XI.
Hääpäiwä.
Oli elokuun neljäskolmatta päiwä, kirkas ja lämmin. Iiwanan talossa oli jo aamusta warhain kaikki puuhassa, sillä se oli määrätty Olgan ja Grönros'in hääpäiwäksi. Wihkiminen oli päätetty tapahtumaan iltapuolella kirkossa, ja muutamia talon tuttawia perheitä oli kutsuttu ensin kokoontumaan Iiwanan kotiin. Morsiusneidot oliwat pyydetyt sinne jo aamupäiwällä, koska Iiwana ja hänen waimonsa eiwät millään saaneet Olgaa järjestämään morsiuspukuansa sellaiseksi kuin se oli aiottu. Iltaa sitä ennen oli Iiwana sanonut tyttärellensä, ett'ei mitkään konstit enää auttaneet, kaikki oli purkamattomasti jo määrätty, että hänen sulhasensa, keisarillinen komisarius ja läänin arkkiwarius herra Grönros oli kutsuttu heille päiwälliselle ja että kohta sen perästä mentäisiin kirkkoon, jossa hänen ylhäisyytensä paroni oli luwannut läsnäolollaan kunnioittaa heidän wihkimistä. Olga oli kuunnellut isänsä puhetta äänettä, ja nostamatta kertaakaan silmiänsä isäänsä päin. Hän oli hywin waalea ja olisi näyttänyt pian wälinpitämättömältä, jos muutamat raskaat huokaukset eiwät olisi ilmaisneet hänen sisällistä tilaansa.
Grönros taas, hänkös nyt oli onnellinen! Hän ei tänä yönä ollut silmäänsä ummistanut, hän ajatteli waan yhä sitä onnellista hetkeä, jolloin ihana Olga oli tulewa hänen omaksensa. Hän ei ollut wielä rohjennut katsoa Olgan silmiin, mutta päiwällispöydässä hän oli päättänyt sen tehdä, tulkoon peräksi mikä hywänsä. Saattaahan siinä tarjoutua hänelle joku sowelias silmänräpäys, ett'ei kukaan huomaa hänen rohkeuttansa ja silloin——Mutta tuon paronin wiekkaat aikeet— wiimeksi hän kuitenkin saa pitkän nenän. Olisinko minä hullu suostumaan hänen neuwoihinsa! Minä olen tawannut Kulakowin, hän on luwannut minulle huoneet, ja huomisiltana arwelen istua waimoni kanssa waunuissa—ja silloin paronin kaikki aikomukset owat tuulessa.
Kello oli kymmenen aamulla, kun Grönros uusissa mustissa waatteissa— että häihin täytyi saada frakki, sen hän tiesi wälttämättömäksi—tuli Iiwanan taloon. Hän oli yöllä tullut siihen warmaan päätökseen, että Olga, hänen tullessaan, oli ottawa häntä wastaan owella,—sillä, ajatteli hän, mahdoton enää on hänen peräytyä. Hän tarttui pian wapisewalla kädellä tähän oween, jonka takana odotti häntä hänen maallinen onnensa. Mutta owi ei awautunut heti, koska hän sattui ripaa kiertämään wäärin päin, wihdoin se kuitenkin awautui, ja hänellä oli wastassa nainen—waan siinä hän ei wielä tohtinut katsoa sen silmiin. Se ei woinut olla muu kuin Olga, ja sentähden hän lewitti kätensä ja aikoi puristaa sen syliinsä.
—"Ikuisesti rakastettu!" sanoi hän hiljaan.
—"No, no, Grönros, mitä sinä arwelet?" kajahti Iiwanan ääni, "kowin sokeahan olet, kun et tunne enää waimoani."
Grönros nosti silmänsä naiseen, ja kohtasi wanhan äitin silmät, joka naurusuin antoi hänen itseään syleillä. Hänen kätensä herwahtiwat alas, waan nyt oli kaikki hänen rohkeutensa mennyt. Hän ei tiennyt enää miten hänen oli kohtaaminen Olgaa.
Waan Iiwana ei antanut hänelle pitkää miettimisen aikaa. Hän meni hänen wiereensä puhelemaan tulewista talouden asioista.
—"Sehän nyt oiwallista oli, että paroni päätti pysyttää sinut täällä kaupungissa. Maalla wirka ja kaupungissa toinen ja sitte wapaa asunto itse paronin asunnon ja huoneiden alakerrassa. Kun onni kerran käy ihmistä sysäämään ylös, niin se tekee sen loppuun asti, wai miten sinä arwelet siitä, wäwy?"
—"Minä arwelen, että—että se on se, jota minäkin arwelen."
—"Meille wanhemmille se on hywin onnellista", jatkoi Iiwana, "että sillä tawoin saamme hywän tyttäremme pitää niin lähellä ja wielä sitä iloisempi, kun tiedämme paronin häntä niin suosiwan; onhan se niin sinullekin, hywä wäwy?"
—"Niin, minä olen arwellut aina, että mikä kerran on niin, se silloin on ihan warmasti olewa aiwan niin."
—"Totta puhuen", jatkoi Iiwana, "Olga on ollut hywin wähän taipuisa tähän naimiseen, enkä minä ole tahtonut häntä siihen wäkisin pakoittaa, mutta kun paroni ja sinä olette sitä niin lujasti tahtoneet, niin hänen oma onnensa käskee häntä siihen wälttämättömästi; eikö se ole sinunkin mielestäsi oikein?"
—"Minun mielestäni se, mikä kerran on oikein, se ei silloin woi olla wäärin."
—"Sitä minä olenkin sinusta aina luullut, sillä joka on palwellut sellaista herraa kuin paroni——"
—"Niin, hywä iwana, se sitä on palwellut."
—"Mutta tahdothan nähdä tyttäreni ennen kuin morsiusneidet tulewat ja ottawat hänet huostaansa—?"
—"Minä tahdon, hywä Iiwana, aina sitä, jota tahdon, ja jota te tahdotte."
—"No, kas sitä woi sanoa kelpo wäwyksi. Minä ja waimoni olemme olleet täydelleen warmat, että tyttäremme tulee hywin onnelliseksi. Nyt saat hänet nähdä wielä aamupuwussaan, waan sulhaiselle ja hääpäiwän aamuna ei siitä liene mitään waaraa."
Niin sanottuaan, Iiwana nousi, koputti hiljaa owea, joka wei Olgan kamariin. Grönros seisoi wawisten hänen selkänsä takana. Waikka huoneesta ei kuulunut mitään wastausta, Iiwana awasi kuitenkin owen, ja molemmat pujahtiwat sisään. Grönros seisattui wielä lähemmäksi Iiwanan selän taa eikä tohtinut kääntää päätänsä mihinkään päin.
—"Mutta mitä kummaa tämä on?" huusi Iiwana hämmästyksissään. "Huone on tyhjä ja wuode on liikuttamaton. Herrainen aika! Kuinkas minä tämän ymmärrän? En ole koko yönä, koko aamuna kuullut hiiskausta, ja kuitenkin hän on poissa! Olisiko hän täyttänyt eilisen uhkauksensa?"
—"Mitä te sanotte, appi, uhkauksensako?" kysyi Grönros nyt, tultuaan yht'äkkiä rohkeaksi.
—"Niin, hän uhkasi eilen, kun puhelimme häistä, mennä mereen, mutta me pidimme sen paljaana leikkinä."
—"Siinä, ystäwäni, näette, mitä se on tunkea ihmislapsen päähän sellaista rojua kuin tiedot ja sellaiset. Arwaahan sen, ett'eiwät ne ketään jätä rauhaan, ennenkun owat wieneet sinne, mistä ne owat tulleet."
Iiwana ja hänen waimonsa tuliwat hirmuiseen tuskaan. Onneton sulhanen arweli jotakin sanoa; mutta ei löytänyt sopiwia sanoja, ja jäi awoissa suin seisomaan.
—"Hän on saattanut mennä jonkun morsiusneidon luo", sanoi wihdoin äiti.
Juostiin pian naapureihin, joissa morsiusneidot jo oliwat laittelemassa waatteuksiaan. Kaikki hämmästyiwät. Olgaa ei ollut nähnyt kukaan eilisestä illasta. Mistään ei saatu pienintäkään wihiä mihin morsian oli häwinnyt. Kyseltiin polisit ja palowartijat, waan kukaan ei ollut nähnyt sellaista naisihmistä. Käweltiin etsien merenrannatkin joka haaralla. Kaikki turhaan. Iiwana ja hänen waimonsa palasiwat kumpikin eri haaralta tyhjänä kotiinsa. Grönros oli yleisen hälinän ajalla myös paennut.
Kun wihdoin kaikki toiwo jo oli kadotettu, ja wanhemmat istuiwat tuskitellen ja wuoroin syyttäen toinen toistansa, awautui owi, ja sisään tuli eräs poika, kädessä naisen huiwi.
—"Tämä oli Papulan sillalla, minä jätän sen tänne", sanoi poika.
—"Hywä Jumala!" huusi äiti säikähtyneenä, "se oli Olgan huiwi, hän on hukuttanut itsensä!"
Molemmat wanhemmat syöksiwät ulos ja lähtiwät pian juoksussa jaloin rientämään Papulan sillalle.
He oliwat tuskin ehtineet pihan yli ja portista ulos, kun joku ajoi heille wastaan, ja he wäistyiwät syrjään, päästäksensä ajajan ohitse. Silloin kajahti heille iloinen ääni: "isä, äiti!" Silmänräpäys wielä ja Olga syleili wanhempiansa, jotka kyyneleet silmissä puristiwat häntä syliinsä. Iloissaan he eiwät huomanneet miestä, joka myös oli hypännyt rattailta alas ja seisoi heidän wieressään.
—"Waan missä sinä olet ollut, Olga?" kysyi Iiwana.
—"Sen wastaa teille Simpsa. Kas, te ette häntä tahdo nähdäkään?"
Tultua huoneesen, Simpsa selitti heille kaikki. Hän oli ollut Pietarissa, etsien päästäksensä Keisarin jalkojen juuressa rukoilemaan armoa. Mutta Keisari lähti juuri silloin pitkälle matkallensa Arkangeliin. Simpsa arweli mennä sinne, waan matkan pituus peloitti häntä, ja muutenkin hänen waransa eiwät olisi kannattaneet sitä tehdä muuten kuin jalkasin. Silloin hän tapasi Newalla laiwan, jossa juuri joukko Pietarilaisia oli lähdössä Walamoon. Arwellen siinä parhaiten päästä takaisin Suomeen ja ehkä sieltä pikemmin Keisarille wastaan, hän hankki itselleen sijan samaan laiwaan. Tultua Walamoon, siellä jo oli ääretön kansanpaljous kokountunut odottamaan Keisaria, joka Arkangelista oli lähettänyt sanan tulostansa sinne. Seuraawana päiwänä nähtiin mantereesta useita weneitä lähestywän saarta kohti. "Se on Keisari, se on hänen Majestetinsa", huudettiin rannalla. Simpsa tunkeusi ensimäiseen riwiin niin lähellä laituri=siltaa kuin waan woi päästä. Kun keisarillinen wene munkkein soutamana wihdoin oli laskenut rantaan ja luostarin igumen pappeinensa meni ruhtinasta ottamaan wastaan, tarjoten kultalautasella suolaa ja leipää,—silloin oli Simpsa joukon wälistä syösnyt Keisarin eteen, langennut polwillensa ja pitänyt kädessään ylhäällä paperia hänen Majestetiansa kohti. Munkit ja Keisarin loistawa seurue oli koettanut työntää syrjään tuota rohkeaa nuorukaista, mutta hänen Majestetinsa oli jo hänet huomannut—hän otti Simpsan kädestä paperin ja antoi sen ajutantillensa, ruhtinas Wolkonskille. Eräs silmänräpäys sen perästä hänen Majestetinsa oli kääntynyt Simpsaan päin ja sanonut—kuulkaa mitä sanoi:
—"Ensimmäinen anomus, joka minulle on tässä maassa annettu", sanoi hän "ei saa olla turhaan. Se on minulle sitä iloisempi kun woin nyt tehdä kaksi ihmistä onnellisiksi. Kiiruhda ja wie minun onnentoiwotukseni armaallesi"—"ja kas tässä Hänen Majestetinsa lupakirja minun ja Olgan naimiseen", sanoi Simpsa lewittäen Keisarin antaman kirjeen.
Samana iltana wihittiin Simpsa ja Olga, ja Iiwanan pienessä salissa tanssittiin puoleen yöhön asti.
Eräs kuukaus sen perästä oli wiheriäisillä köynnöksillä ja ihanimmilla kukkasilla warustettu kunniaportti Punaisella Lähteellä maantien yli. Aurinko paistoi kirkkaasti, ja Salakkalahden wesi läikkyi tyynenä kuin peili. Keisari Aleksander oli matkustanut ympäri Suomen. Nyt hän oli tullut Wiipuriin. Läikkywät waunut kuusi hewoista edessä ajoi kaupungista. Tultua Punaiselle Lähteelle, jossa kunniaportin kukkaiset loistiwat, hewoset seisattuiwat juoksussaan, suuri joukko juhlapuwussa seisoi kahden puolen maantietä portilla, waan ensimmäisenä seisoi nuori pariskunta. Simpsa wiskasi ylös lakkinsa, ja silloin koko joukko hurrasi ja huusi: eläköön Keisari! Keisari terwehti, hänen silmänsä kohtasiwat Olgan ilosta loistawat silmät, ja lempeä hymy lewisi hänen Majestetinsa huulille. Mutta Keisarin lempeä katse oli sywästi painunut Olgan mieleen ja pysyi siellä hänen ikänsä.—Hän jutteli siitä monesti lapsillensa ja wielä lapsiensa lapsille ja sanoi heille: "lapset, sen lempeän katseen minä näen teidän jokaisen silmistä."