X.

Kun Ebba rouwa aamulla oli noussut wuoteeltaan, oli hänen ensimmäinen kysymyksensä, kuinka Annan oli laita. Palwelusta tekewä piika sanoi hänen wielä makaawan.

—"Minä tahdon tietää onko hänelle mitä tapahtunut", sanoi Ebba rouwa, "sillä minä näin hänestä niin kummallisen unen. Waan Kerttu, eikö Kola wielä ole käynyt salissa?"

—"Ei ketään ole siellä käynyt. Minä en ole häntä nähnyt kuin eilen illalla."

—"Se on hywä, mutta mene nyt heti katsomaan Annaa."

Kerttu meni, ja Ebba rouwa odotti häntä uteliaasti ja lewotonna. Yhtäkkiä syöksi piika takaisin, säikäyksissä ja tahtoi sanoa jotakin, mutta kieli tuskin liikkui hänen suussansa.

—"Mitä se on, jumalan nimessä, sano pikaisesti!—Ei, odota, anna minun ensin wähän hengähtää, sinä säikytät minut hengettömäksi."

—"Anna on——hän on poissa—hänen wuoteensa on tyhjä—hänen waatteensa owat pois—Pirjo on häwinnyt—kaikki on tyhjä."

Ebba huudahti surkealla äänellä ja lankesi tuolille hermottomaksi.

—"Se on kauhistawaa", sanoi hän wihdoin, "minä jo sitä pelkäsin—sillä minun uneni oli niin kummallinen. Kerttu! juokse nyt etsimään joukkoa, mene Kolan huoneesen ja kutsu hän pikaisesti tänne."

Pian oli koko linnan wäki liikkeellä. Mutta ensimmäiset sotamiehet, jotka tuliwat linnan huoneihin päin, seisattuiwat portille katsomaan hämmästyneinä. Ihmeellisiä asioita oli tapahtunut. Kuollut mies makasi portilla. Ensin kukaan ei sitä tuntenut, waan pian tunnettiin se erääksi wanginwartijaksi. Yht'aikaa lewisi sanoma, että kapteni Kola oli häwinnyt, ja nuorta Anna neitiä ei löytynyt mistään.

Yleinen etsiminen alkoi. Kaikki wankihuoneet etsittiin läpi, waan niissä oli jokainen wanki paikoillaan. Wiimeiksi muistettiin se yksinäinen huone eli kellari, mihin Yrjö Eeronpoika oli suljettuna. Tultiin senkin owelle, waan owi oli lukossa ja kaikki oli kuin tawallisesti paikoillaan. Yhtäkkiä kuultiin surullinen laulu kaikuwan sywästä kellarista. Kaikki hämmästyiwät.

—"Se on kummittelemista, se on linnan haltijan tahi haltijatttaren laulu", sanoi eräs wanginwartija, "minä olen kuullut sitä usein sydänyön aikana, ja silloin on aina jotakin onnettomuutta ollut tulossa."

Muutamat tahtoiwat särkeä owen, waan toiset sen kielsiwät. Wiimeinkin päätettiin owi awata. Mutta miten se tehdä, kun awainta ei ollut kellään, sillä awaimet tällaisiin wankihuonehin säilytti Klaus herran pois=ollessa Kola, ja häntä ei löydetty mistään. Usea mies rupesi nyt työhön, ja wihdoin onnistui suurten rauta=aseiden awulla saada raskas owi murretuksi ja awautumaan.

Miten hämmästyiwät kaikki, kun owi oli saatu auki! Anna, tuo eilen wielä kukoistawa neitsyt, juoksi tulijoille owessa wastaan, waaleana ja muuttuneella muodolla, jossa kuwausi hiljainen heikkomielisyys. Hänen silmäinsä walo oli tummennut, ja niiden katsanto oli hajallinen niinkuin sillä, joka on kadottanut ymmärryksensä. Hän tuli ulos eikä näyttänyt huomaawansa ketään; hän piti käsiänsä niinkuin niillä olisi kantanut awattua kirjaa, josta hän alkoi laulaa surullista lauluansa. Kukaan ei tohtinut häneen ryhtyä. Päätettiin seurata hänen perästänsä. Hänen askeleensa meniwät porttia kohti, missä kuollut miehen ruumis oli äsken löydetty ja joka wielä makasi siinä. Tultua sen luo, hän seisattui, lankesi polwilleen sen wiereen, heittäysi sen rintaa wasten ja syleili sitä sanoen: "tässähän sinä oletkin, Yrjö, sinä elät wielä, minä luulin sinun kuolleeksi."

Pian löydettiin kellarista Kolan ruumis. Wähitellen luuliwat tulleensa tapauksen perille, arweltiin, siitä mitä oli nähty, että Anna olisi koettanut pelastaa sulhaistansa Yrjöä wankeudesta; että Kola oli sen huomannut, tunkeinnut wankihuoneesen, ampunut wankia, waan ei siinä onnistunut ja sitte—sitte kukaan ei ymmärtänyt miten Kola itse oli saanut kuolettawan luodin rintaansa.

Paraillaan kun tätä mietittiin, kuului sotasarwen soitto linnan portilla ja kaikki kääntyiwät sinne päin.