IV.
Wuosiluku on muuttunut. Talwi on wähän yli puoliwälin. Wenäläiset owat jo rynnänneet wihollisina maahan; huhut owat siis toteutuneet. Kaksipäinen Wenäjän kotka oli iskenyt kyntensä Suomen jalopeuraan.
Suomalaiset owat aina olleet lailliselle hallitsijallensa uskollista kansaa, wereen ja henkeen asti uskollista. Suomi oli Ruotsin kanssa ollut yhteydessä seitsemän wuosisataa. Sillä ajalla oli Suomi saanut kristinuskon ja lakinsa, ja muutoinkin oli se kohonnut inhimillisessä siwistyksessä. Uskollisesti ja urhoollisesti seisoiwatkin suomalaiset ruotsalaisten rinnalla kaikissa heidän taisteluissaan ympäri Eurooppaa, kastellen tuoreimmalla werellänsä wieraita maita, ansaiten siten kalleimmalla maksulla kunniaa emämaalle, usein silloinkin, kun oma maa kärsi kowaa wihollisen sortoa ja häwitystä. Kansan suussa kulkewat tarut, jotka jokainen lapsikin tunsi, wenäläisten tekemistä tuho= ja hirmutöistä, semminkin isonwihan aikana, oliwat päällepäätteeksi sytyttäneet rakkautta Ruotsia, wihaa ja inhoa wenäläisiä kohtaan. Kun kaiken tämän otamme lukuun, oliko kumma, että koko Suomi katseli kauhulla wenäläisen maahan ryntäystä ja että kansassakin wallitsi kiihkeä taistelun himo?
Me olemme nähneet kansassa olewan tuota sotaista intoa, ennenkuin sota oli alkanutkaan, ja nyt kun se oli alkanut, eneni into isommaksi.
Sen innon elähyttämänä lähti Heikkikin pois Oulusta, aikoen niin mennä säännölliseen taisteluun isänmaan edestä. Ensinnä toki meni hän Kuulan torppaan, ainoain ystäwiensä kanssa tuumittelemaan retkestänsä ja hywästit heille sanomaan.
Heikki oli niin innoissaan, että päätti lähteä etelä=Suomeen, päästäksensä jo ensimäisissä kahakoissa taistelemaan. Hupaisen yön oltuansa rakastettunsa ja tulewan anoppinsa seurassa, jolloin ei joudettu nukkumaan, lähti Heikki jo seuraawana aamuna aikaisin tallustelemaan etelää kohden, monenkertaisten sydämellisten ja kyyneleillä kastettujen onnentoiwotusten seuraamana.
"Muista, rakkaani, ettet petä koskaan weljiäsi etkä isänmaatasi! Petturi ansaitsee ja kantaa ikuisen häpeän", sanoi Liisa Heikille itkunsa seasta wiimeiseksi sanakseen.
"Jumala olkoon koko Suomen sotajoukon ja sinun turwanasi!" huusi Liisan äiti wielä Heikin jälkeenkin, wapisewalla äänellänsä.
Heikki ei jaksanut puhua mitään; hän lähti, käsiä puristettuansa, äänettömänä astuskelemaan, mutta kuumat kyyneleet waluiwat pitkin hänenkin miehekkäitä kaswojansa.
Samalla wiikolla ehti Heikki Hämeenlinnaan ja pääsi mukanaan olewan suosituskirjeen awulla majuri Hertzen'in johtamaan Uudenmaan jääkärikomppaniaan.
Kun Heikki tuli Hämeenlinnaan, oli Klingspor jo silloin Suomen sotawäen ylimäisenä päällikkönä. Jokainen suomalainen tietää, kuinka arka, pelkuri ja kunnoton sotapäällikkö hän oli. Urhea wäki paloi tappelun halusta ja hammasta purren totteliwat he ylipäällikön antamia peräymis=käskyjä. Niin alotettiin tuo kuuluisa pakoretki, jonka wertoja tuskin historia tietää. Siellä täällä tehtiin wain sen werran wastarintaa, että Klingsporin lihawat lihawadit ja wäestön muonawarat saatiin pelastetuiksi, siinä kaikki. Missä wain Suomen wäki sai kääntyä päin, siinä osoittiwat he, ett'eiwät he ole paon häpeätahraan wikapäät.—Niin kiireistä oli tuo pako, että kun meikäläiset lähtiwät Hämeenlinnasta Maaliskuun alkupuolella, oliwat he Siikajoella jo Huhtikuun kahdeksantenatoista päiwänä!——
Nyt oli Heikkikin taas likellä rakkainta ystäwäänsä, morsiantansa, mutta minkälaisella sydämellä ja tunteilla? Paon saastainen häpeä painoi raskaasti hänen sydäntänsä.
Suomalaiset oliwat asettuneet pohjoispuolelle Siikajokea, kirkon=kylään; he tarwitsiwat lewähtää kiireisen marssin ja tiheäin wihollisen torjumisien wuoksi, sillä wiholliset kihisiwät aiwan suomalaisien kantapäillä.
Kun suomalaiset oliwat asettuneet kortteereihinsa, astui Heikki päällikkönsä eteen ja pyysi parin tunnin lomaa.
"Sotamiehelle ei woi antaa lomaa silloin kun wihollinen on aiwan kintereillä", sanoi päällikkö jyrkästi.
"Parin tunnin kuluttua olisin minä paikallani, olisin käynyt wain omaisiani terwehtimässä", lisäsi Heikki ujosti.
"Meidän muidenkin on täytynyt jättää omaisemme, eikä ole auttanut pyrkiä heitä lellittelemään", sanoi urhea päällikkö kolkosti.
Wedet kierahtiwat silloin urhoollisen soturin silmiin.
"Minulla on tässä likellä enemmän kuin omaisia. Minulla on morsian, jonka kanssa teimme ikuiset liitot juuri kun lähdin sotariweihin. Hänelle olisin wain käynyt sanomassa hywästit, sillä minä en aio paeta tämän etemmäksi. Paon häpeätahra on koko Suomen armeijan niskoilla. Koko Suomi katsoo meitä ylön ja naisetkin pilkaten kauhistuwat kunnottomuuttamme. Morsiameni on kerran jo warannut minua pelkurimaisuudesta, mutta minä woin ennen kuolla kuin kantaa tätä muiden pakottamaa pelkurin häpeää. Tottahan wihollinen on niin armollinen, että pelastaa minut kuolemalla tästä häpeän tuskasta, ja silloin on morsiameni kunnioittawa minua koko ikänsä pelkäämättömänä soturina. Antakaa anteeksi, herra majuri! mutta niin olen päättänyt, minä ja moni muu", puhui Heikki sortuneella äänellä.
Nyt oli wuoro majuri Hertzen'in silmiin kyyneleitä nousta.
"Urhoollinen Repo! (Se oli Heikin huutonimi). Sanotko niin? Se on ääni, joka minunkin sydämessäni on kauan hämäränä soinut, mutta nyt se selkeni ja kirkastui. Pako on häpeällinen työ, se on tosi. Jo aikoja olen hawainnut sinut urhoolliseksi mieheksi ja muutoin en olisikaan korottanut sinua aliupseeriksi, mutta en toki olisi sinussa luullut tuommoista teräkseltä kalskahtawaa tulta löytywän. Mene Jumalan nimeen morsiamesi luo, mutta muista parin tunnin päästä olla paikallasi", sanoi majuri liikutettuna.
Heikki kiitti, kumarsi ja lähti.