V.

Sunnuntai aamuna 23 päiwänä Tammikuuta oli suuri joukko talonpoikia useasta Sawon pitäjästä kokoontunut Suursawon eli Mikkelin pappilaan. Pelko ja wapistus oli kuwautunut jokaisen kaswoille, sillä heitä oli kowasti säikäyttänyt Remojärwen tapaus, jossa joukko yöksi kokoontuneita talonpoikia oli yht'äkkiä tullut piiritetyksi suurella sotajoukolla, kenenkään tietämättä mistä se oli ilmestynyt ja miten se oli saanut tietää talonpoikajoukon yösijan yksinäisessä kylässä. Heidän johtajansa ja neuwonantajansa, Yrjö Eeronpoika, oli otettu kiinni, eikä kukaan tietänyt, mihin hän sitten oli joutunut. Muut tupaan kokoontuneet oliwat palaneet siihen ulkoa päin sytytettyyn tuleen.

Piirittäwän sotawäen joukossa oli nähty eräs mustawerinen ruma mies, sotaherran puwussa. Sama herra oli myös tänä aamuna nähty pienen joukon keskellä ratsastawan kirkolta pohjoiseen päin. Talonpojat pelkäsiwät Remojärwen tapauksen uudistumista pappilassa, johon he oliwat kokoontuneet, ja sentähden ei kukaan tohtinut pysyä huoneissa.

Tässä säikäyksessä ei tiedetty muuta neuwoa kuin lähettää eräitä miehiä sotapäällikköjen luo Sairilaan, ilmoittamaan, että joukko oli walmis heittämään aseensa ja toiwoi puhutella sotawäen esimiehiä. Nyt odotettiin paraillaan näiden lähettiläiden palaamista.

Noin puolen päiwän aikaan tuliwat lähettiläät takaisin. He toiwat sen sanoman, että sotawäki tahtoo nähdä heidän antautuwan wapaaehtoisesti ja odotti waan, että heittäisiwät kaikki aseensa pois.

Tämä sanoma rauhoitti joukon. Aamulla hankitut keihäät, nuijat ja pyssyt heitettiin pois ja odotettiin waan sotawäen tuloa, että saataisiin sen esimiehelle wiedä ne walitukset, joita warten he oliwat lähteneet liikkeelle.

Pian nähtiin suuri sotajoukko lähestywän pappilaa, jonka kiersi ahtaasen kehään. Muutamia wankia oli sotawäen keralla ja ne syöstiin myös piirin sisäpuolelle talonpoikien joukkoon.

—"Me olemme pelastetut", sanoi yksi wangituita joukolle. "Sowinto on jo päätetty. Sotawäki lähtee majoituksestaan Sawosta. Jokainen antautukoon waan sotawäen waltaan. Meidän aikomuksemme on woitettu ja me saamme palata rauhassa kotiimme."

Eräs päällikkö lähestyi silloin joukkoa ja lausui:

—"Sawon miehet, turha on taistella kuningasta wastaan. Teidän kaikki anomuksenne owat jo edelläpäin myönnetyt. Antakaa siis pois aseenne ja palatkaa sitten kotiinne."

Muutamat wielä epäiliwät, katsellen ympärillään aseissa olewaa sotawäkeä. Silloin astui eräs mies joukosta esiin ja antoi pyssynsä ensimmäiselle upserille, joka seisoi pappilan portilla. Koko joukko teki kohta samaten.

Kun wiimeinen ase oli annettu pois, kajahti ilmassa karkea komentoääni. Piirittäwä sotajoukko syöksyi paljastetuin miekoin joukon päälle ja alkoi kauhistawalla tawalla hakata sen sekaan. Aseettomat Sawolaiset kaatuiwat kuin heinä wiikatteen edessä. Röykköjä werisiä ruumiita makasi pihalla ja yhä wielä kalisiwat miekat. Weri juoksi jo wirtanaan ja hyytyi suuriin ylänteisin.

Ei ollut enää monisatahenkisestä joukosta kuin eräs kymmenkunta miestä jäljellä, jotka juoksenteliwat kuin suden ajamat lampaat pyöweleinsä edessä. Yksi heistä oli yrittänyt murtaimaan piiritysjoukon läpi, komentawan herran ja sotamiehen wälitse. Usea miekka yht'aikaa oli samassa osoitettu karkulaan päätä kohti; mutta ennen kuin yksikään ehti iskeä, peljäten satuttawansa päällikköä, oli toinenkin este tullut onnettoman karkulaisen ja hänen wihollistensa wäliin. Muori naisihminen wallaswäen waatteuksessa oli sotajoukon takaa kenenkään huomaamatta syössyt juuri piiristä ulos päässeen pakolaisen wastaan ja pusertanut molemmat käsiwartensa hänen ympärilleen.

Eräs sotamies nosti miekkansa ja heristi sillä leikatakseen yhdellä woimallisella iskulla karkulaismiehen ja naisen yhteen puristuneet päät, kun wieressä seisowa hämmästynyt sotaherra pikaisesti tarttui sotamiehen miekkaan ja seisautti uhkaawan siwalluksen.

Nuoren naisen silmät oliwat käännetyt sotaherraa kohti.

—"Ilkka!" huusi hän niin, että kaikki ympärillä olijat sen kuuliwat.

Kamala nauru kuului silloin joukosta.

—"Hän huutaa awuksensa Ilkkaa", sanoiwat kaikki, jotka oliwat kuulleet neidon huudon.

Upseri tarttui neidon käteen, weti sen irti miehestä, jota se piteli ja kuiskasi:

—"Anna, te suotte warmaan minulle anteeksi wähäisen petoksen, jota wirkani on pakoittanut minua käyttämään. Minä olen kuninkaan kapteni Kola Ludowski, ja tämä Yrjö Eeronpoika, jonka olette saattaneet minun käsiini, on nyt minun wankini. Kuningas ja hänen korkea maaherransa Klaus Fleming palkitsewat teidän intonne."

Anna hämmästyi. Hän weti kätensä pois Kolan kädestä ja tahtoi jälleen puristua kiinni Yrjöön. Mutta pari sotamiestä oliwat tarttuneet häneen ja riuhdaisseet hänet pois Annan käsistä. Ja, kun Anna kääntyi katsomaan, sotamiehet oliwat jo sitoneet Yrjön kädet selän taa wahwoilla köysillä. Annan silmistä näkyi suurin inho petollista upseria kohtaan. Mutta nähtyään Yrjön katoawan sotamiesten joukkoon, oli epätoiwo ja murhe kohta tullut tämän ensimmäisen tunteen sijaan. Hän näytti kokonaan murretulta.

Tässä epätoiwossa ja tuskassa hän waipui Kolan jalkoihin, ja kyynelwirta herahti hänen silmistään. Halweksuminen ja inho oliwat kadonneet hänen kaswoiltaan, ja koko naisellinen hempeys oli wallannut hänen olentonsa.

—"Minä annan teille anteeksi, minä unhoitan sen petoksen, jolla olette kohdellut minun lapsellista mieltäni, mutta luwatkaa minulle säästää hänen henkensä. Minä kuolen tähän teidän eteenne, jos ette sitä tee; tahi ottakaa minun heikko henkeni ja antakaa hänen elää."

—"Anna", sanoi Kola, nostaen itkewän neidon ylös, "teidän rukouksenne minä jo olen myöntänyt ennen kuin sen olen kuullut. Yrjö seuraa wangittuna minua Turkuun. Mutta waan yhdellä ehdolla: että te Anna, hywä Anna, myös seuraatte mukana sinne. Muutoin minä en woi ta'ata mitä tapahtuu. Minulla on käsky hänet hirttää; teidän läsnä=olonne, teidän suloiset silmänne waan woiwat wietellä minut tekemään wastoin kuninkaan käskyä. Lupaattehan tehdä niin?"

—"Minä lupaan sen. Minä en woi enää hänestä erota. Mutta woinko
Turussa tawata Flemingin?"

—"Minä saatan teidät hänen eteensä. Turwautukaa kokonaan minuun."

* * * * *

Sill'aikaa kuin tämä tapahtui sotamiespiirin ulkopuolella, oli wiimeinen sisäpuolella olewan nuijamiehen pää katkennut. Eräs upseri tuli papin kanssa ulos portaalle, ja ympärillä olewa sotajoukko paljasti päänsä. Pappi awasi kirjan ja luki rukoukset. Wiimeksi hän luki kiitokset Jumalalle siitä suuresta woitosta, jonka kuninkaan sotawäki oli tässä woittanut. Mutta papin silmissä oli silloin kyyneleitä, ja hänen äänensä wapisi.

Muutamia minuuttia sen perästä oli sotawäki häwinnyt, paitsi niitä, jotka saiwat toimekseen haudata pihalla makaawaa joukkoa. Hyytynyt weri ajettiin wiimeksi lapioilla haudattujen päälle ja kaikki peitettiin mullalla. Kuoleman hiljaisuus oli tullut äsköisen hälinän sijaan. Lähes kolmesataa miestä, jotka äsken wielä oliwat olleet täydessä miehuuden iän ripeydessä, makasi jäätyneiden turpeiden alla. Heidän leskensä ja turwattomat lapsensa, isät ja äidit eiwät wielä tienneet mitään tästä onnettomasta kattauksesta, waan puheliwat heistä, ikään kuin eläwistä, joiden palaamista waan odotettiin.

Flemingin joukko oli tiellä saanut sanoman Mikkelin werisestä tapauksesta ja heti kääntynyt takaisin. Se oli muutamia päiwiä sen perästä uudelleen Turussa. Kola Ludowski oli pienemmän joukon kanssa lähtenyt matkaan wasta seuraawana päiwänä. Häntä seurasi wanki kowasti raudoitettuna. Kola oli tahtonut Annan istumaan wiereensä rekeen, mutta hän ei saanut häntä siihen millään houkutuksilla enemmän kuin peloituksillakaan.

Hän uhkasi hirttää wangin, mutta sekään ei enää auttanut, sillä Anna oli huomannut Kolalla olewan käskyn wiedä heidät molemmat wangittuina Turkuun. Sillä tawoin Anna sai erään sotamiehen ajamaan kerallaan.

Hirmuisesti hän sai kuitenkin kärsiä tällä matkalla. Joka seisauspaikassa hänen täytyi kuunnella kawalan Puolalaisen wiettelyksiä, sotamiesten irstasta puhetta ja niiden raakaa käytöstä. Kun hän silloin muisti kotoansa tai ajatteli, mikä häntä ja Yrjöä odotti Turussa, hän puhkesi katkeraan itkuun. Mutta kyyneleet eiwät huojentaneet sitä painoa, joka nyt kuin raskas kiwi painoi hänen rintaansa. Terweyden puna katosi aina enemmän hänen kaswoiltansa, ja kuta enemmän matkan pää läheni, sitä kalweammiksi hänen kaswonsa oliwat muuttuneet. Kokonaan wäsyneenä hän wihdoin perille saawuttuaan näki edessään Turun linnan harmaat synkeät kiwiseinät.