XIV.
Oli huhtikuun 12 päiwä. Fleming oli seuroineen palannut Pikkalasta. Suuria aikeita oli siellä pantu alkuun. Jonkunmoinen laiwasto oli saatawa wesille ensi awowedeksi. Puolenpäiwän aikana seisattui matkue taloon erään pitkän lahden kainalossa. Lounas pöytä oli pikaisesti saatu warustetuksi. Klaus herra oli mitä parhaimmalla tuulella. Anna oli myös matkalla selwinnyt houreistaan. Hän puheli eräissä asioissa aiwan toimessa. Tohtori johdatteli hänen huomioansa luonnon esineihin, joiden ohitse ajettiin, ja se oli haihduttanut houreet, jotka muuten häntä waiwasiwat. Lounaspöydässä hän jo kuunteli yleistä puhelemista ja otti wälin osaakin siihen. Kun wihdoin oluttuoppi oli pantu kulkemaan kädestä käteen, ja kun tohtori oli wuorostaan siitä juonut, hän ojensi sen wieressään istuwalle Annalle sanoen: "minua ilahuttaa nähdä pikku neitsyeni noin kilttinä ja sentähden annan teille nyt luwan maistaa tuota kuohuwaa olutta."
Anna kääntyi tohtoriin päin, huulet wetäytyen tuntuwaan hymyyn. "Niin", sanoi hän hiljaan.
—"Niin, todellakin, tiede käyttää tällaisia juomia wirwoitus= ja wahwistus=aineina heikoimmille potilaille", sanoi tohtori, puhuen pöytäseuralle.
Anna otti tuopin, nosti sen huulilleen, jotka tuskin kastuiwat, kun hänen kätensä astioineen herwahti alas hänen eteensä.
—"Kas se oli iloista", sanoi Klaus herra, jonka wieressä toisella puolella Anna istui. "Minä olen muuten hywin wähän luottanut tieteihin ja pitänyt niitä yhtäläisinä kuin noitien ja käden katsojain taikatemput. Mutta kun näen mitä Nikoteemuksen tiede on waikuttanut tälle hywälle neitsyelle, olen saanut toisen ajatuksen. Soisin, neitsyt Anna, että tarkoin seuraisit hywän tohtorimme neuwoja ja joisit pohjaan, että saisimme jälleen täyttää maljan."
Anna tarttui astiaan, tarjotakseen sitä Klaus herralle, mutta hänen kätensä wapisi, ja astia jäi hänen eteensä. Nostaessa kättänsä, hänen kaulawaatteensa liewe häilähti tuopin reunalle, josta kuului joku helähtäwä ääni, juuri kuin tohtori kiiruhti potilaansa awuksi ojentamaan tuoppia Klaus herralle.
—"Mitä se oli?" kysyi Klaus herra, joka myös oli heläyksen kuullut.
—"Nuppineulan kilaus tinatuopin reunaan", sanoi tohtori.
—"Kummallista", sanoi Pentti Söyringin poika, "minusta se kuului kuin tuomiokirkon kellon sointi hautajaisissa."
—"Ja minusta", sanoi Hannu Eerikinpoika, "kuului kuin joku muuri olisi wierinyt alas."
—"Mitä epäuskoja?" sanoi Klaus herra. "Te säikytte nuppineulan napsausta kuin suurimman kanonan laukausta. Waan niin se todellakin on tässä maailmassa, että kaikilla ihmisillä on joku epäusko, enkä minäkään ole siitä wapaa. Se on totta, minä en usko enteitä enkä taikoja, niille minä nauran. Kun ilma eilen oli selkiä ja lämmin, te sanoitte nyt tulee kesä—sitä minä en uskonut, waan kiiruhdin matkalle, sillä minä en usko huhtikuun ilmoja, ja näettekö, nyt meillä on myrsky ja tuisku. Me istumme tässä Itämeren rannalla, tiedämme olewamme keskellä suurta waltakuntaa, joka nyt yhtenä juowana kulkee Lapin tuntureilta Mustanmeren rantaan, jossa tänään kaikki on rauhallista; mutta minä en luota tähän rauhaan enemmän kuin huhtikuun säähän. Minä en ole wielä warma, josko tämä waltakunta woi kehitä siksi kuin se on aiottu, lujaksi muuriksi yhä hirweästi woimistuwan idän ja wankan siwistyneen lännen wälillä. Joka hetki saattaa itsessään muurissa ilmestyä awonaisia loukkoja. Minua soimataan siitä, että pidän yhä armeijamme sotajalalla. Minua panetellaan siitä, että wastustan Ruotsin eriämis=aikeita. Sanokaa olenko minä wäärässä, kun uskon jalon kuninkaamme Sigismundin wallan tarwitsewan nyt yhtaikaa tulla musertamattomaksi suluksi raa'an itäisen woiman ja länsimaisen siwistyksen wälille, Jäämerestä aina Mustanmeren aaltoihin saakka—ja jos tämän suuren tarkoituksen myönnätte oikeaksi, niin ymmärrätte sen ankaruuden, jolla minun oli kukistettawa tuo älytön kapina isänmaassamme, yhtä hywin kuin käsitätte mitä on wielä tehtäwä kapinoiwalle Ruotsille; ja koska tässä taistelussa on koko Europan tulewa kohtalo, koko siwistyneen maailman tulewaisuus kysymyksessä, niin minä uskon, että te jokainen toiwotte nyt jatkettawalle suurelle työllemme onnea ja menestystä ja sille minä myös tyhjennän tämän maljan ja huudan eläköön Sigismund ja hänen tulewa suuri maailman waltansa!"
—"Eläköön? Eläköön!" huusiwat Klaus herran ratsukumppanit, waan tohtori pysyi äänetönnä ja synkeän muotoisena.
Klaus herra tunsi rintansa kohoawana uudella ennen tuntemattomalla woimalla ja hänen molemmat sotakumppaninsa katsoiwat häneen kuin johonkin yliluontoiseen olentoon. Anna oli taas waipunut entiseen alakuloisuuteensa, eikä näyttänyt enää tietäwän mistään. Niin päättyi tämä lounat=atria.