XVI.
Sanoma Klaus herran kuolemasta lewisi, ajan waillinaisten kulkuneuwojen suhteen, erinomaisen pikaisesti ympäri Suomen. Se herätti myös mitä erillaisimpia tunteita eri kansaluokkain piirissä. Aatelisto, jonka hallussa oli kaikki tärkeimmät siwiliwirat sekä wallattoman sotawäen päällikkyys, oli woimallisen Klaus herran turwissa tottunut mitä itsewaltaisimpaan menettelemiseen kansan asioissa, luottaen, ettei kukaan alhaisempi, maassa olewan hallituslaitoksen siwuitse, rohkenisi mennä päähallitsijaa etsimään niin kaukaa kuin Warsowan teitse. Klaus herran äkillinen kuolema, hetkellä, jolloin yleinen mieli ei ollut wielä ehtinyt walita ketään otollista hänen sijaansa täyttämään, jolloin kansallinen puolue Ruotsissa wallanhoitajan Kaarle herttuan personassa oli juuri hajalleen repäisemässä heikon Sigismund kuninkaan liian suurta waltakuntaa, se kaikki waikutti, että Suomen aatelisto hämmästyi ja tunsi entisen lujan asemansa rupeewan horjumaan. Sen röyhkeä käytös kansaa kohtaan maseni pian samalla hetkellä kuin tuo tärkeä kuolonsanoma oli ehtinyt maassa wakautua. Kansa taas, jolla oli monen sadan wuotinen kokemus ja tottumus kaikissa hädissään kääntyä hallitsijaansa Ruotsissa, ei ollenkaan ollut ymmärtänyt sellaista kansallisen puoli=itsenäisyyden asemaa, jossa päähallitsijan kaukuus ja ehkä heikkouskin antoi tilaisuuden muutamille ylimysperheille harjoittaa mitä hirmuisinta wäkiwaltaa. Flemingin kuolema tuntui sentähden kansalle kuin pelastus hirmuisen painon alta. Sillä oli ikään kuin joku waistomainen aawistus siitä, ettei maan ylimysten seassa ollut yhtään kylläksi woimallista miestä jatkamaan Klaus herran alkamaa, Puolan heikon kuningas Sigismundin nimessä maahan tuomaa ylimysten hirmuwaltaa. Waikka siis ne syyt, jotka oliwat Nuijasodan synnyttäneet, wielä oliwat olemassa ja eräitä sen entisiä johdattajia liikkui maassa, pysyi kansa kuitenkin lewollisena, odottaen niitä uusia tapauksia, jotka tuntuiwat kuin ilmassa jo olisiwat tulemaisillaan olleet. Kansan aawistus ei sitä pettänytkään. Klaus herran houre suuresta Europan wallasta, jonka piti, huolimatta kansallisista rajoista, luoda wahwa sulku idän ja länsimaiden siwistysten wäliin, Jäämerestä Mustanmeren rantaan, oli mennyt hänen itsensä kanssa hautaan. Jos kuningas Sigismund sen tunsi, hän oli liian heikko panemaan sitä toimeen, niin pian kuin pää, johon wiwahti sellainen aate, oli kaatunut. Arwid Eerikinpoika, joka wihdoin oli tullut Suomen asioiden ylimmäiseksi johtajaksi Klaus herran sijaan, kaipasi sitä johtawaa suurta waltiollista aatetta, jonka toteuttamiseen hänen edeltäjänsä oli wuodattanut tuhansien kansalaistensa werta. Tämä uusi käskyn haltija, joka Kalmarin yhdistyksen onnettomasta historiasta tunsi, mitä selkkauksia synnyttää hallitus, luodessaan waltakunnallista yhteyttä riitaisista kansallisista aineista, harhaili kahden waiheilla: toisella puolella kuningas, johon häntä sitoi uskollisuuden wala, ja toisella kansa, jonka puolta edusti säätyjen päätös ja wallanhoitaja Kaarle herttua. Tämä ylimmäisen käskynhaltijan harhailus waikutti pian yhtäläisen harhailemisen kaikkiin yhteiskunnallisiin oloihin, mutta enimmän järkytti se maan aatelistoa ja wirkakuntain entistä asemaa. Se kowuus, millä kansan oikeutettuja waatimuksia oli kohdeltu, lauhtui yhtäkkiä, tunnetut Nuijasodan johtajat saiwat ruweta liikkumaan wapaasti, wangitut nuijamiehet laskettiin linnoista palaamaan koteihinsa, linnaleiri, tuo rasittawa sotawäen sijoitus talonpoikain taloihin, joka oli ollut lähimpänä Nuijasodan syynä, lakkautettiin wihdoin kokonaan. Nuijasodan werisestä kasteesta näytti uusi onnellisempi päiwä rupeawan kansallisen elämän taiwaalle walkenemaan.
Yrjö Eeronpoika oli, päästyään wankeudestaan Turun linnasta ja kuultuaan Nuijasodan onnettoman lopun, paennut Suomen pohjoisimpiin seutuihin ja ottanut siellä asuntonsa wähäisessä talossa Oulujärwen rannalla. Tämä innokas, haaweksiwa nuorukainen ei kuitenkaan jäänyt jouten odottamaan parempia aikoja, joista hänellä wielä yhä oli warma toiwo, mutta hän ryhtyi uuteen työhön itse puolestaankin näitä aikoja jouduttamaan, ehkä toisella tiellä kuin sitä ennen. Uskonpuhdistus maassa oli wasta eräitä wuosikymmeniä wanha, eikä ollut wielä ehtinyt paljon waikuttaa kansan henkiseen edistykseen. Tässä löysi Yrjö itselleen uuden lawean waikutusalan. Hän oli hankkinut Agrikolan toimittamat ensimmäiset ja silloin ainoat suomeksi painetut kirjat, keräsi joukon lapsia ympärilleen, opetti niitä lukemaan ja pyhäpäiwinä piti kansantajuisia esityksiä, joissa aika ihmisille selitteli maantieteellisiä aineita ja erinäisiä luonnon ilmauksia sen aikuisen tieteen kannalta. Toisen kerran taas hän puheli heille wieraista maista ja kansoista taikka jutteli wanhojen aikojen tapauksista, Israelin kansasta ja Jerusalemista, Egyptistä, Faraon tyttärestä ja Moseksesta, ristiretkistä ja Suomenmaan walloituksesta, joita kansa halukkaasti kuunteli. Ja ihmetteli häntä kuin Jumalan enkeliä, joka noin tuli antamaan heille tietoja ennen aawistamattomista asioista. Lapset rakastiwat häntä parhaimpana opettajanansa, wanhemmat ihmiset tuliwat kaukaisista kylistä katsomaan häntä ja kuulemaan hänen opettawaisia esityksiänsä, he pitiwät häntä Jumalan apostolina, joka oli lähetetty walaisemaan heidän kaukaisessa sydänmaassa syntynyttä mieltänsä.
Tässä hänen apostolitoimessaan saawutti häntä yht'äkkiä tieto Flemingin kuolemasta. Oli eräs sunnuntai ilta Toukokuussa. Hän oli parhaallaan jutellut kokoontuneelle kansalle, miten Mooses wei Israelin kansan Egyptin orjuudesta Punaisen meren poikki ja miten Farao, joka sotawäkineen ajoi heitä perästä, hukkui meren aaltoihin. Silloin eräs Oulusta palannut kyläläinen tuli seuraan ja huusi:
—"Kuulkaa, mitä ihmettä on tapahtunut! Klaus herra on kuollut!"
—"Klaus herrako kuollut? Herrainen aika!" kuului monesta suusta yhtaikaa.
—"Niin", sanoi tulija, "hän on luullut syöneensä werimakkaroita ja nielleensä watsaansa kyykäärmeitä, ja siitä on hän kuollut."
—"Ja ken on tullut hänen sijaansa?" kysyi Yrjö?
—"Sitä ei kukaan tiedä, waan se warma on, että Klaus herran perhe on wangittu, hänen puolalaisen herransa on wienyt paholainen tulisissa waunuissa, wangitut nuijamiehet owat lasketut irti, kuningas on pantu wiralta ja Kaarle herttua on käskenyt hirttää Klaus herran käskyläiset ja ajaa hänen sotawäkensä repimään hampaillaan maahan Turun linnan muurit ja tehdä sen kanonista riehtilöitä ja rokkakattiloita. Niin owat kertoneet Oulussa woudin kirjoittajat."
Waikka Yrjö ei puolestaan uskonut miehen kertomusta, hänen esityksensä kuitenkin seisattui. Ajatukset hänen nuoressa päässänsä oliwat saaneet toisen suunnan. Ne lensiwät Salojärwelle, jossa hän warmaan luuli Annan häntä odottawan. Hänen haaweksiwaan päähänsä kuwausi jo ne uudet olot, joille Flemingin kuolema ja siitä seuraawa ylimyswallan kumoaminen oli walmistawa awonaisen sijan. Käkisalmi lääninensä, Newajoelta Jäämereen saakka on meidän, siis toinen mokoma entisen awaruuden lisäksi ja, tämä maa on laweampi kuin Ruotsin waltakunta, pian yhtä suuri kuin Sigismund kuninkaan waltakunta, Kaarle herttua on suljettu pois Ruotsin perintöoikeudesta, hänelle on tässä tarjona kuningaskunta,—waan aaweksiiko hän sitä?—Hän on uhannut hyljätä wallanhoitajan witan— olisiko tuo uusi aate jo sen waikuttanut? Wain odottaako hän wiittausta siihen täältä? Onko täällä ketään niin uskaliasta, joka ryhtyy sitä tekemään? Tai woisiko siinä olla waaraa nyt, kun äsköinen Nuijasota on mielet ja olot sekoittanut? Wai eikö tämä sota liene jo ollut juuri se werinen kaste, jolla tämä maa ja sen kansa on uuteen asemaansa pyhitetty? Wai tarwitaanko wielä uutta kokemusta, uusia werisaunoja ennenkuin aika on täytetty? Lähin tulewaisuus sen on näyttäwä. En rohkenisi kuitenkaan nostaa werhoa, joka sen wielä peittää, waan mitä ja milloin wiwahti päähäni tämä salainen aate—niin sinä se olit, sydämmeni rakkaus, Anna, sinun ihanain silmäisi säihky walaisi eteeni uuden tien sillä hetkellä, jolloin wiskasit hennon olentosi minun ja murhaawaan pistoon ojennetun teräwän raudan wäliin—silloin, Anna, wiwahti sieluni läpi tämä salainen aate, jolle elämäni pyhitän. Wankeuden pimeys on sen wahwistanut, ja pakolaisuudessa on se kehkeytynyt minun elämäni ohjeeksi. Sinulle, armaani, kuuluu tämä aate, kallis hedelmä, joka on kaswanut maanmiestemme werestä ja kasteltu sinun wiattomilla kyyneleilläsi; sinulle, ystäwäni, tuon minä tämän nyt täydellisesti walmistuneen hedelmän, se olkoon ensimmäinen morsiolahja, joka on iäti sielumme yhdistäwä toinen toiseensa.