XIX.
Oli tyyni kewät=aamu, yöllä oli wähän satanut ja musta pilwi oli werhona auringon kaswoilla. Metsän siiwekkäät asukkaat kilpailiwat sadoilla äänillään puissa pappilan ympärillä, aamukellon juhlalliset säwelet kaikuiwat loitos kirkolta ja erinäisiä parwia, miehiä harmaissa wiitoissa ja naisia walkoisissa kesäpuwuissa riensi joka haaralta kappelin pienelle kirkolle. Joka paikassa wallitsi pyhäaamun hiljainen juhlallisuus. Martti pappi istui kirjoituspöytänsä ääressä, pari ohkaista kirjaa edessä. Hän oli hywin wakaisen näköinen, juuri kuin ainakin wirkansa toiwossa. Hän katsahti wäliin ikkunasta ulkona kirkolle rientäwää kansaa, wälin oween juuri kuin jotakin odottaen. Hänen silmänsä oliwat taas kääntyneet ikkunaan päin, kun Nikoteemus, musta tohtorin pitkä wiitta yllään, astui hiljaisin askelin huoneesen. Martti pappi kääntyi silloin kuin häpsähtäen tulijaa kohti.
—"No, ystäwäni, luuletko tänään siitä tulewan mitä?" kysyi hän miltei wapisewalla äänellä.
—"En yhtään sitä epäile", wastasi tohtori. "Eilinen matka ja yön lepo ynnä ilo päästyä rakkaiden wanhempainsa luo owat jännittäneet hänen taudista wähän herwahtaneet woimansa. Minulla on täysi syy toiwoa hänen pysywän entisissä sanoissaan."
—"Waan oletko warma, ettei joku mielen welttous, joku, niin sanoakseni, sekawuus tahi ajatuswoiman häiriö ole ikään kuin lumonnut hänen sieluansa."——
—"Oi, hywä ystäwä, ei mitään sellaista, siitä olen aiwan warma, minä näin sen eilen matkallamme, kun puhelin hänelle ja selittelin luonnon salaisuuksia. Hän kuunteli minua hartaasti ja oli huwitettu kaikesta— mutta oikein sanoen, puheen woima se on waan, ne jänteet, joilla suu ja kieli synnyttää erinäisiä ääniä, ne jänteet, sanon minä, owat taudin waikutuksesta wenyneet liian löyhiksi—corruptio wirginalis on näet yhtäläinen sielun tilaisuus kuin kanteleen, jonka kielet owat löyhtyneet ja kadottaneet oikean wirityksensä. Se tarwitsee waan tottuneen käden, oikean taiteilijan, joka sen jälleen wirittää—ja muuten, Anna ei ole ensimmäinen, jolla on tämä waikea tauti, tunnettu nimellä corruptio wirginalis, ilmestynyt sellaisessa muodossa. Minun toimessani niihin saa kyllin tutustua."
—"Ja oletko häntä tänään jo puhutellut?"
—"Juuri äsken, ja tässä hän itsekin jo tulee."
Äiti talutti Annaa ja seisatti hänet tohtori Nikoteemuksen wiereen Martti papin kirjoituspöydän luo. Kaikki oliwat juhlallisen näköisiä ja jäiwät hetkisen ääneti. Martti pappi ojensi wihdoin kätensä Annalle, joka pian waistomaisesti otti sen ja antoi wetää itsensä lähemmäksi isäänsä.
—"No, Anna, pysytkö wielä eilisessä lupauksessasi, ja oletko tarkoin miettinyt otettawan askeleen tärkeyttä?"
—"Niin olen."
—"Ja muistanut, että se mitä nyt teet ja päätät, on kaikeksi elinajaksesi."
—"Niin, elinajakseni."
—"Ja ettei kukaan ole sinua siihen wietellyt?"
—"Niin."
—"Ja sinä, Nikoteemus Hourenius, mitä wastaat siihen?"
—"Lupaan iäti häntä rakastaa, ja parantaa hänen raskaan waiwansa."
Martti papin silmistä wierähti kyyneliä hänen kaswoillensa. Hän oli hetkisen äänetti ja tuijotti eteensä. Sitte kääntyi hän Annaan, ja katsottuaan häntä surullisesti silmiin, kääntyi wiimeksi waimoonsa päin ja sanoi: "No, ja äiti sitte, mitä on sinulla Riitta, annammeko pois tämän ainoan rakkaan lapsemme?"
—"Minullako?" sanoi Riitta huoaten ja pyyhkien wesisiä silmiään.
"Woinko minä sitä estää? Anna, Anna, jätätkö meidät nyt, lapsi kulta?"
—"Niin, jätän."
—"No, sitte Jumalan nimeen", huokasi Martti pappi, ja otettua tohtorin käden, hän laski Annan käden siihen, otti sitte kynän ja kirjoitti heidät kuulutuksiin.
—"Waan onko se niin wälttämätöntä, ettei wihkiäiset saisi tapahtua edes huomenna?" kysyi Martti pappi, kääntyen tohtoriin.
—"Aiwan wälttämätön, ja onhan Anna jo siihen suostunut, wain miten?"
—"Niin, olen suostunut."
—"No, tapahtukoon niin, minä kutsun kirkolta eräitä naapuria waan iltapuoleksi olemaan todistajina; ja Riitta walmistaa meille päiwällisen siksi kuin toimitus on ohitse; ja nyt Jumalan haltuun siksi kun palajan kirkosta."
Sillaikaa kun Martti pappi oli kirkossa, Riitta hääri päiwällisruokaa ja wälistä puuhasi koristuksia saliin. Lattia tuli nuorilla lehdillä peitetyksi, kukkaisseppeleitä hankittiin seinille ja jakut, mihin morsiusparin oli wihittäissä langettawa polwilleen, koristettiin nuorilla kukkasilla. Siniwuokkoja oli tuotu morsiamen pään koristusta warten, ja puolen päiwän ajaksi oli kaikki wihdoin walmistettu, paitsi morsiamen pukeminen, jonka äiti oli jättänyt wiimeiseksi työksensä. Anna oli koko aamupuolen käwellyt kuin unessa, hän oli ääneti katsellut wuoroin ruo'an laitosta, wuoroin koristustyötä huoneissa, ja kun äiti toisinaan kysyi: "onko tuo sinusta kaunista?" hän aina wastasi "niin, niin, se on kaunista." Tohtori taas, hän oli pistäinnyt kirkkoon, eräässä nurkassa kuulemaan saarnastuolista läheisen onnensa julistamista ja wiipyi siellä koko aamupuolen. Wihdoin alkoi hetki lähestyä, jolloin wihkiäiswarustukset piti olla walmisna. Ei ollut enää jäljellä kuin morsiamen pukeminen. Äiti otti nyt wihdoin senkin työksensä. Wietyä Annan kamariinsa, hän weti hänet polwillensa kuin pienen lapsen, harjasi ja laittoi somille kiehkuroille hänen kullan wälkkywät hiuksensa, joiden päälle morsiuskruunuksi oli warustettu seppele tuoreita siniwuokkoja, ainoita kukkaisia mitä tällä wuoden ajalla jo oli saatawina.
—"Waan tuon mustan hameenko tahdot?" kysyi äiti, "minusta olisit somempi sinisessä."
—"Niin, sinisessä", wastasi Anna.
—"Ja tuon saman höytywän, joka oli minun morsiushuntunani, olen säilyttänyt sen sinullekin morsiushunnuksi."
—"Niin"; wastasi Anna, samoin kuin lapsi, jolle äiti laittaa ensimmäistä nukkea.
Kun Anna wihdoin oli walmiiksi puettu, asetti äiti hänet seisomaan eteensä ja katseli häntä joka puolelta, korjaillen wielä mikä ei ollut hänen mielestään oikein. Wiimeksi hän asetti siniwuokko=seppeleen hänen päähänsä. ja äitin sydän hypähti silloin ihastuksesta. Anna oli todellakin hurmaawan ihana, waikka wielä puuttui hänessä kauneuden ihanin koristus, tuo jalon wiattoman nuoruuden säihkywä tuli noissa Annan ihmeellisen suloisissa silmissä. Hän oli kuin ihanin maalauskuwa, jolta ei puuttunut muuta kuin eläwän sielun silmistä loistawa läpitunkewa hehku. Äitin ilo katsellessa tyttärensä ihanuutta ei ollut sentähden puhdas ja täydellinen, hänen kyyneleensä oliwat yhden werran surun kuin ilon kyyneliä, ja hänelle wiwahti pian yhtäläinen tunto kuin jos olisi rakkaan lapsensa ruumis=arkkua ummistanut, sitä koristaessaan morsiuspukuun tuon synkeän wielä pian tuntemattoman miehen wiereen. Kirkonkellon surullinen ääni samalla hetkellä kaikui hänelle kuin hautauskellon soitto. Mutta kauan ei saanut tämä tunto häntä wallita, ennenkun wälttämätön todellisuus weti hänet puoleensa. Tuolla astui jo Martti pappi tohtorin ja eräiden talonpoikain ja niiden emäntäin ja tyttärien kanssa pappilaa kohti. Martti näytti wakaisemmalta kuin koskaan Riitta oli häntä ennen nähnyt, waan tuon synkeän tohtorin muoto oli kirkastunut, hän astui suorana ja ylpeänä ja katsahti rohkeudella ympärinsä. Nyt he tuliwat jo portaalle, salin owi aukesi ja wihkiäis=joukko astui sisään. Martti pappi meni kuitenkin suoraan kamariinsa, awasi käsikirjansa, waan jäi hetkisen istumaan äänetti. Hänen silmissään wärisi kyyneliä, joita hän näytti pidättäwän, mutta ne ryöstäysiwät kuitenkin irti, ja wieriwät hänen ryppyisille poskillensa. Sulhanen, joka hääwieraiden kanssa oli mennyt suorastaan saliin, seisoi jo koristettuin morsius=jakkujen edessä. Juhlallinen hiljaisuus wallitsi kaikkialla, kuin hautaispidoissa. Martti pappi weti wiitastansa ristikirjaisen pyyhkeen, niistäysi, pyyhkäsi silmiänsä ja otti wihdoin awatun käsikirjansa ja astui wakaisilla askelilla saliin, seisattuen sulhaisen wastapäätä. Silloin awautui naristen pieni owi, ja äiti weti siitä perästänsä Annan ja antoi sen wastaan tulewan sulhasen käteen. Morsius=neidot, pari talonpojan tyttöjä, asettui morsiusparin taa. Wielä sitte hetkisen äänettömyys.
Turhaan näytti Martti pappi etsiwän jotakin mielen liikutusta Annan pian jähmettyneissä kaswon piirteissä. Häntä kauhistutti tuo lumouksen tapainen tywen, johon mikään tunteen wiwaus ei näyttänyt luowan wienointakaan wärähdystä. Hän katsahti wielä kerran waimoonsa, jonka silmissä hän näki sywimmän liikutuksen. Wihdoin täytyi hänen alkaa toimituksensa.
"Nimeen Isän, Pojan ja Pyhän hengen", lausui hän wapisewalla äänellä.
"Rakkaat ystäwät, Nikoteemus Hourenius ja myös Anna Martintytär"—— jatkoi hän ja luki kirjasta wihkimys=menon esipuheen loppuun. Sitte hän laski kirjan painumaan wähän alas, katsoi jyrkästi tohtoria silmiin ja lausui woimallisella nyt juhlallisessa toimessaan wakaantuneella äänellä: "Minä kysyn sinulta Nikoteemus Hourenius, pyhän kolminaisuuden nimeen ja Jumalan seurakunnan läsnäollessa, tahdotko ottaa tämän ihmisen Anna Martintyttären awiowaimokses ja rakastaa häntä myötä= ja wastoinkäymisessä?"
—"Tahdon", wastasi tohtori jyrkästi, ja hänen silmänsä säihkyiwät silloin niin kummallisesti.
—"Ja sinulta Anna Martintytär", jatkoi Martti, mutta hänen äänensä taas wapisi ja hänen täytyi wetää sywästi henkeänsä, jatkaakseen aljettua lausettansa. Silloin kajahti eteisestä kummallisen laulun säweleet. Martin alettu kysymys keskeytyi. Kaikki hämmästyiwät ja kääntyiwät oween päin. Tohtori oli waalennut ja tullut lewottomaksi. Annan kaswoissa wiwahti ensimmäisen tunteen wärähdys. Hän nosti päätänsä, katsahti peljästyksellä ympärilleen. "Aih!", parkasi hän sitte kimakalla äänellä ja oli waipua maahan, waan äiti Riitta oli jo ehtinyt häntä tukemaan, juuri kuin hän jo herwahti woimatonna äitinsä syliin. Mutta tämä kesti waan eräitä silmän räpäyksiä, kun hän jo jälleen tointui, kawahti ylös ja ennenkuin kukaan oli ehtinyt sitä estää, hän syöksi owesta eteiseen ja kiljasten sanomattomalla ilolla lankesi Yrjö Eeronpojan kaulaan ja puristettuna hänen wahwaan syliinsä. Ääneti ja ilokyyneleet silmissä, makasi hän siinä, kun Martti ja Riitta oliwat ehtineet perästä ja tulleet eteiseen. Nähtyä heidät, Anna ryöstäytyi taas irti Yrjö Eeronpojan syleilystä, syöksi uudella innolla wanhempiansa wastaan, syleili heitä palawasti ja huudahtaen wuoroon "äiti, isä, kulta äiti, hywä isä! Minä olen maannut niin kauan, oi niitä hirmuisia unia—ja sinä Yrjö, jonka luulin kuolleeksi—oi, anna minun wielä tuntea, että todellakin elät ja, ettei se ole paljas haamusi, jonka näen." Ja taas puristui hän Yrjön kaulaan, ja Yrjö suuteli häntä nyt hohtawille poskille, otsaan ja wihdoin hänen palawille huulillensa. Mutta Martin silmistä tippui ilokyyneleet. Woi kuinka ihanana hän silloin oli, tuo äsken unessa käwellyt Anna! Jos tohtori olisi hänet tällä hetkellä nähnyt, olisi hänen täytynyt wasten tahtoansa sanoa, että Anna oli werrattomasti ihanampi ja suloisempi kuin se wiehättäwä kuwa, jonka hänen haaweksiwa aatteensa oli hänestä luonut—mutta tohtori parka, hän oli yleisen hälinän aikana pujahtanut ulos ja häwinnyt tietämättömiin. Joku oli nähnyt hänen täyttä nelistä ratsastaneen kirkon ohitse Turkuun päin menewää tietä.
Hän, waikka muuten täynnä sen ajan taikauskoa ja houreita, oli kokemuksesta niin paljon oppinut tuntemaan erinäisiä tauteja, että oli aiwan oikein käsittänyt Annan mielen wian wiimeisinä aikoina. Hänen tilansa oli nimittäin muuttunut pian sellaiseksi kuin unessa käwelijän, joka saattaa wakawilla askelilla käwellä korkeimman katon harjalla tahi pohjattoman sywyyden reunalla, mutta siinä herätettynä säikähtää ja putoo alas. Tohtori aawisti myös oikein, että suurempi mielen liikutus, äkillinen wawahdus woi silmän räpäyksessä herättää tointumaan Annan, waan tämän herättämisen hän arweli tehdä wasta silloin kuin Anna olisi ollut laillisesti wihitty hänen waimoksensa ja kaukana suojelewista wanhemmista. Yrjö Eeronpojan laulu herätti yhtäkkiä Annan nukkuneet tunteet ja pelasti hänet petollisen tohtorinsa kawalista pauloista. Onnelliset wanhemmat eiwät woineet kyllin kiittää Yrjöä tästä heidän lapsensa pelastuksesta, joka, eräs hetki myöhemmin, olisi jo ollut auttamatta sysätty onnettomuuteen kawalimman petoksen uhriksi.
—"Hywät ystäwät," sanoi Martti pappi wihdoin kääntyen wieraihinsa, jotka ihmetellen oliwat seisattuneet katsomaan morsiamen äkillistä muuttumista. "Kuten näette, tänä aikana tapahtuu ihmeitä joka haaralla. Jumala on jälleen lahjoittanut meille rakkaan tyttäremme, hetkellä, jolla olimme jo hänen kadottaa. Warustettu hääpöytä on muuttunut kahden rakastawan kihlajais=pöydäksi, tulkaa nyt kaikki ottamaan osaa meidän iloomme. Sitte minä puhelen teille miten tämä ihme on tapahtunut."
Eräitä wiikkoja sen perästä Martti pappi seisoi onnellisen morsiusparin edessä lukien wihkimys=sanoja, ja kun hän nyt ilosta wapisewalla äänellä kysyi tyttäreltänsä, tahdotko ottaa tämän Yrjö Eeronpojan j.n.e., silloin Anna wastasi taas niin, mutta se ei ollut enää tuo unessa käwelijän tunteeton niin, sillä hänen kaswoissaan loisti nyt se autuus, jonka tuntee se, joka myrskyn keskeltä on yht'äkkiä päässyt toiwotun sataman tyweneen.
Wuoden ihanimpana aikana sai nuori pariskunta wiettää lempiwiikkoja. Syys toi uuden sodan kuningas Sigismundin ja Kaarle herttuan wälille. Suomen lopullinen kohtalo oli määrättäwänä. Nuijasodan wiimeinen näytös oli alkanut. Yrjö Eeronpojan lewoton henki ei woinut silloin jäädä joutilaaksi. Hän syleili Annaa ja sanoi:
—"Tahdotko minun istua täällä wai mennä?"
—"Ei, ei, Yrjö, minä rakastan sinua liian paljon woidakseni isänmaalta ryöstää sinun woimallista neroasi. Mene, mene."
Ja Yrjö meni. Hän katosi pian moni=waiheisen sodan melskeesen. Suomen woimakas aatelisto koetti wiimeiseen asti puolustaa Sigismundin wallan nimellä omaa asemaansa Suomessa. Mutta kansa ja kansan ystäwät oliwat jo kyllästyneet tähän aateliston puoli=itsenäiseen asemaan ja he yhdistyiwät kaikki Ruotsin wallan=hoitajan Kaarle herttuan lipun alle. Nuijasodan historia kertoo minkä surullisen lopun sai tämä maassamme ensimmäinen koe muukalais=malliin tehdyn ylimys=wallan istuttamiseen.
Lähes kaksi wuotta oli Yrjö ollut poissa eikä Anna ollut hänestä saanut mitään tietoa, kun siihen aikaan ei ollut enemmän postia kuin sanomalehtiä. Martti pappi oli sill'aikaa tullut kiwuloiseksi ja pyytänyt apulaista. Sitä hän odotti joka päiwä. Talwi oli taas tulossa ja sitä waikeammaksi käwi Martin toimittaa wirkaansa. Oli eräs lauantai ilta, ulkona tuuli ja satoi lumiräntää. Jo oli tullut wallan pimeä, ja Martti pappi istui nojatuolissaan, miettien huomista kirkonmenoa, joka nyt häntä peloitti. Riitta istui salissa kehruupuunsa ääressä pyörittäen wärttinäänsä, Anna oli istunut keskelle lattiaa, leikitellen pienen Martin kanssa, joka käweli ensimmäisiä askeliaan ja juoksi hajasäärin ja horjuen äitinsä syliin. Silloin kuului askelia eteisessä, kaikki hypähtiwät ylös, samassa myös salin owi awautui ja sisään astui nuori pappi.
—"Yrjö," kiljasi Anna ja juoksi, taluttaen pientä Marttia kädestä tulijalle wastaan, sillä Yrjö se todellakin oli, joka sodan tauottua oli wihittänyt itsensä papiksi ja tuli nyt apellensa wiran toimittajaksi.
Parin wuoden perästä Martti papin kuoltua, Yrjö Eeronpoika sai hänen wirkansa. Ei koskaan ollut uutterampaa pappia kappelissa ollut. Hän opetti kansaa sekä kirkossa että kodissa. Eräissä wuosissa hän sai lukutaidon lewitetyksi kaukaisimpiin kyliin ja kappelin asukkaat waurastuiwat suurella wauhdilla. Elinaikanaan sai Yrjö nähdä tämän ennen wähäisen kappelin emäpitäjänä, joka nykyaikana on Keski=Suomen isoimpia seurakuntia, Yrjö ja Anna saiwat elää yhdessä korkeaan ikään. He oliwat hywin onnellisia. Heidän monista perillisistään oli wielä monta miespolwea kirkkoherroina Salojärwellä, ja heidän kaukaisimmat jälkeläisensä tiesiwät wielä puhella esiäitistä Annasta, jota aikanaan oli nimitetty Salojärwen kukkaiseksi.