XVIII.
Oli lauantai ilta Salojärwen pappilassa. Martti pappi istui kamarissaan, awonainen kirkonkirja wielä edessään pöydällä. Hän oli juuri herennyt kirjoittamasta wiimeistä pariskuntaa kuulutuksiin huomiseksi ja laski kädestään kynän, morsiusparin astuessa owesta ulos. Hän huokasi silloin sywästi ja jäi mietteisiinsä. Silloin pistäysi kamariin hänen waimonsa ja astui hiljaisin askelin pöydän luo ja istahti miehensä wastapäätä, sukan neulominen kädessä.
—"Muistatko, Riitta, mikä päiwä on huomenna?"
—"Minulle on jokainen päiwä pian yhtäläinen. Annan häwittyä ei mikään woi minua ilahuttaa, ennen kuin saan hänet jälleen."
—"Niin, siitä on huomenna puoli wuotta kuin hänet kadotimme. Se jumalaton sota, kuinka paljon syntiä ja werenwuodatusta ja ainoa lapsemme, jonka wietteli tuo maailman synti."
—"Eihän se ole totta, hywä Martti. Mikään synti ei woinut wietellä Annaamme. Hän oli puhdas kuin Jumalan enkeli; raiwoinen sota on hänet meiltä ryöstänyt. Hän istuu wankeudessa—onhan Iiwar weljeni sen kertonut—ja nyt kuin Klaus herra on kuollut ja Kaarle herttua awannut wankeudet,—waan Iiwar weljeni kirjoitti myös Annan taudista—en wieläkään ymmärrä mitä hän sillä tarkoitti, Anna olisi seurannut maalle Klaus herraa—Jumala suokoon anteeksi hänen suuret syntinsä!—wiedä niin meidän ainoan lapsemme!" Riitta purskahti itkuun.
—"Ymmärtämätön waimo!" sanoi Martti pappi. "Juuri kuin sinun kanapääsi olisi kelwollinen tuomitsemaan heikointakaan kuninkaan käskyläistä, sitä wähemmin Klaus herraa—Jumala auttakoon hänen sieluansa, jonka edessä kuninkaat ja ruhtinaat wapisewat."
—"Ja joka teurasti meiltä parhaimmat talonpoikamme, joiden lesket ja orpolapset nyt itkewät kurjuuttansa ja wei meidän ainoan lapsemme."
—"St! hiljaan, waimo. Jumalakin kurittaa joskus wiatonta; soimaisitko häntä siitä? Se on syntiä, waan kuninkaan korkea käskyläinen on syntinen ihminen—sen töitä soimata on rikos—ja tiedätkö, ett'ei kaikki wihdoin liene meille onneksi. Jos eräsnä päiwänä saisimme nähdä tyttäremme jalon ritarin puolisona!"
—"Minä soisin nähdä hänet waikka kunnon talonpojan waimona."
—"Raamattu sanoo: elkäät wiskatko helmiä sioille, ja meidän Annamme on sellainen kallis helmi, jota Jumala antaa täällä wiheliäisessä maailmassa löytää ainoasti sen, jolle Hän on määrännyt suurimman maallisen onnen. Usko minua, se, jonka osaksi hän on suotu, löytää hänet, waikka pimeimmän wankeuden luolasta. Johtuu mieleeni wanha tarina, jonka saat kuulla. Siitä on nyt kaksikolmatta wuotta. Minä kuljin teininä ympäri, tulin eräsnä kesäiltana pieneen kappeliin, näin joukon kansaa erään talon pihassa, menin sinne ja lauloin Dawidin Salmia 'Maa suur' ja awara', kaikki seisattuiwat kuuntelemaan lauluani, ja kun sen lopetin, käwi parwi nuoria neitosia pihassa leskisille, minä katselin heidän wiatonta kisaansa, kun eräs sininen sllmä=pari wilahti neitten joukosta minuun, minä kiinnitin katsettani sitä kohti, waan silloin nuo sinisilmät painuiwat alas, koetin sitte niitä lähestyä, mutta tyttö näytti kainoimmalta koko parwessa, hän wäistyi aina toisten taa, wihdoin pääsin kuitenkin hänen luoksensa ja tahdoin häntä puhutella, waan kieleni oli kuin lumottu, en tiennyt mitä nyt sanoa, me seisoimme wastakkain, minä katsoin hänen silmiinsä ja hän katsoi minun silmiini, wiimein sain sanoneeksi: 'ihana ilta.' 'Niin', wastasi hän. 'Olettehan tästä kylästä?' kysyin minä. 'Niin', wastasi hän taas. Wiimeksi kysyin häneltä, osoittaen sormellani: 'Tuossahan lienee pappila?' ja hän wastasi 'niin'. 'Ehkä menette sinnepäin ja seuraatte minua sinne?' sanoin hänelle wiimeksi, ja taas hän wastasi 'niin'. Minä pidin häntä talonpojan tyttönä, sillä hän oli aiwan samallaisessa puwussa kuin kaikki muut nuoret tytöt, waan kuinka ihastuin, kun sama sinisilmä neitsyeni oli papin ja hänen waimonsa ainoa tytär! Minä jäin eräiksi päiwiksi tähän hywään taloon—ja kuta useammin minä katsoin ujon neitsyeni sinisilmiin, sitä waikeammaksi minun tuli niistä erota. Kun minun wihdoinkin täytyi lähteä ja menin hänen pieneen kammariinsa sanomaan hänelle hywästi, kohtasiwat minua taas hänen siniset silmänsä, ja minusta näytti kuin niissä wärisisi kyyyneliä. Minä istuin hänen wierelleen ja sopotin hänelle hiljaan: 'te olette itkenyt, onko minun lähtöni syy siihen?' Silloin katsoi hän hempeämmin minuun kuin koskaan ennen, ja kyyneleet tipahtiwat hänen punottawille; poskillensa. Minä puristin hänet silloin syliini, painoin tulisen suutelon hänen huulillensa ja sanoin: 'Riitta, minun oma Riittani', ja hän kiersi käsiwartensa minun kaulani ympäri ja sopotti 'niin.'—Muistatko wielä tämän tarinan?"
Riitta nousi istuimeltaan, pudotti neulomisensa, meni toiselle puolelle pöydän, kiersi kätensä miehensä kaulan ympäri ja painoi päänsä hänen rintaansa wastaan, ja kuiskasi hiljaan: "niin." Martti pappi painoi silloin suutelon hänen kuiwille huulillensa.
Silloin kuului joku liikkuwan eteisessä. Puolisot kawahtiwat ylös. Samassa awautui salin owi, nuori nainen ja hänen perästänsä wanhanpuoleinen miehen mieshenkilö astuiwat sisään. Riitta katsahti tulijoihin kummastuksella, mutta yhtäkkiä hän huudahti: "Anna, meidän Annamme", ja syöksi tyttärellensä wastaan, puristaen häntä syliinsä.
—"Oletko se todellakin sinä, Anna?" sanoi Martti pappi ja likisti wuorostaan häntä rintaansa wasten.
Surullinen hymy wiwahti Annan huulille ja katosi heti, hänen sopottaessaan: "niin, minä se olen." Puolisot syleiliwät häntä wuorotellen, tuskin huomaten miestä, joka häntä seurasi.
—"Hiljaan, hiljaan, hywät ihmiset", sanoi tämä. "Anna neitsyt on sairas eikä siedä niin paljon mielen=liikutusta."
Nyt wasta katsahti Martti pappi tarkemmin mieheen. "Jos en erehdy", sanoi hän ojentaen kätensä terwehdykseen, "meidän kaikkitietäwä tohtorimme, Upsalasta, Nikoteemus Hourenius! Terwe tulemastanne ja kiitoksia, että olette walmistaneet meille ilon saada kotiin rakkaan tyttäremme. Waimoni, saan tässä sinulle esittää."
—"Olisin suonut tuoda Anna neitsyen teille warsin terweenä, waan tauti on ollut sitkeä. Kuten näette häntä waiwaa surullinen alakuloisuus, jota olen jo monta kuukautta tieteen kaikilla waroilla koettanut poistaa. Onnettomat tapaukset owat pakoittanut hänen äitillisen hoitajansa, jalon Ebba rouwan, lähettämään hänet tänne hywäin wanhempainsa luo; te huomaatte kohta hänen surullisen tilansa."
—"No, mikä ihme sinua waiwaa?" kysyi äiti puristaen tytärtänsä syliinsä ja katsoen hänen harhailewiin silmiinsä. "Tunnetko ensinkään minua, äitiäsi?"
—"Niin, tunnen", wastasi Anna.
—"No, ja minua isääsi? Sinä näytät wielä niin wieraalta."
—"Niin, isä."
—"Etkä ole sen iloisempi päästyäsi kotiin, wanhempiesi luo. Mikä sinua waiwaa?"
—"Niin, mikä minua waiwaa?"
—"Se on kummallinen waiwa, hywin harwinainen, se kohtaa tuskin yhtä tuhannesta, me tohtorit sen kyllä tunnemme."
—"Ja mikä se on? Eihän toki warsinainen mielen wika?" kysyi Martti pappi säikähtyen.
—"Ei ollenkaan, Anna neitsyt on täydessä järjessään. Tauti, joka häntä waiwaa on yksi laji corruptio wirginalis pacificis juwenalis somnambularis—"
—"Anna, lapsi parka, sinullako tuollainen hirweä tauti?"
—"Niin, äiti, minulla se on."
—"Ja eikö siihen ole mitään parannuskeinoa?" kysyi Martti pappi, kääntyen tohtoriin. "Sinä meidän kaikkitietäwä tohtorimme, mitä siitä sanot?"
—"Martti ystäwä, sinä, joka olet pappi, tiedät, että kun Jumala on luonut taudit, niin hän yhtaikaa on tuonut keinot, millä ne parannetaan, Tämän taudin parantamiseen on tarwis kahta hywin kallista ainetta: ensimmäiseksi aikaa, joka on hywin kallista minulle, joka olen Hänen Majestetinsa Puolan ja Ruotsin kuninkaan Sigismundin yhteisen sotawäen ylimmäinen haawalääkäri, ja toiseksi, joita tarjoo meille Jumalan luonto, mutta niin ihmeen wähän, että tuhannes osa luotia maksaa leiwiskän puhtainta kultaa, niinkuin Mercurium, sulphur, terra adamica, terra crusta, terra primaria, joita olen kohta neljä kuukautta käyttänyt neitsyt Annan parantamiseen. Jumalan kiitos, ne owat tehneet waikutuksensa, Annan kieli on päässyt kahleistaan, hän on puhunut minulle sydämmensä sisimmät tunteet, wai eikö se ole totta, Anna?"
—"Niin, niin se on."
—"Mikä onni, että rakas tyttäremme on saanut sellaisen hoidon! Hywä Nikoteemus, minä olen köyhä kappelin pappi, sotaisina aikoina en ole saanut täysiä saatawiani, en tiedä miten palkitsen waiwasi ja suuret kulunkisi."
—"Oh, se ei tule kysymykseen. Me tiedemiehet emme koskaan ajattele palkintoa; meille on kylläksi, kun työllämme woitamme sitä, mikä on jalompi kuin kulta, kun onni wiskaa joskus hoitoomme hempeän suloisen olennon, joka tarjoo harwinaisimman tilaisuuden näyttämään maailmalle tieteen ihmeellistä waiwaa ja yhtaikaa lahjoittaa tutkijan yksinäisyydessä enimmän kaiwatun wirwokkeen, hempeän naisen sydämmen."
—"Kuinka, ystäwä Nikoteemus? Oletko ollut niin onnellinen?" kysyi
Martti pappi iloisesti.
—"Neitsyt Anna on sen tunnustanut matkallamme. Eikö niin, hywä Anna?"
—"Niin, niin, olen tunnustanut."
—"Te hämmästytätte meitä."
—"Annaseni, oletko sen tehnyt?" kysyi äiti, wetäen tytärtään rintaansa wasten.
—"Niin, minä olen sen tehnyt, äiti."
—"Mutta tauti on ainakin ensin saatawa ihan pois," sanoi Martti pappi.
—"Ei ystäwät, kuulkaa minua ensin. Minulla ei ole aikaa wiipyä täällä kuin huomispäiwän. Kuningas warustaa sotaa Kaarle herttuaa wastaan, minun täytyy olla siellä, Ebba rouwa on saanut walani minun palata heti Turkuun. Katsokaa; minä olin ajatellut, että kun huomenna on pyhä ja sota=aika on käsissä, te kuulutatte liittomme kolme kertaa yhtaikaa ja huomen iltana toimitetaan wihkiäiset. Eikö se woi käydä niin, Anna?"
—"Niin, niin se woi käydä."
—"Oi hywä Nikoteemus!" huudahti Martti pappi. "Kunnioittawa tarjouksesi ilahuttaa meitä, waan se tekee meitä yhtaikaa murheellisiksi. Olisimme niin mieluisesti pitäneet rakkaan lapsemme kauemmin luonamme, ja nyt tahdot wiedä hänet meiltä niin pian jälleen."
—"Waan muutoin, ken hänet parantaisi? Ja tuohon surkeaan tilaan ette häntä tahtone jättää."
—"No koska se on Jumalan tahto, lapsi parka; aiotko niin pian jättää meidät, rakkaat wanhempasi?"
—"Niin, minä aion, hywä isä!"
—"Ei, ei, minä en woi tänä iltana tehdä päätöstä, se on tullut liian pikaisesti, lewätkää wielä yö ja jos wielä aamulla pysytte lujana päätöksessänne, sitte Jumalan nimeen. Nyt otamme wähän rawintoa ja sitte lewolle."
* * * * *
Illallispöydässä, jonka Riitta oli parhaimman mukaan warustanut, puheltiin ajan tärkeistä tapauksista. Martti pappi, joka waan oli huhuja niistä saanut, tahtoi oppineelta tohtorilta kuulla warmempia sanomia. Tohtori jutteli niitä laweasti, hän kertoi Klaus herran wiimeiset toimet, hänen suuret warustuksensa laiwasatamissa ja sitte hänen äkillisestä kuolemastansa, Ebba rouwan sywästä murheesta ja kuningas Sigismundin odotetusta tulosta maahan, ja wielä mitä hankkeita luultiin olewan Kaarle herttualla Suomen asiain suhteen.
—"Ja ketä me tällaikaa tottelemme?" kysyi Martti pappi. "Yhtenä pyhänä tulee kuninkaan neuwot ja käskyt, joita on seuraaminen, toisena Kaarle herttuan julistus, joka kieltää niitä tottelemasta. Minun täytyy ne saarnastuolista julistaa,—hywä Nikoteemus, sanokaa ketä meidän on wihdoin kuultawa?"
—"Se on hywin onnellista teille papeille ja meille tiedemiehille, ettemme tarwitse kuulua mihinkään puolueesen. Waikeampi asema on maan aatelistolla: jos he tottelewat toista tai toista, woiwat molemmissa tapauksissa saada nuoran kaulaansa tahi joutua mestauspölkylle."
—"Todella, ystäwäni, hankalin kaikesta on palwella kahta herraa, mutta kun olot niin hämmentywät, kuten, Jumala paratkoon, tällä hetkellä, on yhtä waikea oikean kristityn määrätä mihin puolueesen liittyä. Helpointa olisi warmaan ei kuulua mihinkään. Waan jos elämän oloissa joka päiwä olet sysätty milloin yhdänne, milloin toisanne päin, luuletko silloin olewan helpon pysyä puolueista erillään? Kun kansa walittaa oikeuttensa sorrosta, kun wiattoman werta wuodatetaan, kun wäki=waltaa tehdään wastoin pyhiä wannotettuja lakia, ja kun sitä puolustetaan oikeuden ja lain nojalla, ystäwäni, silloin puolueettomuus ei tahto pitää ryhtiänsä, en tiedä, eiköhän se ole synti, joka silloin panee heikon ihmisen horjumaan."
—"Ei ystäwä, asia on tieteen kannalta nähden aiwan toisin", sanoi tohtori. "Näetkö, jos laiwa on ajanut luodolle ja sen perä on saanut wamman, joka painaa sen mereen, silloin olisit hullu, jos et muuttaisi paikkaasi kokkaan, joka on nousnut sitä ylemmäksi."
—"Todella, ystäwä Nikoteemus. Kun Klaus herran tähti kirkkaimmin loisti, en nähnyt mitään muuta, waan nyt, kun se on kadonnut, silmäni on awautunut näkemään asioita, jotka silloin oliwat minulle aawistamattomat."
—"Toisilla sanoilla, sinä olet kääntynyt Kaarle herttuan puolelle", sanoi tohtori.
—"St! hiljaan, seinillä woi olla korwat. Mutta meidän kesken, Puolanko wai Ruotsin yhteys on meille edullisempi? Sigismund tai Kaarle? Mitä arwelet?"
—"Sanoisin jos woisin. En ole waltiomies. Mutta tähdet, ne olen tutkinut. Esimerkiksi härän tähtisikerö, aina kun almanakka näyttää auringon tulewan siihen, tuiskut ja myrskyt owat walmiit—ei ole silloin mitään pysywäistä, waan nyt on Merkurius minun tähteni. Se pyörii alati auringon walossa, milloin sen edessä, milloin sen selän takana. Kadotkoon se auringon waloon, kun sen loisto selän takana on sitä suurempi."
—"Häpeäkseni minä en ollenkaan ymmärrä mitä yhteyttä on taiwaan tähdillä ja ihmisten jokapäiwäisillä asioilla. Mutta jos kunninkaan ja lain nimessä muutamat ylhäiset saawat tilaisuuden mielensä mukaan sortaa kansaa, jos kawaluus ja petos jää rankaisematta sentähden, että pettureilla on tilaisuus lymyitä mahtawan suojelijansa selän taa, niin, ystäwä, silloin harhailen minä ja odotan, ettei taiwas sitä pitkään woi sallia. Lyhyesti, mitä luulet, kuningastako wai Kaarle herttuaa on meidän totteleminen?"
—"Tällä hetkellä, ystäwäni, Jupiter on mennyt mailleen, ja Merkurius ja Wenus yhtywät huomenna, juuri samaan aikaan kuin Mars heidän wastapäätä kirkkaimmassa loistossaan nousee näkywiin."
—"Ja mitä luulet siitä? Kuka on määrätty Klaus herran sijaan?"
—"Siinä se onkin tämän hetken salaisuus. Hänen majestetinsa kuningas harhailee, etsien miestä suuren Flemingin sijaan; Kaarle herttuan mieltä näpyttää loistawa kuningaskruunu, ja säädyt owat kahden waiheella, liittyäkö yhdyswallaksi Puolan kanssa wai säilyttää kansallinen itsenäisyytensä ja sitte uudelleen walloittaa Suomi, ja siten, weli Martti, meidän päämme owat waarassa, jos minne käännymme. Parasta on elää hetken elämää eikä ajatella eteensä mitään. Waan mitä sanoo hywä Anna neitsyemme, eikö se ole teistäkin parasta?"
—"Niin, niin se on parasta", wastasi Anna, joka näytti tuskin kuulleen koko tohtorin puhetta.
Pöydästä noustua wanhemmat koettiwat wielä puhutella Annaa, mutta eiwät saaneet millään häneltä muuta wastausta kuin tuon yksitoikkoisen: "Niin, niin".
—"Sinä taidat olla matkasta wäsynyt", sanoi wihdoin Martti pappi, puristi häntä syliinsä, suuteli ja sanoi "hywää yötä lapseni!"
Äiti suuteli myös tytärtänsä, otti häntä kädestä ja lähti saattamaan makuuhuoneesen. Tohtori lähestyi myös silloin ja näytti kuin olisi myös tahtonut suudella Annaa, mutta peräytyi yht'äkkiä, ojensi hänelle kätensä ja sanoi "hywästi Anna, hywästi huomiseen!"
—"Niin huomiseen", wastasi Anna, ojentaen kätensä tohtorille ja seurasi äitiänsä makuuhuoneesen.
* * * * *
Kewät yön kuultawa werho oli wienosti peittänyt hetkeksi nukkuwan luonnon. Pappilassa oli kaikki hiljaan. Martti pappi ja Riitta nukkuiwat wähän lewottomina, ajatellen tyttärensä onnetonta mielen tilaa, mutta Anna itse makasi sillaikaa lewollisena kuin lapsi, joka äitinsä sylissä nukkuu.—Tohtori oli ainoa, joka ei tänä yönä nukkunut. Tultua makuuhuoneesensa, joka oli pappilan rakennuksen ylisillä, hän otti esiin kiwitaulun ja kynän, tuijotti yren eteensä, sanoen itsekseen: "Niin, kaikki on mennyt tähän asti oiwallisesti. Mikään ei ole tähän asti woinut häntä herättää. Eräitä hetkiä wielä—toiwon että kaikki menee ohitse yhtä hiljaisesti—minä saan hänen, tuon ihanimman kukkaisen, hän ei woi minulta luiskahtaa pois. Sitte ei muuta kuin minulle waan onnistuu hänet herättää tuosta unessa käwelijän horrostilasta—ja sen täytyy onnistua—mutta warmuudeksi koettaisin wielä kerran laskea, ett'en missään olisi hairahtunut." Niin sanoen, hän otti kiwikynän, piirsi taululle pyöröjä, kolmioita ja wiisikulmia, yhdisti ne suorilla wiiwoilla, ja asetti wihdoin eteensä laskento=kaawan, joka ulottui taulun yhdestä reunasta toiseen. Tätä kaawaa hän sitte laski wielä, kun puolen yön aika jo oli ohitse ja ensimmäiset linnut äänsiwät ulkona. Yht'äkkiä hän pudotti kynän taululle ja huudahti ihastuksella: "ha! nyt se minulla on! kolmannesti ja aina sama päätös! Minä saan hänet heräämään milloin tahdon. Waan se ei saa tapahtua ennen wihkimistä, ei, ensin wihkimys ohitse, jäähywäiset wanhemmille ja sitte matkalla kaukana täältä, jossa turwaaminen wanhempain apuun on myöhäistä; mikä iloinen juowuttawa hetki, kun tuo ihana kukkainen wiattomassa loistossaan rewähtää walweille ja hänen henkensä ja teräwän älynsä hurmaawa sulous säteilee hänen taiwaallisista sinisilmistään. Tiede ei ole koskaan saawuttanut ihanampaa woittoa kuin tuossa helmessä, joka nyt makaa kätkettynä synkeään kuoreensa, jonka minä, Nikoteemus Hourenius, minä, jota ylenkatseella on kohdelleet ylhäiset ja pilkallisella naurulla alhaiset, saan omistaa ja omakseni nimittää—minulla hallussani tuo kallein omaisuus, ihanin nainen, jonka wertaista pohjoinen maailma wielä ei ole toista synnyttänyt—mikään ihmiswoima ei woi häntä minulta enää ryöstää—nousewan päiwän walo on hänet laskewa minun awattuun syliini ja ennenkuin aurinko on jälleen waipunut utuiselle wuoteellensa, on hän, tuo ihana neitsyt kaukana täältä eroittamattomasti minun olentooni yhdistetty—minun waimonani."
Aurinko jo oli nousnut ja peittynyt rusoittawaan pilween, kun tohtori lewottomuudesta wäristen wihdoin heittäysi wuoteellensa, mutta hänen silmänsä eiwät ummistuneet, hän walwoi ja työskenteli samoissa ajatuksissa; siksi kuin pyhä aamun hiljainen hälinä oli alkanut pappilassa, ja aamukellon ensimmäinen sointi kirkolta saawutti hänen korwansa ja ajoi hänen ylös wuoteeltansa.