UUDISTALO
Kerran sattui niin, että matkani kulki pitkän ja kolkon sydänmaan poikki, jonka puoliwälissä sanottiin olewan erään uudistalon. Talwi oli. Kun lähtöni kylän wiimeisestä talosta oli jokseenkin iltapäiwällä, neuwottiin minulle mainittu uudistalo yöpaikaksi. Tietä tähän yksinäiseen paikkaan ei ollut muuta kuin yksinäisiä heinä- ja halkomiesten jälkiä, jotka sydänmaalla haaroiwat sinne tänne ja oliwat hywin eksyttäwiä. Kauhean kylmä myrskytuuli puhalsi rajusti ja lakkaamatta, mutta lunta ei kumminkaan wielä tullut. Edessäni olewa taiwal oli melkein yhtä aawaa, osaksi jonkuu tiellä wastaan tulewan pienen järwen ja isojen newojen tähden, osaksi senwuoksi, kun metsämaatkin aina oliwat jonkun ajan takaa poltetut monelta peninkulmalta aiwan putipuhtaaksi, niin että metsää ei näkynyt muuta kuin mitätöntä koiwun ja pajun risukkoa. Syy mainittuin maiden alinomaiseen palamiseen oli se, että ne oliwat kruunun metsämaita, jolla oikeudella kylien asukkaat, molemmilla puolin sydänmaata, poltteliwat niitä mieliwaltaisesti, parantaaksensa siten karjansa laitumia ja kruunun maiden keskellä olewia niittu=kurujansa. Niistä syistä oli mainittu taiwal niin aukea, että se näytti silmissäni jonkunlaiselta Suomeen muutetulta Saharan erämaalta. Edellä niitä aikoja, jolloin matkani sattui, oli ohut suwi=ilma, jonkatähden koko aukea oli aiwan yhtenä jääkenttänä; ja kun tuuli oli niin ankara, ei reki tahtonut pysyä kohtisuorassa hewosen perästä, waan se kääntyi aina poikinpuolin, joka teki kululleni paljon kiusaa ja hidastutti sitä. Ilta pimeni pimenemistään ja tuuli kiihtyi kiihtymistään, ja lunta aikoi tulla myrskyn seassa. Minä koin usein tarkata näköäni sitä suuntaa kohden, jossa uudistalon olisi pitänyt löytyä, mutta ei mitään semmoista merkkiä ilmestynyt. Silloin rupesin pelkäämään, että jos en osaisikaan siihen uudistaloon, jos olisinkin unohuttanut saadut neuwoni ja joutunut wäärälle suunnalle, jolloin ei olisi muuta tarjona, kuin jäädä wihdoin wäsyneenä—uupuneena tuolle kauhealle, kolkolle aukealle, hewosineni hirmuisen myrskyn käsiin—kuolemaan. En kumminkaan antanut epätoiwon itseäni woittaa, waan ponnistelin kaikin woimin sitä suuntaa kohden, jonka pidin mahdollisimmasti oikeana, sillä tietä ei enään ollut. Wihdoin wiimeinkin rupesi kaukaa taiwaan rannalta häämöittämään korkeampaa metsää, joka jo wiitatessa oli minulle ilmoitettu olewan uudistalon löytämisen merkki. Tuon metsikön hawaitsemisen luulen olleen saman minulle, kuin Saharan erämaan aawoilla hietikoilla matkustawaisille karawaneille on kaukaa hawaittu kosteikko. "Tuollahan se onkin uudistalo", ajattelin, "sinnehän pääsen yöksi, enkä tarwitse jäädä tänne kuolemaan", ja kaksinkertaisella innolla rupesin ponnistelemaan metsikköä kohden. Lunta aikoi nyt tulla niin rajusti, ett'ei sylen päähän eroittanut minkäänlaista esinettä ja niin katosi metsikkökin silmistäni; en enään osannut pitää suuntaa muutoin kuin tuulesta waaria pitämällä. Hetken aikaa wielä näin taisteltuani, ilmestyi eteeni nuorta männikkö=metsää, mutta tietä en löytänyt, josta olisi päässyt ajamaan sen läwitse eteenpäin; täytyi sitoa hewonen puuhun kiinni ja lähteä jalkaisin tietä hakemaan, jonka wihdoin wiimeinkin löysin; ja pian oli hewosenikin sinne wiety. Wähän aikaa männikköä ajettuani, rupesi walkea pilkoittamaan edestäpäin. "Tuollahan se on tawoittamani uudistalo", ajattelin itsekseni iloisesti, ja pian olin uudistalon pihalla. Pienen, uuden tupasen akkunoista loisti kartanolle iloinen walkea ja melkeinpä kadehdin niitä onnellisia sisällä olijoita, jotka siellä oliwat ulkona raiwoawalta myrskyltä suojassa. Kun sain hewosen riisutuksi, astuin kursailematta sisälle, toiwotin hywää iltaa ja pyysin hewoselleni suojaa. Mutta sitä ei heillä ollut antaa, sillä heidän oma hewosensakin oli ladon nurkassa eri hökkelissä, johon ei suinkaan wieraita mahtunut. Eräs pieni wanha huone=kömmänä olisi tosin ollut tyhjä, waan sen owi oli niin matalaksi lätistynyt, ett'ei hewonen mahtunut siitä sisälle.
Kun ulkona oli niin ankara myrsky ja lumen tulo, niin kowin tunnoton olisi se ihminen ollut, joka olisi saattanut hewosensa jättää suojatta myrskyn käsiin; pyysin siis talon wäeltä, saisinko hakata mainitun kömmänän owen reijän isommaksi, että hewoseni siitä sisään pääsisi. Se luwattiinkin tehdä ja kirwes annettiin minulle sitä warten. Kun olin pari hirttä saanut owen reijän päältä hakatuksi poikki, niin hewonen ja reki mahtuiwat sisälle. Nyt toimitin hewoselleni wielä ruokaa ja juomaa yöksi eteen, ja sillä kerralla oli näin elämän surut poistetut ja minä pääsin taas tupaan, tutustumaan perheen kanssa.
Tällä kertaa, kun omat huoleni eiwät enään olleet hämmentämässä huomiotani, näin heti tupaan tultuani, että siellä walitsi perinjuurinen kurjuus ja köyhyys. Akkunat oliwat niin hatarat, että tuuli tuntui pitkin huonetta, ja myrskyn tuottamina tanssiwat lumi=hiutaleet kilwan toistensa kanssa useamman kyynärän päässä akkunoista, joiden alla huoneen sisäpuolella oli jonkinmoisia lumi=kinoksia. Perässä oli pieni pöytä ja huonoilla makuu=waatteilla warustettu wuode; owen pielessä oli toinen wuode, jossa oli kehnoihin ryyjyihin kääritty, noin seitsen=wuotinen poika; se oli sinne wilua paloon kiiwennyt.
Emäntä näkyi olewan jotenkin nuorehko ihminen, mutta selwästi huomasi huonokin tuntija, että surut ja kärsimiset oliwat ennen aikojaan kyntäneet wakonsa hänen muutoin niin säännöllisiin kaswoihinsa. Likellä takkaa makasi kätkyessä pieni lapsi, joka näkyi olewan kowin kipeä; luultawasti oli kätkyt saanut sijansa niin liki takkaa sen tähden, että walkea ulettuisi lämmittämään sairasta lasta ja niin suojelemaan häntä wilulta. Asujamina huoneessa näkyi wielä olewan: ijäkäs, harmaapäinen ukko ja wanha mummo, jotka näyttiwät olewan pariskunta ja samassa perheen wanhimpina jäseninä. Wiime=mainitut eiwät näkyneet pitäwän mitään lukua elämän kohtaloista; heille näytti olewan sama, oli asiat miten hywänsä. Hywästi tahi huonosti, sama se, sillä he käsittiwät asian siltä kannalta, että se pitää wälttämättömästi niin olla, eikä sitä kukaan ihminen saata parhaalla tahdollaankaan muuttaa toiseksi. Tämän heidän mielipiteensä huomasin selwemmin heitä jäljestäpäin puhuteltuani;—ja kukaties se onkin ainoa kelwollinen luonne uudistaloa perustaissa, sillä semmoinen ei woi surra niitä waiwoja ja wastuksia, jotka wälttämättömästi uudistalon alkajia kohtaawat. Mutta emäntä ei näkynyt enään olewan sitä luonnetta, sillä selwästi näki hänen osaawan surra ja kärsiä.
Kun talonwäki oli saanut tietää kotopaikkani ja matkani tarkoituksen ja määrän, rupesin tekemään heidän kanssaan keskustelua.
—"Eikö tässä talossa olekkaan nuorempaa mieswäkeä?" kysyin minä.
—"On minulla mies" wastasi waimo.
—"Missä se on kulkemassa, koska ei häntä kotona näy?" kysäisin taas.
—"Kyllä hän kotoisalla on, waan se on wielä terwa=haudalla terwaksia särkemässä," wastasi waimo.
—"Herra Jumala!" huudahdin minä, "tämmöisellä ilmalla ja näin myöhään!
Ettekö pelkää, että hänelle on joku wahinko tapahtunut?"
—"Minun Heikilläni ei ole tapana laskea lukua pahoista ilmoista eikä myöhäisistä ajoista: hän tekee työtä säihin ja aikoihin katsomatta, tawallisesti niin kauan kuin woimansa riittäwät, ja kun ne rupeawat uupumaan, silloin hän kyllä tulee kotiin," sanoi waimo innokkaasti, jota tehdessään hän nähtäwästi oli hetkeksi unhottanut käsillä olewat surut ja huolet.
—"Mutta kun tuolla ulkona on niin ankara ilma ja semmoinen lumen tulo, jos se sinne uumertuisi?" arwelin minä taas.
—"Hauta ei ole kaukana kodista, ja se on tiheän metsän sisällä, josta on myrskyllä hywä suoja: kyllä hän tulee, kun joutuu, soattepa nähdä," lausui waimo luottawasti.
—"Joko kauan on asuttu tätä taloa?" kysyin taas, ikäänkuin kääntääkseni puhettamme toiselle uralle.
—"Minähän tään aloitin," sanoi wanha waari huolettomasti.
—"Tulitteko heti nuorena miesnä jo tähän taloa tekemään?" kysyin minä.
—"Eikö mitä; olin jo kohta wiidenkymmenen, kun se asia päähäni pöllähti, että pitäisi ruweta taloa tekemään. Kunpa nuorena ollessa olisikin se mieli ollut päässä," arweli ukko huolimattomasti, ja samassa lähti hän muorinsa kanssa ulos.
Silloin huomasin minä, ettei ukolla ollut toista korwa=lehteä.
Heidän mentyä jatkoin minä taas puhettani emännän kanssa.
—"Kumpika teistä on noiden wanhusten lapsi; tekö wai miehenne?" tiedustelin häneltä.
—"Minähän tuota olen heidän lapsensa, Heikki on tähän muualta tullut," wastasi waimo.
—"Onko isällänne ja äidillänne ollut muita lapsia?"
—"On meitä ollut kymmenen kaikestansa, waan yhdeksän on kuollut," sanoi waimo.
—"Joko te olette Heikkinne kanssa kauan olleet naimisissa?" kysyin taaskin.
—"Kuusi wuotta," oli wastaus.
—"Onko ollut muita lapsia kuin nuot kaksi, jotka ma näen?"
—"On niitä ollut neljäkin kaikkiansa, waan kaksi on kuollut," sanoi waimo surullisesti.
—"Teidän nuorin lapsenne on kowin sairas," huomautin waimolle.
—"Niin, pikku Heikki=raukkani on kowin kipeä; pelkään hänenkin kuolewan," lausui waimo surullisesti ja huokasi raskaasti.
Minusta tuntui että tuo nuorehko parikunta oli laiminlyönyt jotakin welwollisuuksistaan, joka oli ollut syynä heidän lastensa ennen=aikuiseen kuolemaan; sillä en wieläkään tuntenut tarkoin ajatusten todellista sisällistä tilaa. Nähtyäni, ett'ei tällä kerralla suinkaan sopinut lisätä "kiwiä kuorman päälle," sanoin waimolle hywin warowasti: "ettekö olisi woineet noita akkunoita laittaa tiheämmiksi?"
Hän näkyi hywin käsittäneen mitä sillä kysymykselläni tarkoitin; hän näytti oikein säpsähtäwän ja loi läpitunkewan silmäyksen minuun ja sanoi: "woi hywä wieras! Te ette tunne wielä meidän sisällisiä olojamme. Heikkini ei ole suinkaan laiska eikä huoletonkaan. Hän tekee työtä yöt ja päiwät, kun waan woimat wähänkin riittäwät; muita työhön kykenewä ei ole kuin hän, sillä wanhempani owat jo wanhat ja woimattomat; ainoastaan minä kesä=aikana woin häntä työssä auttaa. Heikin tähän tultua ei tässä ollut paljon mitään wiljeltyä maata, sillä wanhempani oliwat jo wanhalla puolen ikäänsä, kun tuliwat tähän ja alkoiwat kylmään metsään mökkiä rakentaa. Näiden kuuden wuoden kuluessa on Heikki ahkeralla työnteollansa raiwannut korpeen paljon uudismaata, ja toissa kesänä saimme jo niin paljon wuoden=tulosta, että Heikki rohkeni ruweta näitä huoneita uudesta rakentamaan, jona wuonna saimmekin tämän tähän määrään.
Aikomuksemme oli wiime syksynä saada kamaritkin walmiiksi ja tuwan parempaan woimaan, mutta "ihminen päättää, Jumala säätää", sanoo sananlasku, ja niinpä käwi meidänkin.—Wiime=kesänä tuli kowa katowuosi, joka wei kaiken toiwomme ja—elon elämämme; tilamme puoliin ulostekoihin olemme saaneet myödä kaikki mitä hengeltä irti oli. [Uudistalo eli wielä puolella werolla.]
Nyt kokee Heikki, yöt päiwät, wetää terwaksia haudalle ja särkeä niitä, että saataisiin surwon ja petäjäisen sekaan selwää wiljaa koko wuoden ajaksi; mutta huoneitten laittamisesta ei woi olla puhettakaan."
Tämä waimon surullisesti sointuwa, wiaton ja mielestäni totuuteen perustettu puhe kumosi kerrassaan kaikki ennakkoluuloni.
Koko keskustelun ajan waimo usein hoiteli ja hellästi waali kipeää lastansa.
Waikka mitä wielä olisimmekin puhelleet ja keskustelleet, ei kumminkaan pelkoni haihtunut isännän poissa=olon tähden. Nyt warsinkin, kun puheen aineet tuntuiwat olewan lopussa ja kun taskukelloni alkoi näyttää yhdeksää, alkoi pelkoni kiihtyä kiihtymistään, että tuolle waimon hywälle miehelle on tapahtunut joku wahinko. Mutta huoltani en kumminkaan hennonut uudestaan ilmoittaa lisäsuruksi ilmankin jo niin paljon kärsiwälle waimolle. Waan kun pelkoni oli korkeimmallaan, rupesikin kopina kuulumaan porstuasta, ja samassa astui kauhean luminen mies tupaan. Hän pudisteli lumen pois päältänsä, laski kirweensä laapiin ja kintaansa naulaan, ja meni päätäsuoraa takan tykönä olewan kätkyen ja waimonsa luo—hän ei näyttänyt huomaawan minua, kun istuin warjopuolessa.—"Kuinka pikku Heikki woipi?" kysyi hän hiljaisesti waimoltansa.
—"Pikku Heikki=raukka on kowin kipeä, luulen että se kohta kuolee", wastasi waimo.
—"Jumala warjelkoon!" sanoi huolestunut ja waiwoiltansa wäsynyt isä, astui pienokaisen kätkyen luo, kopotti sen silmiwaatetta, kyyristyi kätkyen yli ja kylmillä kohmettuneilla huulillansa—suuteli lapsensa kuolonkalpeilta kaswoilta pois ne hikipisarat, jotka taudin rautainen ja säälimätön käsi oli niihin nostanut.—Silloin en ollut kyllin woimakas estämään karkaamasta silmistäni parwea kirkkaita kyyneleitä. Mies nousi siitä ylös, ja waimo sanoi hänelle—luultawasti siten ilmoittaaksensa että täällä on wieras—"Miksi sinä olit näin pahalla ilmalla niin kauan? Wieraskin alkoi peljätä sinun näin kauan poissa oloasi." Isäntä näytti säpsähtäwän wiimeistä osaa waimonsa lauseesta, ja sanoi: "kuka wieras täällä sitten on ollut?" Waimo wiittasi minua kohden ja sanoi: "tuossahan wieras on wielä nytkin." Nyt wasta isäntä hawaitsi minun ja aikoi kysellä: mistä olen, mihinkä menen ja miten olen tämän kautta joutunut kulkemaan. Kysymyksiinsä wälttäwät tiedot saatuansa, näytti hän olewan tyytywäinen tilaansa, ja sanoi: "kyllähän tuolla ulkona on oikein paha ilma, waan kuitenkin täyden kuun aika, että pyrylläkin näkee semmoista työtä tehdä kuin terwaksien särkeminen on; ei jouda joutilaita käsiä pitämään, jos mieli on joukon elää tämän kowan ajan yli." Sen tehtyä rupesi mies wasta lämmittelemään kohmettuneita käsiään takka=walkealla, jolla ajalla waimo laittoi hänelle illallista. Hän otti uunin suusta toisella kupilla peitetyn kupin, jonka hän toi pöydälle, ja wielä lisäksi tuli karhea seka=leipä, toisen kupin pohjassa pisare maitosintua ja suola=ruuhi; näin oli illallinen walmis. Minä rupesin syömään ewästäni ja isäntä illallistansa.—Muu wäki oli tietysti syöneet illallisensa ennen minun tuloani. Silmäilin silloin mitä kupissa oli, jonka waimo uuninsuusta toi pöydälle: se oli pettu=puuroa, höystettyä wähillä suuruksilla. Mies, syömään ruwetessaan, otti lakin pois päästään, pani kätensä ristiin ja siunasi; sitten hän mursi karhean leipänsä, kasti sitä suolaan, söi sitä alle ja puuroa päälle. Nyt rupesi owen pielessä makaawa poika näyttämään elonmerkkiä, sillä hän paitasillaan hypätä kapsahutti wuoteelta lattialle, juosta kapitti isänsä luo ja hoki: "isä, isä!" Mies otti pojan syliinsä, nouti wuoteesta waate=riepuja, kääri ne pojan ympärille ja niin he meniwät yksistä neuwoin jatkamaan illallista. Minun käwi poika=raiska kowin säälikseni: otin siis ewäästäni puolen leipää, johon panin woita päälle ja palasen lihaa, ja wein ne hänelle, mutta eipä poika tahtonut ottaa niitä mitenkään wastaan, waikka kuinka olisin häntä siihen kehoittanut. Hän näkyi pitäwän sitä saalistansa niinkuin yrttiä, eikä raskinut siitä syödä muuten kuin näpistelemällä. Sitten kuulin hänen sanowan äidillensä hiljaisesti: "Heikillekin".—"Ei Heikki=raukka saata nyt syödä mitään, se on kowin sairas: syö nyt waan itse!" sanoi äitinsä.—"Hywä Jumala minkälainen rakkaus tuollakin raukalla on pieneen weljeensä, waikka ei suinkaan oma nälkänsäkään liene kaukana!" ajattelin sen huomattuani. Äitinsä wiimeiset sanat kuultuansa söi nyt poika saaliinsa ahnaasti loppuun.
Tähän asti oli takkawalkea lämmittänyt ympärillä olijoita jotenkin wälttäwästi, mutta nyt loppui walkea ja samassa kylmyys tuntui walloittawan koko huoneen. Waimo rupesi minulle esittelemään, että menisin waarin ja muorin kanssa saunaan maata, jonka waari oli jo ilta=päiwästä lämmittänyt. Sillä tämän tuwan sanoi hän olewan niin kylmän, etten minä täällä tarkenisi, semminkään kun wuoteita ei ollut. Esitys tuntui warsin hywältä, sillä tunnustaa täytyy, että itsekin aloin murehtia yön yli toimeen tulostani kylmän tähden. Poika pantiin wuoteesensa maata; waimo nosti sairaan lapsensa kätkyeineen takan liedelle, saamaan siinä lämmintänsä, ja istui itse wiereen walwomaan ja hoitamaan sairasta lastansa; mies wäsynynnä waiwoistansa wääntyi, waimonsa kehoituksesta, pehkuwuoteelle pitkäksensä, ja minä, otettuani päällyswaatteeni mukaani, lähdin saunaa kohden.
Ilma ei ollut yhtään asettunut: kowa tuuli käwi ja lunta tuli niin sakeasti, että oli mahdoton eroittaa minkäänlaista esinettä. Ennenkuin menin saunaan, täytyi käydä ensin hewostani waalimassa ja hoitamassa, joka kumminkin oli nyt hywässä suojassa, kun kerran olin saanut sen huoneesen.
Saunan luo tultuani huomasin, että sen owi oli tuuleen päin; owi oli hywin hatara ja tuuli sitä rytyytti ja remputti. Koetin wetää sitä auki, waan sepä ei auwennutkaan millään keinoin; koetin ryskyttää kowasti, mutta turhaan, sisältä ei kuulunut mitään. Minulle jo alkoi aika käydä ikäwäksi, ankaran kylmän tähden, ja sentähden rupesin kahden käden, woimieni takaa, repimään owea auki. Nyt rupesi se wiimein heltimään ja saunan sisältä kuului aika rytinä ja romina. Samassa kajahti sieltä myös jokseenkin äreä ääni: "no mikä siellä nyt on?"— "Awatkaa wieraalle owi! Minut käskettiin saunaan maata", huusin minä ulkoa.
—"Älkää wielä, kun minä saan owen auki", kuului wanhusten ääni saunasta. Sitten hän tulla köhmi lattialle ja rupesi nypläämään ja näpräämään, ähkäämään ja puhkaamaan, eikä koko owen awaamisesta tullut mitään.
—"Minä palellun tänne, awatkaa owi!", huusin minä tuskissani ulkona.
—"Eihän tuota saa auki", wastasi ukko ja hän rupesi oikein hartiain woimilla repimään ja riuhtomaan, ja wihdoin wiimeinkin owi aukesi. Minulle tuli jo niin wilu ulkona, pitkällisen owen aukaisemisen aikana, että hampaat suussani kalisiwat.
Kun ma pääsin saunaan, selkesikin pian syy pitkälliseen odotukseeni tuolla owen takana: ukko ei ollut huomannut sitä, että siellä joku ihminen ryskytti owea, waan oli luullut tuulen sitä rämyyttäwän, niinkuin se tekikin sille myötäänsä ilman ihmisen auttamatta. Kun owi oli niin hatara ja muutenkin rempallaan, eikä siinä ollut luotettawia kiinnipitimiä, niin ukko oli sitonut sen kiinni saunan periseinää pitkin raketulla lawalla olewaan reen jalasten paininpuuhun joillakuitta witsoilla ja rihmoilla, ja sen hän oli tehnyt niin sompelomaisesti, ja koneellisesti, ett'ei itsekään saanut sitä auki muutoin kuin wäkirynnäköllä. Sauna oli hywin pieni: kun waari muorinensa makasi mainitulla perässä olewalla lawalla, ja kun siinä oli wielä joitakuita astiain kimpilautoja kuiwamassa ja wielä päälliseksi mainittu paininpuu jalaksinensa aiwan seinän wieressä kynsillään, niin lawalle ei ollut ajatustakaan päästä maata; penkkinä, siwuseinällä, oli waan yksi pieni hirren kapula, jossa ei ensinkään sopinut makaamaan ja lattia oli sekä siiwotoin että kylmä, jotka syyt tekiwät sen kelpaamattomaksi makuusijaksi. Muuta neuwoa ei ollut, täytyi ruweta tuolla penkin tapaisella, lawaa wasten nojallaan, istua kykkimällä yötänsä wiettämään. Jos kuinkakin olisin teetellyt, niin unta ei tullut; rupesin siis tekemään puhetta ukon kanssa.
—"Onko pitkästi tätä teiltä likimmäiseen naapuriin?" kysäsin ukolta.
—"Puolitoista peninkulmaa", wastasi hän.
—"Eipä sitten ole naapurista apua odottamista, jos joku äkkinäisempi turma sattuisi tulemaan", sanoin taas.
—"Ei; täällä pitää tulla toimeen omistansa", wastasi ukko tyytywäisesti.
—"Te olette kaiketi saaneet monta kowaa kokea elämässänne?" kysyin taasen.
—"Eikö mitä; aikaanpa tuota on tultu", sanoi siihen ukko.
—"Teiltä on kuollut paljon lapsia?"
—"Yhdeksän kappaletta."
—"Joko lapsianne kuoli ennen tänne tuloanne?"
—"Jo kaksi, kaikki seitsemän owat täällä kuolleet."
—"Mutta jos otaksumme, että lapsenne owat kuolleet sentähden, kun heiltä on puuttuneet kaikkein tähdellisimmät elämän tarpeet", sanoin minä warowasti.
—"Eikö mitä", sanoi ukko. "Myllerön Matilla on ollut paljon huonompi toimeentulo kuin meillä, ja yhtäkaikki sen lapsi=kakarat eläwät kaikki terweinä, ja owat punaposkisia ja pulleroisia kuin hylkeet.—Semmoiset mielipiteet owat aiwan joutawia—kuka kuolemasta estää? Syy lastemme kuolemaan on waan se, ett'eiwät ne—eläneet", lausui ukko huolettomasti ja wähän närkästyksissään.
Kun ma huomasin, ett'ei senlaatuiset puheet huwittaneet ukkoa, käänsin puhettani toiselle uralle ja kysyin: "kumpika teistä on wanhempi, tekö wai muorinne?" (—muori oli aikoja nukkunut—).
—"Ämmähän tuo on pian kymmentä wuotta nuorempi minua."
—"Onko talon emäntä wanhin lapsistanne?"
—"Wanhin; ja onpa siinäkin ollut wastusta meidän osaksemme, saadessamme häntä ihmiseksi", sanoi ukko, ikäänkuin peläten, että taas uusisin sen ikäwän lasten kuolemajutun.
—"Wäwynne näyttää kelpo=mieheltä?"
—"Onhan se; tawallinen työmies se on."
—"Minusta näyttää siltä, että hän on parempi kuin tawallinen", wäitin ukkoa wastaan.
—"Eikö mitä, kyllä muitakin on semmoisia", arweli ukko, ikäänkuin ilmoittaakseen, että kaikkein täytyy tehdä woimiensa takaa työtä, jotka waan uudistalosta tahtoiwat oman ja perheensä hengen elättää.
—"Missä olette toisen korwanne menettäneet?" kysyin.
—"Tään mökin metsää kulowalkealta warjellessanihan tuon menetin.— Mitäs, eihän tässä eläisi ensinkään, ellen olisi suojellut metsää noilta alinomaisilta metsäpaloilta", selitti ukko.
—"Kuinka se käwi?"
—"Kuinkahan tämän toki käwikään. Rynnistin kaikin woimin wastaan, ettei kulowalkea pääsisi häwittämään mökin metsää, jota olin niin kauwan kokenut suojella ja kaswattaa. Silloin kaatui palawa puu päälleni, löi korwan päästäni pois ja siinä se sitten oli", tuumaili ukko yhtäkaikkisesti.
—"Minä pelkään että heidänkin sairas lapsensa kuolee", sanoin taas.
—"Eipä siinä mitään pelkäämistä; joka ei woi elää, se kuolee", lausui ukko huolettomasti, ja alkoi samassa nukkua ja kuorsata.
Mielelläni olisin suonut unen tulewan itsellenikin, waan sitä ei tullut. Ukon wälinpitämätön luonnonlaki kangasteli waan alati mielessäni. Tuwassa olewat, hellä isä ja äiti, heidän sairas lapsensa ja siellä tanssiwat lumi=hiutaleet oliwat eläwinä kuwina mielessäni. Minä olin saanut tutustua koko uudistalon perheen, heidän luonteittensa ja sisällisten olojensa kanssa. Ennen kuin mies oli työstä tullut, ajattelin itsekseni, että jos hän olisi joku kylän heittiö, joka kelwottomuutensa tähden oli joutunut tähän elämän kowaan kouluun; mutta miehen kotiintulo riisui minulta kerrassaan semmoiset ennakkoluulot. Silloin näin, että mies ei ollut mikään kurja olento, waan hywänkokoinen, jänterä ja solakka, säännöllisillä kaswojen juonteilla warustettu. Hänen poskissaan näkyi wielä jälkeä nuoruuden ruusuista, waikka selwästi näki, että waiwoista waluwa hiki oli kokenut niitä ahkerasti pois huuhtoa. Silloin näin ett'ei hänen sydämensäkään ollut tyhjä ontelo, eikä tunnollisuutta wailla, waimonsa miehenä ja lastensa ja perheensä isänä, koska hän—niinkuin ennen olen kertonut— suuteli hellästi sairaan lapsensa otsalta pois ne hikipisarat, jotka tauti oli siihen saattanut—sanalla sanoen: hänessä olisi ollut isäntää waikka minkälaiseen howiin. Silloin tulin myös huomaamaan, ett'ei mikään ulkonainen pakko ollut häntä ohjannut tähän kowaan kotihin, elämän waiwoja kärsimään, waan että siihen oli ollut wäkewämpi sisällinen syy—rakkaus waimoonsa, siinä oli syy, ja hän otti wastaan tuon sisällisen kutsumisensa, ja kantoi nurkumatta sitä kuormaa, jonka sen totteleminen myötänsä tuotti. Nuot kaikki pyöriwät sekaisin ajatuksissani ja unta ei tullut. Otin tuli=tikulla waikean ja katsoin kelloani, se oli puoliwälissä kaksi. Olisin katsonut tupaankin päin, näkyykö sieltä walkea, waan sillä puolella ei saunassa ollut minkäänlaista akkunaa ja owi oli jälleen sompuloitu kiinni, niin että minun oli mahdotoin sitä saada auki ja jälleen kiinni. Kallistuin siis taas istuallani nojalleen lawaa wasten ja wihdoin wiimeinkin tapasi minut uni.
Minä uneksuin ja olin olewinani tuolla tuwassa isän ja äidin ja heidän sairaan lapsensa luona. Myrsky oli kahta ankarampi, kuin se illalla oli ollut ja kahta ankarammin tanssiwat lumi=hiutaleet tuwassa. Lapsi oli kowin sairaana, ja isä sekä äiti istuiwat murheellisen näköisinä kätkyen wieressä. Kauhea tuulispää paiskasi silloin owen seinään ja parwi isoja lumi=hattaroita töytäsi samassa sisään, jotka hurjassa tanssissa kiitiwät ympäri huonetta; äiti pani kätensä ristiin ja siunasi, mutta isä laskeusi kätkyen wiereen polwillensa, kuurottui sen yli ja painoi suutelon sairaan lapsensa kuolonkalpeille kaswoille. Nyt tuli owesta walkoinen, läpi=kuultawa, liehuwa haamu, jolla oli kauniit siiwet hartioilla. Hän oli niin keweän näköinen, että hän ei näyttänyt käywän maassa ollenkaan. Haamu tuli suoraan kätkyen tykö, laskeusi sen yli ja peitti sen kokonaan. Kun hän siitä nousi ylös, huomasin minä, että hän oli sairaan lapsen sowitellut kauniisti siipeinsä alle. Murheellinen äiti hawaitsi sen: "Herra Jumala! Mihin te minun lapseni wiette?" sanoi hän haamulle.—"Sinne, jossa ei enää lumi=hiutaleet tanssi, ja jossa ei isän tarwitse koskaan enään suutelolla kuiwata hikeä hänen otsastansa", kuiskasi haamu hätäilewälle äidille; äiti hymyili surullisesti. Sen tehtyä lähti haamu lapsen ja tanssiwien lumi=parwien kanssa ulos semmoista wauhtia, että owi meni siitä liehkeestä kiinni heidän jälkeensä. Minä riensin ulos katsomaan mihinkä he meniwät, ja huomasin että haamu lapsen kanssa kiiti ilmassa lumihattaroiden kanssa kilpaa, aina ylemmäs ja ylemmäs; minä seurasin heitä silmilläni niin kauas kuin näin waan wiimein he katosiwat näköpiiristäni. Tuuli winkui ja kiljui puiden latwoissa ja huoneitten seinissä, ja minä kuulin tuulen seassa weisattawan: "Kunnia, kiitos ja ylistys olkoon Herralle, meidän Jumalallemme ijankaikkisesta ijankaikkiseen!"
Kun heräsin unestani, oli waari noussut ylös ja kiskoi päreitä päre=walkean walossa; muori oli myös jo ylähällä ja kutoi sukkaa. Mielelläni olisin nähnyt pitemmältäkin niin autuaallista unta, waan se ei käynyt enään laatuun, sillä olinhan nyt walweellani. Minulla pysyi uni mielessäni, ja rupesin aawistamaan, että lapsi on—kuollut.
—"Oletteko jo käyneet tuwassa?" kysyin ukolta.
—"Eikö mitä; mitä minä siellä olisin kännyt", wastasi ukko huolimattomasti.
—"Katsomassa wieläkö lapsi elää", sanoin hänelle.
—"Kyllä kaiketi se osaa kuolla ja elää ilman minun katsomattanikin", sanoi ukko kylmästi.
Tuo ukon wastaus tuntui hywin taas yhtäkaikkiselta ja huwittomalta; siwalsin siis waatteeni ja lähdin ulos. Ilma oli tyyntynyt ja lumentulo lakannut; päiwä koitti. Kun olin hewostani käynyt katsomassa, astuin tupaan. Kätkyt oli samalla paikalla takan liedellä, johon se illalla nostettiin ja pärewalkea oli pihdissä palamassa, jonka alla oli iso koko korsia. Isä ja äiti istuiwat kätkyen wieressä ja katsoa tuijottiwat kätkyeesen; he näyttiwät olewan melkein kiwettyneet. Selwään näki, että runsas kyyneltulwa oli walunut alas kummankin kaswoja myöten, mutta kyynelten lähteet oliwat nyt kuiwuneet.
—"Pikku Heikki ei ole enään eläwien joukossa", sanoi äiti surullisesti.
Waimon näitä sanoessa, satuin luomaan silmäni miehen kaswoihin: suonenwedon tapaisia wärähtelemisiä näin silloin hänen miehekkäissä kaswoissaan; suuri kyynel=parwi nyt walahti minunkin silmistäni.
Kun matkani tarkoitus oli mennä aina eteenpäin, panin hewoseni aisoihin ja lähdin umpiteitä pyrkimään. Koko sen ikäwän taipaleen pyöri uudistalon kuwa kokonaisuudessaan mielessäni, eikä se sieltä ole koskaan kadonnut.
Mainitulla pitkällä taipaleella tuli mieleeni seuraawa ajatus; kun maita ja waltakuntia walloitetaan sodalla, niin se maksaa mahdottoman paljon ihmiswerta ja henkiä. Mutta kuinka paljon ihmishenkiä lienee myös maksanut Suomen walloittaminen wiljelykselle ja yhteiskunnallisille ihmis=asumuksille? Tätä taipaleella sielussani syntynyttä kysymystä ei woi mitkään tilastolliset tiedot wastata, sillä:
"Ken taistelut ne kaikki woi
Kertoilla kansan tään,
Kun sota laaksoisamme soi
Ja halla näljän tuskat toi?
Sen wert' ei mittaa yksikään,
Ei kärsimystäkään."