III.
Ahwenanmaan saaristo oli seuraawana kesänä eroitettu kaikesta yhteydestä muun Suomen kanssa. Länsiwaltojen laiwastot purjehtiwat ympäri Suomen= ja Pohjanlahden wesiä, ottaen kiinni jokaisen laiwan ja weneen, minkä tapasiwat merellä. Bomarsundin linnassa oli sota=ajalla tawallinen kielto; ettei linnaan päässyt kukaan, jolla siihen ei ollut erinäistä lupaa. Mutta silloinen eroitettu sulkeus=tila, jossa asukkaat oliwat, waikutti linnan asukasten ja ympäristön wälillä kiihkeämmän yhteyden kuin tawallisesti. Wiikkokaudet, warsinkin alusta kesää, kuluiwat saamatta Suomesta mitään tietoja. Wihollisten laiwain liikunnot oliwat ainoat uutiset, jotka toiwat uutta puheen ainetta saariston asukasten elämään. Asukasten täytyi wiettää ikäwää aikaansa miten paraiten osasiwat. Komendantin, hra Bodiskon, kohteliaisuus oli paraimpana apuna linnalaisten ajanwietoissa. Seurallinen elämä sai aiwan wapaasti liikkua linnan asukasten ja ympärillä asuwan herraswäen kesken.
Eräänä päiwänä oli wihollinen laiwaparwi asettunut linnan edustalle ja näytti lähestywän linnaa. Kanonain jyrinä pani koko linnan wäestön wapisemaan. Linnalaisten patterit, jotka oliwat ulompana niemissä, oliwat kohta pakoitetut waikenemaan, ja niiden wäestön täytyi wetäytyä linnaan. Tämä näytti olewan linnan wiimeinen päiwä. Pian lensiwät armottomat projektilit linnan kiwiseiniä kohti. Linna oli kohta peitetty tulen ja sawun sekaan. Sen wahwat kiwiseinät wapisiwat. Oli kuin tuhat ukkoisen woimaa yhtaikaa olisi iskenyt tulta ja jyrisnyt linnan ympärillä. Jo oli linnan wäestö kadottanut toiwon minkään pelastamisesta. Mutta ampuminen taukosi yhtäkkiä. Kun sawu wähän ajan takaa oli haihtunut, satama oli puhdas, ja tyyni meren lahti wälkkyi kuulakkana, linnan harmaat kiwiseinät kuwastiwat kylkiänsä rauhallisena kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ernest oli hyökkäyksen ajan ollut lakkaamatta työssä. Eräitä miehiä oli haawoitettu ja useita oli sairastunut, ahtaissa sawulla ja ruudin hajulla täytetyissä kasarmeissa. Wasta illalla myöhään pääsi hän hengähtämään, ja silloin hän riensi komendantin huoneihin antamaan kertomusta haawoitettuin tilasta.
—"Tällä kertaa olemme pääsneet wähällä, wai miten, tohtori?" sanoi komendantti, tyytywäisenä hymyillen ja puristaen Ernestin kättä.
—"Olisimme pääsneet wielä wähemmällä, jos ei palawa ja sawu kasarmeissa olisi ollut pian tukehuttawa", wastasi Ernest. "Olen warma, jos ampuminen olisi kestänyt eräitä hetkiä lisäksi, puolet miehistä olisi tukehtunut sawuun. He olisiwat sen tehneet nytkin, jos en olisi niin ahkeraan kylmällä wedellä pirskoitellut huoneita."
—"Se oli hywä. Sellaista asiaa ei ole woitu ennen kokemusta arwata, Mutta wastaiseksi on meidän oltawa waroillamme. Luultawasti wihollinen ei jätä meitä niin wähällä. Eräiden päiwien takaa se saattaa olla takaisin täällä ja wielä suuremmalla woimalla. Mitä luulette siksi tarwittawan warustaa?"
—"Ensiksi kaikki jää kellareista kasarmeihin ja kaikki naiset ja lapset linnasta ja sen läheisyydestä pois, etemmäksi saarelle."
—"Kowa tuomio, herra Ernest. Sen sanoman saatte itse antaa naisille.
Ne saatte nyt kohdata luonani, jos suwaitsette astua saliin."
Wielä sawusta pian nokisena, Ernest seurasi komendanttia salonkiin. Hän kohtasi siellä pian kaikki linnan naiset ynnä linnan ympäristöllä asuwia perheitä, jotka oliwat rientäneet paikalle katsomaan sodan tuhoja ja toiwottamaan onnea yleisesti rakastetulle komendantille. Ernestin silmät lensiwät pikaisesti ympäri salin. Ne seisattuiwat yhtäkkiä erääsen seuraan, jossa istui kolme nuorta naista ja heidän edessään eräs nuori upseri.
—"Mitä kaikkea", huudahti hän, "Aleksiko täällä, jonka kewäällä jätin
Turkuun!"
Upseri kawahti, tullen Ernestin wastaan, ja terwehti häntä, kätellen iloisesti.
—"Niin, kuten näet, minäkin olen täällä."
—"Ja tuo nainen, jota puhuttelit, se on minusta kuin unennäköä."
—"Se on minustakin niin, hywä Ernest. Olin kadottanut hänen eräitä päiwiä sinusta erottuani ja nyt kohtaan täällä samallaisen ihmisen, saman nimellisen, ja kuitenkin hän on ihan toinen—minun pääni pyörii ympäri."
—"Ja hän on tässä linnassa?"
—"Ei juuri linnassa, hän on lasten opettajana kapteni S:willa, joka asuu eräitä askelia linnasta."
Ernestin silmät kohtasiwat neiden silmän. Hän luuli huomanneensa wienon punastuksen lewinneeksi tuon kukoistawan neiden poskille. Hän ei woinut enää pidättyä, hän riensi tuota kummallista olentoa kohti, kumarsi ja sanoi rohkeasti:
—"Minun nimeni on Ernest Werner. Tunnetteko minua?"
—"Ja minä olen Lowisa Suruton. Waan anteeksi, jos en muista teitä nähneeni ennen", wastasi neiti punastuen.
—"Waan ettekö ole koskaan ollut Pietarissa?"
—"En koskaan."
—"Ettekä tunne ruhtinatar Marandaa?"
—"En yhtään, en ole kuullut hänen nimeänsäkään."
—"Ettekä ole asuneet Turussa erään työmiehen talossa?"
Uusi punastus lewisi neiden poskille ja hänen silmänsä kääntyiwät alas. Mutta hän nosti ne jälleen, ja hänen huulilleen kuwausi joku iwallinen hymy, kun hän rohkeasti katsoi Ernestin silmiin.
—"Minä luulin kuitenkin teitä nähneeni Turussa", jatkoi Ernest, katsoen järkähtämättä häntä silmiin.
—"Se on suuri erehdys, herraseni; minä matkustin Turun kaupungin läpi enkä wiipynyt siellä enemmän paria tuntia."
—"Luisa, Luisa, anteeksi että sinusta epäilin", huudahti tohtori itsekseen ja toisella kielellä kuin se, jolla oli puhutellut edessään istuwaa neittä.
Neiti katseli Ernestiin, waan käänsi rutosti pois silmänsä, nousi ja teki asian puhutella toisella puolella salin istuwaa nuorta naista. Ernest peräytyi ja tahtoi hakea Aleksin, mutta tämä jo oli ehtinyt istumaan Lowisan wiereen, ja molemmat näkyiwät olewan wilkkaassa puheessa keskenään. Satunnaisilta hän kohtasi erään suomalaisen herran ja rupesi sitä puhuttelemaan. Pikimmältä waihdettua eräitä sanoja äsken päättyneestä tappelusta, Ernestin ajatukset kääntyiwät jälleen tuohon kummalliseen olentoon, jossa hän oli luullut näkewänsä rakastetun Luisansa.
—"Tunnettenko tuon neiden?" kysyi hän, osottaen toiselle puolelle salia.
—"Se on sellaista", wastasi puhuteltu herra, "että minä hänen tunnen, enkä tunne. Häntä puhutellessa woitte luulla hänen kaswaneen korkeimmissa seuroissa. Hän taitaa useampaa kieltä yhtä hywin kuin äidinkieltänsä, hän tuntee Suomen ja Wenäjän olot kuin wiisi sormeansa, woitte nimittää hänelle tuskin mitään asiaa, jota hän ei tuntisi. Paras sydän, yhdistettynä hywään kaswatukseen ja laweaan oppiin. Löydätte hänen kuitenkin täynnä enemmän kuin tawallista naisen heikkoutta. Hän se on, joka esikuwallaan on saanut Ahwenanmaan siwistyneet naiset yhdistymään seuraan, joka tarkoittaa sairaiden ja haawoitettujen hoitoa, ja hän se on, joka sai tuon oiwallisen komendantin lupaamaan, etteiwät naiset tulleet jo kesän alussa lähetetyiksi mantereesen. Ja kaiken tämän ohessa, kaikki taitonne seisattuu, niin pian kuin tahdotte tutkia hänen sukuansa, hänen perheellisiä olojansa. Hän on kotona yhden werran täällä Ahwenanmaalla, kuin Turussa, Helsingissä, Karjalan perillä, ja woitte tuskin nimittää minkään suuremman kaupungin ulkomaallakaan, jossa hän ei olisi kuin kotonaan. Sanokaa sitten ken hän on!"