II.
Ernestille ei jäänyt mitään toiwoa tawata Luisaa, enemmän kuin kirjallisestikaan häntä puhutella. Hän oli harjoittanut lääketiedettä, ja ryhtyi nyt suuremmalla hartaudella kuin koskaan ennen päättämään oppijaksoansa. Kaikki wallattomuus ja raiwoisuus, joista hän kumppaneinsa seurassa oli tunnettu, oli järkiään hänestä kadonnut. Hän oli muuttunut wakaisimmaksi nuorukaiseksi. Hän edistyi opissaan suurilla askelilla, ja wuoden loppuun hän oli walmis jättämään yliopiston luennot.
Sitä ennen Turkin kanssa syntynyt riita oli wihdoin tuottanut sodan tätä waltakuntaa wastaan. Wenäjän sotawäki oli mennyt Moldawaan. Suuri joukko heitä tarwittiin sinne. Ernestissä heräsi uusi toiwo. Olihan Moldawa lähempänä Krimiä. Sota saattoi, kuten arweltiin, muuttua wielä lähemmäksi, joku sattumus woi antaa hänelle tilaisuuden löytää Luisan, jota paitsi hän ei luullut woiwansa elää. Ensi työksensä Ernest meni siis sotaministeriöön ja tarjousi wapaehtoisesti palwelemaan Turkin sodassa.
Hänen tarjouksensa oli hallituksen mieleen, ja hän sai järkiään luwan seurata lääkärinä armeijaa Moldawaan. Mutta ennen kun hän sinne ehti lähteäkään, tuli uusi sanoma joka pani wapisemaan koko Pietarin kaupungin. Länsiwallat oliwat julistaneet sodan Wenäjää wastaan ja uhkasiwat ensi awowedellä tulla woimallisella laiwastolla Itämerelle. Kulkupuheet sanoiwat heidän uhanneen ensin musertaa Sweaporin, sitte Kronstatin ja wiimeksi walloittaa Pietarin, eli kuten sanottiin, syödä aamiaisen Sweaporissa, päiwällisen Kronstatissa ja iltasen Pietarissa. Tämä sanoma muutti ensin tehdyn sotajärjestyksen. Suomeen täytyi lähettää osa sotawoimaa, suojelemaan tämän maan rantoja. Sinne tarwittiin myös lääkäreitä. Ernest sai käskyn seisottaa Moldawa matkansa ja seurata erästä pataljonaa Suomeen.
Tämä muutos ei ollut Ernestille ollenkaan mieluista. Tietää Luisan olewan Krimissä, tuhansia wirstoja etelässä, ja kuitenkin mennä Suomeen, ehkä tuhansia wirstoja pohjoiseen. "Enkö siis koskaan saa sinua nähdä, armas Luisa?" huokasi hän, saatua odottamattoman sanoman. "Miksi sinut ensinkään näin, ja täytyykö minun iäti sydämessäni kantaa sinun kuwaasi, saamatta sinua enää syliini puristaa? Ja wiimeksi, ehkä nähdä sinut toisen puolisona, oi, ei, ennen tahdon kuolla sotakentälle —tahdon wuodattaa wiimeisen weripisaran sydämmestäni ennenkun luopua siitä uskosta, että sinä rakastat minua ja pysyt uskollisena Ernestille, joka rakastaa sinua enemmän kuin omaa henkeänsä".
Eräitä päiwiä sen perästä Ernest oli matkalla Suomeen. Mihin hänen tuli seisattua, oli hänelle tietämätön. Sotawäki oli ensin majoitettu Wiipuriin. Erään wiikon perästä tuli uusi käsky lähteä edelleen. Se oli majoitettu peräkkäin Haminassa; Porwoossa, Helsingissä ja wihdoin Turussa. Kukaan ei tiennyt määräys=paikkaa ennenkuin käsky tuli astua edelleen. Tämä ammunta tapahtui kowalla pakkasella. Usia sotamies oli sairastunut tiellä, ja Ernest sai olla pian alati wirkansa toimessa: Luisan muisto oli tällä ajalla wähän haihtunut. Uusi sotilasseura ja uudet kumppanit haihduttiwat sitä enemmän.
Sellainen oli Ernestin laita, tullessansa Turkuun. Hän oli siellä majoitettu erään köyhän käsityöläisen matalaan taloon. Walmiit joka päiwä lähtemään edelleen, sillä joukon luulo oli, että he oliwat määrätyt Ruotsin rajalle, tahi wähintäki Ouluun,—kellään ei ollut aikaa eikä halua täällä wieraassa maassa hankkia tuttawuuksia. Upserit wiettiwät illat keskenään ja käwiwät enintä kaupungin rawintoloissa istumassa hetken ja toisen. Ernest oli saanut erään Pietarilaisia tuttawiaan, nuoren upserin parhaaksi ystäwäkseen. Luutnantti Aleksis, syntyisin Saksalainen, Liiwinmaalta, oli majoitettu myös pienessä talossa, aiwan Ernestin majatalon wastassa, toisella puolen katua.
Eräsnä iltana Aleksis tuli Ernestin luo ja näytti kuin hänellä olisi jotakin hywin hauskaa kerrottawaa.
—"Olisin hywin onnellinen", sanoi Ernest, "jos aina woisin olla niin hywällä tuulella kuin sinä Aleksis."
—"No, mitä minä surisin?" wastasi Aleksis. "Minulla ei ole ketään Pietarissa, jota ikäwöisin. Täällä löydän elämän yhtä iloiseksi kun kotimaassani. Ja miksi et sinä Ernest woi tehdä samoin?"
Ernest huokasi ja jäi wait.
—"Waan muisteletko wielä suloista Luisaasi? Silloin sanoit sitä kauneimmaksi neideksi Wenäjän waltakunnassa. Siinä erhetyit, Ernest. Minä arwelen päästää sinut sitä lumouksesta. Juuri tässä talossa, tuon seinän takana, aiwan wieressäsi olen nähnyt naismuodon, jonka rinnalla sinun Luisasi kauneus himmenee—ja Ernest, tiedätkö, minä olen päättänyt tänä iltana—."
—"Mitä kaikkea? Tämä on köyhän työmiehen talo, jossa en ole nähnyt kuin erään wanhan naisen—ethän sitä tarkoittane?"
—"Suuri erheys, Ernest. Täydellisin kaunotar, jonka olen nähnyt. Olen tuntikaudet häntä katsellut akkunastani, olen katsellut silmäni sokeaksi, tullut pian hulluksi."
—"Mitä kaikkia ajattelet, Aleksis?"
—"Enkä ajattele enää mitään, koko ajatukseni on seisattunut. Nyt arwelen ampua läpi aiwoni, jos et käy minua auttamaan."
—"Minäkö auttamaan sinua?"
—"Juuri sinä, auttamaan minua. Hän saattaa minua pelätä ja paeta—waan sinä, joka asut paikalla, sinä, joka tunnet hänen wanhempansa, askel waan lisäksi, woit tehdä minun heille tuttawaksi."
—"Sinä nostatat minussa suuren uteliaisuuden, Aleksis! Waan mitä sinä oikeastaan tarkoitat?"
—"Sinä saat luulla heti. Minulla on kaikki jo mietitty. Sinä tekeydyt ensin kaunottarelle tutuksi, ja sitte."——
—"Tutustan sinutkin."
Ernest oli todellakin arwellut, täyttää puolinaisen lupauksensa Aleksille. Niin kaukana rakkautensa esineestä, hänestä oli yhtä mitä seikkoja hän sai nähdä ja kokea; ja paitsi muuta, hän oli tullut uteliaaksi nähdä täällä Suomessa neiden, mikä Aleksin puheen mukaan olisi ihanampi Luisaa. "Woisinhan tehdä jonkun asian puhutella talonwäkeä", ajatteli hän ja aikoi seuraawana aamuna sen täyttää. Mutta kerran muistutettuna Luisan kuwa oli jälleen hänelle elpynyt, ja koko seuraawan yön hän näki waan Luisaa, kaikessa, mitä hän uneksi, oli hänellä aina edessä waan Luisa. Wasta herätessä tämä wiehättäwä kuwa hänen silmistänsä haihtui.
Hän oli herännyt aikaisemmin kuin tawallisesti. Aurinko ei ollut wielä nousnut. Ihana rusko oli siwellyt hänen pienen huoneensa ruusun wärillä. Hän hyppäsi ikkunaansa ja katseli ulos kadulle, ikään kuin etsien sitä suloista hahmoa, mikä wielä haamoili hänen henkensä silmissä. Kaupungin kadut oliwat tyhjät. Ainoasti eräitä palwelustyttöjä meni pitkin katua ohitse. Eräs nuori neitsyt astui nyt wesirimpi kädessä talon porttia kohti. Hän oli aamupuwussaan, pieni huiwi somasti kääritty päähän. Ernestin silmät lankesiwat neittä kohti, joka kiireillä askelilla juoksi portille. Tämä oli ihan tawallista, mitä hän oli nähnyt joka aamu. Mutta nyt hän painoi päänsä aiwan ikkunaan kiinni, hieroen silmiään ikään kuin paremmin nähdäkseen. "Herrainen aika", huudahti hän yht'äkkiä. "Enkö minä wielä ole walweilla? Onko tämä wielä yöllistä untani? Luisan muoto, aiwan Luisan muoto, jonka näin tuolla tytöllä. Woiko kaksi ihmistä olla niin yhden näköistä? Ja tuo silmäys, milt'ei pelollinen katsaus, jonka hän lähetti tätä ikkunaa kohti, minun ajatukseni seisattuu—kellään muilla ei woi olla sellaiset silmät, sellainen katsanto. Mutta minä hourailen. Ruhtinatar Marandan ottotytär ei woi olla wedenkantaja tyttö Turussa, yhtaikaa kun hän on tuhansia wirstoja täältä Krimissä. Se oli waan houraus, se oli yöllinen uneni, joka hourasi silmäni."
Näin hänen ajatellessa, owi awautui ja eräs aliupseri astui huoneesen, ojentaen Ernestille kirjeen. Hän awasi sen ja luki. Se sisälsi hänelle käskyn paikalla lähteä Bomarsundin linnaan, jonne osa hänen kanssa tullutta sotawäkeä oli määrätty linna=wäen lisäksi. Hänellä ei ollut aikaa muuta kuin pikimmältä käydä ystäwänsä Aleksin luona sanomassa hywästi.
Aleksis oli ikkunassaan ja katseli ulos, huomaamatta Ernestin tuloa, ennenkuin tämä hänelle terwehti.
—"Mikä wahinko, että meidän tulee erota", sanoi Aleksis. "Onnekseni sain kuitenkin seisattua tänne. Waikeampi olisi ollut erota tästä ikkunasta, jossa olen katsonut silmäni sokeaksi. Eräs minutti wielä, ja hän tulee taas näkywiin."
—"Ystäwäni", sanoi Ernest, "oletko kaunottaresi muodossa huomannut wiwausta ruhtinatar Marandan ottotyttäreen?"
—"Sitä tuskin woin kieltää", wastasi Aleksis. "Sama suora nenä, mustat hiukset ja silmäin säihkywä tuli, mutta sata kertaa ihanampi."
—"Mutta wedenkantaja tyttö, palwelus=neitsyt, kaikkea siwistystä wailla, raaka ihminen, johon halwin sotamiehesi waan woisi ihastua. Luulin minäkin tänä aamuna wilaukselta hänet nähneeni."
Aleksin silmät oliwat kääntyneet ikkunaan.
—"Ernest!" huudahti hän yhtäkkiä, "tuossa hän jo on. Katsopas mikä jumalallinen olento!"
Ernest hypähti ikkunaan ja katsahti ulos. Toisella puolella kadun, pienessä matalassa talossa, missä Ernest asui, molemmat ystäwykset näkiwät ikkunassa nuoren naisen, joka ompeli ja katsoi wälistä toiselle puolelle pöydän ja hymyili.
—"Luisa, Luisa", huudahti Ernest ja miltei tahtonut juosta ikkunasta ulos. "Ruhtinatar Marandan ottotytär Luisa, minun Luisani."
—"Hahaha!" nauroi Aleksis. "Erheys se kuitenkin on. Tänä aamuna olen saanut tietää kaikki. Lowisa S. on köyhän työmiehen ainoa tytär tästä kaupungista. Hän on pari wuotta ollut Helsingissä erään sukulaisensa luona ja nyt wasta pari wiikkoa kotonansa. Hänen wanhempansa rakastawat häntä erinäisellä helleydellä, he suojelewat häntä kuin silmäteräänsä ja owat sulkeneet owensa jokaiselle muukalaiselle. Minun kaikki kokeeni päätä hänen puheillensa owat olleet turhat, ja ainoa, minkä olen woittanut, on muutamat silmäniskut täältä kadun yli. Ajattele nyt, josko tuo ihana neiti woi olla sama kuin ruhtinatar Marandan ottotytär."
Ernest ei woinut kääntää silmiänsä pois ikkunasta. Tyttö nosti silmänsä ompeluksesta, katsahtain pöydän yli. Sitte hän käänsi päätänsä ikkunaan päin, ja silloin wälähti kadun yli kummallinen silmäparin loisto. Mutta se ei kohdannut Ernestiä, waan hänen wieressään seisowaa Aleksia. Ernest tunsi kuin teräwän weitsen pistäwän rintaansa ja waipui tuolille istumaan. Hän näytti unohtaneen itsensä ja olisi jäänyt istumaan siihen, jos ei Aleksis olisi häntä wihdoin herättänyt.
—"Ernest", sanoi hän, "kuuletko, lähtökello jo soi, sinun täytyy seurata joukkoa Bomarsundin matkalle."
Ernest kawahti kuin unesta, puristi Aleksin kättä ja sanoi hywästi. Eräitä päiwiä sen perästä hän oli Bomarsundin linnassa, enemmän onneton kuin ennen.