I.

Oli eräs pyhäpäiwä kesällä wuonna 1596. Kirkonmeno oli äsken päättynyt Salojärwen kappelissa ja wanha Martti pappi astui wäsyksissä kirkolta pappilaa kohti myöhemmin kuin tawallisina pyhinä. Hänen astuessaan pappilan portaita ylös, hänen waimonsa Riitta, noin keski=ikäinen nainen, tuli hänelle kiiruin askelin wastaan ja milt'ei lyönyt teräwää nenäänsä miehensä otsaan, huudahtaen: "no, wiimeinkin sinä tulet."

—"Niin, sinun on hywä sanoa wiimeinkin, Riitta, mutta jos tietäisit miten wäsyksissä minä olen! Hänen herruutensa kuulutukset weiwät enemmän aikaa kuin koko muu kirkonmeno. Arwaatko mitä hänen herruutensa nyt kuuluttaa ympäri Suomenmaan?"

—"Jos hän olisi kuuluttanut sinulle, että minun päiwälliseni on kymmenesti saanut jäähtyä. Nyt se on taas jo ammoin ollut pöydällä."

—"Se on hywä, Riitta kulta, minä tulen heti mutta hänen herruutensa kirjoittaa minulle—waikka, Jumala paratkoon, en ole wielä joutanut sitä lukemaan loppuun ja ehkä lie synti käydä lounaalle ja pitää hänen herruutensa tärkeä kirjoitus lukematta."

—"On se sitte yhtä suuri synti jäähdyttää ruokakin pöydällä, ja kas se kuin hänen herruutensa!"

—"Hiljaan, hiljaan, waimo, seinillä saattaa olla korwat."

—"Olkoon sata korwaa, minä wähät hänen herruudestaan."

—"Jumalan tähden, me olemme hukassa, jos se tulee tietyksi—ja arwaa se, hänen herruutensa, et woi aawistaa miten tarkoin hän tietää kaikki."

—"Niin, tietäköön myös minun porsaspaistini par'aikaa jäähtywän pöydällä, ja minusta se on yhtä hywä kuin hänen herruutensa."

—"Ainakin minä tällä kertaa olen siihen wiaton", sanoi Martti pappi, huoaten sywästi ja kääntyi panemaan lakkiansa ja sauwaansa nurkkaan. Silloin tuli huoneesen kolmas henki, juosten Martti papille wastaan. Se oli nuori, noin 20 wuoden ikäinen neiti, pyöreä, kukoistawa muoto, jota ympäröi pörheät kiiltäwät hiussuortuwat, mitkä kiharoina aaltoiliwat hänen täyteläisille, hienoille lumiwalkoisille olkapäillensä, antaen hänen werewälle muodollensa erinomaisen ihanuuden. Mutta kaikkein enimmän kaunisti hänen muotoansa sininen silmäpari, josta, hänen katsahdellessaan wuoroin isäänsä ja äitiinsä, säihkyi niin ihmeellinen lumoawa walo, että se kohta woi poistaa kaiken eripuraisuuden, joka joskus sattui ilmestymään näiden muutoin jotenkin hywäsopuisten wanhempain wälillä.

—"Terwe tulemastanne, isä," sanoi hän; suudellen isäänsä.

—"Ja hywää huomenta äiti", sanoi hän, palawasti suudellen äitiänsä.

—"Ja missä sinä Anna olet wiipynyt koko aamu päiwän?" kysyi äiti, wähän nuhdellen tytärtänsä.

—"Aamu oli niin ihana, ja se wietteli minut käwelemään; minä harhailin pitkin metsää tuon Salojärwen ympäri", kertoi Anna.

Kaikki kolme istuisiwat kohta lounaspöytään, ja Martti pappi näytti pian, miten hänelle maistui päiwällinen niin pitkän toimituksen perästä kuin tämän päiwäinen oli,

—"Uskotteko, ystäwäni", lausui hän tyydytettyään ensimmäisen ruokahalunsa, "minä en ole koskaan ennen lukenut sellaista kuulutusta tämän Salojärwen kirkossa. Te ette wielä woi aawistaa mitä hänen herruutensa nyt julistaa."

—"Aina Flemingistä ja yhä Flemingistä, jota joka päiwä saa kuulla", sanoi Riitta, leikaten eteensä paistia.

—"Sst! hiljaan, Riitta! Se on hywin waarallista, tänä aikana puhella niin—sillä hänen herruutensa—"

—"Siinäpäs se nyt on, ihan kylmää, se ei maistu enää millenkään", huudahti Riitta rouwa, peittäen paisti=palaisen takaisin lautaselle. "Hänen herruutensa on pilannut kaikki, hän on waan kaikkialla häiritsemässä."

—"Riitta, se on synti, se on suuri synti sanoa niin. Sinä et ehkä wielä tiedä, että koko maa on täynnä meteliä, ja tämä muutoin rauhallinen Salojärwikin,—se on meidän synteimme tähden—tännekin uhkaa kapinan henki. Saatte sen kuulla, minä luen teille hänen herruutensa kirjoituksen." Näin sanoen, Martti pappi weti poweltaan suuren kirjeen, awasi sen ja luki puolin saarnaawalla äänellä:

"Mester Martti! Te tunnette, että Pohjanmaa on täynnä pahanilkisiä konnia, jotka owat rikkoneet walansa ja pettäneet laillisen kuninkaansa. Sitä pahempi, moniaat Herran palwelijatkin, owat ryhtyneet näiden roistojen asiaan, ja wietelleet sanankuulijansa. Minun uskolliset sotilaani Kyröstä tapasiwat yhden, joka nimittää itseään Yrjö Eeronpojaksi, ja joka petollisuudessa meni siihen asti, että hän, minun luwattani ja tietämättäni kirjoitti talonpojille walituskirjan, jonka he owat wieneet eräälle kapinalliselle herttualle Ruotsiin. Mutta tämä maansa pettäjä pääsi sotilaitteni käsistä pakenemaan ennen kuin hän ehdittiin hirtättää. Nyt on teidän lankonne, joka palwelee minun joukoissani, ilmoittanut minulle luulonsa, että tämä Yrjö, tunnettu konna, roswo, maailman ja kansan wiettelijä, on woinut paeta Sawoon, jossa hänellä kuuluu olewan wanhemmat ja sukulaisia. Siis, hywä Martti herra, jos karkulas tulee niille seuduille, elkää toiwoko nähdä taiwaan autuutta, jos hänet laskette käsistänne muuanne kuin minun sotilaitteni kynsiin. Sellainen on minun ja kuninkaan tahto, ja tietäkää nyt sitä wilpittömästi noudattaa. Klaus Fleming, wapaaherra ja Suomenmaan ylimmäinen käskynhaltija."

—"Mutta isä, mistä tunnette karkulaan? Hänen herruutensa ei wirka mitään hänen iästänsä ja näöstänsä."

—"Todella; lapseni, ei sanaakaan hän niistä wirka. Mutta, Anna, hän luottaa minun kiiwauteeni, minun uskollisuuteeni ja minun tarkkuuteeni —sillä, näet sinä, Anna, hänen herruutensa tuntee minut, hän antoi minulle kättä silloin kuin olin Turussa ja pääsin hänen puheilleen—ja mitä turhaa—ken ei woisi tuntea roswoa, maansa pettäjää, kansan wiettelijää? Minä tunnen hänet heti, Anna, minä sidotan hänet köysiin, minä kuristan hänet ja lähetän hänen suuruutensa——Mutta mitäs kummaa tämä on?"

Martin puheen keskeytti ulkoa portaalta kuuluwa laulu. Samassa tuli salin toiselta puolelta piika ja ilmoitti, että köyhä teini tahtoi nähdä waltoja ja odotti siihen asti portaalla.

Annan posket punastuiwat, mutta läwähtiwät jälleen waaleiksi. Emännän huulille kuwausi taas niiden tawallinen ylenkatseinen iwa. Martti pappi itse meni kiirusilla askelilla owea kohti, awasi sen ja seisattui kuuntelemaan laulua. Anna otti wihdoin muutamia askelia owea kohti ja näytti aikowan pilkistää ulos, mutta hän seisattui yht'äkkiä isänsä taa, kääntäen silmänsä pois äidistänsä, joka tähtäsi Annaa.

—"Kuulinhan minä järkiään, ettei se ollut hän", sanoi Anna, huoaten sywästi.

Laulu loppui pian ja Martti pappi wiittasi teinille sanoen:

—"Astukaa sisälle, nuori ystäwä. Te tarwitsette wissisti lepoa ja wirwoitusta pitkällä matkallanne."

Puhuteltu oli rohkeasti nöyrällä kumarruksella tullut saliin ja kätellyt Martti pappia. Hän oli nuori noin 28 w. ikäinen mies, pitkä ja hywin awokatseinen. Hänen silmissään oli jotakin, joka teki hänet jokaiselle, ken häntä näki, järkiään tuttawaksi. Jokainen muisteli häntä ennen nähneensä.

Waihdettuaan eräitä sanoja, tulija pyydettiin ruoalle, ja keskeytynyttä päiwällistä jatkettiin.

Wasta istuttua pöytään, teinin ja Annan silmät oliwat kohdanneet toisensa. Tämä ensimmäinen kohtaus olikin sywä. Se nostatti weren Annan poskille ja se näytti ensin kuin peljästyttäwän nuorta neittä. Mutta se oli waan silmänräpäyksen tunto. Seuraawana hänen silmänsä koko loisto lankesi teinin silmään, ja molemmat nuoret näyttiwät jo tuntewan toisensa. Silloin Martti pappi keskeytti alkaneen silmäpuheen, alkaen jutella nuoruudestansa, jolloin hänkin oli käwellyt teininä, Upsalasta Tornion kautta ja halki Suomen. Nuori teini, joka nimitti itseään, Juosepiksi, näytti tarkasti kuunteleman Martin puhetta. Pian oltiin tultu ajan tapauksiin. Nuoren miehen muoto oli yht'äkkiä muuttunut.— hänen silmäinsä isku oli tullut tuleksi, ja lauseet hänen suustansa tuliwat teräwiksi nuoliksi, mitkä pystyiwät sydämmeen. Martti pappi kääntyi katsomaan hänen silmiinsä. Silloin yht'äkkiä Juoseppi taukosi, rupesi nauramaan ja sanoi:

—"Te näette, että Upsalan teinit owat wähän entisestään muuttuneet. Me olemme hywin raiwoisia ja tahdomme yht'aikaa muuttaa nurin koko maailman. Minä luotan, ett'ette pahastu rohkeudestani."

—"En ensinkään", sanoi Martti ystäwällisesti, "se oli waan eräs ajatus, joka wierähti päähäni, mutta minä sen jo unhotin, teidän puhe minua huwittaa, ja minä toiwon, että lepäisitte moniaan päiwän minun luonani."

—"Minä suostun siihen mielelläni, waikka suurella halulla tahtoisin joutua wanhempieni luo Karjalaan, sillä tämä aika on lewoton, ja minua huolettaa, miten heidän on laita siellä."

—"Herra Juoseppi! minä rakastan teitä sen tähden, että näen teissä miehen, joka pitää pyhänä maassa seisowaa järjestystä. Tänä aikana, Jumala paratkoon, on pahanilkisiä ihmisiä, jotka owat unhottaneet mitä heidän rauhaansa sopii. Uskotteko, että näöstä woipi tuntea sen, joka on asettainut kuningasta ja esiwaltaa wastaan? Minä olen warma siitä, että muodosta tunnen jokaisen, ken on kapinallisen Kaarle herttuan puolelta."

—"Todellako?" sanoi Juoseppi, ja hänen silmänsä lankesiwat Annaa kohti, joka punastui.

Annan ja nuoren teinin onneksi emäntä peruutti tuolinsa, joka oli merkkinä päiwällisen olewan lopussa. Martti koetti wielä jatkaa puhettansa, mutta se ei tahtonut enää sujua. Teini oli tullut äänettömäksi, Anna sen oli huomannut ja antoi hänelle wiittauksen seurata itseänsä ulos. Molemmat nuoret jättiwät heti salin ja wetäysiwät wähäiseen puistoon, joka oli pappilan ikkunain alla.

—"Sallitteko minun puhella teille huoleni?" sanoi Anna, heidän istuttua erään puun juurelle. "Minä pelkään, ettette ole se, miksi olette ilmoittaineet."

—"Olisitteko nähneet salaisuuteni?" sanoi tämä hämmästyen.

—"Ensi wilaukselta jo teidän muodossanne oli jotakin, mikä muistutti minulle——."

—"Siitä, mikä oli kymmenen wuotta sitte. Anna, muistatteko wielä sen ajan? Muistatteko wielä nuorta huliwiliä, jota eräinä hetkinä näitte Tukholmassa? Te olitte silloin kaswawa tyttö."

—"Niin, te olette se, joksi teidät luulin tunteneeni jo ensi wilaukselta?"

—"Yrjö Eeronpoika", kuiskasi teini Annan korwaan. Annan poket waaleniwat.

—"Ja te ette wielä tunne isääni?" sanoi hän, katsahtaen säikkyneenä teinin silmiin.

—"Minä tunnen, että hänellä on lanko Turussa, sotawäessä, Klaus herran palweluksessa."

—"Se ei ole mitään," wastasi Anna huolellisesti. "Waan isäni on niitä miehiä, joiden ajatukset eiwät koskaan woi erota piiristä, mihin wirka ja olewat olot ne owat supistaneet. Hän ei ole pahasydämminen, waan hän on tuiki armoton jokaista kohtaan, jota Klaus herra wihaa. Hän on tunnollisesti ilmoittanut Turkuun jokaisen, ken tässä kappelissa on wähänkään tunnettu mielipiteittensä suhteen—tiedätte warmaan, että talonpojat owat täälläkin raiwossa. Minua peloittaa, että teidän henkenne on täällä waarassa—paetkaa, paetkaa hywin pikaisesti."

—"Anna!" sanoi Yrjö—sillä tällä nimellä tahdomme edelleen häntä mainita—"Anna," sanoi hän katsoen neidon silmiin.

Annan posket läwähtiwät punaisiksi, ja hän painoi silmänsä alas.

—"Anna", kertoi hän edelleen. "Tunnenko teidät oikein? Olenko kuullut oikein, mitä täällä on minulle kerrottu? Olettehan yksi meidän puoluetta?"

Anna säpsähti.

—"Tunnettehan, mitä wiime aikoina on tapahtunut? Talonpojat owat kapinassa Torniosta Turkuun asti; Sigismundin walta on katkaistawa; Klaus Flemingin aika on lopussa, ja meidän täytyy wäkiwallalla saada se loppuun——"

—"Paetkaa, paetkaa", sanoi Anna wawisten, ja hänen poskensa oliwat taas rusettuneet. "Jokainen hetki tuo suuremman waaran teidän hengellenne. Te ette warmaankaan tiedä, että——"

—"Että?"

—"Koko kappeli myös on raiwossa, ja Klaun sotawäki woi olla täällä huomenna."

—"Ja teidän isänne ei siitä tiedä mitään?"

—"Ei mitään, ei hiiskausta hän ole siitä kuullut—ja tuo sotilain majatalo ei siitä tiedä mitään—puolisataa nuijamiestä rynnistää sen tulewana yönä, minä tunnen sen enkä ole wirkkanut siitä isälleni. Minä tunnen ne uskalikkaat, joilla on aikomus se tehdä."

—"Te tunnette sen, te, Anna?"

—"Minä en woisi sitä muuten teille ilmoittaa."

—"Waan mikä minut on tuonut tänne? Anna, sanokaa, oliko se sattuma wai onni, joka minut toi tänne? Minä pakenin Ilmajoelta ja eksyin metsään, tulin tietämättäni tähän kappeliin ja löydän täällä sen, jota olen etsinyt. Anna! enhän erhety—olethan jo kauan ollut minun!"

Annan muoto oli Yrjön puhuessa rusettunut ja jälleen waalennut. Mutta ennenkuin Yrjö päätti, hän oli wienosti nojautunut Yrjön käsiwarrelle. Yrjö käänsi päänsä aikomuksessa painaa tulinen suutelo hänen huulillensa, mutta Anna hyppäsi silloin yht'äkkiä seisaalleen ja sanoi pikaisesti:

—"Teidän pitää tällä hetkellä paeta. Te ette woi täällä tehdä mitään muuta kuin antaa henkenne turhaan waaraan. Totelkaa nyt minun neuwoani."

—"Minä en woi paeta, minä en woi jättää tätä paikkaa."

—"Kuulkaa, minusta tuntuu maa tärisewän jalkojeni alla. Flemingin ratsujoukko on tulossa, se tuntee teidät heti—se raatelee kuin tuli, se on saanut tietää meidän aikomuksemme—minun täytyy se ilmoittaa— joutukaa, joutukaa!"

Anna oli tuskin ehtinyt sanoa tämän, kun kaksi ratsulaista kirkon takaa lennätti täyttä nelistä pappilaa kohti. Niiden tie meni pienen puutarhan ohitse, ja sen harwa puistikko ei woinut kuin puoleksi suojella noita kohta nuorta näkymästä siwuitse ajajoille.

—"Kaikki on myöhäistä, me olemme hukassa", lausui Anna. "Waan odottakaa, minulla on teille pelastus. Tässä on onsi raita, jonka sisään mahtuu ihminen. Tulkaa, minä peitän teidät siihen."

Näin lausuttuaan Anna weti nuoren miehen perästänsä puistikkoon ja molemmat katosiwat sinne. Anna oli tuskin ehtinyt työntää Yrjön onteen puuhun ja wiskata oksalle kuiwamaan asetetun waatekappaleen puun halkeaman eteen, kun kymmenkunta ratsulaista oli syössyt kahden edellätulijan perästä ja piirittänyt pienen pappilan huoneet joka haaralta, niinkuin Anna jo edestäpäin oli peljännyt. Nuori tyttö kuiskasi sen jo edeltäpäin Yrjölle, waroittaen häntä liikahtamasta, kunnes saisi häneltä siihen luwan, ja juoksi sitten pikaisesti huoneihin.

Kaksi ensimmäistä sotilasta oli siellä jo nostanut hirweän metelin.
Martti oli kokonaan säikäyksissä.

—"Minä", sanoi hän, "olisin peitellyt sellaista ihmistä? Mitä ajattelette?"

—"Meillä on käsky wangita teidät ja wiedä Turun linnaan, missä teille on warustettu pimein tyrmä, saarnataksenne petosta sen kiwiseinille."

—"Minä wannon, että olen ihan wiaton. Minun talossani ei ole ketään nuijamiestä."

—"Ja pakolainen teini? Haa, teidän kaswonne waalenewat."

—"Pakolainen teini?" kertoi Martti wapisewalla äänellä ja harhaili silmillänsä ympäri salin. Hän oli kohdannut tyttärensä silmät, hän katsoi niihin ja luki niissä, mikä oli tapahtunut. Annan silmissä näkyi pelko ja epäilys; mutta niissä näkyi yht'aikaa rukous hänen isällensä.

Wanha Martti ymmärsi tämän rukouksen ja tuli kauheaan riitaan omassa tunnossansa. "Hän on hänet kätkenyt tai hän on hänet auttanut pakoon", arweli hän.

Siinä epäilyksessä, johon Martti herra oli joutunut, näytti wihdoin waloisa ajatus yht'äkkiä kirkastawan hänen otsaansa.

—"Pahuus", sanoi hän, "ei woi koskaan peittyä niin, ettei se wiimein tule ilmi. Yrjö Eeronpoika on piillyt minun talooni tai muualle, teidän kiiwautenne ja hänen omat syntinsä tuowat hänet wiimein esiin. Sitä wasten ottakaa kaikki, mitä minulla on, se on teidän wallassanne. Käskekää awaamaan kellarini, tyhjentäkää se ja etsikää. Minä en woi tehdä sitä parempaa."

Sotilaat kiiruhtiwat seuraamaan annettua wiittausta. Kellari oli pian awattu ja sen sisällys etsitty. Mutta mahdotonta oli katsella siellä olewia suuria astioita, maistamatta niiden sisusta.

Wanha moniwuotinen olut teki pian waikutuksensa. Sotilaat oliwat tulleet hywin iloisiksi, ja etsiminen alkoi mennä päällisin puolin. Annan muoto oli jälleen tullut iloiseksi. Martti herra waan näytti synkistyneen. Hän näytti tunnossansa taas olewan riitainen. "Minulla woi olla suurin seurakunta tarjona, jos woin sen karkulaan saada heidän käsiinsä; mutta minusta tuntuu kuin säälisin tuota iloista nuorta miestä, jonka muut ehkä owat wietelleet", ajatteli hän.

Anna katseli isänsä silmiin ja peljästyi. Mutta heti johtui hänelle mieleen, ettei hänen isänsäkään woinut arwata Yrjön olopaikkaa; ja silloin hänen kaswoillensa taas lewisi huolettomuuden tywen. Waan tämä oli hywin lyhyt, sillä hän rupesi taas walkemaan, nähtyään sotilaiden menewän puutarhaan. Hän ei tohtinut kuitenkaan liikahtaa, peljäten woiwansa jollakin tawalla herättää sotilaiden epäluuloa. Mutta kauhistus kuwausi hänen kaswoillensa, kun hän huomasi, että sotilaat oliwat tehneet mustan pilkun raidan oksalla riippuwaan waatteesen.

—"Jokohan he oliwat mitä keksineet?" arweli hän. Hän ei wielä ymmärtänyt sotilaiden aikomusta. Mutta pian hän sen ymmärsi, kun sotilaat astuiwat muutamia askeleita raidasta ja wetiwät pistolit wyöltänsä. Heidän oli aikomus ampua pilkkaan, jonka oliwat tehneet waatteesen. Warma kuolema odotti Yrjöä, jos ei silmänräpäyksessä saataisi apua. Anna tunsi sydämmensä jäätywän. Surkealla parkahduksella hän syöksi ulos sotilaita kohti. Silmän räpäyksessä hän oli iskenyt kätensä jo ojennettuun pistoliin. Se laukesi, ja Anna lankesi sotamiehen jalkoihin.

Hämmästyneenä sotilas jäi seisomaan paikalleen, sill'aikaa kun toinen jo oli ojentanut pistolinsa. Anna hyppäsi jälleen ylös ja kiljasi:

—"Jumalan tähden, te olette hukassa. Kuulkaa! Nuijamiehet, koko kappelin talonpojat keräytywät, te olette heti piiritetyt … katsokaa ne owat tuolla."

Näin sanoen Anna wiittasi kädellänsä joukkoa kohti, joka kirkon luota tuli pappilaan päin. Se oli eräs hautajaisjoukko, joka oli kauemmin wiipynyt kirkolla ja nyt palasi sieltä.

Mutta Annan wiekkaus auttoi kuitenkin. Sotilaat jättiwät heti puiston.
Yrjö oli pelastettu warmasta kuolemasta.

Mutta Annan teko toi onnettoman seurauksen. Sotilaat ryntäsiwät onnettoman hautajaisjoukon päälle ja alkoiwat hakata sen keskeen. Muutamat miehistä otettiin heti kiinni ja wietiin pappilaan tutkittawiksi. Nämä waromattomasti saiwat ilmoittaneeksi kappelilaisten aikomuksen, rynnätä sinne majoitettujen sotilaiden päälle, ja että ryntäyshetki jo oli määrätty.

Tämä sanoma muutti sotamiesten aikomuksen. Yrjö Eeronpojan etsiminen oli jo seisattunut, ja sotilaat kääntyiwät lähimmäisiin taloihin, joissa he raiwosiwat hirmuisesti, kunnes yö heidät saawutti. Mutta talonpojat oliwat sill'aikaa myös keräytyneet ja astuiwat hajallisena joukkona kirkon kylää kohti. Seuraawana aamuna oli tappelu Salojärwen kirkolla, jossa useat sotamiehet urhollisesti tapellen kaatuiwat ja tähteet pakeniwat.

Mutta Yrjö Eeronpoika oli myös sillä aikaa päässyt pakenemaan ja katosi ajaksi Sawonmaan perille.

Martti herran aikomuksiin tämä tapaus oli tehnyt suuren loukkauksen. Hänen toiwonsa Flemingin ystäwyydestä oli kadonnut, ja hän syytti siitä nuorta Yrjöä, jonka tulo kappeliin oli tuottanut sellaiset tapaukset. Hän uhkasi kostaa, hän uhkasi tehdä kaikki, saadakseen Yrjö Eeronpojalle kostetuksi hänen petoksensa. Mutta kun hän puheli siitä perheellensä, silloin Annan silmät wesistyiwät. Hän kiersi hienot kätensä isänsä kaulan ympäri ja sopotti: "isä, eikö se ole synti etsiä kostaa? Hän saattaa olla wiaton, waikka Klaus herra häntä niin wainoo. Onko se mikä rikos kirjoittaa walituskirjaa kansalle, jota kiusataan?"

Martti pappi jäi silloin ääneti, waan hänen koston uhkauksensa oliwat myös unhotetut.