HALLA=AAMUNA.
Erään wuoden elokuu oli kohta puoliwälissä. Asiaini tähden satuin silloin kulkemaan semmoisia seutuja, joissa ei ollut maantietä, siis jalkapatikassa. Mainitulla matkallani tulin myöhään illalla syrjäiseen taloon, joka päältäkin päin näytti semmoiselta, että siinä jo oli enemmän aikaa asuttu. Huoneeseen tultuani ja "hywän=illan" sanottuani pyysin heti yösijaa, joka luwattiinkin. Wäkenä talossa sillä kerralla oli wain: sokea ukko, wanha mummo ja parwi pieniä lapsia, joista enimmät wielä paitaressuja. Mummo näkyi olewan emännyyden toimissa ja ukko hoiteli lapsukaisia, kiikutellen wuoroin kutakin heistä polwillansa. Lapset näyttiwät hywin rakastawan ukkoa: he kieppuiwat hänen kaulassaan ja siljoitteliwat kaksin=käsin hänen harmaita hiuksiansa ja partaansa. Kaikesta tuosta huomasin, että ukko oli talon wanhin ja että lapset oliwat hänen lastensa lapsia. Minä rupesin tekemään puhetta. Se on tietty, että outo matkustaja saapi ensin tehdä tilin matkansa tarkoituksesta ja kotopaikastansa, ennenkun muihin asioihin päästään käsiksi; niinpä minäkin. Sen jälkeen kysyin ukolta:
—"Oletteko ikänne asuneet tässä talossa?"
—"Olen", wastasi siihen ukko.
—"Jokohan kauan on asuttu tätä taloa?"
—"Toistasataa wuotta; minun isäni tämän on alkanut".
—"Tässä näkyy paljon tehdyn työtä".
—"Kyllähän tässä työtä on koetettu tehdä, minkä on woitu, ja elettäisiin tässä, kun ei olisi tuota hallaa. Mutta se tässä on niin hankala kumppani, kun se tahtoo wiedä parhaat ahkeroimiset muassansa, silloinkin kun ei likeisessä kylässä siitä tiedetä mitään. Tässä on likellä iso suo, jota ei yksityisen woimat ulotu kaiwamaan, ja siitä se halla aina nousee", lausui ukko huolekkaasti.
Ilma oli sinäkin iltana jokseenkin kolkko, sillä Pohjanen puhalsi kaiken päiwää wireästi. Minä aloin miettiä keinoa, kääntääkseni puhettamme wähemmän wakaisiin asioihin, kun ukko yht'äkkiä kysäsi: "minkälainen ilma teidän mielestänne nyt on? Wieläkö tuuli oli Pohjasessa taloon tultuanne?"
—"Ilma tuntuu jotenkin kolkolta, ja tuuli on Pohjasessa, mutta en kumminkaan luule siitä toki hallaa tulewan", lausuin ukolle.
—"Jospa se niin olisi!" sanoi hän ja huokasi raskaasti.
—"Onko teillä paljo lapsia?" kysyin taasen.
—"Neljä poikaa elossa", oli wastaus.
—"Joko poikanne owat kaikki naineet?"
—"Kolme on nainutta, yksi on wielä naimaton."
—"Missä he nyt owat?"
—"Wäki on erästä isoa uudispeltoa muokkaamassa kohta tulewalle rukiin=kylwölle walmiiksi; toiset siellä ojaawat, toiset hajoittawat ojamutia ja huonoimmat polttelewat kantoja ja juurikoita pois pellolta."
—"Tulewatko he kotiin yöksi?"
—"Tulewat; he meniwät eilen ja tulewat tänä iltana."
—"Sielläkö owat poikainne waimotkin, koska ei niitä näy kotona?"
—"Siellä owat waimot ja wanhimmat heidän lapsistansa."
—"Teillä on omasta warasta riski työwäki."
—"On."
—"Oma wäkikö on raatanut uudispellon?"
—"Oma; he owat siellä olleet kynsi kansi koko kesän, paitsi niityn aikana."
Olisin pitkittänyt puhetta ukon kanssa enemmänkin aikaa, mutta hän oli niin harwapuheinen, ettei se menestynyt. Hän oli niin miettiwäisen näköinen, ikäänkuin häntä olisi rasittanut joku salainen waiwa ja huoli; siitä kai se tuli, ett'ei hän ruwennut mihinkään pitempiin keskusteluihin, wastasi wain kysymyksiini niin lyhyesti kuin taisi ja niin teki aina turhaksi minun puheille pyrkimiseni.
—"Te olette tainneet elämässänne kokea monta kowaa tässä talossa?" lausuin wiimein taas kysywäisesti ukolle, ikäänkuin uudestansa hakien puhetta.
—"On, monta kowaa on koettu, mutta waikka kokee, eipä hylkää herra!'" lausui ukko wakawasti, josta kuulin että hän on lukenut taikka kuullut jolloinkin Runebergin 'Saarijärwen Paawon.'
—"Mistä te sen lauseen olette kuulleet?" kysyin häneltä pikaisesti.
—"Nuorin poikani, Matti, hakee waikka maan=raosta käsiinsä kaikenlaisia kirjoja; hän jouto=aikoinansa lukee niitä minulle huwiksi, minä kun olen sokea, enkä sentähden woi itse lukea. Hän on paljon niidenkin lukemisella minua huwittanut, mutta kaikkein enimmän hän on lohduttanut murheellista sieluani Jumalan sanalla.—Matti on minun silmäni; Jumala olkoon kiitetty! kun minulla on toki wielä korwat itselläni."
—"Joko kauan olette olleet näkemätönnä?"
—"Toistakymmentä wuotta."
—"Kuinka meni näkönne?"
—"Olin terwashakkuussa, siellä poukahti lastu silmääni, jonkatähden silmäni tuliwat niin kipeiksi, että wihdoin meni näkö kumpaisestakin."
—"Lapsenne rakastawat teitä?"
—"Niin; lapseni rakastawat kalkin minua ja minä rakastan heitä."
—"Minun mielestäni ei olisi teillä syytä olla noin surumielinen, koska teidän ympärillänne on onnellinen perhe, jonka jäsenet toinen toistansa rakastawat", sanoin silloin ukolle.
—"Niin, onnellisia—tosiaankin onnellisia olemme siinä suhteessa, että koemme kaikki yhdessä kärsiä ja että rakastamme toinen toistamme, mutta perheen isänä on minulla kumminkin syytä suruuni. Useita katowuosia on ollut peräkkäin, joiden seurauksena on ollut pitkä=jaksoinen petäjäleiwän olo perheeni pöydällä; kruunulle on jouduttu welkoihin ja niitä nyt tahdotaan pois, weroja ei ole jaksettu omista waroista maksaa, on täytynyt ottaa lainaa, ja Linkilän Erkki hakee parast'aikaa meiltä saamisiansa. Kaikkia näitä poistaaksemme on koettu tehdä työtä ja ponnistella woimia, minkä on woitu, ja toiwo on ollut hywä, sillä rehoittawat kaswit owat antaneet siihen syytä. Mutta nyt on jälleen ilma kolkko ja tuuli Pohjasessa, ja minä pelkään että halla taas tulee meille wieraaksi, ja jos niin käypi, niin silloin on kaikki toiwo mennyt! Silloin Linkilän Erkkikin warmasti ottaa saamisensa ryöstön kautta, ja kun wielä menee eläimet, joiden turwin on aikaan tultu näinä kowina aikoina, niin silloin on loppu käsissä. Hywä wieras! Eiwätkö nämä, kaikki yhtenä, anna perheen isälle syytä ollakseen surumielisenä ja harwapuheisena, jos kohtakin on sanottu: 'älkää surko huomisesta päiwästä', ja 'waikka kokee, eipä hylkää Herra?'" Näin puhkesi ukko puhumaan.
Minä aloin jo laatia jotain lohdutuksen sanaa tuolle paljon kärsineelle ja kokeneelle ukolle, kun juuri samassa alkoi kuulua pihalta puheen=pälinää, ja silmättyäni ulos akkunasta huomasin, että työwäki nyt juuri tuli työstä. Tarkastaakseni ja huomatakseni oikein talonwäen keskinäistä suhdetta—warsinkin ukon ja muun wäen wäliä—ja tutustuakseni heidän luonteisiinsa, wetäysin ukon tyköä erilleni wähän pimeään nurkkaan, josta woi nähdä ja kuulla kaikki. "Papp=pa=pa", paniwat työ=asetten warret porstuassa, kun wäki niitä käsistänsä heitteli, ja samassa tuliwat he iloisen ja raittiin näköisinä tupaan. Ennen heidän tupaan=tuloansa ajattelin: "saapa nähdä, minkälainen tuo ukon silmä, tuo hänen niin rakas Mattinsa on? Onko hänellä sitä rakkautta ukkoon, mikä ukolla häneen?"
Pian kääntyikin huomioni erään—noin arwiolta seitsemäntoista wuoden wanhan—nuorukaisen puoleen: hän oli wartewa, solakka, walkeatukkainen, sinisilmäinen ja kaikinpuolin miellyttäwän näköinen. "Tuohan se lieneekin ukon nuorin poika, Matti", ajattelin itsekseni.
Hän riisui kiireesti muraiset ja nokiset päällyswaatteet pois päältänsä ja riensi sitten isänsä luo, tarttui innokkaasti häntä kaulaan, siljoitteli sokean kuihtuneita kaswoja ja harmaita hapeneita ja sanoi: "onko teillä, isä, ollut täällä kotona ikäwä, kun me olemme wiipyneet kaksi päiwää poissa kotoa? Woi kun se on paha, kun ette te näe lukea, sitten olisi teillä paljon hupaisempi."—Ennenkuin ukko oli ennättänyt mitään wastata, oli nuorukainen heittänyt isänsä kaulasta irti, mennyt takan luo ja ottanut päreeseen walkean. Sitten hän meni päällyswaatteensa tykö, otti sen powilakkarista ison tukon papereita, joiden kaikkien kanssa hän palasi isänsä rinnalle penkille istumaan ja sanoi hänelle: "taas minä olen saanut uutta lukemista, ja näissä on yksi runo niin mieluinen mielestäni, luultawasti sen tähden kun se koskee meihin niin paljon; sen nimi on: 'Talonpojan salonki.' Sen lausun nyt heti tässä teille; se kuuluu näin:
"Kun tulee aamu maanantain,
Ma, kontin selkään siwaltain
Taas lähden korpeen koettamaan:
Perheelle leipää hankkimaan.
Kun siellä päiwän ottelen
Kanss' kiwien ja kantojen,
Niin sieltä lähden lewolle
Ja tulen metsäpirtille.
Ma rupeen siellä ruoalle:
Karheelle sekaleiwälle;
Ja lasken sitten lewolle,
Pehmeelle pehkuwuoteelle.
Mun soitanton' on lintujen
Wiserrys, humu honkien;
Mun juoman' wesi lähtehen,
Johonka tyytyy sydämen.
Se salonkini armas on,
Sit' ole yöni lewoton:
Muut' iloa en kaipaa, en,
Ain' asti aamuun armaiseen.
Kun sitten kato kohtaapi
Ja halla pellot polttaapi,
Niin sydän silloin pakahtuu,
Kun tyhjäks' jääpi perheen suu.
Muut säädyt täyden aina saa,
mä sen, min milloinkin suo maa;
Waan täysi multa waaditaan,
Jos kohta kadon kowan saan."
Nuorukaisen noita säkeitä lausuessa, tarkastelin wanhuksen kaswoja: ne wawahteliwat ehtimiseen ja walottomat silmät muljahteliwat ikäänkuin olisiwat tahtoneet puristaa kyyneleitä, mutta lieneekö kyynelten lähteet kuiwannut sama, joka niistä walonkin on häikäissyt, sillä kyyneleitä ei näkynyt.
Mainittu runo olikin sitä laatua, ettei se suinkaan lohduttanut ukon hetkellistä sisäästä surua, päinwastoin toi se sen uudestaan ukon sieluun täydessä walossa. Mutta nuorukainen ei sitä älynnyt waroa innossaan, sillä hänkin tunsi, kuinka sywästi runoelma koski heidän olojansa.
—"Mikä kirja se on, jossa se on räntätty?" kysyi ukko pojaltansa.
—"Se on painettu Oulun Wiikko=Sanomissa", wastasi poika.
—"Mistä sinä sen olet kaiwanut?" kysyi taas ukko.
—"Minä juosta kapasin yönseutuna kylässä ja sain Mattilan Heikiltä lainata koko wuosikerran mainituita sanomia", wastasi poika innokkaasti.
—"Kuka sen laulun on tehnyt?" kysyi ukko.
—"En minä tiedä", sanoi poika.
—"Lienee hänet tehnyt kuka lieneekin, mutta sen minä tiedän, että hänellä on ollut elämän kokemusta. Hän on tunteensa osannut kirjoittaa paperille hywässä järjestyksessä meidänkin nähtäwäksi; minä tunnen myös samallaista, mutta ne pysywät täällä sydämessäni yksinkertaisina tunteina." Sen lausuttuaan ukko näytti waipuwan sywiin mietteisiin.
Sillä wälin muu wäki puuhaili mikä mitäkin: mikä riisui märkiä waatteitansa ja laittoi niitä kuiwamaan, mikä purki konteistansa pois rasioita, suolakopsia j.n.e. ja laittoi niitä järjestykseen; waimot taas, ensin riisuttuaan, ottiwat kukin pienokaisensa ja antoiwat niille luonnollista ruokaansa.
—"Minkälaiselta ilma tuntuu?" kysäsi wiimein ukko, ikäänkuin unesta heräten, Matti pojaltaan.
—"Onpa se jotenkin kolkkoa ja tuuli oli pimeään asti Pohjaisessa, waan sitten se tyyntyi aiwan tyyneksi, mutta luoteelta näkyy toki nousewan paksu musta pilwi", wastasi Matti.
—"Jääksi jänkä on merellä, hyyksi lonka luotehella", sanoi ukko siihen.
—"Mitä, isä, luuletteko pakkasen tulewan?" kysyi poika wuorostansa.
—"Minä pelkään", sanoi wanhus ja huokasi raskaasti.
—"Ei siellä toki tule halla", sanoi poika.
—"Jospa se niin olisi!" toiwoi ukko epäilewästi; sitten hän näytti taas waipuwan sywiin ajatuksiin. "Joko kuokkamaat tuliwat walmiiksi ojitetuiksi ja muutoin siiwotuiksi?" jatkoi hän wähän ajan päästä.
—"Jo", sanoi eräs ukon naineista pojista, "ei ne ole enää muuta kuin siementä wailla."
—"Onpa meillä taas, isä, kaunis, aiwan uusi wainio siementä odottamassa", sanoi toinen.
—"Mitenkä menneen kesäiset kuokkamaat ja muutoin pellot näyttäwät joutuneilta?" kysyi ukko.
—"Kuokkamaat ja muutoin pellot owat joutuneet, että parin wiikon perästä owat kaikki leikattawia; kaswut owat wahwat ja tähkäpäät niin täysinäiset ja raskaat, että ne riippuwat melkein maassa asti. Kun ne säilyisiwät wielä pari wiikkoa hallalta, niin saisi silloin kaiketi kruunukin rästinsä ja Linkilän Erkki saamisensa, ja silloin katoaisi petäjäleipä pöydältämme, isä saisi silloin selwää leipää ja sitten mekin otamme 'awiisit'," ehätti siihen Matti sanomaan, joka lopulla puhettansa oli mennyt isänsä tykö, tarttunut hänen kaulaansa ja puheen lopetettuaan nyt innokkaasti siljoitteli hänen harmaata tukkaansa.
—"Jos wain niin käypi kuin olet toiwonut, niin saat ottaa waikka kahdet awiisit", sanoi ukko Matille ja koki hymyillä tuolle wiattomalle pojallensa, joka häntä niin wilpittömällä lapsen rakkaudella rakasti ja kunnioitti. Mutta pian kadotti ukko taas tuon hetkeksi saadun lohdutuksensa ja waipui entiseen synkkämielisyyteen, josta selwästi woi nähdä, ett'eiwät hetken ilot ja lohdutukset woineet karkoittaa hänen sydämestänsä sitä pelkoa ja painoa, jonka elämän koulu oli sinne istuttanut. Kun hän oli hetken aikaa istunut siinä miettiwäisessä ja umpi=mielisessä asemassa, wirkahti hän taas: "mutta jos wain nyt tulee halla, millä sitten kylwetään ja mitä syödään?"
—"Me leikkasimme joutuneimmista paikoista—pelosta, että halla tulisi —ja niin on meillä siemen warattuna, waikka ette te, isä, käskeneetkään meidän leikata, jos lienemme tehneet wäärin", sanoi siihen eräs ukon naineista pojista.
—"Te olette tehneet toimellisesti, waikka en huomannut teitä siitä muistuttaa, kun lähditte uudispellolle työhön, sillä ilma oli silloin kaunis. Jumalan olkoon kiitos! kun siemenkään on toki tallella", lausui ukko.
Talonwäki nyt wiimein huomasi wieraan, eikä silloin enää puhetta puuttunut. He oliwat hywin uteliaita ja tiedonhaluisia tietämään sekä kunnallisia että waltiollisia kuulumisia, warsinkin Matti, joka koko puheemme ajan istui wieressäni ja näytti ikäänkuin nielewän jokaisen sanan.
He tekiwät useita tarkkoja ja asiaan kuuluwia kysymyksiä puheemme ajalla, eiwätkä näkyneet olewan ollenkaan semmoisia ihmisiä, jotka olisiwat sokeassa omassa rakkaudessaan heti häpeemättömästi walheeksi ajaneet asiat, jos heille jotakin semmoistakin puhui, jota he eiwät ennen olleet kuulleet ja käsittäneet—ei, waan he näkyiwät todella koettawan käsittää asiain todellista laitaa. Selwästi huomasin, ettei itse ukko eiwätkä hänen wanhimmat poikansakaan olleet lukemisen kautta saaneet minkäänlaista oppia; nuoremmassa pojassa, Matissa, oli wasta lukuhalu puhjennut tositarpeeksi. Mutta kaikissa muissakin oli silmin=nähtäwästi kaipaawa henki, joka haki tyydykettä.
Puheen loputtua rupesi talonwäki niukalle illallisellensa ja minulle oli kamariin laitettu illallinen erilleen, waikka olin aiwan wennon wieras; niin wieraanwaraisia he köyhyydessäänkin oliwat! Waikka käwi säälikseni, en kuitenkaan hennonut kieltää heidän hywää tahtoaan, waan menin illalliselle. Syömisen jälkeen näkyi uupumus ja wäsymys walloittawan kaikki; päiwän waiwat ja ponnistukset rupesiwat waatimaan korwausta kadotetuista woimista; kaikki wäki rupesi hankkimaan itseänsä lewolle, ja minulle tehtiin wuode tupaan, johon minut toimitettiin maata. Pian oliwat kaikki unen wirwoittawassa helmassa, joka on niin suotuisa waiwoista wäsyneille raajoille, ja muuta ei kuulunut kuin nukkuneiden kuorsaaminen ja raskaat hengitykset, ja taulultansa mustuneen wankan seinä=kellon yksitoikkoinen naksutus. Minulla on se paha wika, etten saa unta oudoissa paikoissa ja oudoilla wuoteilla; niin käwi nytkin. Waikka kuinka olisin koettanut herutella, unta wain ei tullut. Talonwäen luonne ja heidän elämänkokemuksensa pyöriwät wain kokonaisena kuwana mielessäni: jos heillä olisi ollut nuoruudesta pitäen hyödyllistä lukemista, olisikohan heidän asemansa juuri tämmöinen? Matti oli sattumalta saanut hyödyllistä lukemista, se oli waikuttanut; siemen oli sirahtanut hywään maahan ja siellä itänyt ja orastanut, mutta toinen kysymys oli se: kohtaako tuotakin kaunista orasta turmelushalla? Pitääkö hänen heränneen lukuhalunsa waipua ja nujertua—kuihtua ja kuolla sen niukan elämän tarpeitten alle, jonka hallalle tawallista arempi talonsa heille tarjosi? Jos nyt taas tulee halla ja korjaa yhdellä iskulla pois kaikki nuo moniwuotisten waiwain ja ponnistusten hedelmät, joita niin halulla oli toiwottu, huolimatta waiwoista, wastoinkäymisistä ja alati nurkuwasta nälästä; woi, woi! Mattikaan ei saisi silloin "awiisejansa", hänen kaipaawa henkensä jäisi kitumaan ja koko perheen nälkä tulisi silloin yhä ankarammaksi welkojaksi; kukatiesi yhtä hätäiseksi kuin Linkilän Erkki; kukatiesi he waipuisiwat epätoiwoon.
Jos heillä kumminkin olisi ollut aikanansa enemmän oppia ja tietoa, olisiwathan woineet saada lainaa, raiwatakseen niin likellä wiljelyksiä olewan suon, joka niin usein tuotti hallan ja tyhjäksi teki heidän parhaatkin toiwonsa ja ponnistuksensa. Jos he tuntisiwat kylwöheinäin wiljelyksen, eiwätköhän he olisi kääntäneet maanwiljelystään siihen suuntaan, niin epäwarmalla kannalla kuin heidän oli, ja olisikohan heidän kohtalonsa silloin niinkuin se nyt on? Jos, jos ja kukatiesi, oliwat kaikkein ajatusteni johtona, ja noiden johtamat ajatukset ja kuwittelemiset pyöriwät alati päässäni, ja unta ei tullut; niin raskaasti painoi mieltäni kansalaisteni sekä henkinen että aineellinen toimeentulo. Eipä ainoastaan sen talonwäen, waan koko kansamme tila astui täydessä haamussaan, yksin yöllä walwoessani, silmäin eteen. Olin talonwäessä huomaawinani koko kansamme kuwan, sen kärsimiset ja taistelut. Olin huomaawinani ukon pojissa koko suomalaisen sitkeyden ja kestäwyyden, kun he oliwat niin uskomattomia, ettei halla suinkaan nyt tule, ja näyttiwät niin lewollisilta ja yhtäkaikkisilta koko asian suhteen, niinkuin se olisi wain tawallista. Ainoastaan ukko näkyi osaawan pahaa pelätä, sillä häntä ajan koulu jo oli kylläkseen saanut pehmittää. Tuntuipa mielestäni, että hallan olisi pitänyt heltyä sääliwämmäksi kansaamme ja tuota nukkuwaa ukkoa kohtaan, jotka jo niin paljon oliwat saaneet kärsiä hänen liika tiheistä wieraisilla käynneistänsä. Noita kaikkia mietin niin kauan kunnes ajatukseni käwiwät sekawiksi ja hajanaisiksi, ja wiimeinkin waiwuin unen helmaan.
Kun unet ihmisellä tahtoiwat olla aina semmoisia, minkälaisia ajatukset owat walwoessa olleet, niin minunkin uneni tuliwat ajatusteni kaltaisiksi. Minä olin olewinani käwelemässä ulkona elokuun puoliwälissä. Taiwas oli niin kirkas ja selkeä. Rehewät kaswut seisoiwat suorina ja hiljaisina, ikäänkuin odottaen jotakin tulewaksi, ja suuret kyynelpisarat tippuiwat niiden korsia myöten maahan; ne oliwat niin hiljaa, etteiwät tohtineet hengittääkään, ja näyttiwät pelkääwän jotakin. Silloin kaukaa Pohjoisesta, tunturien takaa rupesi näkymään kuun lempeä, täysinäinen muoto; loin katseeni sinne päin. Silloin huomasin minä, että kuun kanssa yhtä matkaa matkusti korpikuusen pituinen äijä, niin walkea luin lumipurku. Hänen päällänsä oli jäinen takki, jonka hihat ja palteet oliwat koristetut jääkynttilöillä. Hänellä oli kauhean paksu parta ja niin pitkä, että ne ulottui polwiin asti; parta ja silmä=ripset oliwat kaunistetut monenkaltaisilla jäähelmillä ja puikuloilla, jotka kuun walossa näyttiwät monen wärisiltä; samoin oli koristettu hänen melkein maatawetäwä tukkansa. Hänen käsissänsä oli kauhean suuret hyiset kintaat ja jaloissansa jäiset kengät; päässä oli hänellä jäästä tehty lakki, niin suuri kuin muuripata. Kun he kulkiwat yhtä matkaa, kuulin minä heidän keskustelewan keskenänsä: "älä lähde minun kanssani matkaamaan", sanoi kuu kumppanilleen, "teet nyt paljon pahaa käynnilläsi minun kanssani ihmislapsille tuolla maan päällä; he eiwät soisi sinun nyt tulewan; he tuntewat sinut entisistä käynneistäsi; he sanowat sinua hallaksi."
—"Tuo hyinen ukko on siis halla; minäpä kahon häntä oikein tarkkaan", ajattelin minä ja kylmä wäre käwi koko ruumiini läwitse.
—"Wähän minä heidän wahingoistaan huolin, minä teen mitä on tehtäwä, huolimatta kenenkään neuwoista ja waroituksista. Minä olen pohjatuulen nuorin poika, ja nyt on juuri ne aika, jolloin minä kuljen; elää minäkin tarwitsen", lausui halla ynseästi.
—"Hae elatukseni pohjan=nawalta, jäämerestä, tunturien harjoilta, mutta älä ihmisasunnoista, joissa sinä tuotat niin paljon turmiota, ja heitä matkasi tänne sopiwampaan aikaan, jolloin ei ole wieraisilla olostani niin paljon haittaa. Silloin saat kylläksesi työtä, saat sulkea lainehtiwat meret ja järwet sylihisi, kouristaa wirtojen ja koskien kowat kuohut liikkumattomiksi ja jäätää newat ja suot, maat ja puut yksiksi jääkynttilöiksi; jääpä työtä: heitä tämä retkesi tekemättä", pyysi taas tuo lempeä kuu.
—"Kaikki ne edut ja työt, joita olet luetellut, owat wanhimman weljeni työtä ja siis kuuluwat hänen waikutusalaansa; hänen nimensä on pakkanen ja hän kyllä tietää mitä hänellä on tehtäwänä, kun hänen aikansa tulee. Minä kulen edellä, hän tulee perässä, ja aina minun käyntini tarwitaan ensin, ennenkuin hänen työnsä woiwat menestyä, ja nyt minä olen ensimäisellä matkallani tänä syksynä ja sitä ei estä mikään", sanoi halla uhkamielisesti ja pudisteli ja huuhtoi hyistä leweätä takkiansa niin rajusti, että suuri parwi kuuraa leyhähti siitä ilmaan ja laskeusi maanpinnalle, josta kylmä huhahdus tuntui minuunkin. Minun teki mieleni huutaa hallalle: älä tule tänne saattamaan kurjuutta meille, mutta samassa huomasin, että hän on niin itsekästä laatua, ettei häntä käy esteleminen. Nyt halla juuri tuli sen talon tiluksille, jossa ma yötä olin.—"Älä tule turmelemaan tämän talon kylwöjä", karjasin minä hänelle. "Matti ei saa awiiseja ja wanhan, sokean, waiwan nähneen ukon täytyy syödä wielä petäjäleipää, kruunu ja Linkilän Erkki tahtowat welkansa ja koko perheelle tulee surkea kurjuus", mutta halla ei tuosta minun hädästäni piitannut mitään, tuli wain talon tiluksille, heilutti rajusti jäistä takkiansa, laskeusi sitten ikäänkuin suullensa ilmassa wainioin yli ja henkäsi siinä niin suurella woimalla, että se tuntui joka paikkaan. Kaikki kaswit seisoa sojottiwat suorina ja kankeina ja niissä riippuwat kastepisarat muuttuiwat jäähelmiksi, kauhea sumu ja härmä täytti ilman ja maan, ja harmaa kuura alkoi peittää maan. "Woi hywä Jumala", äyhkäsin minä unissani hätäyksissäni niin isosti, että heräsin omasta äänestäni. Uneni oli minuun tehnyt sellaisen waikutuksen, että koko ruumiini wapisi ja wärisi siitä kauhusta, jonka ma näin, enkä woinut isoon aikaan itseäni liikuttaa. Koko talon wäki nukkui wielä raskaasti, waiwoistansa wäsyneenä. Aurinko oli juuri noussut. Minua kowin waiwasi uneni näkö ja ajattelin: olisikohan ukon aawistus käynyt toteen? Kahdenlainen syy pakoitti minut nousemaan ylös: aurinko on nyt jo noussut ja siis näkee jo lähteä taipaleelle. Ensin tarkastettuani miten tuolla ulkona asiat owat, pu'in siis päälleni ja lähdin ulos. Heti kartanolle astuttuani huomasin, että siinä oli wahwasti kuuraa. Se näky teki niin kipeää sydämelleni että maailma musteni silmissäni, sillä olinpa itsekin monta kertaa saanut tuta hallan waikutuksia. Halla olikin ollut yöllä niin kowa, että se saattoi ulottua minunkin kotiini, koko pitäjääseen—lääniin, ehkäpä koko— Suomeen; mutta ei omani eikä kenenkään muiden kohtalo minua niin huolettanut kuin yötaloni, ja surumielin käwelin likimäisille ohra= ja perunapelloille. Koettelin niiden päitä ja warsia, ne oliwat jäässä niin että poikki meniwät sujuttaessa; palasin niiden kanssa kartanolle. Kun ma siihen pääsin, kuulin tuwan owen käywän; seisahdin siis odottamaan ketä sieltä tulisi. Silloin näin omituisen näön: sokea ukko, waatetettuna, tuli tuwasta porstuaan ja siitä kartanolle. Keskelle kartanoa päästyänsä kyyristyi hän maahan ja koetteli siinä jäätynyttä ruohoa. Niinkuin olisi saanut käärmeen piston, hyppäsi hän siitä ylös ja huudahti: "Herra Jumala! kaikki on mennyt." Sitten hän lähti käydä horjumaan portaita kohden, joille ei hänellä ollut woimaa nousta muuten kuin nelinkontin. Seinän tykö päästyänsä kompuroitsi hän seisaalleen ja alkoi seiniä myöten hiipiä tupaan; minä seurasin hänen tietämättänsä jäljessä. Kaikki wäki nukkui sikeässä unessa. Tuwan keskilattialle päästyään sanoi ukko sydäntäsärkewällä äänellä: "nouskaa ylös, älkääkä maatko unta näin rauhallista: wihollisemme on taas tullut ja häwittänyt kaikki; kaikki on mennyt, kaikki on kadotettu: työt, waiwa, hiki, wäki, toiwo; kaikki, kaikki on mennyt." Ei ukkosen salaman isku olisi enempää waikuttanut huoneessa olijoihin, kuin tuon wanhan, sokean ja paljon kokeneen perheenisän sydäntä särkewä aamuterwehdys. Kaikki kapsahtiwat wuoteiltansa ylös ja pukiwat kiireesti päällensä; lapsetkin heräsiwät siitä melusta. Heistä ei yksikään mennyt ulos katsomaan, sillä ukon sanat oliwat heille kylliksi, waan he istuiwat alakuloisina ympäri huonetta.
—"Mitä nyt syödään?" sanoi eräs ukon wanhemmista pojista huoaten.
—"Syöminen syömissäkin, waan entäs kruunun rästit?" muistutti siihen toinen.
—"Entäs Linkilän Erkki?" säesti kolmas.
—"Woi, woi! minä en saakaan awiiseja", päiwitteli Matti.
—"Leipää, leipää! meillä on nälkä", huusiwat lapset ja kämpiwät ukon syliin.
—"Hywä Jumala noita wiattomia raukkoja! Mitä hekin wielä saanewat kärsiä?" sanoi ukko säälien lapsia, ja hänen kaswonsa wärähteliwät ja aaltoiliwat suonen=wedon tapaisesti.
—"Jumala on meidät hyljännyt", sanoi wanha mummo tuskin kuultawasti.
—"Niin! Jumala on meidät hyljännyt; kaiken saa heittää siihen", sanoi ukko epätoiwoissaan.
—"Waikka kokee, eipä hylkää Herra", ehätti Matti siihen sanomaan. "Ettepä te, isä ja äiti, taas muistakaan Saarijärwen Paawoa; eipä hänkään langennut epätoiwoon, waikka kyllä koki. Onpa taas toki terwaksia! koetetaan wielä ponnistella; kyllä minä koen olla awiiseitta!"
—"Sinulla on, lapseni, luja mielenlaatu", sanoi ukko ja hymyili surullisesti.
Kun minun tarkoitukseni oli matkustaa, hankin minä itseäni lähtöön. Sydämelliset jäähywäiset otettuani perheeltä, sanoin minä Matille, häntä hywästi jätellessäni, ettei hänen tarwitse olla "awiiseitta", kun wain nimittää mitä hän mieluimmin haluaa, sillä minä tilaan ne hänelle ja hänellä ei ole muuta tekemistä kuin noutaa ne aina pappilastaan. Matti tuosta niin ilostui, että hän hyppeli ja hykersi käsiänsä ja tarjoutui heti minua saattamaan. Hänellä ei ollut aineellisia waroja awiisein saamiseksi, mutta hän antoi mitä hänellä oli: nuoruutensa woimia. Matista näytti nyt kaikki niin waloisalta ja lupaawalta, kuin ei ikinä olisi hallaa ollut, ja hän määräsi awiiseiksensa Oulun Wiikko=Sanomat, joihin hän jo oli perehtynyt. Lähdimme siis matkaan. Opas olikin hywin tarpeeseen, sillä sydänmaan polut oliwat hywin sekawia ja eksyttäwiä. Hän lähti kanssani aina parin neljänneksen päähän. Koko taipaleen kuljimme hywin werkalleen, sillä puhetta oli paljon. Puhelin hänelle waltiotalouden perustuksista, keinollisen heinän wiljelyksen hyödystä ja kehoitin heitä hakemaan kruunulta lainaa likellä taloansa olewan, hallaa tuottawan suon wiljelemiseen, johon annoin hänelle yleisiä neuwoja ja wiittauksia; hän näytti ikäänkuin nielewän jokaisen sanan niistä kyllä waillinaisista tiedoista, joita woin hänelle antaa. Kun matkan pää tuli Matille, istuimme wielä kauan mättäällä ja puhelimme. Sydämellisesti wielä kättä puristaen erkausimme me, ja Matti lähti kotiinsa päin. Hän ei näyttänyt koko matkalla ollenkaan huomanneen, että maa oli wielä wahwassa kuurassa, ja että matalimmat wesipaikat oliwat jäässä ja rapakot roudassa. Niin kauan kuin näin, katsoin hänen peräänsä. "Jos" ja "kukatiesi" pyöriwät silloin mielessäni, ja lähdin yksin jatkamaan matkaani.
Kun tulin kyläisiin kyliin, pian tuli selwille, ettei halla ollutkaan rajoittunut ainoastaan yötalooni, waan kaikkialla näkyiwät kaswit olewan lupalla=korwin. Perunain warret oliwat aiwan mustilla ja rutistuneet maata myöten, ja imelä haju täytti ilman. Pian alkoi myös kuulua, että usea maakunta oli saanut kokea samaa. Waikka kohtakin tunsin, että paljon, paljon ihmisiä oli joutunut tuon kowan wieraan käynnistä paljon kärsimään, oli kumminkin tuon yötaloni kohtalo eläwänä kuwana silmieni edessä Mattinensa, jolle minä jo samalla matkallani tilasin Oulun Wiikko=Sanomat; ostin ja lähetin hänelle myös useita hyödyllisiä kirjoja. Tuo kuwa ei lähtenyt koskaan pois mielestäni; päätin sen jolloinkin kyhätä paperille—joka aikomus wiipyi kauan aikaa toteutumatta—ja sille tulisi nimeksi "Halla=aamuna".
* * * * *
Edellisestä tapauksesta oli kulunut liki kymmenen wuotta. Eräänä syyskuun iltana astui pitkän=solakka mies kamariini. Hywän=illan sanottuansa astui hän terwehtimään minua, jota tehdessään sanoin: "ette taida minua enää tutakkaan." Wieras näytti minusta semmoiselta, että hänet olisin jolloinkin ennenkin nähnyt, mutta en ollut muistaa kuka ja missä. Towin muistiani pinnistettyäni huomasin äkkiä että ka, ukon Mattihan se on! Uusi sydämellinen kädenpuristus seurasi tuota uutta tuttawuutta. Minä kehoitin Mattia istumaan ja panemaan piippuun. Matti sanoi olleensa täälläpäin kulussa asiainsa tähden eikä saattaneensa olla käymättä minua terwehtimässä, waikka wähän wäärääkin tuli. Matti sai ruweta kotiasioitaan kertomaan: hän oli saanut laittamani Oulun Wiikko=Sanomat ja kirjat. Sattumalta oli hän tawannut Uuden Suomettaren, jonka hän heti tilasi. Molemmat owat siitä asti häntä uskollisesti seuranneet. Hänen kirjastossaan on nyt jo useampia kymmeniä niteitä, joita hän wuosittain lisää warainsa mukaan. He owat hakeneet ja saaneet kruunulta lainan likellä taloa olewan suon wiljelemiseen, joka on nyt ihanana heinämaana, ja muuten he owat ruwenneet kylwöheinän wiljelykseen, jonka tähden karjaa on kahta wertaa enempi. Tilukset owat tulleet lujemmiksi, ettei halla nyt pane useammin kuin muuallakaan. Ukko elää wielä ja hoitelee lapsia; hänen ei tarwitse enää syödä petäjäleipää. Kun sanomalehdet tulewat, pitää hänen saada joka numero kuulla; samoin muutkin uudet kirjat. Äiti ja kolme wanhimman weljen lasta owat kuolleet. He asuwat yhdessä kaikin ja tekewät työtä yksimielisesti, ukon ohjatessa, jolle kaikki owat kuuliaiset. Ukko muka muistelee usein minua ja pitää heillä käyntiäni Jumalan sallimana! Samaa mieltä on muka Matti itsekin. Hän on nainut ja hänellä on kolme lasta. Wuosi takaperin walitsiwat kuntalaisensa hänet kunnallis=lautakunnan esimieheksi, jota wirkaa hän on sitten hoitanut ja jonka asioilla hän nytkin on. Kun hän on itsekin lukemisen kautta saanut niin paljon hyötyä, niin on hän toimittanut muillekin lukemista siten, että on perustanut kuntaansa lainakirjaston.