III.
Talwi oli kowimmillaan. Oli tammikuun keskipaikat wuona 1597. Hirmuinen tuisku raiwosi ulkona. Paksu lumi peitti jo kaikki aidat, ja pienemmistä hnoneista ei näkynyt enää kuin wähäinen osa seinää katon rajassa. Tuiskuawa lumi täytti ilman.
Yksinään ja huolellisen näköisenä Anna istui silloin kammarissaan Salojärwen pappilassa. Hänellä oli polwillaan ompelus, mutta nyt hän ei ommellut. Wihko paperia oli hänen edessään pöydällä. Ne oliwat kirjeitä, tulleet jo aikoja sitten, mutta hän luki niitä toisen toisensa perästä; sitä hän jo oli tehnyt monesti ennenkin. Kun wiimeinen waipui hänen kädestänsä pöydälle, kirkas kyynel näkyi wärisewän hänen silmässänsä ja putoawan wihdoin hänen kädellensä. Ikään kuin säikähtyneenä tästä hän äkkiä nosti silmänsä ja katsahti ulos, mutta wielä surullisemman näköisenä kuin ennen hän käänsi silmänsä jälleen ompelukseensa ja otti sen taas käteensä.
Owi awautui silloin hiljaisesti ja lumesta walkeana pistäytyi siitä mies sisään.
Anna säikähti ja hypähti ylös. Hänen poskensa oliwat punastuneet. Wapisewalla kädellä hän otti mieheltä kirjeen, jonka se tarjosi, katsahti pikaisesti päällekirjoitukseen ja sinettiin ja jäi sitten katsomaan äänetönnä ja ikäänkuin pelolla tulleen silmiin. Hän näytti koettawan jo edeltä päin lukea miehen silmistä, mitä sanomia hän ehkä toi, mutta hän tunsi huulensa wapisewan eikä tohtinut kysyä mitään.
Wihdoin hän kiitti muutamalla sanalla ja wiittasi tuskin tuntuwasti, jota kuitenkin mies näytti ymmärtäwän, sillä seuraawana silmänräpäyksenä hän jo oli yksinänsä.
Sinetti oli pian murrettu, ja Anna istui ompeluspöytänsä ääreen.
Pikaisella silmäyksellä hän luki kaiwatut riwit.
Tultuaan kirjeen loppuun, hän käänsi sen jälleen ja luki sen uudelleen. Nyt wasta hän seurasi tarkkuudella jokaista riwiä ja näytti ikäänkuin painawan mieleensä jokaista lausetta, jokaista sanaa erikseen. Kauan hän luki näin ja wiimeksi hän wielä silmäili uudelleen erinäisiä paikkoja. Mutta kun kaikki oli luettu, oliwat hänen silmänsä taas kyynelissä, waan niiden wälitse toisti toiwo ja lohdutus.
Yrjö oli wiime kesänä Salojärweltä paettuansa, ollut alituisessa liikkeessä. Hän oli matkannut paikasta paikkaan ja joka paikassa koettanut ohjata talonpoikien liikuntoja siinä lewottomuudessa, joka Pohjanmaalta oli lewinnyt ympäri Sawonmaan. Hän oli monessa paikassa ollut hengen waarassa alinomaa wäijywien wihollisten keskellä, mutta onni oli häntä tähän asti seurannut joka paikassa. Tällä wälillä hänen rakkautensa Annaan oli yhä kiihtynyt, hän ei woinut ajatella mitään, tehdä eikä toimittaa mitään, muistamatta Annaa, jonka warowaisuus kerran oli pelastanut hänen henkensä. Anna oli silloin tällöin saanut tilaisuuden wastata hänen kirjeihinsä ja he molemmat oliwat, waikka erillään toisistaan, wähitellen tulleet toisillensa wälttämättömiksi. Anna tiesi Yrjön jokaisen ajatuksen, jokaisen aikeen, ja hänkin tunsi elämänsä olewan sidotun Yrjöön.
Se, mitä Yrjö nyt aikoi tehdä, oli waarallisin kaikista, mitä hän wielä oli tehnyt. Antakaamme hänen itsensä puhua, niinkuin hän siitä kirjoitti Annalle:
"Kansan tila", kirjoitti hän, "on nyt täällä Sawonmaassa muuttunut hirweäksi. Se on sellainen, ettei kukaan enää tiedä, mikä on oikea ja mikä wäärä. Ainoa oikeus, mikä wielä löytyy, on ehkä se, joka elää kansan terweessä sydämmessä. Mitä luulet, Anna? Kun ulkonaiset tapaukset sotkewat oikeuden ja wääryyden kansan keskessä sekaisin, onko silloin parempi jättäytyä tämän sekasotkun waltaan ja menettää kaikki wapautensa ja kunniansa ja waipua tapausten orjaksi? Minä uskon ett'et sinä woi ajatella sitä enemmän kuin minäkään. Meidän wapahtajamme meni ristin puuhun sentähden, että hänellä oli jumalallinen woima kärsiä ja kuolla sen asian puolesta, minkä hän tunsi oikeaksi. Me emme olisi nyt kristityitä, me olisimme raatelewien himojemme orjia, pakanoita, jos hän ei olisi pyhän oppinsa tähden mennyt kuolemaan. Katso, Anna, mikä ihana oppi se on! Luuletko, ett'emme wielä woisi tulla orjiksi sille maalliselle wiholliselle, joka meidän kansaamme nyt joka haaralta uhkaa, jos emme woisi pelkäämättä mennä kuolemaan sen asian tähden, jota me pidämme oikeana? Sinä et woi niin luulla. Sinä ajattelet samalla tawoin kuin minä. Sinun ajatuksesi owat minun ajatukseni, ensimäinen wilaus sinun silmääsi näytti minulle koko sinun sielusi.
"Nokian tappelun perästä ja sen kuultuaan Flemingin sotawäki on tullut ihan raiwoiseksi. Sotaherrat owat jättäneet raa'an joukkonsa nojaan kansan pyhimmät oikeudet. Omaisuus on kadottanut arwonsa, laki on unhotettu ja sorrettu, ihmishenki ja yksityisen omaisuus owat tulleet sotajoukon leikkikaluksi; pereellinen elämä on sen pilkkana ja ylenkatseena; rehellisyys ja kunnia owat tulleet nauruksi: miekka, tuli ja wesi ja häwyttömyys turmelewat ja raatelewat kaikki. Sinä et woisi rakastaa minua, Anna, jos minä woisin nähdä tämän kaiken ja olla jouten. Minä en enää olisi se Yrjö, jolle olet uskonut sydämmesi. En suinkaan, minä en rohkenisi sinulle lähettää tätä kirjettä, jos minun olisi mahdollista huoletonna katsella maanmiesteni onnetonta tilaa. Mutta elä sentään usko, että minä toiwon onnistuwani siinä, mitä aikomukseni on tehdä. Minua saattaa odottaa warma kuolema, mutta minua lohduttaa tieto, että jokainen henki, jokainen oikean asian puolesta wuodatettu weripisara ennen tai myöhemmin auttaa kansan oikeutta, ja kuolema on suloinen minulle, kun tiedän, että sinä rakastat minua ja wuodatat kyyneleen minun haudalleni.
"Se, mitä nyt aion tehdä, on lyhyesti kerrottu. Sinä tunnet, että Sawon sotawäen päälliköt owat Suursawon pappilassa. Kukaan yksinäinen wähempi joukko ei tohdi lähestyä heitä walituksilla, sillä he pelkääwät jokaisessa tapaawansa nuijalaisia, ottawat kiinni jokaisen ja kuolettawat sen hirweimmällä tawalla. Nyt owat Sawon miehet kokoontuneet, ja huomenna heillä on aikomus tuhatmiehisenä joukkona lähteä täältä matkaan. Minä olen, niinkuin woit odottaa, pukeutunut talonpojan waatteisin ja seuraan heitä salaisena pääjohtajana, mutta julkisena on eräs toinen, hywin tunnettu talonpoika. Näin suuri joukko kuin olemme, pian ilman aseitta, ilman nähtäwää sotaisuuden merkkiä, meillä on toiwo rauhassa päästä sotapäällikköjen puheille. Kokouspaikaksi on määrätty Suursawon pappila. Minä olen siitä jo edeltäpäin kirjoittanut kirkkoherralle, ja hän on luwannut koettaa parastansa, että puheleminen sotaherrojen kanssa woisi tapahtua rauhallisesti. Minä olen suostunut siinä olemaan tulkkina.
"Mutta kaiken tämän ohessa, me tunnemme jokainen hywin, että meidän päämme owat suuressa waarassa. Minä en tiedä, mikä wastustamaton halu minussa on syntynyt tawata sinua, Anna, sitä ennen. Wai lieneekö se sentähden, että meidän aikomuksemme on mennä Turkuun asti, jos emme saa mitään sowintoa toimeen Suursawossa, ja se uusi waara joka meitä woi kohdata siellä, on ehkä joku salainen syy minun haluuni tawata sinua. Salojärweltä on waan muutamia peninkulmia Suursawon eli Mikkelin pappilaan. Minä toiwon yöt päiwät nähdä sinua sillä tiellä ja saada puristaa sinut rintaani. Mutta se kaikki on Jumalan kädessä."