XIII.
Ihmiset, joille kaikki on menestynyt, joiden aikeita odottamaton kohtaus ei ole koskaan seisattanut, tulewat päiwä päiwältä rohkeammiksi. Ensimmäinen onnettomuus saattaa heitä säikäyttää ja hetkeksi panna epäilemään, mutta waan hetkeksi. Sellaisessa tilassa oli Klaus herra ensimmäiset päiwät tultuansa Nuijasodan wiimeisestä tappelusta linnaan, jossa odottamattomat tapaukset häntä kohtasiwat. Ne suuret aikeet, jotka Santawuoren tappelun perästä ja hänen matkallansa jo oliwat kehittyneet hänen päässänsä, ne oliwat yhtäkkiä hetkeksi hajonneet.—Kola, Yrjö Eeronpoika ja neitsyt Anna, nämä wähäpätöiset, tuskin huomattawat jäsenet woimallisen miehen suuressa waltionäytelmässä, nämä sekoittiwat hetkeksi tuon rohkeudella ja ylewällä nerolla pian jo walmiiksi kehitetyn uuden suunnelman. Kolan petos ja äkillinen kuolema, Yrjö Eeronpojan luikahtaminen hänen käsistänsä ja tuo neitsyt Annan surkuteltawa mielen wika, oliwat monellaisilla tunteilla yhtaikaa järkyttäneet Klaus herran sisällisintä olentoa. Sywä alakuloisuus, jota Ebba rouwa turhaan koetti haihduttaa, walloitti hänen eräiksi päiwiksi. Mutta yhtäkkiä oli entinen woima palannut, uusi entistä muhkeampi rakennus näytti walmistuneen suuren miehen päässä. Koko pohjois-Europan piti wawista hänen edessään. Yksi ihmishenki wähemmän, yksi heikko mielinen naisolento, mitä ne painoiwat maailman menossa, jossa tuhannet saawat sortua wallan pitäjäin tieltä!
Pian sellaiset oliwat ne tunteet, joiden alaisina Klaus herra oli eräsnä aamuna herätessään. Jokainen wapisi kuullessa taas hänen woimallisen äänensä kaikuwan linnan wanhoissa kiwiseinissä. Sotapäälliköt oliwat saaneet käskyjä ja määräyksiä. Kirjoittaja oli saanut walmistaa tärkeitä, salaisia kirjeitä. Wiimeksi sai wiisas tohtori, herra Nikoteemus astua esiin.
—"Sinä saat seurata minua maalle", sanoi hän tohtorille jyrkästi.
—"Waan Anna neitsyt? Jätänkö minä hänen?" kysyi tohtori kumartaen.
—"No, kuin hänen laitansa on?"
—"Keino on waikuttanut ihmeellisesti, ja tiede ei ole tullut suinkaan häpiään. Mutta tämä ahdas linna, missä kaikki muistuttaa hänelle niitä ikäwiä seikkoja, joista tauti on tullut, waikuttaa päin wastoin tieteen woimaa. Enemmän waihtelewaisuutta, enemmän wapaampaa liikuntoa—sitä hän tarwitsee."
"No, sitä hän saakoon. Sinä otat hänet kerallasi. Kuitian howissa hänellä on tilawa liikkua."
Tohtori kumarsi ja meni. Erään hetken perästä oli matkue walmis. Iiwar herra oli saanut linnan päällikön wiran. Kaksi Klaus herran uskottua, Pentti ja Hannu herrat, saiwat seurata häntä matkalle ynnä tohtori Nikoteemus nuoren potilaan kanssa. Kukaan seurasta ei tiennyt lähemmin matkan tarkoitusta. Seuraawana päiwänä tultiin Kuitian howiin. Täällä Klaus herra kohta hautausi taloudellisiin asioihinsa. Tilan hoitaja, palwelijat ja aluswäki saiwat tulla esiin, tehdä tiliä ja tuoda walituksiansa. Tässä toimessa Klaus herra näytti parhaimman puolensa. Hän kuunteli lempeydellä jokaista, ohjasi jokaista ken kysyi neuwoa, myönsi apua köyhille, pyyhitti rästikirjoista pois köyhäin maksamattomia weroja, antoi tohtorinsa hoitaa sairaita, joille kysyttiin neuwoa. Hän kohteli jokaista kuin hellä isä lapsiansa.
Näin oli koko päiwä kulunut, wiimeinen henki oli mennyt ulos. Kynttelit walasiwat heikosti suurta huonetta, jonka keskellä ison pöydän wieressä istui Klaus herra ja hänen kaksi seuralaistansa.
—"No, nyt woimme ehkä päättää tämän päiwän työn," sanoi Klaus herra huoahtain. "Minä arwelen että tuoppi minun wanhaa oluttani nyt on maistuwa, wain kuinka arwelette?"
—"Meillä ei ole muuta kuin totella teidän herruutenne käskyjä," sanoi
Pentti Söyringin poika.
—"Niin, huomenna se on, jolloin meidän suuri toimemme alkaa, jolloin
Ruotsin suuri waltakunta on lankeewa niskoillemme."
—"Ja se ei paina teidän herruutenne niskaa enemmän kuin pohjolaiset nuijat," sanoi Hannu Eerikin poika.
—"Elkää sanoko niin, hywä Hannu, se woisi minun kuolettaa, jos näkisin woiwani peräytyä. Mutta ken woi kohtaloansa kiertää. Minun täytyy siihen alistua."
—"Ja woittaa", sanoi Pentti Söyringin poika.
—"Wähintäin toiwon niin," sanoi Klaus herra waipuen ajatuksiinsa. "Kaarle herttuan walta täällä on kumminkin woitettu," jatkoi hän, ojentaen itsensä suoraksi ja katsahtaen ympärinsä.
Silloin awautui owi ja hiljaisilla askelilla astui esiin naisolento, mustassa hameessa ja musta höytywäinen werho silmillä, waalean tuuheat hiukset epäjärjestyksessä riippuen harteilla. Jokaisen silmät kääntyiwät hämmästyksellä tätä hiljaan lähestywää olentoa kohti.
—"Ken sinä olet ja mitä sinä tahdot?" kysyi wihdoin Klaus herra jyrkällä, mutta miltei wapisewalla äänellä.
—"Minä olen kuoleman enkeli Mikkelin kankaalta—olen nuijasodan werinen haltiatar—katsokaa kuin käteni werta tippuu."
—"Ja mitä sinä etsit täällä?" kysyi Klaus herra pian wapisten.
—"Hahaha! Mitä minä etsin?—olen etsinyt sydäntä—ja löytänyt onsia rintoja—maailmassa on waan yksi sydän—antakaa se minulle—se sydän, jonka olette minulta ryöstäneet ja kätkeneet."
—"Mitä tämä on?" huusi Fleming nyt wihastuneena. "Minusta on kuin tuntisin hänen äänensä—hän on joku hullu, joka on karannut hoitajaltaan." Näin sanoen hän nousi pöydästä, meni naisen eteen ja nosti mustaa werhoa sen silmiltä.
—"Ha! mitä kaikkea! Tohtori on laskenut irti tuon onnettoman potilaansa. Anna, hywä Anna," sanoi hän houkutellen.
—"Olenko minä Anna?—enpä olekaan—hahaha!—taittunut kukkainen Salojärwen aalloissa—se oli Anna—minä olen sen haihtunut tuoksu, jota tuulen henki ilmassa tuudittelee. Ai, warokaa—warokaa—tuoksu on myrkkyinen—pettäjän hyytynyt weri on sen myrkyttänyt.—"
Fleming wetäysi kuin pelästyneenä wähän takaisin, juuri kuin tohtori tuli owesta ja syöksi neittä kohti säikähtyneenä, otti häntä kädestä ja yritti saattaa häntä pois salista.
—"Anteeksi," sanoi hän kääntyen Flemingiin, "olin waan tuokioksi jättänyt hänen yksin, jolloin hänen houreensa saiwat wallan—matkalla hän jo oli pian tointunut."—Näin sanoen tohtori talutti hänen pois.
—"Kummallinen mielen wika", sanoi Klaus herra, istuen jälleen pöytään. "Hän on aika ajoin parempi ja puhelee pian toimessaan, waan jäätyään hetkeksi yksin, hän lankee heti entisiin houreihinsa. Minä annoin tohtorin ottaa warta wasten hänet matkalle, senkin tähden, ettei saisi nähdä ja kuulla kuinka hänen roisto sulhasensa Yrjö Eeronpoika tulee hirtetyksi—hywä että jo olen hänen jälillään—ja juuri näinä päiwinä se on tehty—wiimeinen nuijamies—jonka waan Kolan hölmöys päästi käsistäni.—Niin meillä on nyt waan yksi wihollinen, ja sen periin puutumme huomenna—toinen näytös pohjoismaiden historiassa—werinen näytös, uskokaa se. Kädet owat poikki, jotka kantoiwat weristä nuijaa; —nyt täytyy langeta pään."