II.
Oli syyspäiwän aamu wuonna 1596. Klaus herra oli wielä makuuhuoneessaan Turussa. Kaksi hänen käskyläisiään istui suuressa linnan salissa; molemmat oliwat täydessä sotapuwussa, ja pitkät sotarukkaset riippuiwat nauhassa kummallakin wasemmassa kalwosimessa. He istuiwat melkein wastakkain penkillä ja oliwat kiiwaassa puheessa.
—"Onpa toki kumma, että hänen herruutensa tänään makaa niin kauan", sanoi wanhempi sotilas, jolla oli harwa keltawa parta.
—"Taas hänen herruutensa", wastasi toinen, irwistäen niin, että walkeat hampaat wälkkyiwät hänen tuuhean mustan partansa wälistä, ja hänen tummat silmänsä näyttiwät iskewän tulta mustien, nenän päällitse yhteen juoksewien kulmakarmojen alta.—"Meillä sinulle nauraisiwat wanhat ämmätkin, kun kuulisiwat sinun noin meidän kesken puhellessamme sanowan 'hänen herruutensa', sill'aikaa, kun isäntäsi makaa yhdellä tawalla kuin minä ja sinä. Ihmiset owat toki maatessaan yhden wertaiset, samoin kuin kuoltuansa."
"Synti on sanoa niin, Kola. Minä kantelin hänen herruuttansa lapsena sylissäni; minä olisin silloin woinut häntä sinutella, mutta minä en sitä tehnyt, minä sanoin hänelle aina teidän herruutenne."
—"Hahaha", nauroi Kola.
—"Mutta minä en koskaan kumarrellut otsaani hänen jalkoihinsa, niinkuin sinä, Kola, teet joka aamu", wastasi Iiwar.
—"Se on sentähden, että olet yhtä tuhma kuin muutkin kansalaisesi. Iiwar, parempi on silmäin edessä olla nöyrä ja matelewa kuin käärme ja saada selän takana seisoa suorana kuin ihminen, kuten itse 'hänen herruutensa'. Waan te Suomalaiset olette kerran sellaiset. Odottakaa, odottakaa wielä wähän. Klaus herra antaa minulle suuren omaisuuden, minä neuwon sitten teille ihmisen tapoja. Minä koetan, tokko teidän selkänne notkistuwat. Minun woimani ulottuu Turusta Tornioon saakka, niin pian kuin Sigismund, suuri kuningas, sen tahtoo."
—"Tiedätkö Kola mitä Sigismund tekee ensi työksensä, kun hän tulee tänne?"
—"Hän taittaa sinun niskasi, Iiwar, ja opettaa sen notkistumaan", sanoi Kola.
—"Ei, hän hirtättää sinut ensi puuhun, niin pian kuin hän on tullut tänne", sanoi Iiwar nauraen.
—"Sigismund, suuri kuningas, tänne?" wastasi Kola. "Hänellä on parempia toimia, kuin tulla näiden talonpoikien joukkoon! Koko teidän maassanne ei ole yhtään ihmistä, joka woisi kohdella häntä niinkuin alamainen kuningastaan. Sigismund on suuren Puolan kuningas, ja tämä maa on kuin yksi jalan ala erämaata, joka saastuttaa hänen pyhät jalkansa. Tämän hän lahjoittaa halwimmalle palwelijallensa, saappaansa puhdistajalle. Ja missä teillä on ne ruhtinaat, jotka woisiwat kumartua hänen pyhiin jalkoihinsa? Wai sinunko herruutesi, joka kiusaa kuninkaan sotawäkeä nälällä talonpoikien tuwissa, wai nuo uppiniskaiset talonpojat, lammaslauma, joka juoksee metsissä paimenetta?"
Kolan puhuessa awautui owi, ja eräs sotilas astui sisään. Molemmat käskyläiset hypähtiwät ylös. Tulija weti poweltansa suuren kirjeen, ja Kola ojensi kätensä sitä ottamaan.
—"Elä", sanoi sotilas. "Minä en woi antaa tätä muille kuin hänen herruudellensa. Missä hän on? Ilmoittakaa minun tuloni!"
Iiwarin wietyä sana Flemingille, tämä tuli ja awasi kirjeen ja käski saapuwille tulleen sihterinsä lukea sen. Sen sisällys oli seuraawa:
"Koko Sawonmaa on uudelleen raiwossa; yhdeksän tuhatta miestä kuuluu olewan lähdössä nuijilla ja keihäillä warustettuina astumaan Turkua kohti, jonka kapinamiehet uhkaawat ampua raunioiksi. Eräs Yrjö Eeronpoika niminen wiettelijä Pohjanmaalta on yllyttänyt talonpoikia huutamaan Kaarle herttuata kuninkaaksi tai pyytämään Wenäläisiä awukseen ja ajamaan kuninkaan sotawäki maasta pois. Koko isänmaa on waarassa."
Flemingin muoto synkistyi. Hän silmäili pikaisesti läsnäolewia. Iiwar oli alakuloisen ja lewottoman näköinen waan Kolan kaswoille kuwausi milt'ei pilkallinen ilo.
—"Sinä jäät tänne, Kola!" sanoi Fleming wähän mietittyään; "ja sinä Iiwar käsket neljännen rakunajoukon olemaan walmiina, sekä warustat hewoseni."
Iiwar meni.
—"Mitä sinä sanot tästä, Kola?"
—"Minä sanon, että jos tämä olisi tapahtunut Puolassa, kuningas olisi hirtättänyt jok'ainoan talonpojan ja antanut heidän tilansa uskollisille sotamiehillensä."
—"Mutta sanopas minulle, miten se on mahdollista, että tuo Yrjö
Eeronpoika weijari aina pääsee sotamiesteni käsistä", kysyi Fleming
"Minä pelkään, että siinä on jotakin petosta."
—"Se on hywin yksinkertainen asia", wastasi Kola, kumartaen sywästi. "Minä olen jo sen perillä. Teidän herruutenne on liian paljon luottanut Iiwariin. Hänellä on Salojärwellä lanko, jolla on ihana tytär. Yrjö on muutamia kuukausia sitten hänet nähnyt, ja he owat tulleet hywiksi ystäwiksi. Iiwar on siitä saanut sukulaiseltansa tiedon ja ilmoittaa nyt teidän herruutenne jokaisen ajatuksen tytölle, joka taas ne ilmoittaa sulhaiselleen: Yrjölle."
—"Ja sinä tunnet sen etkä ole ennen ilmoittanut minulle sellaista petosta; minä hirtätän sinut linnan portin kamanaan."
—"Minä pääsin sen jäljille wasta tänä yönä, teidän herruutenne. Lukekaa nyt itse, jos ette usko. Minä tapasin Salojärweltä tulleet kirjeet Iiwarin huoneesta."
Ja Kola weti tukun paperia poweltansa ja ojensi ne Flemingille. Tämä katsahti niihin pikaisesti ja pisti ne powellensa.
—"Se on kauhistus", sanoi hän. "Minä en woi ymmärtää miten se on mahdollista. Iiwar on palwellut minua lapsuudestani asti. Minä olen pitänyt häntä uskollisimpana miehenäni. Nyt yht'äkkiä tämmöinen petos! Se on hirweää! Minä luulen, että maailma menee nurin. Mutta, Kola, sinä haet nyt tuon tytön. Sinun pitää häneltä saada tieto Yrjö weijarin olinpaikasta. Mutta kawahhda, ett'et anna hänen arwata sinun olewasi minun lähettiläitäni. Aikanansa tuot tytön minulle terweenä tänne linnaan. Minä tahdon nähdä, mitä hänellä woisi tehdä.—Nyt tulee meidän paikalla lähteä matkaan."
Muuan tunti sen jälkeen läksi neljäs rakunajoukko Turusta ajamaan ulos Hämeesen päin. Fleming itse ratsasti wähän jälessä ja hänen wieressään ajoi puolalainen adjutantti Kola Ludowski.