VIII.
Saman päiwän iltana, kuin wiimeksi kerrottu tapahtui, Yrjö Eeronpoika istui pimeässä wankihuoneessaan. Ne pari wiikkoa, jotka hän oli ollut tässä kellarissa, oliwat tuntuneet hänestä wuoden pituisilta. Koko aikana hän ei tiennyt muusta maailmasta mitään. Se heikko walo, mikä pilkoitti tyrmään katon rajaisesta nyrkin mentäwästä reiästä, oli töin tuskin antanut hänelle tilaisuuden lukea päiwät. Wanha kowin raakaluontoinen sotamies, joka wanginwartijana käwi kolmesti päiwässä hänelle wiskaamassa hänen kuiwan ruokansa, oli ainoa ihminen, jonka hahmoa hän tällä wankeutensa ajalla sai nähdä. Sata kertaa hän jo oli yksinäisyydessä uudelleen muistutellut kaikki ne eri kohtaukset, mihin hän isänmaan rakkautensa kautta oli joutunut, eikä niissä huomannut mitään, jota hänen olisi tarwinnut katua. Mutta alituinen miettiminen wihdoin wäsytti häntä, ja hänen ajatuksensa rupesiwat hakemaan lepoa ihan toisaalta: ne oliwat wihdoin kääntyneet Annaan, niin että tämä hänen muistiinsa painunut Annan kuwa oli hänen henkensä ainoana kumppalina pimeässä wankityrmässä, ja se oli hänen mielessänsä sekä hänen päiwällä puolihämärässä walwoessaan että hänen yöllä kylmällä tilallaan uneksiessaan. Warma kuolema oli kyllä jo hänen silmäinsä edessä, mutta kummallisesti oli Annan suloinen kuwa sen peittänyt hänen henkensä silmistä. Anna oli jo kahdesti hänet pelastanut muuten warmasta kuolemasta; hän tiesi, että sama pelastawa henki oli wielä hänen lähellänsä, ja, waikka hän ei rohjennut toiwoa sen häntä enään silloin woiwan pelastaa, niin hän kuitenkin tunsi sydämmessään lohduttawan aawistuksen, jolle hän ei woinut ajatuksissaan antaa mitään määrättyä muotoa.
Sellaisessa tilassa ollen, hän yht'äkkiä hawahti houreistaan, kuultuaan wankihuoneensa owen rupeawan awautumaan. Ihan outo tunto nosti silloin weren hänen kaswoihinsa, ja joku suloinen wihlaus lensi hänen jäsentensä läpi. Samassa awautui raskas, ruostunut owi winkuwin saranoin, ja kynttelin walo pilkistyi jylhän wankihuoneen seinille. Toiwo ja pelko saattoiwat wangin jäsenet wärisemään, odottaessa sitä silmänräpäystä, joka meni raskasta owea awatessa.
Owi aukeni wihdoin kokonaan, ja lyhdyn punainen walo wiilasi niin Yrjön silmiin, ett'ei hän ensi silmänräpäyksessä nähnyt mitään. Saatuaan wihdoin silmänsä auki, hän hämmästyi, ja joku hirmuinen aawistus kuwastui hänen kaswoilleen; sillä hän näki edessään saman miehen, joka jo kahdesti oli ottanut hänet kiinni, joka oli tunnettu suurimmaksi ilkiöksi Flemingin käskyläisistä. Puolalainen Kola seisoi hänen edessään, lyhty kädessä ja katsoi häntä wiekkaasti silmiin, sama mies, joka oli polttanut ja teurastuttanut kuin peto joka paikassa, mihin hänet oli lähetetty.
Molemmat katseliwat towin toisiaan silmiin. Kolan silmissä ja huulilla näkyi hirwittäwä iwa, jota hän tuskin koetteli peittää. Mutta yht'äkkiä koko hänen muotonsa näytti muuttuwan. Siinä kuwautui jonkunmoinen teeskennelty ystäwällisyys, ja hän awasi suunsa sanoen:
—"Elkää pelästykö, Yrjö Eeronpoika. Minä surkuttelen teitä sydämmestäni, ja minun on ollut hywin katkera täyttää esimieheni käskyä teitä kohtaan. Nyt iloitsen kuitenkin saada teille osoittaa jotakin ystäwyyttä, jolla woin teitä lohduttaa kurjassa tilassanne——"
—"Teidän apuanne en arwele tarwitsewani", wastasi Yrjö, luoden halweksiwaisen silmäyksen häntä kohti.
—"Ettekö sittenkään, jos olisin erään Anna neitsyen asialla?"
—"Se on wale, minä en usko yhtään teidän sanaanne."
—"Mutta se on kuitenkin totinen tosi."
—"Missä olisitte häntä tawanneet?"
—"Niin tosiaankin, te ette wielä tunnekaan, että Anna on hänen herruutensa palweluksessa?"
—"Hänen herruutensa palweluksessa?"
—"Aiwan niin, ja wieläpä kamarineitsyenä hänen armollansa Ebba rouwalla."
—"Nyt te walehtelette."
—"Minulla ei ole aikaa pitempään teidän kanssanne loruella. Tuossa on kirje, lukekaa." Kola ojensi pienen paperilipun wangille, joka tempasi sen ja silmäili pikaisesti sen muutamat riwit. Niiden sisältö oli seuraawainen:
"Ikuisesti rakastettu Yrjö! Woin ilmoittaa sinulle sen sanomattoman onnen yhteisessä onnettomuudessamme, että toiwon saawani tänä yönä sinut tawata. Sinun tulee kokonaan luottaa siihen, joka tuo sinulle tämän lipun. Sinun hellin morsiamesi Anna."
—"Sitä minun on aiwan mahdoton ymmärtää, tahi tämä on hirmuista petosta", sanoi Yrjö itsekseen, waipuen istualleen wankityrmän kiwilattialle.
—"Te epäilette wielä nytkin", sanoi Kola, irwistäen hänelle wasten silmiä.
—"Minä epäilen sentähden, että se tulee semmoisen miehen kädestä. Minä epäilen wihollisteni, murhamiesten, isänmaani sortajien jokaista hywyyttä. Mutta te ette woi tehdä minulle pahempaa kuin surmata minut. Minä olen siis walmis tekemään, mitä tahdotte."
—"Se on parasta minunkin luullakseni. Siis, jos tahdotte nähdä morsiantanne, niin seuratkaa tänä yönä sitä, joka tulee teitä noutamaan. Linnan portin ulkopuolella odottaa teitä se, jota halaatte nähdä."
—"Waan sanokaa minulle wielä, onko Klaus Fleming linnassa?"
—"St! hiljaa! minulla ei ole lupa teille ilmoittaa mitään. Te olette jo saaneet minulta nauttia sanomatonta hywyyttä, jota ette ole ansainneet, tyytykää siis siihen. Ja jääkää nyt hywästi—mutta muistakaa, ett'ette wirka tästä sanaa, ja kawahtakaa, ett'eiwät wartijat teitä näe."
Kola poistui, ja raskas owi painui kamakasti wiuhuen kiinni. Yrjö jäi taas itsekseen. Uudelleen oli toiwoja herännyt hänen sydämmessänsä, uudelleen rupesi hän ajattelemaan isänmaan pelastusta ja Annaa, jota hän taas toiwoi saawansa puristaa rintaansa. Rakkaus elämään oli hänessä jälleen herännyt, ja uudet raiwoiset ajatukset kiirehtiwät hänen päässänsä. Wawisten hän odotti sitä hetkeä, jona owen ruostuneet saranat uudelleen winkuisiwat. Odotus tuntui hänestä ijankaikkisuudelta, ja hän alkoi jo uskoa, että koko tapaus oli wiettelewä uni, joka ehkä hänen kuolemansa edellä oli saattanut hänen mieleensä Annan suloisen kuwan.
Yrjö hypähti yht'äkkiä ylös houreistansa. Hän luuli owen rupeawan awautumaan, sillä kuului kuin lukko olisi pamahtanut ja ruosteiset saranat olisiwat pyrkineet wääntymään. Mutta seuraawana silmänräpäyksenä kaikki oli hiljaan. Nyt alkoi rotta törmän nurkassa ratisuttaa jotain luupalasta.
Yrjö rupesi jälleen kuuntelemaan. Yksitoikkoinen rapina komeron nurkassa oli kuitenkin kylläksi hämmentämään wangin ajatuksia, niin että hänen silmänsä painuiwat umpeen ja hän nukahti. Mutta sitä kesti waan muutamia minuuttia. Hän hyppäsi jälleen ylös, luullen taas kuulleensa erinäisen paukauksen, joka hänet herätti. Mutta walweilla ollessaan hän ei kuullut muuta kuin rottien yksitoikkoista ratinaa. Wielä kerran hän heittäysi pitkälleen kowalle wuoteelleen, ja wielä kerran hänen silmänsä painuiwat umpeen. Mutta hän ei löytänyt mitään lepoa. Rauhattomat unet waiwasiwat häntä, ja hän heräsi uudestaan, juuri kuin joku olisi häntä nostattanut. Kas! siinäpä olikin Anna, hänen oma morsiamensa. Wankeus oli muuttunut waloisaksi huoneeksi; Anna ei koskaan ollut ihanampi; hän oli kuin taiwaan enkeli. Nyt wasta hän hänet kihlasi ja painoi suutelon hänen huulillensa. Wähän ajan perästä waloisan huoneen owi awautui ja pappi, kirja kädessä, astui heidän eteensä. Yrjö sanomattomalla ihastuksella otti Annan käden omaansa, hän weti Annan wiereensä papin eteen, joka heti yhdisti heidät ikuiseen liittoon. Morsiuswuode oli jo laitettu. Pappi häwisi, ja Yrjö puristi nuoren waimonsa syliinsä, mutta morsiuswuode oli yht'äkkiä muuttunut mustaksi, ja, kun Yrjö kääntyi sitä katsomaan, hän pikaisesti wetäisi pois Annan, sillä siinä oli paljas multainen hauta. Hirmuinen tuska ahdisti häntä, hän luuli hengen salpautuwan rintaansa, hän tahtoi huutaa, mutta ei saanut ääntä suustansa. Silloin kaikki haihtui ja hälweni tyhjään, ja Yrjö huomasi makaawansa wankihuoneensa kylmällä lattialla. Unihan waan olikin hänelle kaikki kuwaillut.
Herättyänsä hän kuuli taas owessa jotain ramisewan. Sen saranat wingahtiwat, ja se alkoi awautua.
—"Ken siellä?" huusi hän äkkiä, hypähtäen ylös wuoteeltaan.
—"Minä olen, Ebba rouwan sisäpiika ja Anna neitsyen yökumppali; minä olen tunnettu Pirjon nimellä. Mutta ensiksi minun pitää waroittaa teitä olemaan hywin hiljaan. Te saatte ensin minut nähdä."
Niin sanoen Pirjo iski tulta, sytytti lyhtynsä ja näytti kaswonsa sen walossa. Hän oli jotenkin siewä nuori nainen, mutta hänen kaswoissaan oli jotain, joka ei Yrjöä miellyttänyt. Niissä oli jotain irstasta, jota hän kuitenkin näytti hiukan peittäwän.
—"Mitä tahdot sanoa, ja ken sinut on tänne lähettänyt?" kysyi Yrjö.
—"Hiljaan, hiljaan! Meillä ei ole niin kiirettä. Anna neitsyt ei ole wielä joutunut, mutta puolen tunnin perästä hän teitä odottaa."
—"Missä, ja hänkö se on sinut lähettänyt?"
—"Hiljemmin, hiljemmin! Ettehän toki enää epäille? Luuletteko minun ilman asiaa puolen yön aikana lähteneeni tänne pimeisin wankikomeroihin, joissa linnan haltijat kummittelewat niin että ihmisen sydämmen täytyy jäätyä. kuinka minä wärisen wilusta; täällä ei ole mitään, joka woisi ihmisen sydäntä lämmittää."
—"Eikö sinulla ole mitään minulle Annalta?"
—"Minun kieleni on yhtä kylmettynyt, kuin sydämmeni, muuten olisin jo ammoin teille sanonut, että Anna neitsyt on käskenyt minun teitä terwehtimään ja pyytämään teitä tulemaan sinne, minne arwelen teidät saattaa, hänelle wastaan, jos nimittäin uskallatte henkenne minun haltuuni."
—"Minä olen walmis teitä seuraamaan, mutta sitä ennen te näette, että minä olen raudoissa—."
—"Se ei yhtään estä kuin meno kerran on niin mieluinen kuin luulen tämän teille olewan. Mutta nyt kuulen sydän=yön kellon tornissa jo lyöwän. Aika on lähteä. Seuratkaa minua, mutta parikymmentä, muistakaa se, parikymmentä askelta lähempänä."
Näin sanottuaan hän puhalsi kynttelin sammuksiin ja kääntyi oween päin.
Yrjö seurasi häntä, wawisten pelosta ja toiwosta.
Yö oli jotenkin pimeä, sillä waikka oli kuuwalon aika, niin paksut pilwet, jotka peittiwät taiwaan ylt'ympäri, estiwät pian kokonaan kuun walon, niin että linnan ahdas piha oli hywin pimeä. Pirjo meni puoleksi juosten edellä, ja tultuaan linnan sisäportista ulos, katsasti pikaisesti ympärilleen, mutta lähti sitten juoksemaan yli toisen pihan, joka wei linnan asuttuihin huoneisin.
Yrjö oli seurannut tyttöä jäljempänä, mutta, kun hän oli kadonnut porttiin, hänkin läksi astumaan kiireemmin. Portti oli longallaan, ja hän pistäysi pikaisesti sen läpi, mutta kun hänen tien=oppaani jo oli häwinnyt, hän ei tiennytkään enää mihin päin kääntäidä. Hän seisattui siihen ja katseli ympärilleen. Missään ei näkynyt muuta kuin mustat kiwiseinät ja se portti, jonka hän luuli wiewän linnasta ulos. Hän lähestyi nyt sitä ja tunsi sen olewan wähän awattuna. Hänen rintansa kohoili keweämmin. "Mitähän", ajatteli hän, "jos Anna todellakin olisi woinut minut pelastaa. Mutta miten hän olisi sen toimen uskonut tuolle kunnottomalle Puolalaiselle? Mutta jos hänen kuitenkin olisi onnistunut pettää hänenkin kawaluutensa, ja minä woisin paeta heidän kynsistään."
Näin ajatellen Yrjö wähän lonkautti edessään olewaa porttia ja pisti päänsä sen läpi. Hän oli pian sen toisella puolella. Flemingin huoneet oliwat nyt wastapäätä häntä. Kaikki ikkunat oliwat pimeät. Missään ei kuulunut hiiskausta. Hän seisattui taas, tietämättä mitä tehdä. Mutta ajatellen, että Anna ehkä odotti häntä jossain sopessa, hän kohta kiiruhti etsimään jotain pääsypaikkaa, joka pelastaisi hänet linnan ahtaasta pihasta. Hän lähestyi erästä paikkaa, mustaa ja pimeätä, joka näytti awonaiselta owelta. Tultua sen luo, hänestä kuului kuin jotain olisi liikahtanut. Hän seisattui ja kuiskasi tuskin kuuluwalla äänellä: "Anna, Anna!" Tulen säwäys walaisi silloin pimeän paikan ja hirmuinen jyräys tärähti kiwimuurin sisällä. Yrjö tunsi kipeän wihlauksen ruumiissaan, hän koetteli rintaansa ja tunsi kylmälle kädelleen pudonneen jotakin polttawaa märkyyttä. Hän syöksi sitä paikkaa kohti mistä laukaus oli kuulunut. Silloin läwähti taas walo ja kuului uusi täräys, mutta samassa Yrjö huomasi olewansa linnan portin ulkopuolella ja wapaudessa. Hetkisen hän jäi siihen miettimään. Mutta yht'äkkiä hänelle walkeni tämän yöllisen seikan tarkoitus. "Minä olen ollut petetty", sanoi hän itselleen, "minua on tahdottu murhata. Annan nimellä olen wietelty surmattawaksi, siis jokainen silmänräpäys woi tuottaa uuden waaran, siis pois, pois täältä." Tuokio wielä—ja Yrjö oli kadonnut yön pimeyteen.