II.
On kulunut joku wuorokausi. Erään kaupungin laidalla olewan pienen talon pienessä kamarissa hourailee sairas. Nuori poika on hän. Usein hapuilee hän käsillänsä ympärillensä ja sanoo: "wihollinen on maassa, nouskaa, pojat, häntä miehissä wastustamaan! Ei yksikään teistä saa olla pelkuri, sillä tytöt jo ennakolta häwäisewät meitä.—Se saakelin tyttö! hän särki sydämeni loukkaawilla sanoillaan, mutta wielä enemmän säihkywillä silmillään ja—ja—woi kuinka hän oli kaunis ja isänmaallista tulta täynnä!"
Niin houraili sairas, mutta yötä päiwää walwoi hänen wuoteensa wieressä eräs hento nainen, josta sairas ei mitään tiennyt. Kahdesti päiwässä käwi lääkäri sairasta katsomassa, tutkimassa hänen tilaansa ja määräämässä mitä milloinkin oli tehtäwä. Nuori nainen kuunteli huolella lääkärin määräyksiä, ja noudatti niitä tarkoin. Kun lääkäri oli poissa, otti nainen waarin sairaan pienimmästäkin liikahduksesta ja äännähdyksestä. Siinä oli hän heti jäähdyttämässä hänen polttawaa otsaansa, kouhottamassa ja wilpastuttamassa hänen tulistuneita pään=alusiaan, antamassa rohtoja ja suunkastetta, ja sitä hän teki uupumatta, wäsymättä.
"Kuinkahan luulette käywän, herra tohtori?" kysyi nainen eräänä kertana kun lääkäri tutki sairaan tilaa.
"Joll'ei kuume anna kohta perään, niin on hän mennyt mies", sanoi lääkäri päätään pudistaen.
Nainen huokasi raskaasti.
Jonkun päiwän takaa sanoi lääkäri, tutkiessaan sairaan tilaa: "aiwokuume on tauonnut, minä toiwon."
Nainen huokasi nytkin, mutta hän hypähdytti tietämättään jalkojaan, sillä se oli toiwon huokaus.
Lääkärin määräyksestä lisättiin nyt waloa huoneeseen, joka tähän saakka oli ollut melkein pimeä.
Toisena päiwänä sen jälkeen raotti sairas silmiään. Tuo nuori nainen oli kurotuksissa sairaan ylitse, sillä hän oli häntä tarkastamassa. Sairaan hajanainen katse kohtasi naisen kaswot ja riutuneella äänellä sanoi hän: "woi! missä minä olen?"
"Sinä olet hywässä turwassa, ole huoletta! Lääkäri on sinut käskenyt olemaan rauhassa", sanoi nainen, ja sairas raukesi taas horroksiin.
Seuraawana päiwänä awasi taas sairas silmänsä ja katsoi hoitajatartansa.
"Woi Jumala! Sinäkö se olet?" huudahti hän.
"Minähän se olen. Lupaahan nyt olla rauhassa ja hiljaa, niin minä kerron sinulle enemmän kun paranet; sinä olet wielä kowin heikko", sanoi nainen.
Sairas totteli.
Seuraawana päiwänä julisti lääkäri waaran olewan ohitse ja hänen apunsa tarpeettoman, semminkin kun sairaalla on niin hywä hoitaja, niinkuin hänen sanansa oliwat.
Sairas tuli aina terweemmäksi ja hän woi ruweta hoitajansa kanssa keskustelemaan.
Lukija jo huomannee, etteiwät sairas ja hänen hoitajansa olleet ketään muita kuin nuo silloiset riita=towerit tuolla torilla.
Hoitaja tiesi jo tarkoin, ken hänen riitakumppaninsa ja hoidettawansa oli. Hän tarwitsi ne tiedot sen wuoksi, että woi antaa tiedot hänen kotiinsa, mitenkä markkinamiehen oli markkinoilla käynyt. Nyt noita tietoja hankkiessaan oli hän saanut selwille, että hoidettawansa oli ylipuolesta, maakunnan wahwimman, Repola nimisen talon Heikki niminen, ainoa poika. Kirjallisesti antoi sairaan hoitaja Repolaan tiedon, että Heikki oli saanut markkinoilla wähäisen wamman, että hän on lääkärin hoidettawana ja paranee pian niin että woi terweenä tulla kotiinsa; omaan kotiinsa oli hän myös antanut tiedot, minkä tähden hän niin kauan wiipyy; molemmat nuo tiedot oliwat tarpeellisia, sillä muutoin olisi heidän tähtensä kodeissa tultu lewottomiksi.
Niin. Hoitajattarella oli tieto, ken hänen hoidettawansa oli, mutta
Repolan Heikillä ei ollut wähintäkään tietoa, ken hänen hoitajansa oli.
Sairas oli walweella, waikka wielä heikkona. Hän katseli salaa tuota punaposkista ja kaikin puolin kaunista ja miellyttäwää silloista wäittelykumppaniaan ja nykyistä suurinta hywäntekijäänsä, kun hän, tietämättään että häntä tarkastellaan, toimi heidän nykyisen, yhteisen pienen toimeentulonsa hyödyksi.
"Kuinka sinä olet joutunut tänne minua hoitamaan? Puhu! Minä en ole enää kowin heikko", sanoi sairas.
"Muistatko, minkä turman sait tuolla torilla?"
"Muistan. Luulen tämän taudin saaneeni sen hurjan ratsastajan hewosen kawioista?"
"Aiwan niin. Entäs mitä sitten seurasi?"
"En, sitä en muista wähääkään."
"No, minä kerron sen sinulle. Sinä pyörryit, mutta kaikki luulimme sinun kuolleen. Useimmat lähtiwät hurjaa ratsastajaa kiinni ottamaan, mutta turhaan, sillä hän lensi kuin nuoli. Toinen osa ihmisistä juoksi kauhistuneena pois ja pian olin minä yksin sinun tykönäsi. Minä kyyristyin sinua katsomaan ja huomasin weren wirtanaan wuotawan otsastasi. Heti siwalsin minä huiwin päästäni ja sidoin sillä haawan niin lujaan, ettei se enää juossut. Sitten pyysin jonkun paikalle tulleen henkilön katsomaan ettei sinulle tulisi mitään wahinkoa, ja niin lähdin minä hakemaan huonetta, johon toimittaisin sinut. Semmoisen löysinkin täältä laitakaupungista, sillä komeoita huoneita ei minulla ollut waraa wuokrata. Tänne kannoimme sinut armeliasten ihmisten awulla. Täällä olen sinua hoitanut koko sairautesi ajan, yötä ja päiwää; lääkärin apua olen myös hankkinut. Sinun ja omaan kotiini olen antanut tiedot, ett'eiwät he pelkäisi; sinun kotiisi wähän keweämmät, omaani todelliset. Siinä kaikki mitä tarwitset tietää", kertoi neito.
"Sinä olet paljon nähnyt minusta waiwaa", sanoi poika liikutettuna.
"Se oli minun welwollisuuteni."
"Ethän edes tuntenutkaan minua!"
"Mutta kuitenkin olit sinä suuressa awun tarpeessa."
"Ja olimmehan juuri riidelleet."
"Emmehän toki hengen, jos kohtakin isänmaallisissa asioissa."
"Ken, herran tähden, sinä sitten olet, joka niin paljon olet pakotta waiwaa päällesi ottanut?"
"Olen sotamiehen tyttö."
"Ja mistä?"
"Siikajoelta."
"Nimesi!?"
"Isäni nimi on Kuula."
"Entä oma nimesi?"
"Liisa on minun nimeni", sanoi tyttö ja huokasi raskaasti.
"Joko olet wanha?"
"En wanha, enkä nuorikaan."
"Kuinka sitten?"
"Kahdeksantoista."
"Wieläkö isäsi elää?"
"Wielä, hän on parast'aikaa sotapalweluksessa."
"No, miten woit saada tohtorin liikkeelle ja miten olet woinut hankkia rohtoja ja muita tarpeita tällä ajalla?"
"Minulla oli siksi waroja."
"Woi, woi Liisa! Paljon olet sinä uhrannut tietämättömän asian eduksi, tuntemattoman miehen hywäksi!" sanoi Heikki ja katsoi kummastuksin kaunista, jaloa tyttöä.
Liisa loi katseensa alas.
"Minä olen aina noudattanut sitä ajatustapaa, jonka isäni on opettanut, että minun töissäni olisi enemmän kuin sanoissani", sanoi hän sitten ujosti.
"Woi! älä puhu enää niin, Liisa. Sinulla on jalo sydän, sen tunnen nyt.
Nyt ymmärrän mitä tuolla pienellä kiistallasi tarkoitit silloin tuolla
torilla, ja saatpa nähdä, että minä otan neuwostasi waarin", sanoi
Heikki.
"Jumala suokoon niin käywän!" sanoi Liisa hiljaa.
Niin keskusteliwat nuo niin kummallisesti yhteen sattuneet nuoret ja tulipa heille tuossa keskustelussa monta ennen tuntematonta asiaa ilmi.
Heikki parani terweeksi; hän maksoi Liisalle kaikki mitä hän oli kuluttanut, mutta waiwoistaan ei Liisa ottanut mitään, waikka kuinkakin toinen olisi tarjonnut.
Heidän olisi pitänyt nyt erota, mutta ero oli kummallekin raskas, ja pitkä äänettömyys seurasi tuota waikeata tilaa. Wihdoin otti Heikki Liisaa kädestä kiinni ja sanoi: "paljon olet uhrannut minun tähteni, mutta wielä paljon enemmän waadin sinulta, waadin itseäsi kokonaan omakseni."
Tyttö ei ottanut kättään pois; hän kallisti päänsä Heikin rinnalle ja kuiskasi: "kuinka se on mahdollista niin äweriään talon pojalle ja sotamiehen tyttärelle?"
"Kahta yksineuwoista ei erota mikään, ja eihän sotamies ole mikään kunniaton ihminen. Mitään esteitä en pelkää, kun wain saan sinun suostumuksesi"——he kallistuiwat toisiansa kohden ja sulkiwat toisensa syliinsä.
"Hywästi, Liisa! Pian käyn minä sinua terwehtimässä", sanoi Heikki wiimein, irtauttaen itsensä yhteisestä syleilystä.
"Hywästi, Heikki", kuiskasi Liisa, ja niin he erkaniwat.