VIII.
Aikaa on kulunut. Taistelut owat taistellut, woitot owat woitetut, ilot iloittu, tappiot owat tapatut, surut surtu. Sodan werinen liekki on tauonnut ja Wenäjän kaksipäinen kotka on katkaissut seitsensatasen siteen ja korjannut Suomen mahtawien siipeinsä suojaan. Semmoinen oli sodan lopputili. Suomen soturien syy se ei kuitenkaan ollut, että niin käwi, sillä he taisteliwat monilukuisempaa wihollista wastaan, niinkuin karhut, joilta pojat owat pois otetut. Syy oli marsalkan, Klingsporin, joka ei kyennyt urhean Suomen wäen mainehikkaita woittoja hywäksensä käyttämään, eikä sitä johdattamaan. Toinen iso syyllinen oli silloinen Ruotsin kuningas, Kustaa IW Adolf, joka omia mielettömiä oikkujaan seuraten ei kuunnellut wiisaampien neuwoja eikä laittanut wähäiselle Suomen wäelle tehoisaa apua, waan heitti heidät ja maan oman onnensa nojaan. Näyttipä siltä kuin suomalaiset olisiwat hukkaan taistelunsa taistelleet, turhaan werensä wuodattaneet, mutta eipä niinkään. Wenäjän silloinen lempeä ja jaloluontoinen keisari, Aleksanteri I, rupesi enemmän kuin kukaan muu edellinen hallitsija kunnioittamaan Suomen kansaa. Minkä wuoksi? Senkötähden että hän oli walloittanut heiltä maan? Ei sentähden, waan sen wuoksi, kun tuo kourallinen wäkeä teki hänen mahtawille laumoillensa niin urheaa wastarintaa, että hänellä oli työ, tuska niitä saaha lannistumaan. Senpä wuoksi hän sanoikin: "Suomen kansa on korotettawa kansain joukkoon". Senpä wuoksi hän soikin Suomelle erikoisen waltiollisen aseman, wieläpä hän lisäsikin niitä etuja ja oikeuksia, jotka Suomella Ruotsin yhteydessä ollessaan oli.
Heikkikin on palannut taisteluista takaisin. Kunniamerkkeinään toi hän kiwäärin kuulan reidessään ja ison arwen poskessaan, jotka osoittiwat, ettei hän suinkaan ollut huonoimpia waltiollista asemaamme laatimaan.
Heikki toimii nyt toisilla aloilla, taloudellisilla nimittäin, sillä heti sodasta palattuansa osti hän rappiotilassa olewan tilan, jota hän rupesi työllä ja toimella woimaan panemaan—Liisan kanssa tietysti, sillä hän oli Heikin sodassa ollessa täydellisesti parantunut, ja kun Heikki palasi sodasta, haki hän heti Liisansa ja otti hänet omaksensa. Yhdessä he sitten hyöriwät elämänsä eduksi ja eipä wiipynyt kymmentäkään wuotta, ennenkuin heidän rappio=tilansa oli hywässä, elättäwässä kunnossa ja ennenkuin heillä oli useampia kauniita—— perillisiä. Liisa piti kiwäärin kuulaa Heikin reidessä ja arpia poskessa suurimpana kunnianaan ja usein hän sanoi: "minun Heikkini ei ole ollut, eikä ole kehno mies".
Kuula, Liisan isä, ei enää palannutkaan kotiin wainotantereelta. Hän kaatui Koljonwirran tappelussa, sillä hän kuului Sandels'in osakuntaan. Hän ei siis nähnyt wäwypoikaansa, jonka kanssa hänellä oli ollut yhteinen kallis työ. Mutta Liisan äiti oli heidän tykönänsä ja hän kiitteli, Heikin mielestä liiaksikin, Jumalaa siitä että oli saanut niin kelpo wäwyn.
Repola? Niin, niin Repola!—Suku=ylpeys oli siellä pysynyt täydessä woimassa perille asti. Kun Heikin isäkin näki, ettei "routa porasta kotiin tuonutkaan", otti hän ottopojan, jolle hän antoi kaiken omaisuutensa. "Saapa nyt Heikki nähdä, mitä se hänelle maksaa, kun olisi kerjäläisen taloon tuonut", oli Repolan ukko silloin sanonut. Kun tuo ottopoika oli saanut tawarat haltuunsa, rupesi hän juoppoa, tuhlaria ja irstaista elämää wiettämään ja ennen pitkää oliwat Repolan suuret omaisuudet menneet kuin tuhka tuuleen. Heikin äiti kuoli harmista ja ukko joutui sokeana—ruodulle! Tuota lankeemuksensa wikaa ei ukko ottanut ollenkaan omaksi syyksensä, syytti wain onnettomuudestansa poikaansa Heikkiä, kun hän oli muka tottelematon ja saattoi hänelle tämmöisen onnettomuuden.
Heikki ei woinut hywällä omallatunnolla tiedossaan pitää isänsä kurjaa tilaa; hän lähti noutamaan isäänsä tykönsä asumaan ja saamaan parempaa hoitoa. Mutta olipa niin ja näin, jos ukko myöntyi ollenkaan Heikin tuumiin, niin sywästi oli hän paatunut omaa, wastaansa rikkomatonta lastansa kohtaan. Heikki sai kaikki lapsen rakkautensa liikkeelle panna, kaiken hellyytensä ilmi tuoda, kaikki kyyneleensä puristaa, ennenkun isä wastaanotti poikansa luonnollisesta lapsen rakkaudesta lähteneen jalon tarjouksen.
Nurpealla mielellä ja wähäpuheisena eleli sitten ukko poikansa kodissa. Miniälleen ei ukko leppynyt koskaan, sillä hän piti miniäänsä suurimpana syyllisenä köyhtymiseensä, kun hän muka oli wietellyt hänen poikansa. Waikka miniä koetti kaikella hellyydellä kohdella appiansa, ei se kuitenkaan mitään auttanut, ja kun Liisa yritti ukolle jotain puhua, sanoi tämä äreästi: "mitä sinä kerjäläinen puhut".
"Enpä ole niinkään kerjäläinen, koska woimme appeni kanssa yhdessä elää", sanoi Liisa semmoisissa tapauksissa ja meni nauraen pois.
Suku=ylpeys ei ollut wieläkään lannistunut!
Woi, woi! Monta tuskaa ja surua, monta katkeraa perheellistä riitaa, monta taloudellista mullistusta, monta ennenaikaista kuolemaa on tuo inhottawa suku=ylpeys maailmassa tuottanut ja harwat tuolle salakarille joutuneet siitä eheänä pääsewät. Lankeemuksen tuottaa se, mutta kenelle? Useimmin ylpeydelle itselle, harwemmin sille, jota kosto tarkoittaa, sillä Jumala aina auttaa oikeaa asiaa.
Kauan, kaikkien kunnioittamina ja hyödyllisinä yhteiskunnan jäseninä eliwät Heikki ja Liisa.