MÖKIN MAIJU.
Pohjanmaa on melkein yhtä tasankoa, jonka halki juoksee monta mahtawaa ja wäkewää wirtaa. Nuo wirrat saawat alkunsa enemmiten maanselänteistä, mutta jonkun alkulähteet owat aina maanselänteen toisellakin puolen. Sieltä ne sitten melkein yhtäsuuntaisesti, wesirikkaina, uljaina ja wallattomina wirtaawat ja usein jyrkkien putousten ja kannasten ylitse hyppien ohjaawat kulkunsa Pohjanlahteen. Nuo wirrat owat useinkin suurena apuna Pohjanmaan huonoille kulkuteille, sillä niitä myöten lasketaan ylimaasta kesäaikana paljon pölkkyjä, hirsilauttoja ja summattomasti terwoja. Päätä huimaa oudon rannalta katsojan, kun nuo terwojen laskijat pitkillä wenheillänsä tulla kiitäwät kosken kowia kuohuja alas. Nuo rohkeat laskijat peittäytywät wäliin koskien kowiin kuohuihin katsojan silmistä, ja kauhistuksella huudahtaa hän, että nyt he meniwät Wellamon utuhelmoihin ikipäiwiksi. Hän kokee pinnistää näköaistiansa, keksiäkseen, eikö heidän jäännöksiäänkään näkyisi jossain weden pinnalla uiskentelewiksi, ja—kah kummaa! tuoltahan he keikahtiwat aiwan eheinä, kaikin terweinä ja eläwinä näkösälle, ja mikä wielä kummempaa: heidän wenheensä ja lastinsakin owat aiwan eheinä, ja pitkittäen tuota hurjaa wauhtia, seisoo perämies wenheen perässä ohjaten pitkällä melallansa kulkua, ja niin kiitäwät he nuolen nopeudella yhä eteenpäin.
Näiden wirtojen warret owat enimmiten wiljelykselle kelpaawaa maata, jonkatähden kylät ja pitäjät owat noiden jokien warsilla; wirtojen wälillä olewilla, yhtäsuuntaa niiden kanssa juoksewilla mataloilla maanselänteillä olewat maat owat melkein asumattomia. Komeat ja uhkeat owat useinkin kylät ja talot tuommoisen wirran warrella ja komeat owat myös nuo awarat wiljamaat, joita useinkin on niin laajalta yhteen tekoon kuin silmä kantaa. Komea on myös käwellä kesäaikana noita wirtojen warsia, siwu uhkeiden talojen, jotka kahtapuolta seisowat liki toisiansa, ja halki hywästi järjestettyjen wiljawainioiden, joissa peltojen ojat suurina ja suorina risteilewät pitkin ja poikki wainioiden, jakaen siten suuret alat säännöllisiin peltosarkoihin, joissa wuorollansa kauniisti kaswawa laiho ylpeänä rehottaa ja lainehtii.
Mutta näkee tässä joskus toisiakin näköjä. Kun syystalwi sattuu olemaan wähäluminen, ja jos pakkaset owat silloin kowat, jäätywät jäät alinna noin kolmea jalkaa wahwoiksi. Jos wielä sattuu talwen pitkään satamaan paljon lunta ja kesän tulo myöhästymään niin useinkin silloin tulee iso tulwa. Pohjolan pitkät päiwät sulattawat silloin katkeamatta lunta, ja wesi paisuu useinkin sanomattoman nopeasti ja murtaa liikkeelle ensinnä koskista nuo wahwat jäät, jotka sitten paljon weden kanssa ajautuwat koskien alla olewien suwanteiden niskaan läjään, ja siinä ne wäkewän wirran woimasta patoutuwat pohjaa myöten tiheäksi tokeeksi, joka nostaa ennestäänkin jo paljon weden wieläkin korkeammalle. Useat noista suwanteista owat niin jäykkiä, että woiwat järkkymättä seisoa kaukaa ylempää tulewien jäiden edessä, jonkatähden siihen tawallisesti kokoontuu semmoinen jääwuori, ettei luulisi muualla maailmassa jäitä olewankaan. Nuo tuommoiset jäykät luonnon woimien wastustajat owat sentähden niin wahwat, että niillä on joku edullinen asema. Usein silloin yltyy wesi niin, että se nousee yli äyrästensä ja alkaa juosta läpi kylien, peittäen kaikki tasankomaat yhdeksi mereksi. Silloin on taloissa paha hätä. Eläimet nawetoissa mölisewät, sillä wesi on tunkeutunut sinnekin niin, että ne seisowat wedessä polwia myöten. Useinkin on raawaat pitänyt nawetoista wiedä tunkiolle ja lampaat nawetan ylisille j.n.e.; sillä semmoisilla tasangoilla ei ole saatawissa mitään mäkeä tai korkeaa paikkaa, johon woisi mitään wiedä. Aitoista kannetaan eloa ja mitä tarpeellista on parwelle, taikka wenheillä kuljetetaan johonkin muuhun suojapaikkaan. Wesi tunkeutuu asuinhuoneisiinkin: lattiat nousewat kohoksi, huonekalut kaatuwat, lapset owat nostetut uunin päälle, ja siinä on hätää ja hälinää. Kun hätä on korkeimmallaan, rientäwät naapurit sinne wenheillä awuksi.
Kun jääpatojen päällä olewa paino tulee wiimein kowin wäkewäksi, täytyy lujankin paikan wihdoin antaa perään. Silloin lähtewät hirmuisen suuret jäälohkareet liikkeelle, mutta ennenkuin ne pääsewät pitkin wirtaa alaspäin kulkemaan, näyttäwät ne ikäänkuin taistelewan keskenään, sillä yksi menee yhtäänne, toinen toisaanne, yksi lykkää yhtä, toinen toista, ja wäliin wääntyy kauhean laajoja ja paksuja jäälewyjä syrjällensä ja painuu siinä asemassaan pohjaa kohden, ikäänkuin näkymätön woima ja käsi niitä johtaisi ja sowitteleisi. Wiimein lähtewät ne kaikin yksissä neuwoin ryntäämään alaspäin, ja wahwat jäät suwanteissa paukahtelewat, ja suurina suwanteitten lewyisinä lewyinä lähtewät ne wäkewämpänsä edeltä liikkeelle, yhtyen jälkimäisten kanssa yhteen joukkoon, tehden taas jossain sopiwassa paikassa uuden padon ja uuden hädän. Kun nuo jääpadot puhkeawat, saawat ne suuria tuhoja aikaan kulkiessaan: ne wiewät mennessään koskien rannoille raketut myllyt, likellä wirtaa olewat niittyladot, kaatawat aidat, ja suurissa roukkioissa rynnistäwät ne peltowainioille, joissa ne sitten wiikkokausia makaawat sulamattomina, sillä tawallisesti jääwät ne sinne, kun wesi alenee jääpadon puhjettua. Usein wie wesi ja jäät pellolta lantakuormat, joihin on niin monta päiwätyötä menetetty ja jotka owat maamiehille niin wälttämätön elämän ehto. Wieläpä wie wesi wäliin kokonaisia aloja peltoakin, niin ettei tulwan laskettua ole muuta jäljellä kuin sywä lampi; sillä maa on mennyt ojien pohjia myöten tiehensä teille tietymättömille, mutta kumminkin johonkin toiseen paikkaan, auttaaksensa siten tuota hitaasti tapahtuwaa maan muodostumista.
Woi kuinka pieneltä ja kelwottomalta ihminen näyttää tuon luonnon suuren työn ja woiman rinnalla!—
Waikka nuo tulwat owat useinkin noin kauheita, niin harwoin kuitenkaan hukkuu niissä ihmishenkeä, sillä he tietäwät olla waroillansa; mutta esimerkkejä ei kumminkaan puutu, että niinkin on käynyt.
* * * * *
Erään tuommoisen Pohjanmaan wirran rannalla, kuohuwan kosken partaalla on wankka talonpojan talo. Talon asukkaat owat ammoisista ajoista olleet warakkaat. Herra on antanut siunauksensa kaikille talon wäen yrityksille monessa miespolwessa, sillä he pelkäsiwät ja rakastiwat häntä. Sillä ajalla, jolta kertomus on, ei talon isännällä ja emännällä ollut muita lapsia kuin yksi poika, jota he kaswattiwat ja hoitiwat niin hellästi kuin silmäteräänsä. Jo aikaisin istuttiwat he poikaansa Jumalan pelkoa, ja poika kaswoi hywissä tawoissa ja yleisesti kunnioitettuna, terweenä ja raitisna täydeksi mieheksi. Hän oli nyt päässyt siihen ikään, että hänen tuli walita waimo itsellensä, sillä hänenkään ei ollut yksinänsä hywä olla.
Sehän on tietty asia, ettei suinkaan puuttunut neitoja, jotka halukkaasti loiwat silmänsä tuohon warakkaaseen ja siweään poikaan, eikä niitä wanhempia, jotka sydänkäpysensä olisiwat suoneet tuon tietyn onnen omistajaksi, ja yhtä ja toista kuiskaeltiin kylässä "Koskelan Jaakon" tulewasta morsiamesta. Mutta Koskelan Jaakko—sillä sehän se oli talon ja pojan nimi—hiljainen ja siiwo luonnostansa, ei pitänyt noista kylän huhuista mitään lukua, sillä hänellä oli omat ajatuksensa asiasta.
Lähellä Koskelan taloa oli pieni mökki, jonka asukkailla oli Maija niminen tytär, muiden monien lastensa joukossa. Tuo se oli, jonka kanssa Jaakko oli jo lapsesta pitäen oppinut jakamaan sekä ilonsa että surunsa; tuo se oli, joka asui rakkaana nytkin Jaakon sydämessä ja waikutti siellä sen, ettei hän näyttänyt näkewän eikä kuulewan mitä kylällä kuiskaeltiin hänen tulewasta kumppanistaan.
Mökki oli pieni ja halwannäköinen, mutta Jumalan pelko ei häpeä asettua huonoonkaan majaan, kun wain sydämen pelto on sen asukkailla hywästi muokattu ja ruokottu, että hän saattaa niihin ottaa asumasijansa. Niin oli tuossakin mökissä laita; sen asukkaat oliwat hurskaita ihmisiä ja kaswattiwat lapsensa Jumalan pelwossa ja ihmisten häwyssä, Sillä jolla ei ole jälkimäistä, ei hänellä ole edellistäkään. Mökin isäntäwäki koki päiwätyöllään elättää monilukuista lapsijoukkoaan, sillä heillä ei ollut muuta maanwiljelystä kuin joku peltotilkku kallion loukeroissa, joissa he wiljeliwät perunoita, eikä heidän mökkinsä asema tarjonnutkaan edullisempia wiljelysaloja, sillä kowan kosken takamaat oliwat kallioisia ja kiwikoita. He tekiwät työtä lastensa ja oman toimeentulonsa eduksi, ja mitään erinomaisempaa hätää ei tullut, sillä työtä oli kaikin ajoin, jos ei kaikiste niin hyödyllistä ja tuottawaakaan.
Waikkei tuo mökin ulkonainen asema eikä sisällinen warallisuuskaan ollut mikään loistawa, sillä köyhyys, pienuus ja mataluus pisti niistä esille, wallitsi kuitenkin mökin sisällä rauha ja rakkaus, ja sen asukkaat tyytyiwät onneensa, eikä kukaan ollut kuullut heidän koskaan nurkuwan, että Onnetar oli heille niin wähän suonut ajallista tawaraa. Tuosta asukasten sisällisestä rauhasta ja onneensa tyytywäisyydestä seurasi itsestään, että mökin huoneitten sisällä ja ulkona wallitsi hywä järjestys ja puhtaus, ja heidän lapsensa käwiwät aina puhtaissa ja eheissä, waikkakin wäliin paikatuissa waatteissa.
Semmoisessa paikassa yleni ja kaswoi "Mökin Maiju"—joksi häntä sanottiin—niinkuin ruusu karussa maassa. Waikkei Onnetar ollut hänelle suonut mitään ajallista tawaraa, oli hän suonut sitä enemmän hänelle puhtautta, siweyttä, kainoutta ja kauneutta. Kun hän aika=ihmisenä ilmestyi kylän nuorikkoin joukkoon, oli hän aina omatekoisissa, puhtaissa ja somissa waatteissa. Hiljaisena ja ujona oleskeli hän syrjäpuolissa, mutta sieltä hän loisti kuitenkin niinkuin purppurareunainen pilwen hattara kesäauringon noustessa tai laskiessa. Kylän wäki ei tuosta muuta tiennyt, kuin että se on "Mökin Maiju", mutta Koskelan Jaakko kyllä tiesi mihin tyttö wielä kerran kelpaisi, jos Jumala sen soisi, waikka se oli wielä salaisena ja kaukaisena toiwona hänen sydämessään, sillä eiwät he olleet wielä toisillensa mitään ilmoittaneet.
Aika kului, ja itsekullekin asialle tulee kerran päänsä, niinpä
Koskelan Jaakonkin toiweille.
Kun Jaakon isä huomasi poikansa hywinkin jo olewan siinä iässä, jolloin hänen sopisi ruweta kumppania itsellensä walitsemaan, ja että hän pysyi aina wain mykkänä ja kylmänä kaikille tarjouksille ja wastaamatta kaikille esittelemisille ja huhuille, tuli hän asiasta huolestuneeksi. Sentähden kutsui hän Jaakon eräänä päiwänä puheellensa kahden kesken ja otti siellä asian esille. Isällä oli pojallensa omasta mielestänsä hywin otollinen tarjous, erään rikkaan talon hywämaineinen ja komea tytär, joka wielä oli tuowa isot perinnöt tullessaan. Tuon esitti nyt isä pojalleen, ennen jo puhuttuaan asiasta neidon iän kanssa.
Mutta saipa isä silloin kuulla kummaa! Tuo ennen niin hiljainen ja nöyrä poika teki asialle rohkean käännöksen, siten että hän wähääkään ujostelematta sanoi: "Mökin Maiju on minua warten syntynyt, ja jos en minä häntä saa omakseni, olen ikäkauteni ilman, sillä minun sydämessäni ei ole sijaa kenellekään toiselle."
"Mökin Maiju!" kummaili isä hämmästyksissään ja hänen kaswonsa huomattawasti synkistyiwät, sillä luultawasti ei ollut kertaakaan hänen ajatuksiinsa astunut, että hänen Jaakkonsa niin matalalle katsoisi.
"Niin, eikä kukaan muu", anoi Jaakko.
"Entäs myötäjäiset?" kysyi isä.
"Tämän maailman rikkaus ei ole werrattawa häneen: hän on enempi niitä", sanoi Jaakko jäykästi.
"En tiedä, en minä ole Mökin Maijua huomannut miksikään erinomaisemmaksi, ja tunnettu asia on, että hän on köyhä", sanoi isä.
"Eipä kummakaan, ett'ette Maijua ole erinomaiseksi huomanneet, sillä teidän walitsemisaikanne on jo ollut aikoja sitten; minun on nyt ja minä tiedän waalini toimittaa. Sanoitte että Maiju on köyhä, mutta eihän köyhyys ole rikos eikä synti", intteli Jaakko.
"Sinä olet tänäpäiwänä oikein kaunopuhelias", sanoi isä wähän närkästyksissään, kun huomasi, että Jaakko seisoi wankemmalla perustuksella asiassa kuin hän.
"Suu puhuu sydämen kyllyydestä", sanoi Jaakko.
"Sinä olet aina ollut nöyrä ja tottelewainen poika, mutta nyt sinä olet hieman itsepäinen; sinä hylkäät oman onnesi, mutta toiwon, että tulet itsekin huomaamaan asian, tarkoin mietittyäsi", sanoi isä ja lähti pois.
Waikka tuo isä oli hurskas ja Jumalaa pelkääwäinen mies, oli kuitenkin ahneuden synti sillä kerralla niin pimittänyt hänen sielunsa, ettei hän pystynyt ollenkaan tutkimaan ihmissydämen jaloutta ja puhtautta eikä eroittamaan niitä toisista saastaisista ja likaisista, sillä hänen mielessään kuwasteli wain wäärä mammona, joka wietteli hänet eksymään pois oikealta totuuden tieltä.
Lähtiessään pois poikansa puheilta, meni isäntä suoraapäätä waimonsa tykö jokseenkin kärtytuulella ja puhui hänelle tyytymättömänä, mitenkä heidän Jaakkonsa asiat nyt oliwat.
"Eikö sen pahempaa?" sanoi waimo asian kuultuansa. "Sinä olet wäärän tawaran himon antanut soaista puhtaan sielusi! Sinä teet hywin wäärin siinä, kun menet määrittelemään ihmisen onnea; se on Jumalan kädessä, sillä häneltä tulee onni ja onnettomuus. Mökin Maijulla ei ole tosin maallisia tawaroita, mutta hänellä on puhdas sielu ja se on enempi kaikkia kalleuksia ja rikkauksia, sen olen jo monta kertaa tullut hawaitsemaan elämässä. Heitä koko asiasi Jumalan haltuun, Hän toimittaa kaikki hywin!"
"Mutta kun hänen nimenä on Mökin Maiju", sanoi isäntä, ainakin halweksuen tyttöä nimensä tähden, kun ei woinut kumota waimonsa kristillistä ja järjellistä puhetta.
"Ei se tee mitään asiassa. Nyt häntä sanotaan Mökin Maijuksi, mutta kohta häntä kunnioitetaan Koskelan miniänä ja myöhemmin emäntänä, kun meille kerran tulee wuoro lähteä pois tästä maailmasta. Ja olethan unohtanut jo wanhat sananlaskutkin, joita niin usein olet muille kertonut, ja olet silloin aina wäittänyt, että ne owat perustetut totuuteen, kosk'et muista, 'ettei nimi miestä pilaa, jos ei mies nimeä'," sanoi emäntä.
Isäntä ei ollut semmoisia awiokumppaneita, jotka eiwät koskaan kuuntele toisen hywiäkään neuwoja, waan itsepintaisesti pitäwät yksin=omaisena oikeutenansa päättää ja tehdä aina wain oman mielensä ja päänsä mukaan; ei, waan hän oli oppinut tuntemaan, että hänen elämänkumppaninsa oli yhtä oikeutettu, yhtä kelwollinen antamaan neuwonsa yhteisissä asioissa kuin hän itsekin.
Isäntä taipui nytkin emäntänsä tahdon alle, waikka wähän wastahakoisesti, sillä emäntänsä oli puhunut niin perusteellisesti, ettei hän woinut hänen sanojansa kumota.
Isäntä ei tunnustanut suoraan emännällensä, että hän oli ollut wäärässä, waan sanoi wain: "tehköön kuin tahtoo"—ja meni pois.
Jos isän sydän oli tullut rauhattomaksi poikansa kanssa keskustelemisesta, niin Jaakon sydämessä se wasta oikein tuli riehui. Hän oli isällensä ilmoittanut sydämensä salaisimmat toiweet, isä ei ollut noita toiweita hywäksynyt, ja Jaakko oli ensi kerran eläessään wastustanut isänsä tahtoa. Nuo tunteet riehuiwat ristitulena Jaakon sydämessä ja ahdistiwat häntä kaikella woimalla. Kumpi oli tehtäwä: isääkö totteleminen, wai Mökin Maijulle uskollisna pysyminen? oliwat kysymyksiä, jotka saiwat tuon uljaan pojan oikein wapisemaan. Taisteltuaan tuota kowaa taistelua huomiseen asti, sai hän asiaansa päätöksen, ja hänen nähtiin käwelewän mökkiä kohden. Mökin isäntä sattui akkunasta katsoessaan hawaitsemaan Jaakon tulon ja sanoi: "mitähän Koskelan Jaakko tänne nyt tulee, eipä häntä ennen ole täällä näkynyt?"
Tuon kuultuansa leimahti Maiju tulipunaiseksi, sillä hänen sydämessään oli Jaakko jo kauan maannut rakkaana, waikkei hän ollut sitä tohtinut itselleenkään oikein ajatella, sitä wähemmän muille sanoa.
Kun Jaakko tuli tuohon pieneen tupaan, kehoitettiin häntä istumaan, ja kun Jaakko oli sen tehnyt, kysäsi isäntä, mitä hän on kulkemassa.
"On minulla omituista asiaa ja saattepa nähdä ja kuulla, etten ole niinkään ujo kuin luullaan; minä tulin pyytämään Maijua omakseni", sanoi Jaakko wähääkään ujostelematta.
Ei salaman isku olisi paremmin waikuttanut hämmästystä mökin asukkaisiin, kuin tuo arwaamaton uutinen waikutti. Kaikki tuliwat niin hämille, ettei heillä ollut sanaa suuhun tulewaa, ja Maijun täytyi tukea itseänsä wieressään olewaan wuoteen patsaaseen, ettei hän olisi kumoon horjahtanut. Kun he towin aikaa oliwat olleet tuossa hämmästyksen hurmiossa, toipui mökin isäntä ensin ja kysyi: "Mitäs isäsi siihen sanoo?"
"Olen isälle esitellyt asiani, mutta hän ei ollut taipuwainen tuumilleni", sanoi Jaakko.
"Mutta jos hän tekisi sinut perinnöttömäksi?"
"Entäs sitten?"
"Tulisit sitten yhtä köyhäksi kuin mekin olemme", sanoi mökin isäntä.
"Jos niinkin käypi, niin käyköön! Eläneetpä tekin olette, waikk'ette ole rikkaita, olette kunnialla eläneet. Jos wain saan Maijun omakseni, niin en pelkää mitään tulewaisuutta, näyttäköön se kuinka mustalta tahansa. Mutta tässä me taistelemme köyhyydestä ja rikkaudesta, eikä itseltään Maijulta ole kysytty wielä mitään. Sano julki Jumalan ja meidän edessämme: tahdotko minun kanssani ruweta jakamaan elämän surut ja ilot?" sanoi Jaakko ja käweli Maijun tykö, ojentaen hänelle kätensä.
Maiju ei wastannut mitään, eikä hän olisi woinutkaan, sillä ujouskin esti hänet siitä wanhempiensa läsnä ollessa, mutta wastaukseksi laski hän pienen ja wapisewan kätensä Jaakon tarjottuun käteen ja jätti sen siihen lepäämään, sillä sydän ei nyt sopinut sydäntä wasten ennen mainitusta syystä; mutta tuo sydän tuolla powessa, sehän se puhui sydämen mykkää tuntehikasta lempi=kieltänsä, jonka Jaakko hywin ymmärsi, ja molemmat tunsiwat silloin sydämessään sanomattoman ilon ja autuuden.—
"Tulkoon nyt elämässä mitä tulkoon: mutta nyt olen täydellisesti onnellinen", anoi Jaakko.
"Mutta kun isäsi saapi tämän tietää, wihastuu hän kowin meille kaikille", muistutti mökin isäntä.
"Minun isäni ei ole ollenkaan paha isä, waikka hän tässä asiassa ilmoitti tyytymättömyytensä; saattaapa wielä käydä niinkin, että hän tulee hywinkin suotuisaksi asiallemme. Mutta tällä hetkellä ei minun käy odottaminen mitään, sillä sydämeni on ollut kowin rauhaton. Jääkää kaikin Jumalan haltuun, siihen asti kun taas toisemme tapaamme", anoi Jaakko ja lähti pois.
Kun hän tuli kotiinsa, oli hän niin iloisen ja tyytywäisen näköinen, että wäki oikein kummeksui tuota Jaakon päällekinpäin näkywää hilpeyttä, erittäinkin kun hän wiime aikoina oli näyttänyt niin alakuloiselta ja surulliselta.
"Mikäs Jaakon on nyt noin iloiseksi tänä päiwänä tehnyt?" sanoi äiti hänelle, kun joutuiwat kahdenkesken kamariin.
"Woi äiti-kulta! Minä olen nyt käynyt hakemassa ja pyytämässä itselleni morsiamen. Se on kyllä pahasti tehty, kun en ennen teille siitä ole puhunut, mutta minä en ole tohtinut. Mutta nyt on sydämeni täynnä semmoista onnea ja iloa, että woin teille sen sanoa", wirkkoi Jaakko ja tarttui innokkaasti äitiinsä syliksi, lapsen täydellisellä rakkaudella ja luottawaisuudella.
"Oietko sitten löytänyt ja saanut itsellesi kumppanin?" kysyi äiti.
"Olen", wastasi Jaakko.
"No mistä ja kenenkä wain?"
"Woi äiti=kulta? Se on, hän on—älkää, äiti=kulta, wihastuko! Isä paheni minulle siitä—älkää te pahetko minulle hänen tähtensä! Hän on niin hywä—se on Mö——Mökin—Maiju", sanoi Jaakko hätäilewästi.
"Ei isäsikään ole enää sitä wastaan; minä tiedän jo kaikki", sanoi äiti.
"Woi äiti=kulta! Wai tiedätte jo! Kuka on sen teille sanonut? Mistä te tiedätte, ett'ei isä ole wastaan", hätäili Jaakko, sillä ei hän tiennyt mitä ajatella, kun äitinsä tiesi asian ja kaikki tuntui kallistuwan hywinpäin.
"Minä olen isäsi kanssa keskustellut asiasta ja minä olen häneen waikuttanut; hän antaa sinulle itsellesi täydellisen ehdonwallan tehdä kuin tahdot," sanoi äiti.
"Woi, woi kuinka te olette hywä, äiti. Sanoiko isä niin? Onko se tosi? En minä tiedä mitä minä ajattelisin ja sanoisin", sanoi Jaakko yhä hätäillen.
Samassa tuli isä kamariin.
"Tuossapa tuo isäsi juuri tulee, kysy häneltä itseltään", sanoi äiti.
"Onko se tosi, isä, ettette te ole enää siitä pahoillanne, jos minä walitsen itselleni Mökin Maijun awiopuolisokseni? Äiti sanoo teidän jo myöntyneen; onko se tosi, isä?"
"Tee siinä asiassa niinkuin itse tahdot", sanoi isä.
"Niin, mutta ettekös ole wihainen minulle ettekä Maijulle?" rukoili
Jaakko.
"En minä ole kummallekaan wihainen", sanoi isä.
"Kiitos siitä, isä! Woi kuinka minun on nyt hywä olla ja Maijulle tulee myös iloinen sanoma. Minun pitää mennä heti hänelle tämä yhteinen ilomme ilmoittamaan. Saanko, isä ja äiti, mennä?" pyysi Jaakko iloissansa.
"Mene wain!" sanoi isä.
Sen kuultuaan lähti Jaakko täyttä wauhtia juoksemaan mökkiä kohden. Mökin asukkaat oliwat hywin mielissään tuosta odottamattomasta uutisesta, ja Maiju tunsi nyt waata oikein täydellisen ilon ja rauhan sydämessään.
Ensi sunnuntaina, kun pappi luki kuulutuksia, terotti koko seurakunta kuuloaan, kun ensimäisessä parikunnan kuulutuksessa oli Koskelan Jaakko sulhasena. Waikk'ei siinä wälissä ole sen pitempää aikaa kuin siinä, on, ennenkuin morsiankin tietoon tulee, ennätti kumminkin moni kuulija itseltänsä kysyä: "olesta waiti, kukapa on morsian?"—Mutta "puh! eihän se ollutkaan kuin—Mökin Maiju", arweli moni hätäinen kuulija, kun sai kuulla morsiamen nimen, ja moni äiti weti nokkansa sykkyrään, osoittaaksensa siten tyytymättömyyttänsä.
Se isäntä, jonka kanssa Koskelan isäntä oli poikansa puolesta tehnyt naimiskauppaa, tuli ensimäisen kuulutuksen jälkeen seuraawana päiwänä Koskelaan ja kutsui talon isännän heti kahdenkesken kamariin.
"Kuinka tuon meidän asiamme noin käwi?" kysyi wieras isäntä.
"Niinhän se on käynyt."
"Miten? aiotteko minua narrinanne pitää?"
"En ollenkaan."
"Miten te selitätte tämän asian?"
"Se on pian selitetty: minä annoin pojalleni wallan, jonka asia se olikin, ja hän walitsi noin, niinkuin tiedätte. Ja tunnustan senkin, että olin wäärässä, kun ma sekausin asiaan, jota en ymmärtänyt ja joka ei kuulunut ollenkaan minulle. Siinä kaikki."
"Pojan naiminen eikö kuulu isälle ollenkaan? Sepä kummallista! Tuleehan wanhemman katsoa lastensa onnea."
"Kylläkai kaikissa muissa, mutta ei tuossa asiassa."
"Miks'ei siinä?"
"Mistä sen tietää milloin siinä katsoo onnea, milloin onnettomuutta? Usein on käynyt niin, että kun wanhemmat owat lapsillensa wäkisin pakanneet luuloteltua onneansa, owat he sillä tawalla hänen suurimpaan onnettomuuteen syösseet."
"Miks'ei sitä tiedä milloin lapsellensa onnea toimittaa: kun on kerran rahaa, niin on onneakin, sillä raha kaikki woittaa."
"Wäärin puhuttu! raha ei woita puhdasta omaatuntoa."
"Luulenpa että olette kuunnelleet akkojen saarnoja!"
"Akkojenkin saarnat owat hywiä, kun ne wain owat oikeita".
"Mutta minä tahdon tästä asiasta hywitystä", sanoi wieras uhkaawasti ja wähän närkästyksissään.
"Minkälaista hywitystä?"
"Semmoista, että pakotatte poikanne eroamaan tuosta luntusta ja naimaan minun tyttäreni, niinkuin puheemme oli."
"Sitä en tee, enkä kykene tekemään, sillä, niinkuin olen sanonut, olen antanut wallan pojalleni. Joka kerran on tehty, sen täytyy pysyä, ja nyt ei siitä asiasta enää mitään", sanoi Koskelan isäntä.
"Eihän tuo koko otus ole mikään muu kuin Mökin Maiju—kerjäläinen, hyi!"
"Hän on saapa meillä leipänsä, ja nyt soisin, että te menisitte!"
"Wai niin! no sitten hywästi!"
"Hywästi!" sanoi Koskelan isäntä, ja niin wieras meni, ja siihen loppui se asia.
Muutamien wiikkojen päästä oli Koskelassa isot ja komeat häät, joissa Koskelan Jaakko ja Mökin Maiju wihittiin. Pitäjän wanha ja kunnian=arwoinen kirkkoherra wihki tuon komean parikunnan ja wihkimisen päätettyään piti hän kauniin ja liikuttawan puheen. Hän puhui ihmisen onnesta suurimmassakin onnettomuudessa, jonka hän sanoi olewan: tyytywäisyyden ja Jumalan tahdon alle antautumisen, mitä Hän wielä meidän päällemme laskeekin elämän taisteluissa. Hän puhui kuinka Jumala wäliin laskee ristin ja koettelemuksen päällemme juuri silloin, kun meidän onnemme näyttää olewan korkeimmallaan, ikäänkuin ylitse wuotawana, ja sen hän tekee, osoittaaksensa meille että Hänen kädessänsä on kaikki, mitä maan päällä on. Hän osoitti kuinka Jumala tekee tuon koettelemisensa siten, että Hän ottaa sen pois, johon meidän sydämemme on parahiten kiintynyt ja rakastunut, siten osoittaaksensa että häntä itseänsä yksin pitää peljätä ja rakastaa ylitse kaikkea. Ja joka tuossa koetuksen pätsissä kestää horjumatta sinne tai tänne, hakematta muilta turwaa ja lohdutusta kuin yksin Häneltä, hän on kalliimpi kultaa, sillä hän on seisonut koetuksen tulessa ja hänelle on tawara tallelle pantu, jota ei koi syö eikä ruoste raiskaa—tawara, joka kestää ijankaikkisesti, nimittäin ijankaikkinen elämä.
Liikuttawa oli tuo puhe ja tuntuipa siltä kuin tuon wanhan ja elämässä paljon kokeneen miehen puheessa olisi ollut jotain profeetallista.
* * * * *
Waikka Koskelan isäntä ei ollut wiime aikoina enää wastustellut poikansa naimista, oli hänen sydämensä kuitenkin kylmä sekä Jaakolle että Maijulle, sillä ahneuden synti luopuu hitaasti ihmissydämestä. Hän ei osoittanut tuota kylmyyttään kumminkaan kenellekään, sitä wähemmän Jaakolle ja Maijulle, ei sanoilla eikä työllä, sillä hän antoi Jumalan Hengen nuhteen ja terween järkensä kuitenkin hallita itseänsä, ettei tuo kyykäärmeen sikiö woinut puhjeta näkywiin, ja noiden awulla oli hän päässyt niin pitkälle sisällistä pahettansa wastaan, että oli woinut julkisesti puolustaakin Maijua muiden ilkeitä parjauksia ja halweksimisia wastaan, niinkuin olemme jo ennen nähneet. Siis tuo isännän sydämen kylmyys poikaansa ja miniäänsä kohtaan ei näkynytkään missään muussa kuin että hän oli entistä jörömäisempi, umpimielisempi ja hiljaisempi.
Heti häiden jälkeen rupesi Maiju taloudellisiin toimiin käsiksi ja tuo käwi häneltä laatuun niin kunnollisesti, että olisi luullut hänen hoitaneen isoa taloutta wuosikymmeniä. Missä wain ilmestyi wähänkään epäjärjestystä, sen hänen walpas silmänsä oiwalsi, ja pian oli tuo epäkohta poistettu ja asia täydessä järjestyksessä. Maiju oli iloinen ja hilpeä luonnoltansa, ei hän nyrkähtänyt pienistä wastoinkäymisistä, eikä ruwennut niitä paittoamaan, niinkuin monikin tekee, waan antoi niiden olla ja mennä menojansa, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut. Hän wain koki korjata mikä näytti rikkaantuwan. Hän oli yhtä ystäwällinen kaikille ihmisille, niin köyhille kuin rikkaillekin, ja edellisiä hän säälitteli ja helli kaikella rakkaudella, sillä hänpä tuon tarkoin tiesi minkälainen on köyhänä olla, kun oli itsekin kaswanut köyhyydessä. Hän rakasti Jaakkoansa wilpittömällä rakkaudella ja koki kaikissa olla mieliksi ja kaikissa palwella häntä. Jaakko puolestaan nyt wasta oikein waimoansa käsitti, minkälaisen kalliin aarteen hän oli saanut, ja tunsi nauttiwansa niin suurta ajallista onnea, ett'ei luullut kenelläkään maailmassa olewan sen wertaista.
Heti Maijun Koskelan taloon tultua näytti erinomainen siunaus tulleen hänen kanssaan, sillä kaikki menestyi mitä wain yritettiin, eikä missään asiassa ilmestynyt pienintäkään wastahakoisuutta. Koskela oli kyllä ennestäänkin warakas talo, mutta näyttipä kumminkin siltä kuin hywä suojelus=enkeli olisi Mökin Maijun haahmossa tullut sinne.
Wanha emäntä rakasti alusta alkaen miniäänsä ja he oliwat niinkuin yksi sielu kaikissa asioissa. Aina kun tuli jotain oudompaa kohtaa eteen, kysyi Maiju neuwoa anopiltaan, joka häntä ohjasi niinkuin wanhempi lastansa. Ei heillä ollut semmoinen wäli, jonkalaisen olen usein anopin ja miniän wälillä nähnyt, joka monesti on niin katkera, että se katkeroittaa koko talonwäen mielen, meneepä niinkin pitkälle, että suuret ja wankat talot jaetaan moniin osiin, ja ennen niin siiwon ja hiljaisen perheen jäsenet saatetaan toistensa wihamiehiksi.
Tuo anopin ja miniän wälinen eripuraisuus syntyy usein siten, ett'ei anoppi pidä miniäänsä minkään weroisena, hän kun itse on muka kokenut ja oppinut ihminen, joka wielä päälliseksi on paljon waiwaa nähnyt ja kaiken tawaran koonnut, ja tuo saamaton, kokematon, oppimaton, huoleton, unelias ja laiska ihminen tulee sitten tähän hänen tawaransa päälle sitä haaskaamaan ja kuluttamaan, eikä wielä päälliseksi ole tuonut tullessaan taloon juuri mitään.—Miniä taas ajattelee: "tuo anoppirauha, hän on wanhankansan ihminen eikä ymmärrä nykyisiä tapoja eikä asioita. Hän on hoitanut huonosti talouden, mutta nyt tässä täytyy järjestyksen muuttua, minä otan häneltä wallan pois ja pyöräytän hänet 'koukun taa'." Noin ajattelee miniä, josta helposti seuraa se, että kun anoppi antaa waikka hywiäkin ja oikeita neuwoja, näkee miniä jo tuossa anoppinsa pahuutta: hän wastaa kylmästi ja ylönkatseellisesti ja siitä syntyy useinkin sanakiista, joka tawallisesti päättyy suurimmalla mielenkatkeruudella ja kahdenpuolisella itkulla. Kun he noin kahdenpuolen hawaitsewat toisissaan wain wian, eikä kumpikaan seisahdu katsomaan ja tarkastamaan omaa sisällistä tilaansa, menee asia tawallisesti siihen, että kumpikin menee puolisollensa itkussa suin suurella painolla ja hartaudella kertomaan, kuinka he nyt owat joutuneet pääsemättömiin. Anoppi kertoo miehellensä, kuinka heillä on kelwoton, pahankurinen ja ilkeä miniä, jonka kanssa on mahdoton tulla toimeen. Sentähden olisi sen parempi, jota pikemmin hän wieroitettaisiin miehinensä talosta pois, ja niin on tuo koti=pahuus saanut sammumaan luonnollisen wanhemman rakkaudenkin omaan lapseen! Miniä taas menee huutaen, hoilaten ja wesissä silmin miehensä tykö walittamaan hänelle, kuinka waikea hänen on elää ja olla tässä tuon anoppi=pahuksen tähden, joka on niin ilkeä ja häijy, ett'ei yksikään ihminen woi hänen kanssaan toimeen tulla. Olisi parasta heti erota tuommoisesta heittiöstä, joka kaikki häwittää ja haaskaa ja saattaa heidätkin aiwan äkkiä lumelle suin. Ja jos ei tuo eroaminen tapahdu oikein äkkiä, niin hän kuolee pian, sillä hän ei woi kauemmin kestää tätä hellettä ja liekkiä. Oi kuinka monen muutoin onnellisen perheen sekä hengellisen että aineellisen onnen on tuo anoppien ja miniöiden keskinäinen riita auttamattomasti syössyt hukkaan!—
Wanhassa isännässä sitä wastoin pitkittyi yhä wielä tuo ulkonainen kylmyys Maijua kohtaan. Waikka hän jo aikaa oli sydämen pohjasta katunut, että oli estellyt poikansa naimahanketta, esti kuitenkin yhä wielä ylpeys häntä tunnustamasta erehdystänsä.
Kaatuipa sitten isäntä kowaan tautiin. Yötä päiwää oli Maiju hänen wuoteensa wieressä hoitelemassa ja waalimassa, sillä wanha emäntä oli nyt niin woimaton, ettei hän jaksanut sitä tehdä, ja palkollisten käsiin ei Maiju uskonut sairaan hoitoa. Siinä istui Maiju, milloin kohennellen ja pehmitellen wuodetta ja pään=alustaa; milloin pyyhkien sairaan polttawalta otsalta pois hikipisaroita, joita tuo luumuurin sisällä palawa tuska siihen niin runsaasti ja lakkaamatta ajoi; milloin kostutellen hänen kuumeesta pakahtelewaa kieltänsä; milloin taas antaen hänelle määrä=ajalla rohtoja, joita lääkärin awulla oli hankittu. Niin teki Maiju, eikä hän koskaan nurkunut että hänen piti liian paljon nähdä waiwaa, liiaksi walwoa ja että hän sai liiaksi wähän lewätä.
Koskelan isännän tautiwuode tuli pitkälliseksi. Jo ensimäisillä wuorokausilla sairastaessaan, mietti hän Maijulta pyytää anteeksi entisen wäärän tuomionsa ja hänen talossaolonsa aikana osoittamansa kylmän käytöksensä häntä kohtaan, sillä yhä enemmän tuli hän nyt tuntemaan miniänsä puhtaan sydämen ja alttiiksi=antawaisuuden. Hän ei nähnyt pienintäkään merkkiä miniässään, että tämä olisi wähääkään muistellut hänen entisiä tawattomuuksiaan, waan totisella ja wilpittömällä rakkaudella oli Maiju alusta alkaen palwellut häntä. Mutta kuitenkin häpesi isäntä wielä nytkin nöyryyttää itsensä niin paljon miniänsä edessä, ja niin näytti tuo taudin kanssa kamppailewa sairas tuossa Maijusta yhtä kylmältä kuin ennenkin, joka suuresti huolestutti häntä, waikk'ei yksikään ihminen siitä mitään tiennyt.
Jos Maiju olisi saattanut katsoa tuon sairastawan appi=waarinsa ja isäntänsä sydämeen, olisi hän heti huomannut, että siellä ei todellakaan ollut enää mitään kylmyyttä eikä wastahakoisuutta, mutta siellä oli wain pieni, kowa palleroinen, joka oli tuon hywän tunteen edessä, ett'ei se päässyt sieltä ulos tulemaan, ja tuo pallero oli— ylpeys,—mutta mistäpä Maiju sen saattoi arwata, sillä: "suu on sydämen tulkki."
Isännän tauti koweni kowenemistaan ja hän itse niinkuin muutkin pelkäsiwät kuoleman lähestywän. Monta wiikkoa oli Maiju jo istunut tuon sairastawan appi=waarinsa tautiwuoteen wieressä, huolimatta omasta uupumisestaan ja wäsymisestään, ja huomattawasti oliwat hänen woimansa ja terweytensä heikontuneet paljosta walwomisesta ja lewottomuudesta. Eräänä kertana oli Maiju nukahtanut istualleen tuolille, sillä luonto alkoi woittaa hartaimmatkin tahdon woimat. Isäntä herättyänsä katseli sääliwäisesti miniäänsä, joka tuossa wäsymyksestä uupuneena, kuihtuneen näköisenä, ikäänkuin surullisesti hymyilewänä, oli waiwuksissa. Isäntä tunsi nyt sydämessään selwemmästi kuin koskaan ennen, että tuo kuihtuminen, wäsymys ja uupumus oli kaikki tullut aiwan hänen tähtensä, ja tuo tunto, tuo tieto teki kipeämpää hänen sydämelleen nyt kuin koskaan ennen.
Tällä jalolla tawalla palkitsi Maiju kaiken kylmyyden ja ynseyden, jota isäntä hänelle osoitti. Kaikki nuo käsitti sairas nyt täydessä walossa ja häntä kauhistutti ajatellessaan, että hänen tuommoisella kowalla sydämellä lähimäistään wastaan pitäisi mennä Jumalan eteen, tekemään teoistaan tiliä.
Isännän omantunnon tuska oli tullut nyt niin kowaksi, että hän rupesi wääntelemään käsiänsä ja walittelemaan itseksensä, ja kuitenkaan ei hän tiennyt omantuntonsa päällä lepääwän muuta rikosta kuin sopimattoman käytöksensä miniäänsä kohtaan, joka siellä nyt raskaana taakkana painoi. Hänen tuntonsa silmät oliwat nyt auenneet, ja auki olewa tunto ei rupea eikä jouda peilailemaan rikoksensa hywyyttä, eikä pyydä sitä kaunistella ja hywäksi tehdä omilla tuomioillaan ja arwostelemisillaan; ei, waan kowilta, raskailta, painawilta tuntuwat ne hänestä, eikä hän löydä rauhaa eikä lepoa, ennenkuin hän on saanut sowinnon Jumalan ja lähimäistensä kanssa.
"Oi Jumala, minkälainen minä olen ollut!" puhkesi isäntä wiimein sanomaan, ja tuo ääni tunkeusi tuolilla nukkuwan Maijun korwiin.
"Woi kun olen nukkunut. Onko teillä mitään puutoksia? Oletteko mitään wailla? Olenko kauankin nukkunut?—Jopa se oli paha kun ma nukuin— oletteko hywin kipeä?" puhui ja hätäili Maiju, samalla kun hän hyppäsi nuolena ylös ja koetteli kouhotella ja parannella sitä ja tätä, ja toimia siellä ja täällä, ikäänkuin korwataksensa rikostansa— nukkumistaan.
"Sairas minä olen ruumiinikin puolesta, mutta minun sieluni on myös nyt sairas, kowin sairas.—Minä olen sinulle, Maiju, ollut kowin paha; saatatko minulle antaa anteeksi?" sanoi isäntä wärisewin äänin.
"Woi isäntä, mitä puhutte! Te ette ole ollut paha minulle; ettehän ole antanut minulle yhtään pahaa sanaa", sanoi Maiju hätäillen, mutta hänen silmäänsä nousi kyynel ja tuo kyynel oli lähtenyt liikkeelle siitä kammiosta, joka niin kauan oli toiwonut todellista rakkautta saawuttawansa apeltakin—se oli toiwon kyynel.
"Kylmä, tunnoton olen minä ollut sinua kohtaan", nyyhkytti sairas.
"Älkää sanoko niin! minä olen aina saanut paremman kohtelun teiltä kuin olen ansainnutkaan. Mikä olen minä että olisin kiittämätön teille? Köyhä mökin tyttö, yhtä tyhjä kuin taiwaan lintu, olin minä taloonne tullessani, ettekä te kertaakaan ole minua sentähden wielä moittineet. Paljon pahemmasti olen minä nähnyt muualla parempiakin miniöitä pidettäwän, kuin minä olen. Se teki kyllä sydämelleni kipeää, kun kuulin, että olitte naimistamme wastaan köyhyyteni tähden; mutta me emme woineet toisin tehdä; pianhan te annoitte Jaakolle myöten, ja minä olen kaikki jo aikoja sitten unhottanut. Tosin olen jälkeenpäin ollut huomaawinani teissä jotain kylmyyttä ja umpimielisyyttä kohtaani, joka on wäliin tahtonut elämääni synkistyttää, mutta en ole antanut niille ajatuksille kauaksi sijaa, ja pian ne owat saaneet mennä sinne, josta ne owat tulleetkin", sanoi Maiju wähän teeskennellen.
"Sinä olet aina yhtä lempeä, jalo ja puhdassieluinen. Kuule toki mitä sanon: wastaan olin minä teidän naimistanne, ja niinkuin sanoit— köyhyytesi tähden! Sillä ahneuden synti oli saanut sijan sydämessäni. Waimoni selitysten tähden tulin kuitenkin Jumalan sanan walossa pian huomaamaan mielipiteeni asiassa wääräksi, ja siitä tuo myöntymiseni. Mutta kun synti kerran saapi sijansa ihmisen sydämessä, ei se sieltä hewin lähde. Minä kyllä ymmärsin, että olin wäärässä, mutta en saanut wieroitetuksi pois mielestäni sitä ajatusta, että sinä olet köyhä ja ettei olisi yhtään haitaksi, jos miniämme olisi rikkaampi; siitä tuo kylmyyteni. Tuo kaikki on jo itsestänsä hywin pahaa, mutta suurin paha on se, kun niin kauan olen jo hawainnut sinun puhtautesi, kainoutesi, rakkautesi ja alttiiksi=antawaisuutesi kaikkiakin ihmisiä, mutta erittäin meitä kohtaan. Olen myös hawainnut sen, ettei mikään maailmallinen kirkkaus ja loisto ole sinun wertaisesi, ja kuitenkaan en ole jaksanut niin paljon nöyrtyä, että olisin tunnustanut sinulle oman pahuuteni ja kelwottomuuteni ja sinun hywyytesi! Oi jospa olisin sen tehnyt heti, kun asia selkeni, olisi tuntoni nyt paljon rauhallisempi ja lewollisempi—rakas miniäni! anna minulle kaikki anteeksi!" rukoili sairas.
"Sen teen mielelläni. Oi kuinka paljon woisin teille anteeksi antaa, mutta sitä tehtäwää en ole luullut itselläni olewankaan, sillä sydämessäni ei ole ollut mitään tunnetta teitä wastaan. Mutta onhan hywä, että olemme näin awanneet sydämemme toisillemme, sittenhän kaikki warjot ja pimenteet katoawat meiltä—eikö niin, rakas appeni? te ette saa kuolla, ja minä toiwon että Jumala lahjoittaa teidät wielä meille. —hywä on minun ollut olla tähänkin asti talossanne, mutta wasta minun on oikein hywä olla, sen tunnen nyt, sillä sydämessäni tunnen sanomatonta iloa ja rauhaa", sanoi Maiju ja tarttui taudista laihtuneen appi=waarinsa kaulaan kiinni.
He purskahtiwat molemmat itkuun ja siinä he hywän aikaa antoiwat kyyneleittensä walua, mutta nuo kyyneleet eiwät tulleet mielen katkeruudesta, waan ne wuotiwat anteeksi=anowasta ja anteeksi=antawasta sydämestä, ja molemmat tunsiwat itsensä lohdutetuiksi.
Ihme kumma! Waikka isännän tauti oli niin kowa, että kaikki luuliwat hänen kuolewan, rupesi hän kaikkien ihmeeksi paranemaan tuon tapauksen perästä, kun hän miniällensä sydämensä awasi. Paraneminen käwi kuitenkin hywin hitaasti ja Maiju hoiti häntä edelleenkin yhtä suurella huolella.
Nyt wasta, kun isännän sydän näin oli pehmennyt Jumalan käden kautta, palasi taloon entinen rauha ja rakkaus. Oi kuinka iloiselta ja hauskalta tuntui nyt elämä kaikille talon asukkaille! Kadonnut oli nyt isännältä kylmyys, salaperäisyys ja umpimielisyys, ja kadonnut oli myös Maijulta se luulo, että isäntä oli tuommoinen hänen tähtensä. Ei kenelläkään heistä ollut nyt mitään semmoista, jota olisi tarwinnut toisiltaan salata, jonkatähden olisi tarwinnut olla umpimielinen ja jonkatähden olisi tarwinnut ajatella toisesta jotain pahaa—niin ei enää asiat olleet, waan kaikin he wapaasti awasiwat toisillensa sydämensä ja heidän oli niin hywä olla. He iloitsiwat kaikki isännän paranemisesta, jolle oli suureksi awuksi se, että hän oli saawuttanut rauhan omalletunnollensa, ja hän tunsi nyt itsensä niin iloiseksi ja keweäksi kuin lapsi.
Niinkuin lukija jo tietää, oli Koskelan talo eräässä Pohjannaan waltawassa joessa olewan jyrkän kosken rannalla. Talo oli rakennettu aiwan liki kosken törmää, sillä tulwat eiwät hätyyttäneet koskaan taloa siinä. Koski kun oli jyrkkä ja kiiwas, eiwät jääpadot joutuneet siihen usein seisahtumaan ja nostamaan wettä yli ahteiden. Aiwan asuinhuoneen takana, kosken rannalla oli Koskelan jauhomylly. Kewät oli. Ilmat oliwat jo siksi kewäiset, että wesi oli sulattanut myllyn jäistä wapaaksi, jonkatähden siinä oli ruwettu käyttämään jauhoja talouden tarpeeksi. Mutta sitten ilmat tuliwat jälleen kylmiksi, niin että jo juoksewat wedet jäätyiwät aiwan kuin talwisydännä; ja hewosilla ruwettiin jälleen ajamaan jo kehnoiksi tulleita jäitä, ja niin jäi taas Koskelankin myllyn käyttö siihen.
Kewään tulo näytti wiiwähtäwän nyt, niinkuin monesti muulloinkin Pohjanmaalla. Kaikki kylän miehet meniwät halkometsään ja niin meni Koskelan Jaakkokin päiwämiesten ja renkien kanssa oikein koko wiikkokaudeksi halkoja hakkaamaan. Koskelaan ei jäänyt muuta wäkeä kotiin kuin wanha isäntäwäki, Maiju, piiat sekä lapset.
Puoliwiikon paikoissa muuttuiwat sitten ilmat yht'äkkiä kesäisen lämpimiksi. Lumi alkoi sulaa aika wauhtia ja ojat, purot ja wiemärit alkoiwat ensin liristä, sitten juosta, ja pian oliwat ne paisuneet tulwillensa, ruweten yksissä neuwoin tuhansista suista yht'aikaa holwaamaan wettä jokeen.
"Nyt tulee iso tulwa, mitenkähän meidän myllynkin käynee?" arweli isäntä, sillä hänellä oli wuosia päässä, ja hän oli oppinut tuntemaan tulwan waikutukset semmoisina wuosina kuin nytkin oli.
Joki paisuikin niin äkkiä tulwillensa, että se kolmessa wuorokaudessa kohosi äyrästensä yli.
Toimellisen nuoren emännän mieleen juohtui nyt myllyssä olewat käytteet, joita siellä oli wielä edelliseltä käyttöajalta useampia tynnyreitä. Mylly oli siksi ulohtaalla törmästä, että törmältä myllyn owelle oli useampia syliä pitkistä hirsistä tehty porras, jota myöten myllyyn kuljettiin. Maiju haki myllyn awaimen, meni myllyyn ja alkoi kantaa säkin toisensa perästä aittaan. Mutta joka silmänräpäys oli kallis, sillä wesi ulettui jo hirsiportaisiin asti, waikka ne oliwat kyllä korkealla, ja hirmuisia jää=lohkareita alkoi kirpoilla ylempänä olewasta suwanteesta irti, jotka sitten hirmuista wauhtia kiitiwät koskea alas. Koskista oli jo ennen jäät menneet kosken alla olewan suwanteen niskaan, jossa ne kokoutuiwat kauheiksi jää=padoiksi. Koskelan talon kohdalla olewan kosken päällä olewa suwanto oli lyhyt ja sen niskaan oli myös kokoutunut hirmuinen jää=pato, joka yllytti weden ylipuolellansa tawattoman korkealle ja painoi kowasti edessään olewaa jääpatoa; ainoastaan koskien wälissä olewan suwanteen jää näytti wielä hetkisen woiwan wastustaa tuota hirmuista woimaa, mutta nyt sekin jo lohkeili kappale kappaleelta yliwoiman alla, ja wäliin wapisi koko suwanteen jää, niinkuin haawan lehti, tuon ruskeen ja paukkeen tähden, jota jää=pato piti tuolla ylempänä. Tulwa näytti ikäänkuin wihoittelewan, kun tuo itsepintainen suwanne rohkeni wastustella sen hurjaa ja raiwokasta wauhtia.—
Niin, niin, kestä wielä hetkinen, suwanto, ja taistele niin paljon wastaan kuin suinkin woit, sillä taistelusi on ainakin tällä kerralla jalo: apua, hywää tuottaisi se ihmiskunnalle—mutta woi! et sinä jaksa, et sinä woi kauan taistella, sillä mahtawa, wäkewä, woimakas joukko uhkaa murtaa sinut joka silmänräpäys ja syöstä sinut tuohon jyrkkään, kiehuwaan koskeen, ja silloin olet menewä tuhansiksi kappaleiksi, silloin et enää kykene taistelemaan, waan sinun täytyy lyöttäytyä hurjain walloittajiesi joukkoon, tekemään samaa mitä hekin tekewät.
Nyt oli wain yksi jywäsäkki enää myllyssä, sillä Maiju oli kaikki muut jo sieltä kantanut aittaan. Wielä seisoi suwanne jäykkänä jää=padon edessä. Wielä seisoi mylly paikoillaan, waikka wettä oli ylemmäksi puoliseiniä. Wielä oliwat törmältä myllyyn wiewät hirsiportaat paikoillaan, waikka wesi meni jo toisesta päästä niiden ylitse. Maiju walmistelihe wiimeistä säkkiä noutamaan myllystä.
Talon wanha ja woimaton isäntä ei ollut tiennyt nuoren emännän toimista mitään, mutta häntäkin huolestutti tulwan äkkinäinen kohoaminen ja hän katsahti akkunasta joelle päin. Hämmästyen huomasi hän weden olewan tawattoman korkealla. Waikka hän oli woimaton, köntti hän kuitenkin kosken rannalle, jossa hän kauhulla näki, että suuri waara oli kylän asukkailla tarjona. Samalla tuli siihen Maijukin.
"Nyt menee mylly ja sen sisällä olewat käytteet", sanoi ukko huolehtien.
"Minä olen kantanut käytteet aittaan niin wähäksi ett'ei siellä ole enää kuin yksi säkki", sanoi Maiju.
"Wai niin! Sinä olet joka paikassa ja asiassa toimellinen. Kiitos siitä! Jumala sinua siunatkoon! Menköön wiimeinen säkki myllyn kanssa, sitä ei enää woi pelastaa", sanoi ukko, hywästellen miniän urhollista työtä.
"Miksi heittäisimme jywäsäkin myllyn kanssa menemään? Wielä seisoo suwanne, wielä seisowat mylly ja portaat," sanoi Maiju ja ennenkuin ukko ennätti mitään wastata, oli Maiju jo juossut portaita myöten myllyyn! Hän sieppasi jywäsäkin selkäänsä ja kiirehti sen kanssa takaisin.
Mutta samassa kun hän pääsi törmälle, kuuli hän appi=waarinsa päästäwän sydäntä särkewän äänen ja samassa kuuli hän takaansa pikku Kallen, kuudennella wuodella olewan poikansa, lapsellisen äänen huutawan: "äiti!"
Maiju pyörähti katsomaan koskeen päin, ja säkki putosi omin waltoinsa hänen seljästänsä. Mitä näki hän nyt? Poika oli äidin perästä huomaamatta myös juossut myllyyn ja juuri kun äiti oli säkkinensä päässyt törmälle, tuli iso jäälohkare ja pyyhkäsi myllyyn wiewät hirsi=portaat pois niin keweästi kuin olisi siinä ollut wain joku oljen korsi tiellä. Myllyn ja törmän wäliin oli nyt syntynyt noin kuutta tai seitsemää syltä leweä kuohuwa aukio, josta näytti olewan mahdoton päästä yli.
"Herra Jesus! Lapseni!" huudahti Maiju hädissänsä.
"Lapsi, lapsi! Kalle, Kalle!" huudahteli wanhus ja wäänteli epätoiwoissaan ja neuwotonna käsiänsä.
"Äiti, äiti!" hoki poika, seisoen myllyn owella, itsekin jo käsittäen waaransa suuruuden.
Joka silmänräpäys oli nyt kallis. Jo rusahteli ja paukahteli kosken päällä olewan suwanteen jää ja palanen palasen perästä lohkesi siitä irti ja syöksyi koskeen. Jo oli koko tuo suwanteen päällä olewa pato liikkeellä ja hirmuisessa tanssissa kiitiwät jäät, toistensa siwuitse, toisiansa wastaan, toistensa ylitse ja alatse ja toistensa kanssa peräkanaa, hurjassa kilwassa—mutta wielä teki suwanteen jää wastarintaa tuolle hirmuiselle woimalle, wielä se jaksoi estää tuon wihastuneelta näyttäwän jää=padon wauhtia, wielä seisoi mylly. Myllyn owen reiällä seisoi pieni poika ja hoki ehtimiseen: "äiti, äiti!" Äidiltä oli hän ennenkin oppinut awun saamaan; äiti oli jo niin monta kertaa päästänyt hänet suuresta hädästä ja waarasta; ei missään hän ollut wielä löytänyt äidin wertaa ja hänelle hän lähetti nytkin nuo lyhyet, mutta paljon sisältäwät, paljon luottamusta osoittawat ja rukoilewat sanat. Meniwätkö ne sanat hukkaan tuona hirmuisena kauhistuksen ja hädän hetkenä? Ei, eiwät ne menneet hukkaan, sillä törmällä seisoi olento, jonka sydämeen käwi kipeästi kuin puukon pistokset nuo pojan suusta tulleet huudot, olento, joka rakasti tuota hädässä olewaa lasta niin suurella rakkaudella, ettei kaiken maailman rakkautta woi siihen werrata,—äidin rakkaudella.
Silmänräpäyksen seisoi Maiju neuwotonna tuossa hirmuisessa tilassa, mutta pian hän selkeni. Pian hätä ja waara pakotti hätääntyneen äidin keksimään neuwoja lapsen pelastamiseksi. Salaman nopeudella juoksi hän tupaan, palasi sieltä takaisin yhtä nopeasti; hänen seurassaan tuli myös muu talon wäki, joka ei tähän asti wielä ollut tietänyt mitään waarasta. Hän toi pitkän köyden, jonka oli tuwasta siwaltanut. Sen kanssa riensi hän nyt kosken rannalle ja silmänräpäyksessä oli hän solmennut kiwenmukulan toiseen päähän.
"Mene pois, Kalle, owen reiältä, minä paiskaan tämän köyden owen reiästä sisään: ota sinä köysi kiinni ja sido se lujasti ympärillesi, niin me wedämme sinut köydellä maalle!" kehoitti hätäilewä äiti waaran=alaista lastansa, ja hänen silmänsä loistiwat ikäänkuin woitollisina.
Silloin kuului myllyn owelta pieni, heikko, epätoiwoinen ääni: "woi, en minä, äiti, osaa——".
"Herra Jumala! eihän lapsi kykene itseänsä tarpeeksi lujaan sitomaan ja silloin hän warmaan joutuisi koskeen", sanoi äiti ja taasen hän juoksi tupaa kohden. Pian tuli hän sieltä taas takaisin ja hänellä oli nyt mukanaan suuri rautainen kiwi=koukku.
Wielä seisoi suwanne, wielä wastusteli se jääpadon kulkua alas koskeen, waikka se näkyi jo wapisewan joka paikasta. Näyttipä siltä kuin tuo suwanne olisi ymmärtänyt kosken rannalla olijain sisällisen tuskan ja taistellut heidän puolestansa noin itsepintaisesti. Wielä seisoi myllykin, mutta wielä seisoi poikakin myllyn owella, ja jos ei hän tullut oikein pian pelastetuksi, niin hän warmaankin oli joutuwa onnettoman kuoleman uhriksi, sillä suwanto ei woinut ijankaikkisesti taistella yliwoimaa wastaan.
Silmänräpäyksessä oli Maiju solmennut tuomansa kiwikoukun renkaastansa köyden toiseen päähän kiinni.
"Ota, Kalle, tämä koukku kiinni, kun minä nakkaan sen köyden kanssa owen reiästä sisälle, ja pane koukku myllyn kiwen silmään ja istu itse koukun päälle, ettei se kirpoa siitä irti!" toimitti taas äiti pojalleen. Samassa hän heilutteli koukkua ja paiskasi sen sitten myllyn owen reikää kohden, mutta woi! ei koukku lentänytkään määräpaikkaansa asti, waan putosi—koskeen. Pian weti äiti köytensä ja koukkunsa takaisin ja uudella innolla, uudella onnella paiskasi hän sen taas owea kohden ja—kiitos Jumalan! koukku lensi owen reiästä myllyn sisälle ja pieni Kalle sai sen heti kiinni, wei koukun kiwen silmään ja istui itse päälle, niinkuin oli neuwottu.
"Mitä nyt aiot tehdä?" kysyi ukko hätäisesti.
"Pelastaa lapseni".
"Mitenkä?"
"Te rannalla olijat kaikin lujasti pidätte maalla olewasta köyden päästä kiinni. Minä wedän köyttä myöten itseni myllyyn, sidon köydenpään pojan ympärille ja te wedätte sitten hänet maalle".
"Mitenkäs itse sieltä pois pääset?"
"Mitäpä siitä, jos sinne jäisinkin, kun poika wain tulee pelastetuksi. Olen kuitenkin kokenut warata sitäkin asiaa, sillä wyölleni olen käärinyt toisen hienomman rihman, jonka aion sitoa pojassa olewaan köydenpäähän kiinni. Sitten kun poika on maalla päästetty köydestä irti, solmiatte te tuon paksun köyden tähän hienoon rihmaan taas kiinni, jolla minä lapan paksumman köyden takaisin myllyyn, sidon sen pään ympärilleni ja, jos on aikaa, wedätte sitten minutkin maalle", selitti tuo urhokas ja rakastawa äiti.
"Älä Jumalan tähden uskalla itseäsi niin waaralliseen retkeen, henkesi joutuu waaraan", sanoi ukko.—"Te hukutte!" huusiwat mummo, piiat ja lapset yhteen ääneen.
"Lapseni, woi minun lapseni!" huusi äiti tuskissansa. "Ottakaa köyteen kiinni!"
"Suwanto näyttää pettäwän, älä lähde, heitetään pojan pelastus Jumalan haltuun!" pyyteli wanhus.
"Lapseni!" huudahti sydämen kiwusta wapisewa äiti, ja heti kun toiset ottiwat köyden päästä kiinni, antoi hän waate päällä itsensä kuohuwan kosken waltaan ja alkoi köyttä myöten wetää itseänsä myllyn owea kohden. Hän pääsi onnellisesti myllyn sisälle ja waikka oli niin tärkki ja kallis hetki, kaappasi hän pelosta wapisewan poikansa syliinsä, painoi hätäisen suutelon hänen kaswoilleen, ja tuo suutelo oli kaikkein suurimman, jaloimman ja puhtaimman maailmallisen rakastajan, sillä se oli—äidin suutelo.
Samassa kun hän poikaansa syleili ja suuteli, oli hän jo päästänyt kiwikoukun irti köyden päästä ja sitonut sen poikansa ympärille. Nyt hän wei häntä jo owen reiälle ja komensi: "wetäkää!" Samassa heitti hän poikansa kuohuwaan koskeen, ja maalla olijat alkoiwat wetää häntä kiiruusti maalle.
Mutta samassa sortuikin suwanteen jää yliwoiman alle. Nyt ei seisonut enää suwanteen niskassa olewa jääpato, sillä se oli saanut nyt loistawan woiton tuosta uppiniskaisesta ja itsepintaisesta wastustajastaan—suwanteesta, joka nyt hurjaa wauhtia pakeni pois hirmuisen walloittajansa edestä, ja yhtä hirmuista wauhtia lähti jääpatokin sitä takaa ajamaan.—Wielä seisoi kuitenkin mylly ja wielä seisoi myllyn owella ihmisolento, mutta toisenlainen ja toisenlaisilla tunteilla kuin hän, jonka siinä wiimeksi näimme. Edellinen oli lapsi, joka kuolon pelosta wapisewana toiwoi pelastusta; jälkimäinen oli äiti, joka ilosta sykkiwin sydämin katseli poikansa pelastusta, ja kas nyt! nyt lapsi oli maalla.—Hän ei joutanut katsomaan eikä ajattelemaan omaa waaraansa, joka nopeasti läheni häntä; sillä olihan nyt pelastettu hänen lapsensa, jota hän oli tuon rakastawan sydämensä alla kantanut, jonka eduksi hän oli niin monta unetonta yötä walwonut; ja tuo pelastus oli tapahtunut hänen kauttansa, siinä kylläksi. Tuo tieto, tuo tunne se hänen sydäntensä teki niin iloiseksi ja rauhalliseksi niinkin waaran=alaisessa paikassa, jossa hän nyt oli, mutta tuon rauhan, tuon ilon woipi käsittää waarankin hetkenä ainoastaan—äidin sydän.
"Kiitos Jumalan! Lapseni on pelastettu!" huusi äiti kosken kuohujen läpi, kun näki että poika saatiin maalle.
Jäät jo tulla huikasiwat aika kyytiä koskea alas ja usein ne jo nyrmiwät myllyä, mutta wankin jääpato ei ollut wielä ehtinyt myllylle asti. Juuri nyt weti äiti hienommalla nuoralla paksumpaa köyttä myllyyn, sitoakseen itsensä siihen, jolla hänet olisi sitten wedetty maalle; mutta kun hän oli juuri alkanut tuon työnsä, ehti pää=jääpato myllyn kohdalle. Yhdellä nyhjäyksellä paiskasi se myllyn pois paikoiltaan ja äidin täytyi heittää köydestä irti, sillä mahdotonta oli hänen ponnistella luonnon woimia wastaan. Niin oli häneltä mennyt wiimeinen pelastuksen toiwo.
Osa jääpadosta oli pysähtynyt myllyä ylempänä olewan niemekkeen ja myllyä warten jäiden suojaksi tehdyn kirmun päälle, jonkatähden sen suojaan oli syntynyt jonkunlainen koste eli tyyni kohta; siksi ei mylly suoraa päätä lähtenyt koskea alas huilaamaan. Toimellinen waimo ei kadottanut hetkeksikään järkeänsä, waikka hänen silmäinsä edessä oli kuolema; neron loiste oli kaikissa hänen toimissaan wiimeiseen asti— hän murti sukkelasti myllyn wesikaton ja nousi tekemästään aukosta myllyn harjalle.
Ei yksikään kuoleman=alainen woi kuwailla sitä hämmästystä, tuskaa ja hätää, mikä rannalla olijoilla oli Maijun tähden. "Woi, woi! Äiti, äiti, rakas äiti!" huusiwat, woiwottiwat ja itkiwät lapset katkeamatta.—
"Herra Jesus!—woi Maiju raukkaa!" waikeroitsiwat wanhukset ja wäänteliwät käsiänsä epätoiwoissaan. "Rakas emäntä, woi, meidän hywää emäntää!" huusiwat piiat lakkaamatta itkunsa seasta; ainoa lewollinen henkilö läsnä olewista oli—Maiju, joka wielä myllyn harjallakin ollessaan kohotetuin käsin kiitteli kaikuwalla äänellä Jumalaa lapsensa pelastuksesta ja koki rannalla olewille hätääntyneille sydämille jaella lohdutuksen sanoja. Hänen omallatunnollansa ei ollut mitään painoa, sillä hän oli sowinnossa sekä Jumalan että ihmisten kanssa, ja hän tunsi sydämessään, että hän oli kokenut täyttää parhaan wointinsa mukaan elämänsä kalliita welwollisuuksia äitinä ja kansalaisena, ja tuon wiimeisen työn, jonka hän teki lapsensa hywäksi, tunsi hän sydämessään kalleimmaksi ja pyhimmäksi welwollisuutensa täyttämiseksi koko elämässään, sillä hän oli pelastanut lapsensa omalla—hengellänsä! Saattaako mitään jalompaa maailmassa ollakaan? Mutta tuota jaloutta ei kykene kaikki äiditkään osoittamaan, sillä siihen tarwitaan todellinen—äidin rakkaus.——
Kylän miehet halko=metsässä huomasiwat, että lumi suli äkkiä ja että wettä ilmestyi mahdottoman paljon maille. Tuon hawaintonsa johdosta rupesiwat he aawistamaan, että kylässä on paha hätä tulwan tähden. He tiesiwät, että kylässä ei ollut monta miestä kotona, kun melkein kaikki oliwat metsässä; sentähden kiirehtiwät he nyt koteihinsa, katsomaan miten siellä asiat owat.
Tuota kotiin lähtöä oli Koskelan Jaakko kaikkein innokkain esittelemään, sillä hän oli wiime yönä nähnyt niin kummallista unta, joka teki hänet kowin lewottomaksi ja rauhattomaksi.
Hän ei ollut ylimalkaan mikään unien uskoja; mutta kummallinen waiwa ja pelko nyt ahdisti häntä, niin ettei hän saanut rauhaa missään. Senpätähden Jaakko hartaasti esitteli muille miehille, että lähdettäisiin kylään heti katsomaan miten tiellä asiat owat.
Jaakon tullessa kotiin oli juuri se hetki, jolloin jäitten woiman kautta paikoiltaan pois surwaistu mylly oli tuokioksi pysähtynyt niemen ja myllyn kirmun päälle jääneiden jäiden tekemään kosteeseen. Heti kun hän tuli kosken rannalle, näki hän kauhistuksella mitenkä asiat oliwat. Hän näki rannalla olewan talonwäkensä kauheassa hädässä ja tuskassa. Hän näki oman rakkaan waimonsa istuwan myllyn harjalla, kuohuwassa koskessa, ja joka hetki saattoi tuo puoliksi jo särkynyt mylly raueta. Kauhea tuska ja hätä walloitti Jaakon, kun hän kaiken tuon käsitti. "Maiju, Maiju! Woi minun rakas Maijuni, miten olet tuonne joutunut? Miten woin sinut pelastaa?" Wene! Sitä ei ollut täällä ikänä ollut; kosken rannalla oli se tarpeeton; puolta wirstaa likempänä ei semmoista ollut. Lautta! turha sekin, ei semmoista ennättänyt laittaa, sillä wiimeiset osat jääpadosta näyttiwät tuossa paikassa tulewan alas. "Woi, woi rakas waimoni!" hätäili tuskissansa Jaakko.
"Kiitos Jumalan! että wielä sinut näin, että wielä saan sanoa sinulle wiimeiset jää=hywästini!—Kauan ei ole enää aikaa. Kiitos, Jaakko, kaikesta rakkaudesta ja hywyydestäsi, jota alati olet minulle osoittanut. Walwo lastemme kaswatusta ja kaswata heitä Jumalan pelwossa!—Kiitos isännälle ja mummolle, jotka olette olleet minulle toinen isä ja äiti ja aina minua rakkaudella kohdelleet. Kiitos kaikille! sillä kaikki owat olleet minulle niin hywiä.—Älkää itkekö, lapset, niin paljon! Totelkaa isäänne, waaria ja mummoa ja tulkaa kaikki hywiksi ihmisiksi!—Hywästi, Jaakko! Hywästi kaikki… Jumala armahtakoon!"—Nyt tuli wiimeinen ja wäkewin jääpato, sysäsi niemen ja kirmun päällä olewat jäät pois edestään ja töytäsi myllyn liikkeelle, joka nyt hajosi altapäin, niin ettei jäänyt kehilleen enää muuta kuin pääty kattoineen, jonka päällä äiti istui, ja niin meni tuo jalo rakastaja jäiden seassa hirmuista wauhtia pienen ja kehnon turwansa päällä kuohuwaa koskea alas!——"Hywästi Jaakko!" kuultiin hänen wielä kerran huutawan kosken kowan pauhun seasta. Pian oli tuo huono alus särkynyt kosken ja jäiden kowissa hyrskyissä, niin ettei siinä enää näkynyt muuta kuin muutamia puun sirpaleita, jotka siellä täällä paikkaroihtiwat jäiden seassa, ja sinne katosi—hellä äitikin—Maiju— Mökin Maiju!
En huoli ruwetakaan kuwaamaan sitä tuskaa ja kauhua, jonka tuo näkö waikutti rannalla olijoihin, sillä siihen olen liian heikko. Jaakko oli epätoiwossaan wiimeiseltä ruwennut repimään wanhan, lähellä olewan saunan seiniä, ikäänkuin tehdäksensä lauttaa, jolla hän pelastaisi rakkaimpansa, mitä hänellä maailmassa oli; mutta kun hän näki tuon suuren murhenäytelmän wiimeisen kohtauksen—pyörtyi hän.—Muut rannalla olijat eiwät kyenneet mitään tekemään eiwätkä toimimaan—ei, mutta se lause ei tullut nyt oikein, sillä olipa heilläkin semmoista tehtäwää, jota he kykeniwät kyllä tekemään,—itkeä, tyrskyä, walittaa, woiwottaa, käsiänsä wäännellä, se heidän työnsä oli nyt, mutta ei yhtään sanaa yksikään heistä kyennyt puhumaan toisillensa, niin särkyneet oliwat heidän sydämensä.
Kauan eiwät he saaneet tuollakaan tawalla tyhjentää ahdistettua sydäntänsä, sillä Jaakon tila rupesi heitä huolestuttamaan. Jaakon äiti wiittasi mykkänä, silmät täynnä kyyneleitä, niin paljon kadottanutta onnetonta poikaansa kohden, ja kaikki läsnä olijat ymmärsiwät hywin tuon sydämen sanattoman kehoituksen. He kerääntyiwät kaikin tuon wähän aikaa, mutta paljon kärsineen lesken ympärille ja kantoiwat hänet herwotonna kamariinsa ja laskiwat wuoteelle. Pitkällisten ja monien kokeiden kautta saatiin Jaakko jälleen tointumaan, mutta toinnuttuaan tuntui hän olewan—sekawamielinen; sydän oli liian äkkiä saanut liian raskaan kuorman.
Jaakko waipui nyt pitkälliseen tautiwuoteeseen ja hän houraili myötäänsä. Mutta tarkalla hoidolla rupesi hän wiimein wähitellen toipumaan, ja sitä myöten kun hänen ruumiillinen terweytensä parani, wahwistui hänen ymmärryksensäkin, jonka puolesta hän ajan=oloon tuli entisellensä.
Paljon surua tuotti Koskelan nuoren emännän tapaturmainen kuolema koko kylään, sillä hän oli ollut rakas kaikille, niin köyhille kuin rikkaillekin. Paljoa suurempi oli suru Koskelan talossa, jossa niinkin monta wuotta oli jo nautittu tuon lempeän sydämen hedelmiä. Hän oli ollut heille kaikki kaikessa: lohdutus surussa, ilo itkussa, apu hädässä, kunnia häpeässä, tosi walheessa, hupi ikäwässä, wirwoitus wäsyssä, lääke sairastaessa, lämmin wilussa, näkö pimeässä, rakkaus wihassa, sowinto riidassa, anteeksi=antamus rikoksissa, tie eksyksissä, kärsimys wääryydessä, hywän suopuus wainossa, malttawuus kiukussa.
Maijun ruumista ei yritettykään hakea, sillä mahdoton olisi sitä ollut löytää suunnattoman paljon weden tähden. Kun wesi wäheni ja lämpeni, nousiwat Maijun maalliset jäännökset weden päälle kosken alla olewassa suwanteessa, josta ne heti korjattiin. Hautauspäiwä oli määrätty erääksi sunnuntaiksi ja melkein kaikki seurakuntalaiset kokoontuiwat silloin kirkolle, saattamaan heille kaikille niin rakasta wainajaa wiimeiseen lepoon. Wanha pastori wihki haudan ja lopuksi hän piti pienen puheen, juuri niinkuin Jaakkoa ja Maijua wihkiessäänkin oli tehnyt. Hän puhui murheelliselle kuulija=joukolle, kuinka hänen mieltänsä painoi kummallinen tunne kymmenen wuotta takaperin tuolla Koskelan häissä ja että liiankin pian, liiankin täydellisesti nyt owat toteutuneet silloin lausumansa sanat. "Jumala on nyt ottanut pois sen, jota me kaikin rakastimme," sanoi hän, "ja tuo tuntuu meistä kowalta ja katkeralta. Mutta niin on Jumalan tahto, sillä jota hän rakastaa, sen hän useinkin äkkiä ottaa meiltä pois, ja wainajamme rakasti Jumalaa ja Jumala rakasti häntä. Jumala oli rakkaalle wainajallemme antanut niin paljon hywiä awuja, ettei hän katsonut tarpeelliseksi antaa hänen pitemmältä wiipyä meidän seurassamme. Hän ennätti lyhyen elämänsä ajalla, opilla ja elämällänsä, tehdä paljon enemmän hywää ihmiskunnalle, kuin moni muu, joka on kauankin elänyt. Hän oli kylämme kunnia, kotinsa kaunistus ja perheenä ilo, eikö kaikissa noissa ole kylläksi kuolewaiselle? Wieläkö waatisimme häneltä enemmän elämän hedelmiä? Tuleeko meidän kowin surra noin mainehikkaan elämän katkeamista? Woi! me suremme, kaipaamme kowin häntä, mutta wahwa lohdutuksemme murheessamme on kuitenkin se, että tiedämme hänen wielä eläwän—eläwän ijankaikkista elämää walittuin joukossa. Puhdas, jalo oli hänen elämänsä, mutta jaloin oli toki hänen kuolemansa, sillä silloin kirkastui hänessä työssä ja totuudessa todellinen—äidin rakkaus.—Rauha hänen tomullensa!"