyttären, en tiedä mistä, ehkä Kaukason takamaista, ottotyttärekseen, ja hän se on, tuo kaunis Luisa, jonka näette nyt istuwan hänen wieressään. Parin wuoden perästä, kun Luisa pääsee ulos täältä, ruhtinatar aikoo ottotyttärineen muuttaa howiinsa Dynajoelle".
—"Merkillistä", sanoi Ernest, "minulla oli hänestä ihan toinen ajatus. Olin kuwaillut Luisan kuuluwan korkeimpiin säätyihin, yhtaikaa kun huomasin hänessä niin paljon ainetta kansasta, jota hän woi olla nähnyt waan lapsena. Minua huwittaa hänen erinomainen älynsä, enemmän wielä kuin tuo säihkywä tuli hänen mustista silmistään. Siinä on etelän tulisuus ja pohjoisen waloisuus ihanimmasti yhdistetyt. Hänen wilkas puheensa hengittää niin paljon wapautta ja tietoa yhteiselämän tärkeimmistä oloista, että hämmästyin kuullessani niitä tässä kaswatuslaitoksessa, joka on maailman elämälle niin suljettu ja pian luostari=elämän tawoin järjestetty."
Orkesterin jyrisewä kutsunto keskeytti ystäwäin puheen. Wielä kerran lensi Ernest Luisan kanssa raiwoisessa walssissa. Hän ei woinut olla wähän puristamatta Luisan kättä silloin kun hän taukosi. Luisan kaswoille räwähti sywempi rusehdus, mutta sitä ei huomannut kukaan paitsi Ernestiä. Mutta Ernest tunsi myös sydämmensä sykkiwän liukkaammin. Hän oli tähän asti ollut waan raiwoinen nuorukainen, yksi niitä, joille jokainen nainen on paljas leikkikalu, jonka seurassa woi wiettää jonkun työttömän hetken, mutta jonka yhtä helposti woi unohtaa. Ensi kerran hän tunsi naisen kuwan painuneen sydämmeensä. Mikään naisen silmä ei ollut niin liikuttanut hänen olentoansa kuin katsahdus Luisan ruskean synkeään silmään. Siihen asti, kun hän oli pitänyt Luisaa rikkaan ruhtinattaren tyttärenä, hän ei tohtinut mitään ajatella, ei antaa minkään uuden tunteen walloittaa sydäntänsä. Mutta kuultua salaisuuden, mikä oli hänen ja kaswatusäitinsä wälillä, Ernest jättäysi wihdoin tämän uuden suloisen tunteen waltaan. Luisa woi olla jonkun ruhtinaan tytär, mutta kuitenkin hän oli nyt loittona wanhemmistaan ottotyttärenä, ehkä kaukaisemman sukulaisen luona. Se ei siis woi estää muitakaan keskuuksia, jotka wielä enemmän woiwat poiketa hänen korkean sukunsa oloista. Ernest oli köyhäin wanhempain poika Wirosta, mutta hänellä oli teräwä äly, hän oli kohta päättäwä korkeamman opin haaran yliopistossa, hänelle oli awoinna Wenäjän awara waltakunta, pienen ruhtinaan arwo ei ollut hänelle enää mikään niin suuri korkeus, rikkaus ei ollut mitään, jota hänen olisi mahdoton milloin hywänsä saawuttaa. tämä tunto oli kerran hänen wallannut, ja kun raiwoinen tanssi hetkeksi oli päättynyt, Ernest kuiskasi Luisan korwaan ja pyysi hänen silmänräpäyksen ajaksi kerallaan erääsen siwuhuoneesen, mikä oli tanssisalin yhteydessä. Hämmästynyt neiti wapisi, hänen silmänsä lensiwät ympäri salin. Ruhtinatar oli paraillaan kiihkeässä puheessa laitoksen johtajan Anna Iwanownan kanssa. Pian tietämättänsä Luisa oli seurannut Ernestiä ja molemmat istuiwat kohta wierekkäin erään ikkunan sywennyksessä asunnon werandalle päin. He eiwät kumpikaan huomanneet naisolentoa, halwassa puwussa, joka seisoi werandalla awonaisen ikkunan pielessä, mihin joukko palweluswäkeä oli kokoontunut katsomaan tanssia.
—"Luisa", sanoi Ernest, huoaten sywästi. "Neiti Luisa, minun koko elämäni onni riippuu tästä hetkestä, sanokaa pikaisesti—tämä tuokio on kallis,—saanko sydämmessäni elättää suloista toiwoa, jossa on koko autuuteni? Minä rakastan teitä".
Luisan posket oliwat lentäneet tulipunaisiksi. Hänen kätensä oli solunut Ernestin käteen, jota se poltti. Heidän silmänsä oliwat palaneet toisiinsa. Ernest luki niissä wastauksen kysymykseensä. "Ernest!" kuiskasi Luisa tuskin kuuluwasti. Heidän huulensa oliwat kohdanneet toisensa ja äänetönnä paloi niillä ensimäinen suutelu. Kumpikaan ei tohtinut sanoilla häiritä tätä silmänräpäyksen autuutta.
Silloin kuului wieno naisen ääni ikkunasta, kielellä, jota Ernest ei ymmärtänyt. Mutta Luisa wawahti, hypähti ylös ja katsahti wapisten ympärilleen. Hänen silmänsä kohtasiwat ikkunassa wanhan naisen muodon ja parin kiiltäwiä silmiä, jotka weiwät weren hänen poskiltansa. Hän oli tullut kalman walkeaksi. Hän tahtoi paeta, waan alkoi horjua, ja ennen kun Ernest ehti mitään, hän lankesi herwotonna Ernestin syliin. Tämä ei ollut ymmärtänyt mitään sanoista, jotka näkyiwät niin säikäyttäneen Luisaa. Hän luuli jonkun kohtauksen tawanneen Luisaa ja aikoi lähteä etsimään apua. Mutta Anna Iwanowna jo oli huomannut Luisan häwiämisen salista ja ruhtinatar Maranda oli jo kaiwannut ottotytärtänsä. Molemmat tuliwat huoneesen, juuri kun hra Ernest arweli irtautua Luisasta. Anna Iwanowna wiskasi uhkaawan silmäyksen Ernestiä kohti. Mutta aika ei sallinut pitkiä tutkinnoita. Eräs neitsyt kiidätti lasin kylmää wettä, ja Luisa tointui pian ja oli kohta ruhtinattaren sylissä.
Ernest ei saanut enää koko illassa nähdä Luisaa. Hän jäi hirweään epäilykseen Luisan tilasta. Kotiin tultuaan hänen päässänsä pyöri sata ajatusta tästä Luisasta, jonka ilmestyminen oli hänelle yhtä suloinen kuin kummallinen. Hän tunsi kauhean lewottomuuden painawan tuntoansa. Luisa woi olla jonkun köyhän ja ehkä woitetun ruhtinassuwun tytär, ja illallinen tapaus woi tuottaa hänelle onnettomimmat seuraukset. Tuo ylpeä ruhtinatar saattaa hänet hylätä, kaswatuslaitoksen johtajatar saattaa eroittaa hänet laitoksesta. Sen toisen luuli hän lukeneensa molempain naisten wakaisista silmistä.
Näitä ajatellessa Ernest ei woinut nukkua koko yössä. Joka kerran kun hänen silmänsä painuiwat umpeen, hän luuli näkewänsä onnettoman Luisan ja hypähti ylös wuoteeltaan. Wasta aamulla, kun päiwän hälinä jo oli syntynyt kaduilla, hän sai jonkun hetken lewätä. Mutta herättyään, entiset ajatukset alkoiwat jälleen tehdä hänelle lewottomuutta. Hän woi nyt kuitenkin ajatella selwemmin. "Mitä kerran on tapahtunut, sitä ei woi enää auttaa", ajatteli hän lohduttaen itseään. "Mutta parempi tieto minun on saatawa, ja se ei liene aiwan mahdotonta. Minä ilmoittaudun Luisan sukulaiseksi ja pyydän saada häntä puhutella. Waan mitä sanon? Tuo wakainen johtaja saattaa minun tuntea ja kieltää minun pääsemästä Luisan puheille. Waan woinenhan kuitenkin saada hänestä paremman tiedon, woisin wiedä hänelle kirjeen ja sanoa sen olewan joltakin sukulaiselta."
Sanottu ja tehty. Ernest istui kirjoituspöytäänsä, pyöräytti eräitä sanoja ja sulki kirjeen. Sitten koetti hän sen päälle kirjoittaa Luisan nimeä naisen käsialalla. Niin warustettuna, hän pukeusi ja meni suorastaan kaswatuslaitosta kohti. Tultuansa sinne, hän näki läikkywät waunut, pari ylpeitä hewosia edessä, lähtewän kaswatuslaitoksen portilta. Mutta hän ei huomannut, että ihana naisen muoto näyttäysi waunujen ikkunasta ja wiittasi jotakin pienellä kädellään, ennenkun waunut jo oliwat siwuin ja kadonneet katujen hälinään. Ernest kiiruhti waan portaille ja ylös. Hänen rintansa kolkutti tuntuwasti, wetäistessä kellon nauhaa, joka riippui owella. Hänelle awattiin kohta. Hän lewottui nähdessä, ettei awaaja olut kaswatuslaitoksen johtaja, jota hän pelkäsi. Awaaja oli eräs wielä nuori hänelle tuntematon naiseläjä.
—"Minulla on kirje Luisan sukulaiselta", sanoi hän, "suokaa minun se antaa hänen omaan käteensä."
—"Te ette woi häntä tawata enää täällä. Ruhtinatar noudatti hänet juuri tänä aamuna kotiinsa."
Ernest waalistui. Oudoksuwa nainen katsoi häntä, naurahdellen.
—"Woittehan tawata hänet ruhtinattaren asunnossa", sanoi nainen.
—"Ja missä se on?" kysyi Ernest.
—"Ettekö sitä tunne? Ruhtinattaren linnan tietää jokainen, ken on wiikkokauden ollut Pietarissa."
Ernest kumarsi ja meni. Mutta löytää ruhtinatar Marandan linna oli työläämpi kuin puhuteltu nainen oli arwellut. Hän kyseli jokaiselta, ketä kohtasi, yksikään ei ollut senlaista nimeä kuullut. Hän juoksi ympäri kaupungin, kyseli jokaiselta ajurilta, postiljoneilta, kaikki turhaan. Wasta kolmantena päiwänä hänen onnistui päästä jäljille. Mutta miten hän hämmästyi, kuultua, että ruhtinatar Maranda oli päiwää ennen myynyt linnansa ja muuttanut Krimiin, jossa hänellä myös Mustanmeren rannalla oli ihana howi. Tämä oli kesällä 1851, jolloin Sewastopoli ja sen ympärykset wilisiwät täynnä asukkaita Wenäjän korkeimmista säädyistä. Ruhtinatar Maranda oli myös silloin jättänyt Pietarin ja asettunut tähän silloin hauskaan seutuun, jossa Mustanmeren laineet pitäwät kaiken wuotta ilman lauhkeampana kuin missään muussa Wenäjän maaseudussa. Ernest ei saanut Luisalta mitään tietoa. Hänen luultiin, erottua kaswatuslaitoksesta, seuranneen kaswatusäitiään Krimiin.