IV.
Luettuaan Yrjön kirjeen Anna luuli lewollisesti woiwansa odottaa päiwää, jona Yrjö oli tulewa. Mutta, kuta enemmän määräpäiwä läheni, sitä suuremman ahdistuksen hän tunsi rinnassaan. Hänen oli wihdoin mahdoton eroittaa ajatuksistaan niitä kuwia, mitkä joka päiwä eläwämmästi liikuttiwat hänen olentoansa. Turhaan hän koetteli mieleensä teroittaa sitä tuntoa, ettei mitään siitä, jota hän tässä miehessä rakasti, muuten olisi woinut löytyä, että Yrjön päätös oli wälttämätön, ettei hän muuten olisi woinut oppia häntä rakastamaan ja että kaikki siis oli Jumalan sallima kohtaus. Kaikki se ei rauhoittanut häntä enää, sekoittawana kummituksena hän waan näki edessään wälttämättömän kuoleman, joka odotti Yrjöä, joka oli waan muutaman päiwänmatkan päässä, muutamia peninkulmia Annan rauhallisesta kodosta. Peloittawat unet eiwät antaneet hänelle rauhaa ensinkään. Kyyneleet oliwat hänen ainoana lohdutuksenaan. Ne oliwat hänen ajan wiettonsa pitkinä talwisina öinä.
Annan huoli oli sitä katkerampi, kun hän kotonaan oli pakoitettu peittämään sitä molemmilta wanhemmiltansa. Hänen isänsä olisi hänet musertanut, jos hän wähänkään olisi woinut arwata sitä keskuutta, missä hän oli Yrjön kanssa. Äiti taas olisi heti ilmoittanut hänen salaisuutensa, ei juuri ilkeydestä, waan ajattelemattomuudesta, joka ei tunnustanut maailmassa olewan mitään salaista, mitään tärkeää, waan piti kaikki yhtä jokapäiwäisenä kuin nekin asiat, joita hän toimitti joka päiwä taloudessaan.
Päiwää ennen kuin Yrjön piti olla Mikkelissä, Annan tuska oli tullut kauheaksi. Koko hänen olentonsa oli yhdessä ainoassa ajatuksessa. Hän oli sulkeutunut kammariinsa ja antanut wanhempainsa luulla, että hän oli wähäwoimainen. Hänen ainoa ikkunansa oli sinnepäin, mistä talwella pellon yli ajettiin pappilaan. Kyynäswarsin pöydällä ja pää käsiwarren nojassa, hän käänsi kyyneliset silmänsä ikkunaan päin. Ilta alkoi pimetä, ja kaikki wähäinen liike, mikä päiwällä oli näkynyt tiellä, oli jo tauonnut. Silloin äkkiä ilmestyi musta pilkku nietosten halki kulkewalla tiellä. Annan silmät oliwat sen tarkanneet, mutta hän oli wielä niin hämmentynyt ajatuksissaan, ettei hänen henkensä huomannut siinä ilmiössä mitään erinäistä. Mutta tuo musta pilkku rupesi lähenemään ja selittäytyi hewoseksi ja reeksi, joka suurella pikaisuudella tuli pappilaa kohti. Uusi tunto tunkeusi Annaan, ja silmänräpäyksessä hän hyppäsi seisalleen ja jätti kammarinsa. Waan kohta hän juoksi jälleen sisään ja istuisi yhtä lewotonna kuin ennenkin.
—"Hän se ei woi olla," sanoi hän itsekseen kuuluwalla äänellä; "hänen on mahdoton tulla isäni taloon tai edes sen näkywiin. Hän on kuolemaan tuomittu, ja joka paikassa häntä wainotaan. Hän ei woi tulla. Se on ehkä joku, joka noutaa isääni sairaan luo."
Anna oli tuskin ehtinyt tulla tähän päätökseen, kun owi awautui—ja talon piika astui kammariin. Anna wawahti, waan koetti näyttäytyä lewolliselta. Piian silmissä näkyi jotakin, josta Anna woi arwata jotakin erinomaista tapahtuneen.
—"Elli," sanoi hän, "ken ajoi äsken pihaan?"
—"Sitähän minä juuri tulin kysymään. Hän oli waatteistaan nähden kuin talonpoika, mutta hirmuisen ruma, että kun awasi kyökin owen, olin säikähtää hengettömäksi. Minä luulin hänet roswoksi, ja minua wapisutti, kun waan katsoin häntä silmiin. Minä tahdoin mennä sanomaan kirkkoherralle, mutta nähtyään minun aikomukseni, se hylky tempasi minut kiinni rautakourillaan ja weti pääni suunsa eteen. Minä olin niin pelästynyt, että tahdoin huutaa, mutta hän painoi kämmenensä minun suuni eteen, ja minä luulin hänen sopottaneen korwaani——tohdinko minä sen teille kertoa?"
—"Hywä Elli, sano pikaisesti, mitä hän sinulle sopotti!"
—"Hän sanoi tahtowansa puhutella teitä, eikä ketään muita kuin teitä, neitsyt."
—"Minuako, Elli? Sinä olet erehtynyt, sinä olet kuullut wäärin."
—"Mutta minä en erehtynyt, neitsyt. Hän tiesi teidän nimenne, hän sanoi sen minulle selwästi, ja että hän tahtoi teitä nähdä."
—"Ja sinä sanoit häntä rumaksi."
—"Hän on tuskin ihmisen näköinen, musta, hirmuisen musta, hänen silmänsä ja kulmakarwansa, jotka nenän wälitse juoksewat kaarena yhteen ja pimittäwät hänen näkönsä. niin synkiäksi, että minä wapisen wielä nytkin."
—"Ja hän tahtoi minua puhutella kahden kesken?"
—"Mutta teidän on mahdoton jäädä sellaisen kanssa kahden kesken; hän peloittaisi teidät kuolijaksi."
—"Tiedätkö, Elli, missä äitini on?"
—"Se se onkin pahin asia, hän meni lukkariin ja wiipyy kaiketi siellä koko illan."
—"Entäs isäni?"
—"Hän istui wielä äsken kammarissaan kirjoittamassa."
—"Kuuletko, Elli! Minä arwelen, ettei tuo tuntematon kuitenkaan woi tehdä minulle mitään pahaa."
—"Hän woipi teidät kuristaa, hän woi musertaa teidät rautakourillaan; luullakseni hänellä oli kotkan teräwät kynnet."
—"Sinä olet hywin lapsellinen, Elli! Kun hän kerran puhui suomea, niin hän ei woi olla muu kuin meidän kansalaisiamme, yhtä hywin kuin jokainen Salojärwen asukas, jos hän olisikin Pohjanmaalta tai Sawosta tai muualta. Sanoithan, että hän tiesi minun nimeni!"
—"Hän woi olla noita; tietäjä—huh! minä en tohdi enää palata hänen luoksensa."
—"Sinä olet pieni hullu, Elli parka, ja synti on niin peljätä wiattomia ihmisiä. Saata wieras tänne saliin. Minä tahdon nähdä hänet."
Tätä Annan puhetta seurasi wakainen katsaus. Elli jäi äänettömäksi ja odotti wielä, mutta wihdoin hän kääntyi oween ja meni.
Wähän ajan perästä Anna kuuli salin owen hiljaa awautuwan, ja hän laittausi myös jättämään kammarinsa.
Astuessaan saliin, Anna tunsi joka jäsenensä wärisewän. Ensimmäinen, mikä häntä siellä kohtasi, oli läpitunkewa silmäys, joka wälähti hänelle siellä odottawan wieraan pimeästä muodosta, jonka hämärä oli tehnyt wielä pimeämmäksi. Annan pelko häwisi kuitenkin pian, sillä seuraawana silmänräpäyksenä oli wieraan muodon yht'äkkiä walaissut hymy, joka oli lewinnyt hänen huulillensa ja kaswoillensa juuri kun hän astui pari askelta pelästynyttä neittä kohti.
—"Pyydän teiltä anteeksi, neitsyt," sanoi hän ystäwällisesti ja sulawalla äänellä, jossa ei woinut hawaita mitään teeskentelemistä, "minä pyydän teiltä anteeksi, että näin myöhään tulen häiritsemään teidän hiljaista kotoanne. Mutta te tunnette yhtä hywin kuin minä, mitkä rauhattomat ajat meillä nyt on, Jumala paratkoon. Asia, joka on pakoittanut minut tähän rohkeuteen, koskee ehkä yhden werran teitä kuin minua."
—"Minua?" sanoi Anna hämmästyen ja katsoen puhujan silmiin.
—"Minä luulen niin—elkää pahastuko, neitsyt, minä tunnen teitä jo enemmän kuin woitte arwata."
—"Minä en woi teitä ymmärtää," sanoi Anna, salaten huokauksen, joka tunki ylös hänen rinnastansa.
—"Yrjö Eeronpoika on——"
Annan kaswot punastuiwat. Mutta punastus katosi ja hän tuli äkkiä waaleaksi.
—"Minä tahdoin sanoa, että Yrjö Eeronpoika on—minun ystäwäni", sanoi wieras. "Me olemme kauan yhdessä johdattaneet sitä—tunnettehan mitä kuninkaan sotawäki on näihin aikoihin tehnyt? Miten se on ryöstänyt rauhallisia kotiamme——. Me olimme yhtenä Ilmajoella, minä olen se kuuluisa——"
—"Jumalan nimessä, ken te olette?" huusi Anna, lewotonna katsoen puhujan silmiin.
—"Te olette warmaankin kuulleet puhuttawan Ilkasta", jatkoi wieras, "siitä raiwoisasta talonpojasta, joka on tohtinut ruweta taisteluun kuninkaan sotawäkeä wastaan, joka ei ole peljännyt henkensä waaraa, asettuessaan Flemingiä wastaan, miestä, jonka edessä kuninkaat ja ruhtinaat wapisewat—sen petturin—maansa wihollisen, sen ihmiswainoojan olen minä, teidän nöyrin palwelijanne, luwannut masentaa, minä, kirottu ja jo kymmenen kertaa hirtetty, toiset kymmenen kertaa mestattu ja kolmannet kymmenen kertaa kuolijaksi ammuttu Ilkka."
—"Ilkka?" huusi Anna, waipuen istualleen tuolille ja hengittäen raskaasti.
—"Jumalan tähden, elkää puhuko niin kowasti, neitsyt. Minä olen joka paikassa kuin tulisilla hiilillä, minun päälläni riippuu jouhen nenässä teräwä miekka, jonka yksi ainoa waromattomasti puhuttu sana woi pudottaa ja saattaa halkaisemaan pääni."
—"Ja teidän asianne minulle?" kysyi Anna hiljemmin.
—"Oli se, etten tiennyt missä Yrjö Eeronpoika nyt oleksii. Minun on tarwis tawata häntä, minun tulee yhdessä hänen kanssaan musertaa Fleming petturin woima Sawossa. Minä tarwitsen nyt ja hän tarwitsee minua, muutoin olemme molemmat hukassa. Klaus on kawala kuin kettu, julma ja wäkewä kuin karhu; tietäkää, neitsyt, jokainen hetki on kallis. Minun täytyy wielä tänä yönä puhutella Yrjöä. Warmaan te, neitsyt Anna, te, josta Yrjö on puhunut minulle niin paljo hywää, myös tiedätte, missä hän on tänä yönä, missä minä woin hänet tawata huomen=aamuna?"
Annan sydän wapisi. Epäilys ja pelko oliwat kuwautuneet hänen kaswoillensa. Mies näytti sen hawainneen. Hän katseli pelolla ympärilleen ja sywä huokaus tuntui nousewan hänen sydämmensä pohjasta.
—"Te ette wastaa mitään, neitsyt? Tämä siis saa olla wiimeinen yö minulle ja Yrjölle.—Te ette tunne, että Fleming on suuren, neljän tuhannen miehisen sotajoukon kanssa matkalla Sawoon. Hänen kerallaan on julma Puolalainen, Kola Ludowski, joka ei anna armoa kellekään, ei miehille eikä naisille, ei lapsille eikä woimattomille wanhoille. Arwelkaa, että heidän joukkonsa tapaa Yrjö Eeronpojan ja Sawolaiset warustamattomina, heidän päänsä owat huomenna listityt kuin nauriit, ja minulla ei ole turwaa koko Suomessa. Koko maa on silloin wallattoman sotawäen wallassa. Tämä teidän rauhallinen kotinne ei enää suojele teitä eikä wanhempianne, kun teidän isänne jo on epäluulon=alainen."
Anna ei woinut kokonaan tukahduttaa epäluuloansa ja pelkoansa, jotka hänessä oli synnyttänyt miehen muukalainen muoto ja hänen murrettu puheensa. Äsken tullut sanoma Ilkan surkeasta kuolemasta oli hänellä wielä tuoreessa muistissa, ja asia tuntui hänestä mahdottomalta. Mutta toiselta puolen katsoen, hän ei woinut selittää, mistä mies woi tietää hänen ja Yrjön keskuudesta ja muutenkaan niinkin paljon Yrjöstä kuin hän tiesi. Ja kaikki Flemingin panetteleminen, ja se, että mies näytti niin innokkaasti ottawan osaa maan tilaan, ja wiimeksi se peloittawa waara, jonka hän luuli uhkaawan Yrjöä, ja joka ei sallinut mitään wiiwytystä, kaikki se wihdoin woitti. Yht'äkkiä näytti hänen muotonsa walistuwan. Hänen silmänsä loistiwat kirkkaasti. Suuri ajatus näytti työskentelewän hänen aiwoissansa. Hänen rintansa rupesi nousemaan woimallisesti. Koko hänen muotonsa sai uuden eloisuuden.
—"Kuulkaa", sanoi hän hiljaan, "jos saatte tietää Yrjö Eeronpojan olopaikan, niin mitä aiotte tehdä?"
—"Minulla ei ole kuin yksi työ, jota woin, joka minun täytyy tehdä, se on: tawata hänet pian, saada hänen kerallansa kokoon suuri aseilla warustettu joukko ja wiedä se huomen aamuna wiiwyttelemättä Flemingiä wastaan ja lyödä hänen matkalla olewa joukkonsa, ennenkuin se ehtii keräytyä tappeluun. Se on nyt ainoa keino pelastaa isänmaa joutumasta sotawäen orjuuteen."
—"Yrjö on tänä yönä——."
Anna keskeytti puheensa, näytti kuin hän olisi tuntenut tällä ilmoituksellaan pettäwänsä sen, joka hänelle oli rakkain maailmassa, näytti kuin koko hänen elämänsä onni olisi pyörinyt hänen kielellänsä. Hän tahtoi wielä pidättää sanansa, mutta tunsi itsensä siihen woimattomaksi.
—"Yrjö on tänä iltana", kertoi hän jälleen, "Salojärwen kylässä lähellä Mikkeliä, noin wiisi peninkulmaa tästä. Hänellä on kerallaan tuhatmiehinen joukko, joka huomenna kohtaa sotawäen Mikkelissä."
—"Sitte minä woin pelastaa hänet ja koko Suomenmaan. Te, neitsyt, olette suurimpana syynä tähän pelastukseen; isänmaanne on kohta kiittäwä teitä siitä. Fleming joukkoineen tulee ansaan, minä otan hänet wangiksi ja wien hänet Kaarle herttualle Ruotsiin. Tuuli on kohta heiluttawa hänen luitansa Tukholman portilla, ja taiwaan linnut saawat nokkia silmät hänen päästänsä ja raadella hänen ruumiinsa, niinkuin hän on raadellut tätä Suomenmaata."
—"Waan luuletteko sen kohtauksen, joka nyt on tapahtuwa teidän ja sotajoukon wälillä, tulewan waaralliseksi teille ja Yrjölle?"
—"Ihan warmaan se niin tulee. Me ehkä jokainen huomenna riipumme kaulastamme hongan oksissa Mikkelin kankaalla."
—"Mitä kummaa puhutte? He olisiwat muka niin jumalattomia?"
—"Se on sotajoukolle paljasta leikkiä. Ja muutenkin, toisen tai toisenhan on wuoro kadottaa. Mutta minua he eiwät kumminkaan wielä ripusta."
—"Entä Yrjöä?"
—"Minä lupaan pelastaa hänet. Mutta minä tahdon samassa antaa hänet teidän säilyttää. Te olette sen jo ennenkin tehneet."
—"Kuinka sitten arwelette?"
—"Minä arwelen, että te käytte pimeän tultua minun rekeeni. Me olemme wiidessä tunnissa Yrjön luona ja woimme sopia, miten menettelemme huomenna."
Anna näytti peljästywän tästä puheesta. Hän peitti silmänsä kämmeniinsä, ollen wähän ajan äänettä, wihdoin hän paljasti jälleen näkönsä ja katsoi kyynelistä loistawilla silmillään miehen silmiin; sitten lausui hän innokkaasti:
—"Mutta woinko minä luottaa rehellisyyteenne? Ettekö wäärin käyttäisi minun kewyt=uskoisuuttani?"
—"Minä uskon kuulleenne minusta sen werran, että tunnette minulla olewan kodin, missä nuori rakastettu waimoni minua odottaa, sill'aikaa kuin isänmaani tarwitsee minun woimiani kaukana hänestä."
—"Minä tulen. Minä uskallan antaa hywän nimeni teidän haltuunne. Minä olen walmis teitä seuraamaan Mikkeliin, waan lupaattehan saattaa minut Yrjö Eeronpojan luo?"
—"Minä sen wannon ja olen iloinen saada teille osoittaa palwelustani.
Koko maailmaa wastaan minä suojelen teitä kuin omaa lastani."