XVII.
Ebba rouwan murhe Klaus herran kuolemasta oli sywä ja hänen arwoisensa. Hän oli täydelleen arwannut miehensä suuruuden ja osannut kunnioittaa hänen töitänsä, silloinkin kuin hänen naisellinen sydämmensä olisi tahtonut niissä nähdä enemmän sääliwäisyyttä ja lempeyttä wihamiehiäkin kohtaan. Monessa asiassa, missä rangaistus eli kosto hänessä näytti woiwan waaratta saada liewemmän muodon, hän koetti waimollisen hempeyden aseilla masentaa miehensä liikaa rajuutta. Wielä hänen kuoltuakin hän tahtoi pyhittää suuren miehensä muistoa eikä tehdä mitään, jota hän ei olisi saattanut tehdä hänen elinaikanaan. Kun saattajat Pentti Söyringinpoika ja Hannu Eerikinpoika toiwat wainajan ruumista Turkuun, hän kyllä hämmästyi ja surkutteli tuota perheen wanhaa tuttawaa Nikoteemus Houreniusta, nähtyään hänen olewan wangittuna; mutta hänelle ei tullut hetkeksikään mieleen wapauttaa häntä ennen kuin epäluulo, jonka alaiseksi hän oli joutunut, oli kokonaan poistettu. Kun hänen ensimmäinen raskas murheensa oli wähän liewennyt, hän kutsutti tohtori paran eteensä ja antoi hänen puhella ja selittää puoltansa. Nikoteemus ei toiwonut mitään parempaa. Hän tahtoi sekä oli ainoa, joka tiesi selittää Klaus herran kuoleman, mutta hän teki kohta sen wälttämättömän ehdon, että hänen selityksensä jäisi ikuiseksi salaisuudeksi, waikka sen kautta hänen oma kaulansa tulisi leikatuksi. "Se on totta", sanoi hän, "minä se kyllä ripustin Anna neitsyen kaulalle merkurium helmen, mutta en minä ollenkaan ollut syynä, että se oli pudonnut oluthaarikkaan, josta hänen herruutensa sen joi. Se oli, jos niin tahdotte, Jumalan sallimus. Ja kun se oli kerran niin, minun kaikki tieteeni woima ei siinä woinut enää auttaa, sillä merkurium on woimallisin aine, kaiken näkywäisen aineen, koko maailman ydintä, joka weressä hajosi näkymättömäksi uduksi, niin hienoksi, että yksi ainoa weren rahtuinen sisältää sitä kymmenen miljonaa näkymätöntä rahtuista, joita me nimitämme elementa priman nimellä. Sentähden me säilytämme tämän niin waarallisen ja woimakkaan aineen hywin kätkettynä helmenä kowassa kuoressa, joka on tehty aineesta, mikä ilman waaratta saattaa koskea meidän ihoomme, mutta joka nesteessä sulaa ja hajoo jälleen maailman awaruuteen.—Niin, armollinen rouwa, sellainen on minun rikokseni—ei suurempi eikä pienempi; hirttäkää minut tuonne linnan portin kamanaan, jos sen olen ansainnut."
—"Ja mitä sanotte nyt tuon neitsyt Annan terweydestä?"
—"Hänessä on kaikki hywin. Merkurium on tehnyt ihmeellisen waikutuksen. Näettekö miten liikunto wapaassa ilmassa on nostanut weren hänen poskillensa, jotka hohtawat kuin kypset mansikat aholla. Häntä waiwaa nyt ainoasti wähäinen corruptio wirginalis—"
—"Ja mitä luulette siitä?"
—"Se on ihan yksinkertainen asia; tuhannes osa luotia merkuriumia sekoitettuna tuhannes osaan terra adamicaa ja se sinisellä nauhalla sidottuna hänen hiuspalmikkonsa latwaan—"
—"Ja kauanko on tarwis sitä käyttää?"
—"Täällä ahtaassa piirissä wähintäin wuoden, waan jos hän saisi wapaasti liikkua ulkoilmassa, woisi kolme kuukautta riittää."
—"No, kuulkaa, hywä Nikoteemus. Minä uskon teidät wiattomaksi syytökseen, josta olette wangittu, mutta kuitenkin minun täytyy se jättää oikeuden tutkintoon. Waan woisitteko kunnianne kautta wannoa, että palajatte jälleen tänne, jos antaisin teille wapauden erääksi wiikoksi?"
—"Kunniani, tieteeni, taitoni kautta minä sen wannon."
—"Sen luulinkin teistä. Näettekö kuinka ajattelen. Minä en woi kauemmin pitää tuota onnetonta neitsyttä täällä. Te Nikoteemus saatte minulta hewoset ja satulat ja seuraatte Annaa Salojärwelle hänen wanhempainsa luo. Kun siellä olette ehtineet hänen parantamisensa järjestää, palajatte heti wastaamaan täällä mitä oikeus teiltä waatii. Eikö niin, hywä Nikoteemus?"
—"Sitä arwelin juuri teidän armollenne esittää, sillä omat etuni eiwät koskaan häiritse minua tieteeni palweluksesta. Näettekö, matkallani olin tutkinut tähtiä ja huomannut, että jonkun wiikkauden perästä Wenus ja Merkurius sattuwat auringon selän takana yhteen, samalla hetkellä kuin Mars aiwan heidän wastapäätänsä tuijottaa heihin werisellä katseellansa ja yht'aikaa kuin Jupiterin walo on auringon säteihin sammumaisillaan. Se hetki on Anna neitsyen elämälle niin tärkeä, että silloin, jos koskaan, on tarwis hänen olla rakkaiden wanhempainsa huostassa."
—"Ja uskotteko todella, että kaukaisten tähtien asema waikuttaa mitään ihmisten onneen täällä alhaalla maassa?"
—"Warmasti. Näettekö, Wenus on Anna neitsyen tähti, joka kohta auringon takana wiskaikse tuon päiwätähden ympärillä aina lymyilewän Merkurion syleilyyn; Mars kaukana ja Jupiterin silmät soaistut—"
—"No, no, se on kylläksi, hywä Nikoteemus. Saatamme neitosen waan kotiinsa ja jätämme tähdet oman onnensa nojaan. Iiwar herra warustaa teille hewoset, ja sitte joudutte matkaan. Anna on heti walmiina. Minä arwelen, että ehditte Salojärwelle ennen kuin tuo waarallinen Merkurius on ehtinyt Wenustanne wahingoittaa."
* * * * *
Oli Toukokuun keskipaikoilla. Lumi jo oli tarkoin sulanut, waan tiet oliwat wielä wesiset ja pehmeät. Puut oliwat jo alkaneet nypliä ja tuhannet linnut wisersiwät synkissä metsissä. Annan, ja tohtorin matka kului hitaasti, se oli jo kestänyt monta päiwää, ja tohtori tuli yhä enemmän lewottomaksi, kun, hänen lukunsa mukaan, Wenus ja Merkurius jo lähestyiwät toinen toistansa. "Miksi heidän pitää sattua yhteen juuri auringon takana, jossa wallitsee Egyptin pimeys", sitä hän aina mietti, eikä woinut saada selwille. Aurinko oli nousemaisillaan, ja Wenus tuijotti himmeästi taiwaalla ja katosi heti nousewan auringon säteihin. Käki kukkui tien reunassa ja syöksi yht'äkkiä äänettömän towerinsa luo. Peipponen wisersi oksalla iloista lauluansa ja sen toweri wastasi siihen pii, pii. "Ihmeellinen salaisuus, joka on tuossa luonnossa, niin taiwaalla kuin maassa", huokasi tohtori. "Meidän elämämme juoksu on wiitottu taiwaan tähdillä, ja sisällisimmät tunteemme seuraawat älyttömän luonnon wiittauksia. Miksi tällä hetkellä juuri tuo kummallinen ajatus wiwahti päähäni? Olen pitänyt tuota härän tähtisikeröä eläinradassa aina omanani, waikka se on häilywäisen huhtikuun merkki. Eikö tuo auringon walossa kiertelewä Merkurius ole paremmin minun elämälleni sopiwa? Niin se on, minä olen ollut pöllö, kun en ole sitä ennen huomannut. Tästä hetkestä minä hylkään tuon tuiskujen ja mietojen ilmojen härkätähden ja annan elämäni johdon Merkuriolle, joka saa liikkua wuoroin auringon tulisissa säteissä ja wuoroin sen takana ihastella Wenuksen hehkuwaa silmää."
Tultuaan tähän päätökseen, ja kun tie eräässä kohdassa sattui olemaan leweämpi, tohtori kannusti hewostansa ja ratsasti Annan wiereen. Anna ei näyttänyt sitä huomaawan, ja tohtori jäi hetkeksi ääneti. Sitte hän rykäsi ja kääntyi Annaan päin ja alkoi:
—"Näettekö, neitsyt, mikä ihana aamu, kuinka lehdet nypliwät ja täyttäwät ilman suloisella tuoksullansa?"
—"Niin", wastasi Anna kääntämättä päätänsä.
—"Ja miten metsän lukemattomat siiwekkäät asukkaat elähyttäwät ympärillämme koko luonnon iloisella laulullansa."
—"Niin", wastasi taas Anna.
—"Ne laulawat kaikki waan rakkautta, niillä on jokaisella wierellään ystäwä, jolle ne kukin ominaisella äänellänsä puhelewat sydämmensä hempeimpiä tunteita ja sitte kuuntelewat wienoa kuwausta, joka lehwäin wälistä soi heidän korwiinsa."
—"Niin, niin", wastasi Anna hiljaan, tuskin kuuluwasti.
Tohtori huokasi sywästi ja jäi hetkisen ääneti. "Minä olen aawistanut oikein", sanoi hän wihdoin itselleen. "Täydellinen corruptio wirginalis somnabularis, jossa hänen kanssansa saattaa menetellä aiwan mielensä mukaan. Mutta warowaisuutta, ainakin äkkinäinen kowa mielenliikutus, säikäys tahi joku odottamaton kohtaus woisi silmänräpäyksessä hänen herättää, ja silloin hän pujahtaisi minulta tiehensä. Ei, se ei saa tapahtua, minä leikkaan sitä ennen hänen siipensä—siis rohkeutta waan! Nikoteemus, sinä et saa olla turhaan walwonut öitäsi, tutkiessasi luonnon salaisuuksia, kerran sinun wuorosi on tulewa saada palkinto, jota maailman suurimmat tiedemiehet saawat kadehtia—nyt wiimeinen koete:"
—"Niin, Anna, teilläkin on nyt wieressänne ystäwä, joka teitä rakastaa."
—"Niin", wastasi Anna.
—"Ja jota te rakastatte?"
—"Niin, jota minä rakastan."
—"Ja joka tahtoo langeta jalkoihinne ja pusertaa teitä syliinsä, suojella teitä ja tehdä onnelliseksi teidän elämänne."
—"Niin, niin, tehdä onnelliseksi minun elämäni."
—"Ja jos ajamme wähän kowemmin, woimme ehtiä yöksi Salojärwelle wanhempienne luo."
—"Niin, ajamme wanhempieni luo."
—"Ja sitte huomispäiwänä wihitämme itsemme yhteen."
—"Niin, wihitämme itsemme yhteen."
Tohtori pian wapisi ilosta. "Hän on minun", sanoi hän itselleen. "Hänen isänsä Martti pappi, minä tunnen hänet jo Upsalan ajoilta, häntä woi wetää nenästä mihin hywänsä, ja äiti sitte, jos muistan oikein, joku kanapää hönttö, joka ei ymmärrä mitään. Minun oma ajatukseni ja tähtien kummallinen asema, Merkurius ja Wenus, ne eiwät woi olla muut kuin Nikoteemus ja Anna, ja huomispäiwänä, kun aurinko on korkeimmillaan, nuo taiwaankappaleet yhtywät, yksikään ihmissilmä ei niitä silloin näe, mutta kun ne jälleen tulewat näkywiin toiselta puolelta auringon, silloin hohtawat niiden kaswot uudessa kirkkaudessa, jota mikään pilwi ei pimitä. Mikä ihana kuwa minun omasta kohtalostani! Hän on nyt jo minun wallassani, woisin asettaa matkamme johonkin sydänmaan kylään, seisattua sinne ja kätkettynä maailman silmiltä omistaa sen onnen kohtalon, minkä sallimus on taiwaan tähtien iankaikkisilla järkähtämättömillä radoilla minulle osoittanut—waan ei, minä en tee niin, minä en tahdo ennen aikaa ryöstää sitä, joka on minulle sallimuksen kädestä tulewa, minä tahdon täydellä oikeudella sekä ottaa että pitää sen kalliin helmen, jonka olen löytänyt. Minä tahdon omistusoikeuteni nojassa tieteen woimalla eteeni loitsia hänen neitseellisen henkensä loistawan suloutensa, joka wielä on kätkettynä tuohon synkkään kuoreensa. Minä tahdon hänet ottaa wanhempainsa kädestä, niin että joka tilassa saatan omistustani puollustaa, waikka koko maailmaa wastaan,—ja tuo mielen wika—minä sen tunnen, se on ehtinyt juuri siihen paikkaan, missä kukaan tieteen salaisuuksia tuntematon ei woi sanoa muuta kuin että hän on täydessä järjessään, ja se se on, joka on minut auttawa häntä omistamaan."
Tällaisissa ajatuksissa tohtori kumppaninensa lähestyi Salojärweä. Molemmat ajoiwat wiimeisen matkan hiljaista juoksua, kunnes pieni puinen kirkko ja sen wieressä punaiseksi siwelty wähäinen asuinrakennus tuliwat näkywiin. Silloin kääntyi tohtori matkakumppaliinsa päin ja lausui:
—"Katsokaa, Anna, tunnettehan tuon paikan?"
—"Niin, minä tunnen", wastasi Anna.
—"Siellä owat isänne ja äitinne; muistattekohan heitä?"
—"Muistan", wastasi Anna, osoittamatta mitään liikutusta.
—"Hywä", sanoi tohtori itselleen, "minä woin olla hänestä huoletta.
Kohtaus menestyy oiwallisesti. Siinä ei uhkaa minua mikään waara."