XI.
Nuijasodan wiimeinen tappelu oli taisteltu Ilmajoella. Pohjanmaan raiwoisimmat ja urhoollisimmat miehet oliwat kaatuneet Santawuoren kentälle. Klaus herra ratsasti sotawäkensä kanssa Turkuun päin. Hänen rinnallaan ratsasti Iiwar herra, joka koko nuijasodan ajan oli häntä seurannut. Molemmat ratsastiwat hetkisen ääneti; Flemingin muoto oli wakainen, pian synkeä. Wälin hänen huuliltaan pääsi kuuluwa hm!, mutta mitään sanoja ei häneltä tappelun perästä ollut kuultu. Wihdoin hän kääntyi wähän Iiwariin päin.
—"Se oli kuitenkin wälttämätön, wai kuinka sinä, Iiwar, arwelet?" sanoi hän juuri kuin omaatuntoansa rauhottaen.
—"Tietysti se oli wälttämätön", wastasi Iiwar.
—"Ja minä luulen he wihdoin pysywät tolallaan."
—"Ainakin siksi…" wastasi Iiwar, waan keskeytti puheensa.
—"Kuin? Luuletko, ettemme nyt woi heistä olla aiwan huoletta?"
—"Warmaan", wastasi Iiwar. "Mutta kaksi wihollista yhtaikaa on pian kuin kaksi warasta yksillä markkinoilla."
—"Niin, sinä tarkoitat herttua Kaarlea?"
—"Joka wihdoin saattaa työssä ja toimessa yhdistyä talonpoikain asiaan."
—"Niin, waan sinä unohdat kuninkaan sotawäen, aateliston ja tämän talwen kolme jäännös=kuukautta. Minä arwelen ne woiwan aluksi antaa hänelle wähän miettimistä."
—"Se on totta, ennen kesää ei woi tapahtua mitään. Waan sitte?"
—"Laitamme hänen herttuaalliselle korkeudelleen wähän tekemistä ottaessa wastaan hänen majestetiansa ynnä sen kahta alimmaista palwelijaa—niin, Iiwar, seuraathan minua kun lähdetään wieraiksi hänen herttualliselle korkeudelleen."
—"Ja Suomi", wastasi Iiwar, "tohditko niin pian sen jättää sotawoimatta?"
—"Luonnollisesti en. Waan enkö ole wielä sinulle maininnut aikeistani?
Mitä sanoisit, jos Kola Ludowski?——"
—"Kuin, tohtisitko jättää Suomen sotawäen tälle muukalaiselle?"
—"Oh, tyhjää pelkoa sinulta. Mustan meren ja Pohjoisen Jäämeren wälillä ei ole meille mitään muukalaista. Ja muutoinkin sinä et wielä tunne kaikkea. Mitä sanot siihen, jos sama muukalaisesi parastaikaa jo olisi oma lähin sukulaisesi?"
—"Ei, ei koskaan. Anna on liian jalo nainen siksi", wastasi Iiwar.
—"Joutawia!" jatkoi Fleming. "Minä tunnen hänet paremmin ja muutoin, sama Ludowski—tuskin löytäisin koko Sigismundin awarassa waltakunnassa miestä, jota woisi niin monenlaisiin toimiin uskoa."
—"Siinä on minulla ihan toinen ajatus", wastasi Iiwar pian huolettomasti ja paremmin kuin itselleen.
—"Ajatus on aina ajatus, sanot sinä. Juuri kuin mikään ajatus hallitsisi maailmaa."
—"Ja mikä muu se olisi? Jalo ystäwäni, minulla on se usko, että jokaisella aikakaudella on oma henkensä, oma ajatuksensa, joka johtaa sen tapauksia. Me olemme waan arpapalikoita, joita tuntematon käsi wiskelee. Kun tarkoitus kerran näillä on saawutettu, silloin me heitetään syrjään.—Se, joka tänään woitti, woi huomenna jo olla tungettu syrjään ja unhotettu. Uusi ajatus on jo saattanut wiwahtaa maailman halki ja sen walloittaa. Pikainen onnen waihe, odottamaton tapaus, tahi yhden ihmisen kuolema on silloin kuin kutsuttu walmisna——."
Flemingin muoto synkistyi. Tunkeusiko hänen mieleensä kuitenkin tuo noita=akan ennustus Hämeenkankaalla. Hän ratsasti sen perästä äänetönnä, tuskin katsahtaen enää ystäwänsä silmiin.
Matka Ilmajoelta Turkuun kesti monta päiwää, waan Fleming pysyi yhä äänettä, puhuen ystäwälleen tuskin muuta kuin mihin itse matka waan aihetta tarjosi. Mutta kuin Turun wanha linna wihdoin pilkistyi metsän takaa näkywiin ja torwensoittajat alkoiwat puhaltaa torwiinsa, silloin paisui Klaus herran rinta uudesta tunteesta, uusi waloisampi näköala awautui hänen henkensä silmiin, kaikki synkeät warjot haihtuiwat. Hän tunsi nyt takanansa awaran ruhtinaskunnan, jonka kapinalliset asiakkaat hänen urhoutensa, hänen järkähtämätön woimansa oli jälleen woittanut kuninkaalliselle kruunulle. Hän tunsi tämän woimansa riittäwän taisteluun, jolla kokonainen waltakunta ynnä sen kuninkaallisen perheen kapinalliset jäsenet oliwat kukistettawat ja saatawat hänen herransa ja kuninkaansa alamaisuuteen. Sellaisilla tunteilla hän läheni Turun linnaa ja ajoi ratsujoukkonsa edessä sen portille, samalla aamuhetkellä, kun edellisen yön tapaukset oliwat juuri saattaneet koko linnan wäestön lewottomaan hälinään.
Ebba rouwa istui lewottomana odottaen Kerttua tuomaan sanaa tahi wähintäkin Kola Ludowskia kertomaan linnan asioista, mutta kumpaakaan ei kuulunut. Wihdoin kuuli hän askelia etuhuoneessa ja juoksi owelle ottamaan wastaan, kuten luuli Puolalaista herraa, jonka tawallisuuden mukaan oli joka aamu tultawa kertomaan linnan tilasta. Hän ei malttanut enää odottaa, waan awasi itse owen. Hän oli waan ehtinyt saada owen puoleksi awatuksi, kun Klaus herra syöksi iloisella huudahduksella hänelle wastaan, puristaen hänet rintaansa. Ebba herwahti hänen syliinsä, painoi päänsä hänen rintaansa wasten palawat kyynelet silmissä.
—"Oih! Klaus!" huudahti hän, "hywä että juuri nyt tulit. Olin niin onneton."
—"Mitä täällä on tapahtunut? Pihassa tawaton hälinä ja Kola ei ollut wastassani."
—"Niin, Kola, minä olen häntä odottanut koko aamun. Se on niin kummallista—ja Anna."
—"Mitä, Kola ja Anna, mitä se on? Eihän mitään onnettomuutta?"
—"Ei suinkaan, olin waan niin lewoton, kun sinä olet poissa, minua säikyttää jokainen pieninkin tapaus. Oli waan hywin wähäpätöinen kohtaus. Anna oli mennyt ulos aiemmalla kuin tawallisesti ja Kola ei tullut silloin kuin häntä odotin."
—"Sinä olet wähäinen höpsy. Aamu=käwellys wähän aikaisemmin, ja se woi sinun säikyttää enemmän kuin neljä tuhatta Pohjolaista."
—"Ja missä ne owat—woi woi Klaus kuinka olen peljännyt—minusta on kuin koko maailma kääntyisi nurin ja hautaisi meidät allensa silloin kuin olet poissa luotani. Waan tässä, tässä, kun saan puristua rintaasi wastaan—minä tunnen kuin maailman ohjat olisiwat sinun wahwoissa käsissäsi.—Löithän Pohjalaiset?"
—"Nuijasodan wiimeinen tappelu on woitettu, jos se sinun woi lewoittaa."
—"En yhtään sitä epäillyt. Ja nyt woin nauraa äsköiselle säikäykselleni. Kola ja Anna owat warmaan linnan ulkopuolella käwelemässä, ja jos en erhety—Anna juuri on tulemassa."
Owi aukeni, ja Kerttu weti perässänsä huoneesen Annaa.
Ensimmäinen wilaus häneen näytti puolisoille Annan surkean tilan. Hiukset riipuksissa ja epäjärjestyksessä, silmissä hajallinen, pian raiwoisa katse, waatteus rewitty ja tahrattu werellä.
—"Herrainen aika, mikä hänelle on tullut", huudahti Ebba rouwa säikähtäen. "Anna, Anna!" huusi hän juosten hänelle wastaan.
—"Katsokaa kuin se wuotaa tuo weri", puheli hän hourauksissa. "Se on yhtä mustaa kuin hänen kawala sielunsa—haha! minä tawoitan hänen sydäntänsä, waan sitä ei ole kellään puolalaisella."
—"Anna, Anna, minun Annani", huudahti Ebba rouwa, mennen hänelle wastaan.
—"Ha ha haa!" nauroi Anna hurjasti. "Salojärwen pieni kukkainen on muuttunut kuninkaalliseksi kruunuksi—niin minä olen kuningatar— kuningatar Anna, haa, petturit—minä tapan teidät kaikki yhdellä waltikkani iskulla, minä ammun läpi kylmät rintanne ja koetan onko teillä niissä sydäntä—hahaha! Puolalaisilla olisi sydäntä—ei, ei— niillä on harmaa paasikiwi sydämmen sijassa ja sellaisen minä musersin —hi hi hi—minä musersin sen ja jauhoin hienoksi kuin hiekka, ei, ei, welliksi kuin weri Mikkelin kankaalla, kuin ilmassa häilywät aaweet, jotka huutawat kostoa ja kuolemaa tuolla—tuolla—missä se olikaan,—se oli tuolla, Hämeenkankaan rinteellä—hahaha!"
Puolisot kauhistuiwat. Täydellinen heikkomielisyys loisti Annan silmistä ja kuului hänen puheestaan. Hänen sekainen puheensa Kolasta antoi syyn peljätä pahinta. Iiwarin tulo huoneesen selitti kohta mitä wielä oli epäiltäwää. Hän oli pikaisesti kuulustellut ja tutkinut kaikki seikat, joista linnan wartijat woiwat tietoa antaa. Hän oli aiwan oikein arwannut Kolan petoksen ja hänen kuolemansa syyn.
—"Olinhan teitä waroittanut sen miehen suhteen", sanoi hän. "Hän oli wiekkain silmänpalwelija, täynnä petosta ja riettautta. Nyt hän on saanut siitä ansaitun palkintonsa."
—"Hywä Iiwar, tämän asian pidämme salassa linnalaisilta. Parasta on että he uskowat Yrjö Eeronpojan murhaajaksi. Hän on paennut, waan minun on tarwis saada hänet käsiini. Nuo kansan häiritsijät täytyy sukupuuttoon lopettaa. Sinä, Iiwar ymmärrät sen yhtä hywin kuin minäkin. Tiesithän, että Yrjö Eeronpoika oli jossakin keskuudessa tuon onnettoman Annan kanssa, me pidämme sentähden neitsyen täällä, arwelen, että meidän wiisas tohtorimme tietää neuwon hänen parantamiseensa, ja sitte meidän ei ole waikea saada tuo wiimeinen petturi ansaan. Waan Iiwar, tietäwätkö nuo Salojärwen sukulaisesi Annan olewan täällä?"
—"He sen tietäwät ja luottawat täydellisesti sinun ystäwyyteesi ja jalouteesi."
—"Siinä he eiwät tule pettymään, hywä Iiwar. Minä tiedän miten ihmiset sanowat minua julmaksi, sydämettömäksi metsän pedoksi, sillaikaa kun jokainen wuodatettu kansan weripisara pusertaa kyyneleet silmiini ja katkeroittaa elämäni. Kun welwollisuuden täyttäminen loukkaa sydämmen hellimpiä tunteita, Iiwar, silloin se on raskas, se on katkerampi kuin kokemattomat ihmiset sitä woiwat aawistaa. Kansa on aina typerä; se on kuin raaka luonnon woima, jonka alttiiksi ei saa antautua. Sääliwäisyys sitä kohtaan olisi heikkoutta. Se ei käsitä niitä woimia, joita tarwitaan ohjatessa waltakuntain kohtaloita. Jos ratsu allasi hurjistuu, ja rupeaa potkimaan ja sinä heität silloin ohjat käsistäsi ja wiskaudut alas, warmaan silloin taitat niskasi ja annat ratsusi potkia itsesi kuoliaksi—ei, hywä Iiwar, pelkurit ja hölmöt waan tekewät niin. Me sen sijaan olemme pitäneet ohjat kädessämme, pysyneet satulassa ja saaneet kapinallisen ratsumme asemilleen, niin, nyt se on jälleen kesytetty—ja sietää uutta kannustamista."
—"Niin se on", sanoi Iiwar huoaten ja puserrettu kyynel wälkkyi hänen silmissään.