VII.
—"Mitä sanot, Anna, tuosta Puolalaisesta?" kysyi eräänä päiwänä Klaus Flemingin puoliso, Ebba, uudelta kamarineitsyeeltään, joka nyt, ehkä puoli wankina, istui emäntänsä huoneessa ja ompeli.
—"Miksi niin kysytte?" wastasi Anna, pyyhkäisten kyyneleen silmästänsä.
—"Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että hän on hywin nöyrä ja reima mies, joskin ei ole kaunismuotoinen, mutta sinulle hän on näinä päiwinä osoittanut erinäistä ystäwyyttä."
—"Jos sallitte minun tunnustaa, niin sanon suoraan, että kuta enemmän hän näyttää minulle ystäwyyttä, sitä enemmän minä häntä pelkään."
—"Sinä olet hywin lapsellinen, Anna. Klaus pitää häntä suuressa arwossa, hän on kaiken rumuutensa ohessa hywin säwyisä mies ja totinen sekä palweluksessaan uskollinen pian ylellisesti. Luullakseni Klaus on aikonut kuninkaan luona esittää hänelle jotain suurta palkintoa, joka on walmiina, niin pian kuin hän luopuu katolisesta uskostaan, ja tämä hirmuinen weren wuodatus kerran on päätetty."
—"Minä suon sen hänelle mielelläni, mutta kuitenkin——"
—"Kuitenkin?"
—"Minä en woi muuta kuin häntä inhota", wastasi Anna.
—"Olethan jo woinut rakastaakin. Minä tunnen, Anna, miten rakastit nyt wangittua kawaltajaa, ennen kuin sait tietää hänen petoksensa."
Anna katsoi Ebba rouwan silmiin, ja hänen kaswonsa oliwat punaiset.
—"Niin, niin, ihan totta, minä sen tunnen. Mutta olethan niin wiisas, ett'et anna sydäntäsi semmoiselle, joka on syypää niin monen kansalaisen wereen. Jos maallinen laki ja kuninkaan armoitus hänet pelastaakin häpeällisestä kuolemasta, niin woithan arwata hänen tulewaisuutensa. Kaikkien unhotettuna hänen täytyisi wiettää kurjaa elämäänsä jossain sopessa, hän ei woisi koskaan tulla rehellisten ihmisten seuraan,—häpeä, köyhyys ja kurjuus olisiwat hänen jokapäiwäiset kiusansa. Anna, tahtoisitko yhdistää elämäsi sellaiseen?"
Anna nousi seisaalleen, läheni itkusilmin Ebba rouwaa, lankesi hänen eteensä polwilleen ja syleili hänen polwiansa.
—"Surkutelkaa minua, mutta elkää uudelleen repikö sydämmeni haawoja. Minä olen onnettomin ihminen maailmassa. Minulla ei ole mitään toiwoa elämästä."
Ebba rouwa nosti itkewän tytön, syleili häntä ja näytti hänkin heltywän niin yksinkertaisesta murheen osoituksesta.
—"Minä teen kaikki, mitä woin, pelastaakseni häntä kuolemasta", sanoi hän, "mutta enempää en woi luwata. Ainoa keino on, että koet olla wähän ystäwällisempi Kolalle, että luotat häneen, sillä hän—sen sanon häpeäkseni—woi paljoa enemmän waikuttaa mieheeni kuin minä, hänen oma waimonsa. Minäkin olen rakastanut ja rakastan wieläkin miestäni ylitse kaiken. Mutta minun rakkauteni on woimaton muuttamaan mieheni tahtoa silloin, kun hänen welwollisuutensa, kun isänmaan etu on kysymyksessä."
—"Woisitte kuitenkin tehdä hänen sydämmensä armeliaammaksi ja saattaa häntä antamaan armon tulla siihen, missä oikeus on liian kowa", wastasi Anna itkusilmin.
—"En, Anna, sitä minä en woi enkä tahdo. Jos kerran siinä onnistuisinkin, niin tiedätkö mitä silloin pelkäisin: ett'ei hän enää olisikaan se Klaus Fleming, jota minä olen rakastanut, ja joka minua on rakastanut. Mutta sinulla, Anna, on tarjolla toinen, jonka sydäntä woit paremmin liikuttaa. Anna, Kola odottaa nähdä sinun silmiäsi. Katso, hän on tuossa!"
Puolalainen seisoi Annan seljän takana, Anna säikähti ja hypähti ylös aikoen paeta, mutta se oli jo kowin myöhään; Puolalainen oli jo tawannut hänen kätensä ja wetänyt sen huulillensa, nöyrästi kumartaen nuorelle tytölle. Anna waipui wieressään olewalle penkille.
Ebba rouwa oli sill'aikaa jättänyt kamarin, ja Anna näki olewansa kahden kesken peljätyn Puolalaisen kanssa.
He oliwat molemmat wähän aikaa ääneti. Anna ei näkynyt saawan puhetta huuliltansa. Wihdoin istahti Puolalainen hänen wiereensä ja sanoi:
—"Minä en wielä tunne, woitteko minulta wastaan ottaa sanoman, joka minun nyt täytyy teille ilmoittaa."
—"Onko isäni tullut tai lähettänyt minua noutamaan?"
—"Se ei ollut minulla ilmoitettawana."
—"Sanokaa sitte pian."
—"Minä lupasin teille pelastaa Yrjö Eeronpojan."
—"Te sen lupasitte, ja minä kiitän teitä ikuisesti, jos sen woitte täyttää."
—"Sitäpä nyt juuri epäilenkin. Minä sain wast'ikään kirjeen hänen herruudeltaan, jossa hän käskee minun—antakaa minun olla se teille sanomatta!"
—"Sanokaa, sanokaa, minä tahoon kuulla kaikki."
—"Mutta minä olen siihen wiaton", sanoi Kola, "minulla ei ole muuta waltaa kuin täyttää hänen herruutensa käskyt, olkoot ne minusta jos kuinka katkeria."
—"Sanokaa toki; te säikäytätte minut hulluksi."
—"Sotatuomio on langetettu—ja kaikki minun rukoukseni eiwät ole waikuttaneet mitään, hän on tuomittu——"
—"Mestattawaksi! Oi Jumalani!"
—"Lewottukaa, neitsyt, lewottukaa", sanoi Puolalainen,——"he owat tuominneet hänet hirtettäwäksi."
Surkea parkaiseminen oli Annan wastaus. Hän waipui penkille kädet silmillä. Hänen ruumiinsa wapisi kuin kowissa horkan kynsissä.
—"Lewottukaa, lewottukaa", sanoi Kola, koetellen nostaa häntä ylös. "Se on wälttämätön tapaus, sitä ei woi auttaa. Se on kuninkaan, se on hänen herruutensa tahto. Mutta sillä ei ole niin kiirettä, kuulkaa minua neitsyt, huomiseen on wielä paljo aikaa."
Anna, kokonaan masennettuna, oli wihdoin woinut nousta seisaalleen, warowasti nojautuen Puolalaisen käteen.
—"Huomenna, sanoitte te, se tapahtuu siis huomenna——."
—"Hänen herruutensa on niin käskenyt.—Mutta hän on nyt Ilmajoella, tästä kolmenkymmenen peninkulman päässä."
—"Kuulkaa", sanoi Anna äkkiä, "minä olen yhtä rikoksellinen kuin hän, tuomituttakaa minutkin, minä tahdon kuolla yht'aikaa hänen kanssansa, minä en woi elää sen jälkeen kuin hän on puhaltanut ulos henkensä. Sen te warmaan woitte tehdä."
—"Neitsyt—aika on hywä parantaja, te olette nuori, te woitte elää ja unhottaa——"
—"Wielä yksi rukous: woitteko sallia minun sitä ennen häntä nähdä?"
—"Se särkisi teidän sydäntänne wielä enemmän, ja muuten hänen wankeuteensa ei ole lupa laskea muita kuin pappia. Warmaan, neitsyt, ette tahdo mennä hänen pimeään wankeuteensa; se myrkyttäisi wielä enemmän teidän elämänne."
—"Te ette woi minua kieltää jättämästä hänelle hywästi. Laki ei woi olla niin kowa, että se minulta sen kieltää."
—"Te ette tunne, että hänen wankeutensa on pilkkosen pimeä, että wartijat owat huoneessa sen wieressä, että he kuulewat wienoimman kuiskutuksen ja, että pienin ääni saattaisi ne silmänräpäyksessä syöksemään wankihuoneesen ja ennen aikaansa lopettamaan hänen elämänsä; ja sitä ette kuitenkaan tahdo."
—"Laskekaa minut hänen luoksensa", huudahti Anna, langeten polwillensa
Puolalaisen eteen.
—"Wannokaa täyttäwänne, mitä minä teiltä waadin: äänettömyyttä ja hiljaisuutta—ja ensi sydänyön aikana minä lähetän teidän luoksenne ihmisen, joka saattaa teidät hänen wankihuoneesensa."
—"Minä wannon."