KIRJAILIJA.
(A. Kiwen kuolon johdosta kirjoitettu.)
Tunsin erään kirjailijan, jonka kanssa minulla oli onni tutustua. Hän oli kyllä saanut kaipaawalle hengellensä kehitystä, mutta onnetar ei ollut hänelle suonut mitään palkallista wirkaa, kukatiesi sentähden, että se tahtoi tehdä hänestä—kirjailijan. Hän totteli noita onnettaren oikkuja ja rupesi työhön, jolla hän aikoi puutosta kärsiwän henkensä suojan hengissä pitää!—Käwin hänen tykönänsä; talwi oli. Hän istui hataran jäätyneen akkunan edessä, pienen pöydän ääressä kirjoitellen, ja jotkut pienet torkkuset polwien päällä suojana, ett'eiwät raajansa kowin olisi kohmettuneet ja kangistuneet! Siinä asemassa wuoti hänen sielunsa riwi riwiltä paperille. Satuin myös käymään hänen tykönänsä kesälläkin useat kerrat; kerran siellä ollessani tuli sade; katto oli huoneessa niin huono, että wesi rupesi wirtanaan juoksemaan huoneesen ja niin kirjailijan pöydällekin; mutta hän näkyi kyllin jo tuntewan huoneen oikut, sillä ennenkuin wesi ennätti ruweta oikein juoksemaan, siwalsi hän raskaan teoksensa ja kaikki muut siihen kuuluwat paperit pois pöydältä ja pani ne erään wankan kaapin laatikkoon, joka wielä kaikeksi onneksi pidätti sadetta ja niin suojeli paperit kastumasta. Miks'ei hän hankkinut itsellensä parempaa huonetta? kysynette kai. Wastaus on mutkatoin: hän ei woinut. Semmoisessa tilassa ollessaan kirjoitti, kärsei ja toiwoi hän, sillä hän luuli ihmisten sydänten olewan myötäwaikutuksessa hänen oman sydämmensä tunteitten kanssa, joista hän nyt parast'aikaa wuodatti paperille että ihmiset siinä näkisiwät, selwemmästi kuin tähän anti, oman itsensä, oman sydämensä, ja sen oikut ja juonet; että ihmissydänten hyweet tulisiwat kirkkaammiksi, waloisemmiksi ja suuremmaksi hyödyksi ihmisille itsellensä.—Tuota kuwasi, tuota tarkoitti hän; tuon peilin lasia hän koki säilyttää kirkkaana, että kaikki siinä näkywät haamut näkyisiwät alkuperäisessä puhtaudessaan, koristelematoinna, liioittelematoinna ja myöskin tahraamatoinna. Jos tuohon suureen kuwa-kokoelmaan sattui tulemaan jotakin wäärennyksiä, koki kirjailija niitä huolellisesti poistaa niin paljon kuin suinkin woi. Tuommoista työtä teki hän huoneessansa; siinä hän kasti leipäpalaansa suolaan ja söi, tyydyttääkseen elimiensä waatimuksia; siinä, siinä huoneessa käärei hän itsensä huonoihin waateriepuihin ja heitti itsensä wanhaan sänkyynsä aina silloin kun hänen puutosta kärsiwä ruumiinsa ja wäsynyt henkensä tarwitsiwat lepoa!—Semmoinen oli hänen taistelonsa!
Wiimein sai hän ensimäisen teoksensa walmiiksi. Hän tarkasti sen läpi moneen kertaan, ja koetti woimiensa takaa poistaa, mitä siinä oli hänen mielestänsä wäärää. Sitten hän katsoi wielä kerran sen läwitse, ja nyt ei hän enää huomannut mikä siinä olisi wäärää ja poistettawaa; nyt se oli yhtäpitäwä hänen oman henkensä ja tunteittensa kanssa.
Kun elämäntarpeet oliwat kirjailijalla niin liki, ajatteli hän: "Jos minä tuolla jotakin saisin!" otti teoksensa mukaansa ja lähti kaupunkiin, jossa toimitettiin useampia sanomalehtiä. Hän meni erään toimittajan luo, jonka hän piti luotettawimpana, ja pyysi hänen olemaan hywän, tarkastamaan hänen teostansa ja antamaan sitten siitä suullisen arwostelun hänelle. Sanomalehden toimittaja otti teoksen hywäntahtoisesti tarkastaaksensa ja lupasi wiikon päästä antaa lauseensa. Woi kuinka pitkä tuo wiikko oli! Kirjailija toiwoi ja pelkäsi: "mitä sanonee tuo arwoisa sanomalehden toimitus? tunteneeko hän kyhäntäni?" Eikä ollut hänellä woimaa yrittää sillä wiikolla mitään, niin koski tuo asia häneen; sillä nyt juuri oli ensimäinen kysymys, tuntewatko ihmiset häntä, tahi oikeammin—itseänsä.
Kun wiikko oli kulunut, meni kirjailija taas tuon sanomalehden toimittajan tykö, jolle hän oli sielunsa paljastettuna uskonut, ja astui tykyttäwin sydämin hänen työhuoneesensa. Toimittaja istui kirjoituspöytänsä ääressä, mutta kun hän kuuli owesta tultawan, käänsi hän päänsä tulijaan päin ja sanoi: "wai niin!" ja samassa kohensi hän sangallisia silmälasejaan, sitten sieppasi hän pöydältä neljänneksiin taitetun, ison paperiwihkon, pudisti ja wiipoitti sitä kirjailijaa kohden, ja sanoi: "kyllähän siitä tulisi", waan yhä tarjoili paperiwihkoa kirjailijalle. Tämä tuli ja otti teoksensa pois—sillä sehän se oli—ja huokasi raskaasti.
"Ettekö ottaisi tätä sanomalehteenne ja maksaisi minulle wähän?" kysyi hän ujosti.
"Minun sanomalehdelläni on enemmän kirjoituksia kuin siihen mahtuukaan, jonka tähden en minä sitä tarwitse, enkä minä maksa kirjoituksista", sanoi toimittaja.
Kirjailija kiitti nöyrästi, sanoi hywästin, kumarsi ja lähti murheellisena pois. "Kylläpähän siitä tulisi", sanoi sanomalehden toimittaja, ajatteli hän; "siis siitä ei wielä ole tullut mitään, sen pitäisi wasta tulla! Kummalista! Minun ymmärrykseni mukaan sen olisi pitänyt jo tulla siksi, mitä siitä woi tulla—mutta jos en minä ymmärtäisikään, jos olisinkin tuhmempi muita ihmisiä? Hywinkin niin saattaa olla—mutta sittenkään ei teoksessani ole muuta kuin totuutta", mietti hän itseksensä käwellessään kaupungin katua ja hänen mieleensä johtui koettaa tarjota teosta jollekin kirjankustantajalle.
Niin ajatellen ohjasi hän kulkunsa erään kirjainkustantajan asuntoa kohden. Sinne tultuaan esitteli hän asiansa.
"Oletteko ennen kirjoittaneet kirjoituksia?" kysyi tämä.
"En", wastasi hän ujosti.
"Kirjoja, joiden menekkiä ei tiedä, on waappera mennä kustantamaan; sillä jos ne menewät huonosti ulos, niin niistä saa isoja tappioita. Heittäkäähän teoksenne tänne kuukaudeksi, minä kuulustelen sillä aikaa, onko teoksenne painamista ansaitsewa", sanoi kirjainkustantaja. Kirjailija heitti teoksensa koetustuleen, waikka hän olisi tarwinnut hetikin saada maksun siitä, jokapäiwäiseksi toimeentuloksensa; mutta minkäpä hän sille teki. Hän palasi takaisin kurjaan kotiinsa wiettämään puutteellista elämäänsä ja kärsimään. Woi kuinka pitkältä tuntui tuo kokonainen kuukausi odottaa—ja oliko hänen teoksestaan sittenkään tulewa mitään? Ikäwystyen aikaansa ja työttömyyteensä, rupesi hän taas toista uutta teosta kirjoittamaan, sillä suurena lohdutuksena hänellä oli tuo lause: "kyllähän siitä tulisi". "Jos ei silloin wielä tullut, entä jos nyt tulisi", ajatteli nyt kirjailija ja kaksinkertaisella innolla rupesi hän työhön. Hän kirjoitti kuwakirjaa ilman kuwia. Hän kuwasi ihmissydänten salaisuuksia, sydänten sywimmistä loukoista, ja saatti päiwänwaloon, helposti ymmärrettäwiksi ja käsitettäwiksi, mikä siinä ennen oli asunut puolihämärinä tunteina.
Hän kuwasi ihmissydänten iloja ja suruja, myötä= ja wastoinkäymisiä, onnea ja onnettomuuksia, rikkautta ja köyhyyttä, ylhäisyyttä ja alhaisuutta. Tutaksensa perinpohjin tuota kalliinta Jumalan luoduista olennoista, merkillisintä, oikullisinta, kummallisinta olentoa— ihmistä,—piti kirjailija häntä edessänsä pienestä lapsesta pitäin, aina wanhuuden ikään asti, käänsi häntä aina toisinpäin, kun niin tarwittiin, paremmin häntä tutaksensa, ja niin hän tuota edessään olewaa taulua käänteli ja katseli kapalosta hautaan asti sekä oppinunna että oppimatoinna, mutta kaikkein suurimpana silmämääränänsä piti hän kumminkin kurkistamisen, niin usein kuin taisi, tuon rikasaineisen taulun sydämeen, mitä siellä liikkui ja asui, ja kun hän waan sai sinne katsoa, silloin hän kuwasi ihmisen himojensa orjana ja niistä wapaana, toisinaan taas himojansa wastaan sotiwana ja niiden wahwana wastustajana ja wihdoin wiimeinkin onnellisena wihollisensa woittajana, monien kowien taistelojen ja waihettelewien onnien perästä. Sanalla sanoen: hän kuwasi totuuden taisteloa pimeyttä wastaan. Mutta tuota pimeyttä, ja sen waltaa ja woimaa ei kirjailija pitänyt minään pikkuwihollisena—niinkuin muutamat sen näkywät pitäwän—waan hän katsoi sen waaralliseksi, wäkewäksi wiholliseksi, jota wastaan täytyy walppaudella sotaa käydä, eikä saa mitään laimiin lyödä, jos mieli hänestä saada woittoa.
Noita kuwia pani kirjailija paperille ja oli niin waipunut tahi oli oikeammin sanoen sulaunut tuohon henkiseen työhönsä, että unhotti kaikki ulkonaiset puutoksensa, waiwansa ja kärsimisensä, ja teos kaswoi päiwä päiwältä. Hän ei huomannut sitä murhehtia, kelpaako hänen teoksensa wai ei, tuntewatko ihmiset häntä wai ei. Siinä oli hänelle kylliksi, että hän tunsi ihmissydämet ja siinä hänen elämänsä; hän ei huomannut henkisessä työssään myös sitäkään, että hänen terweytensä oli heikko.
Kun kuukausi oli kulunut, meni hän taas kirjainkustantajan tykö. Tämä otti kursailematta teoksen pöydältä käteensä, oikasi sen hänelle ja sanoi: "Se on liian kowa, en minä sitä rupea kustantamaan". Kirjailijan rinta aaltoili raskaasti tuskasta; hän otti teoksensa ja lähti ulos, yhtä toiwotonna kuin ennenki.
Kun hän käweli katua myöten, ajatteli hän: "kyllähän siitä tulisi! Liika kowa! Woi, eikö totuutta saakaan ilmi tuoda? Niin, niin! Ihmiset rakastawat enemmän pimeyttä kuin walkeutta! Miksikähän minä onnetoin olen syntynyt maailmaan?" Noita surullisia mietteitä mietti kirjailija ja hänen henkeään oikein ahdisti, kaikkia noita ajatellessaan. Hän ohjasi nyt kulkuaan erään toisen sanomalehden=toimittajan tykö, ajatellen, että hän kenties ottaisi hänen ensimäisen teoksensa sanomalehteensä, nowelli=osastoon, ja maksaisi siitä hänelle wähänkään; sillä se sanomalehti oli nykyään perustettu ja siis wasta alkawainen. Niine ajatuksineen esitteli hän asiansa. Toimittaja otti heti teoksen, käänteli, silmäili ja tarkasteli sitä siwu siwulta, riwi riwiltä, sitten hän oikasi itsensä ja kääntyi murheellisen ja peloissaan odottawan kirjailijan puoleen ja sanoi: "Kyllä minä otan tämän sanomalehteeni ja maksankin siitä wähän, mutta tätä pitää paljon parantaa."
"Woi, ei sitä pitäisi kowin paljon parantaa, minä en ole siihen kirjoittanut muuta kuin totuutta, ja totuudenhan pitäisi aina saada olla paikoillaan. Kirjoitus= ja kieliwirheet, kuin myös ajatusta eksyttäwät sanat ja lauseet, lupaan kuitenkin mielellänikin oikoa", sanoi kirjailija.
"Minä oion teoksen alusta sen werran kuin yhteen numeroon menee enkä panekaan sitä wielä ensi numeroon; wiikon päästä saatte käydä katsomassa, oletteko parantamiseen tyytywäinen", sanoi toimittaja, ja siihen tyytyi kirjailijakin ja heitti teoksensa sinne.
Kun wiikko oli kulunut, meni kirjailija katsomaan: kuinka paljon hänen teostansa oli "parannettu". Hän astui toimittajan huoneesen ja tapasi hänet kotona. Tämä otti teoksen käteensä, toi sen kirjailijan nähtäwäksi ja sanoi: "noin kun tämä oiotaan ja parannetaan, sitten tästä tulee hywä".—Tuon nähtyään ja kuultuaan tuli kirjailija ikäänkuin halwatuksi: hänen rintansa aaltoili; hengityksensä käwi tiheästi ja raskaasti, hänen huulensa ja kaswonsa wärähteliwät; hieno puna nousi hänen muutoin niin kalpeille kaswoillensa, eikä hän saanut kaukaan aikaan yhtään sanaa suustansa. Mitä näki, mitä tunsi hän nyt? Hänen teoksensa oli nyt "parannettu", mutta minkälaiseksi? Ne siwut, joissa tuota parannusta oli tehty, oliwat niin muutetut, ett'ei kirjailija woinut niitä enää tuntea omiksi teoiksensa: koko siwut näyttiwät niinkuin ne olisiwat olleet yhtä sotkua, sillä melkein kaikki riwien wälit oliwat kirjoitetut täyteen ja entisiä sanoja ja lauseita oli häwitetty pois, noiden uusien ja tietysti arwokkaampien lauseiden tieltä. Niin ankara oli tuo parantaminen ollut!
Sen werran toiwuttuansa hämmästyksestänsä että woi ruweta puhumaan sanoi kirjailija hiljaisesti: "Ei, minä otan teokseni pois, en minä anna sitä niin paljon parantaa."
"Mutta teoksenne ei tule tässä maailmassa muutoin painetuksi", sanoi tuo hywäntahtoinen parantaja.
"Olkoon niinki!" sanoi kirjailija. "Parempi on totuuden olla kaikenni julki=tulematta parempiin aikoihin, kuin että se ilmestyisi epätotuudellisessa muodossa."
"Te olette pikku=ystäwäni liian itserakas", sanoi toimittaja, käänsi itsensä ympäri, meni kirjoituspöytänsä ääreen, rupesi kirjoittamaan, eikä ollut näkewinään eikä kuulewinaan tuon "pikku=ystäwänsä" kumarrusta eikä hywästiä, kun kirjailija teoksensa kanssa lähti pois. Surumielin kulki hän taas kotiaan kohden. Hän oli nähnyt waiwaa paljon; hän oli kärsinyt puutosta ja toiwonut jonkunmoista palkkaa saawansa raskaasta hengentyöstään, mutta ihmiset eiwät häntä tunteneet. "Kummallista!" ajatteli hän: "Kyllähän siitä tulisi—se on liika kowa— sitä pitää parantaa! Hywä! Ihmiset eiwät tunne minua, ei, ne eiwät tunne juuri ketään", mietti kirjailija ja meni kotiaan.
Kaukaisiin aikoihin ei hän kyennyt yrittämään mitään isompaa hengentyötä, sillä hän kukistui perinpohjin wastoinkäymisistään, mutta nuot eläwät hengenwoimat eiwät kumminkaan pysyneet kowin kauwan salassa tuossa kuolewassa ruumiissa, sillä kirjailija rupesi sepitsemään pieniä runokappaleita, jotka hän lähetti milloin mihinkin sanomalehteen julaistawaksi, ja ne otettiin mieluisesti wastaan. Niissä tyhjensi hän murheellisen sydämensä; niissä lauloi hän ihmisen pettynyttä ja toiwotointa toiwoa; niissä lauloi hän wäsyneen työmiehen palkkaa, wiimeistä toiwoa ja toiwottua lepoa—hautaa, joka ei kenenkään kuolewaisen työstä sano että: "kyllähän siitä tulisi se—on liian kowa —sitä pitäisi paljon parantaa", waan katsomatta mitä, minkälaista ja kuinka paljon mikin on tehnyt, korjaa tasapuolisesti ja yhtämittaisesti poweensa kaikki, saamaan siellä wiimeistä lepoansa. Niiden lauleleminen piti häntä surussansa eleillä. Hän käwi harwoin muiden ihmisten seuroissa ja oli hiljainen ja umpimielinen; hänellä ei ollut ystäwiä, sillä harwat hänen tunsiwat, mutta wielä harwemmat—ymmärsiwät. Ylhäiset hänen katsoiwat ylön sentähden, kun ei hänellä ollut wirkaa ja sitä seuraawaa rikkautta; he pitiwät häntä tyhjänä haaweksijana ja hourailijana. Kun hänen runokappaleensa alkoiwat herättää huomiota ihmisissä, kysyi eräs arwossa pidettäwä ja oppinut wirkamies toiselta kirjailijaa lähellä asuwalta wirkamieheltä: kuka ja minkälainen mies hän on, joka niitä runoilemia kirjoittelee? sai hän kohta wastaukseksi: "ei se niin erinomainen mies ole, kun hänen oikein tuntee."—Rahwas taas katsoi hänen ihan tarpeettomaksi Luojan luotujen seassa; hänestä muka ei ollut mitään hyötyä tässä maailmassa, hän waan aiwan turhaan kulutti niitä niukkojakin elämän tarpeita, joita hänellä oli riutuwan henkensä ylläpitämiseksi. Mutta kun hän sattui saamaan jonkun wieraaksensa, joka hänen tunsi, joka hänen ymmärsi, niin hän tuli kuin uudesta syntyneeksi; ei silloin surut eikä huolet painaneet, ei silloin tullut kysymykseen: tunsiwatko ihmiset häntä wai ei, kelpasiwatko hänen teoksensa wai ei, oliko hänen maallinen toimeentulonsa hywä wai huono, kaikki, kaikki oli yhtä waan; siinä oli kyllä, että jokukaan hänen ymmärsi—ja hän tuli niin eläwäksi ja hilpeäksi, ett'ei hänen olisi luullut maailmassa mitään kärsineen eikä tunteneen!
Näin kului aikoja ja wuosia muutamia, kun sanomalehdissä julistettiin kilpapalkinto haettawaksi. Se elähytti taas kirjailijaamme ja hän ryhtyi työhön. "Ehkä nyt onnistun", ajatteli hän. Määrättyä ainetta koki hän saada niin waloisaksi ja selkeäksi kuin suinkin mahdollista, ja sitä tehdessänsä koki hän teroittaa kaikki sielunsa woimat, saadaksensa sen kelwolliseksi. Hän kirjoitti sen teoksen sydänwerellänsä! Yötä ja päiwää teki hän työtä, huolimatta wilusta ja näljästä, jotka oliwat hänen alinomaisia seuralaisiansa; tuonlaisella ponnistuksella tuli teos määräaikaan walmiiksi.
Wiikkoja, kuukausia kului, eikä kuulunut mitään koko kilpailewista teoksista: kuka oli saanut kunniapalkinnon, wai eikö kukaan. Woi kuinka pitkältä tuntui taas tuo pitää ja tuskallinen odotusaika. Joka postissa oli hän ensimmäisinä sanomalehtiänsä ottamassa, jotka hän wei kotiansa, siellä yksinään niitä tarkastaaksensa; sillä ei hän tohtinut muiden nähden sitä tehdä, peläten mielen liikutustaan, jos hän hätäpikaa hawaitsisi tuon toiwotun ja pelätyn uutisen. Kotonansa hän tarkasteli riwi riwiltä, palsta palstalta, siwu siwulta, näkyisikö niissä jotain kilpailewista, mutta turhaan, mitään ei näkynyt eikä kuulunut!
"Kyllä se on wielä ollut liika kowa, se wielä on taitanut tarwita parantamista—se ei ole kelwannut", ajatteli kirjailija, kärsei ja odotti.
Wihdoin wiimein sai hän asianomaisilta kirjallisen tiedon, että hänen teoksensa on hywäksytty, waan ei ole saanut palkintoa muutamien huomattujen epätasaisuuksien wuoksi.—"Niin, arwasinhan minä; siinä on nyt epätasaisuuksia, waikka minun tuntoni mukaan ei siinä olisi niitä pitänyt olla, mutta kukatiesi en minä wielä oikein ymmärrä", ajatteli ja sanoikin kirjailija, mutta hän oli hywillään kuitenkin siitä, että hänen teoksensa oli hywäksytty, eikä kokonaan hyljätty. Kilpakirjoitus painettiin, hän sai jonkunmoisen maksun siitä ja niin näytti hänelle koittawan paremmat ajat.
Kirjailija rupesi nyt häpeemään sitä, kun hän oli ollenkaan kirjoittanut mitään. Hän ei olisi suonut yhtään painetun teoksensa kappaletta tulewan niihin tienoihin, jossa hän itse asui, sillä hän hywin käsitti millä tawalla hänen kotiseuduillansa hänen teostansa arwosteltaisiin, ja tosiaankin kuului siitä monenlaisia mietteitä. "Kyllähän noita tuommoisia kaikki osaa kirjoittaa", arweli yksi ja toinen. "Eipä tuo ole niin erinomaisen miehen teko" j.n.e. Mutta ne, jotka eiwät saaneet eiwätkä ymmärtäneet pitää lukua tekijästä, lukiwat sitä wesissäsilmin, sillä he näkiwät siinä oman kuwansa—oman sydämensä ja teokselle rupesi kaikkialla tulemaan suosiota osaksi.
Näin kului taas joku aika. Taaskin julistiwat sanomalehdet kunniapalkinnon kirjailijoiden haettawaksi. "Entä jos nyt onnistuisi, entä jos nyt ei enää tulisi epätasaisuuksia, minä wielä koetan", ajatteli kirjailijamme ja ryhtyi työhön, sillä häntä oli suuresti elähyttänyt senkin wertainen menestys, joka hänen edellisellä teoksellansa oli ollut. Samalla innolla, samalla henkisellä ponnistuksella, waikka nähtäwästi heikommilla ruumiin woimilla, teki hän työtä ja niin taas teos walmistui oikeaan aikaan ja lähetettiin määräpaikkaansa.
Sillä wälin oliwat kirjailijan warat wähenneet wähenemistään, sillä mitä hän sai tuolla puoleksi woittaneella kirjateoksellansa, se meni enimmäksi osaksi entisten welkojen maksuksi, niin muodoin ei sekään häntä suuresti hädästä päästänyt ja puutteet kapisiwat kantapäillä.
Waikka näin oliwat asiansa, rupesi hän taas uusien teoksien työhön, huolimatta näljästä ja wilusta, waiwoista ja wastoinkäymisistä ja yhä enemmän heikontuwasta ruumiinsa terweydestä, sillä hänen lewoton henkensä ei katsonut wastuksiin.
Se teos, jonka oli onnistunut painosta ilmestyä, oli kirjainkustantajille antanut niin paljon rohkeutta, että he tohtiwat ottaa painattaaksensa uusiakin kirjailijan teoksia, joita hän heille tarjoili, mutta se hinta mitä hän niillä sai, oli niin wähäinen, ett'ei se riittänyt hänen kohtuulliseenkaan toimeentuloonsa, ja hän alkoi tulla niiden harwojen hoidettawaksi, jotka hänen tunsiwat. Mutta ei hän heltinyt sittenkään työstänsä, waan ponnisteli yhä uusien teoksiensa kanssa, sillä hän toiwoi tuon oikullisen ja kowasydämisen onnettaren wiimein kääntywän hänelle lempeämmäksi ja toimittawan hänelle palkinnon tuosta par'aikaa kilpailemassa olewasta teoksesta.
Wihdoin wiimenki sai kirjailija kilpailewan teoksensa takaisin, semmoisen lauseen kanssa, että: "Teos on kyllä monessa kohden huomattawa. Se kuwailee tarkasti kansan tapoja ja puheenlaatua; kieli on sujuwaa, raikasta ja alkuperäistä, ja luonteet owat ylimalkaan selwästi kuwatut, waan waikuttimet eiwät aina ole yhtä wapaasti käsitettäwät." "Mikä siinä sitten mahtanee olla, kun waikuttimet eiwät ole käsitettäwissä, waikka tunnustetaan luonteet selwästi kuwatuiksi? En ymmärrä!—Wäärään työhön minä poloinen ryhdyin. Minulta tulee niin huonoa jälkeä, että waan saa alulla: 'kyllähän siitä tulisi'—'se on liian kowa'—'sitä pitäisi paljon parantaa'—'niissä on epätasaisuuksia' ja—'niissä ei ole waikuttimet käsitettäwissä!'"—— sanoi kirjailija surullisesti. "Kohtapa pääsen kuulemasta kehnon ja halwan työni onnistumattomuutta, sillä selwästi tunnen, ett'ei aikani ole pitkä. Tulkoon pian minun jälkeen toinen, joka saa jotakin jaloa ja täydellistä aikaan isänmaamme hywäksi!"
Sen uutisen perästä ei hän kyennyt enää mihinkään henkiseen työhön, sitä wähemmin ruumiilliseen, sillä hän kowin murtui tuosta pettyneestä toiwostaan; siitä päiwästä pitäin joutui hän wuoteen omaksi ja muiden ihmisten hoidettawaksi!—Kun hän makasi tuota kituwaa tautiwuodettansa, käwin häntä katsomassa, niin usein kuin woin, joka oli hänelle suuri lohdutus. Hän pyysi minun kauppaamaan wiimeisiä teoksiansa kirjainkustantajille, ja minä sainkin ne wihdoin heille myödyksi, waikka tosin polkuhinnasta, ja näin tulleilla waroilla hän sai melkomääriin maksetuksi wiimeiset welkansa.
Kun hän oli wuosikausia näin sairastellut, hawaitsin eräässä arwokkaassa sanomalehdessä arwostelun eräästä hänen teoksestaan. Arwostelija oli tunnettu ankaraksi uusille painosta ilmestyneille kirjateoksille; hänen sanottiin waikuttawan terweellisesti kirjailijoihin ja niin estäwän roskakirjallisuuden pääsemästä wallalle. Mutta tällä kerralla oli hän erinomaisen lempeä arwostelussaan: paljasta kiitosta waan siinä oli sekä esitystawan että kielen ja mahtipontisen kuwauskywyn puolesta. Wiimeiseksi lausui hän: "suuri kirjailija on ilmestynyt meidän sekaamme."
Otin sanomalehden mukaani, ja lähdin sen kanssa sairastawan ja puutosta kärsiwän kirjailijan tykö. Hän näytti nyt, kuten ennenkin, ilahtuwan minun tulostani. Minä luin hänelle tuon arwostelun. Wieno puna nousi silloin hänen muutoin niin kalpeille kaswoillensa ja hänen suunsa wetäytyi surullisesti hymyyn. Näytti niinkuin henki olisi ponnistellut riutuwaa ruumista wielä eloon, sanoen: "älä wielä waiwu, älä wielä uuwu! Ihmiset jo ymmärtäwät sinua—ei—meitä molempia; he tarwitsewat wielä meitä!" Mutta tuo heikontunut hengen suoja ei kauan jaksanut iloita hengen sisällisistä tunteista; pian katosi wieno puna poskilta, pian häwisi surullinen hymy suusta. Entinen kalpeus, entinen alakuloisuus waltasi kirjailijan ja hän rupesi taas taistelemaan sitä taisteloa, joka wiimein lewon tuopi.
Jos tuo arwostelu olisi tullut paria wuotta ennemmin, niin kukaties— kukaties?
Aika kului; yhä useampia kirjailijan teoksia ilmestyi painosta, ja yhä suurempaa mieltymystä tuli niille osaksi, mutta yhä heikommaksi käwi kirjailija kamppaillessaan taudin kanssa. Hänen teoksiaan luettiin innostuksella ja ihastuksella, mutta harwa lukijoista tiesi, mitä ne oliwat kirjailijalle maksaneet. Ei hän nyt enää ollut heidän mielestänsä "pieni ystäwä", waan oikein suuri kansalainen, joista oli kunniaa ja hyötyä kaikille muille, paitsi hänelle itsellensä, ja jota sopi kerskaten mainita. Ei nyt enää kirjailijan teokset olleet: "kyllähän siitä tulisi", eikä "liika kowat", waan niistä oli jo tullut kypsyneet teokset, jotka eiwät kaiwanneet enää tulemusta, ja joissa ei huomattu enää mitään kowuutta, mutta sulaa lempeää totuutta, jota oli luultu kowuudeksi. Ei ne enää tarwinneet "paljoa parantamista", sillä tekijä oli ne jo alusta alkaen parantanut—omalla sielullaan, ja mistäpä niihin sen paremmat parannusaineet tuliwat, ja nyt huomasiwat ihmisetkin, että ei siihen toista parantajaa tarwinnut. Ei niissä nyt enää ollut "epätasaisuuksia", sillä ihmiset jo huomasiwat, että tapaukset kulkiwat teoksissa käsikädessä toistensa kanssa hywässä järjestyksessä ja sowussa ja wiimein suliwat yhteen, ainoaksi suureksi kuwaksi. Nyt niissä oli "waikuttimet helposti käsitettäwät", sillä ihmiset näkiwät niissä oman kuwansa; he näkiwät niissä semmoisia kuwia, joita eiwät he olleet ikänä ennen nähneet, nimittäin: kuwia oman sydämensä sywimmistä sopukoista.—Mutta se, joka noita oli maailmalle ilmituonut, makasi wuoteellansa, taistellen taudin ja sitä seuraawan kuoleman kanssa, melkein—hyljättynä—unhotettuna!—Näin kostaa maailma!
Wihdoinkin—sittenkun kaikki oli jo myöhäistä—rupesiwat maailman mahtawat pitämään huolta tuosta ennen "pikku", mutta nyt isosta ystäwästään! He oliwat saaneet tietää, että jos se nyt kohta kuolee. Sentähden laittoiwat he ottamaan hänestä walokuwaa, ennenkuin kuolema ennättäisi tapahtua, ja walokuwan ottaja tulikin, mutta hän tapasi kirjailijan—kuollunna—ruumisarkussansa!—Walokuwa otettiin kuitenkin, mutta hänen pokiinsa ei noussut enää wienoakaan punaa, eikä hänen suunsa enää mennyt surulliseenkaan hymyyn. Kolkko, kylmä oli hänen muotonsa, sitä ei näyttänyt elähyttäwän tuo myöhästynyt suosion=osoitus.
No niin. Kun kirjailija oli kuollut, laitettiin hän hautaan myös, tawallisilla menoilla, mutta harwoilla saattajilla. Ainoastansa ne, jotka lähiseuduilla hänen tunsiwat sisällisesti, oliwat saattamassa häntä wiimeiseen lepokammioonsa, ja seisoessaan hänen hautansa partaalla, wuodattiwat kaipauksen kyyneliä. Ne ne oliwat, jotka kauan wielä hänen kuolemansa jälkeenkin tunsiwat kaihoa, ikäwää ja kaipausta sydämessänsä.
Mutta tahtoipa kiittämätön maailmakin puolestansa jotakin olla: nyt laitettiin rahankeräys, että saataisiin muistopatsas wainajan haudalle; ja keräytyneillä rahoilla todellakin saatiin komea kiwinen hautapatsas. Mutta minun mielestäni tuntui, että he olisiwat tehneet paljoa paremmasti, jos olisiwat tuon muistopatsaan tehneet aikoja ennen ja pehmeämmästä aineesta, nimittäin—leiwästä, niin olisi kirjailija, kukaties, perustanut itselleen paljoa suuremman muistopatsaan, kuin tuo kiwinen olikaan. Hän olisi woinut elää pitemmän ajan, kun hänen elämänsä ehtoo olisi ollut warattuna ja hän olisi teoksillaan enemmän woinut kansaansa hyödyttää.
Usein käwin hänen haudallansa, wuodattamassa sinne kaipaukseni. Silloin aina näytti olewan tuo kiwinen muistopatsas "liian kowa" syötäwäksi elottomille hampaille, ja "waikuttimet eiwät tuntuneet olewan helposti käsitettäwät", sillä tuntuipa niinkuin tuo kiwi olisi tuossa alituisesti kuiskinut: "Jos sinä olet kirjailija, niin sano että nämät kiwet leiwiksi tulewat."
Enhän minä itse muistopatsaan hankkimista moiti. Olisihan kirjailijamme ollut paremmankin ansainnut, mutta miksi ei hän saanut eläessään palkkaansa raskaasta henkisestä työstänsä? Miksi hänen piti kuolla kesken=ikänsä puutoksiinsa? Miksi ihmiset tunsiwat hänen wasta liika myöhään—hänen kuolemansa jälkeen?—Eiköhän jälkimäisen suhteen senwuoksi, kun hän oli—kirjailija, sillä niin kostaa maailma.—Moni, moni suuri kirjailija on saanut samaa kowaa kokea, samaa puutosta, samaa ylönkatsetta, samaa pilkkaa, ja kun asia on pahimmalleen kääntynyt, wieläpä wainoaki kärsiä—sillä niin kostaa maailma! Eihän nuot ole muka muuta kuin tyhjiä houkkia, tarpeettomia hourupäitä ja haaweksijoita, turhien huhujen ja wieläpä kapinankin nostajia, jotka, kenties, olisiwat jollain tawalla häikäistäwät ja estettäwät hulluttelemasta ja haaweksimasta. Kuinkas muutoin? Maailman pitää pysyä waan tawallisena, ei sen tulewaisuudesta saa ruweta hourailemaan; sehän se on oikeaa tawallista menoa!
Woi te maailman isoset, kun ette te tunne ihmissydäntä! Te ette tiedä kenelle se sykkii, ette tiedä että se sykkii—isänmaalle—palawasti, ei, se sykkii—hehkuwasti—ja kumminkin te istutte arwelematta tuomioistuimelle ja annatte tuosta hehkuwasta sydämen sykkimisestä aristelematta semmoisia päätöksiä kuin: "Kyllähän siitä tulisi"—"se on liian kowa"—"sitä pitäisi paljon parantaa" ja—"waikuttimet eiwät ole wapaasti käsitettäwät", samalla kun suuri kansalaisenne kärsii, riutuu ja surkastuu ruumiillisten elämäntarwettensa tähden—riutuu, surkastuu ja uupuu keskenikänsä—hautaan!
Turhaan huutawat ja riistäwät uskonnon kiiwastelijat itselleen sitä kunnian kruunua, että yksin heitä maailma wihaa, wainoo ja ylönkatsoo, eikä ketään muita, waan minun mielestäni saisiwat he hywin hywällä omallatunnolla ottaa kirjailijatkin joukkoonsa tuosta kunniasta osaa ottamaan, sillä nyky=aikana uskonnon wainot ja ylönkatseet eiwät ole werrattawat siihen mitä usea kirjailija saa kokea!
Ystäwäni! kuka ikänä wielä lienetkin. Sinä, joka istut oman katoksesi alla, omassa huoneessasi, oman pöytäsi ääressä; sinä, joka kotoasi löydät wälttämättömimmät elämäsi tarpeet; sinä, joka istut perheesi keskellä, luet ja jalostutat kirjailijan teoksilla perheesi ja omaa henkeäsi—älä katso—minä pyydän sinua—älä katso kirjailijaa ylön! Hän on jo aikoja sitten uupunut, wäsynyt, paljoista ruumiin ja sielun ponnistuksista, mutta hänen henkensä on eläwänä kuwana nytkin edessäsi, se on tuosta hehkuwasta sydämestä wuotanut paperille—sinulle ja sinun tähtesi; käytä niitä hywäksesi!—Hänen henkensä kuori, tuo kuolewainen ruumis, kenties on jo aikoja mullaksi muuttunut, mutta hänen henkensä ei kuole ikänä—ei ikänä, niin kauan kun maailma seisoo. Hän kuoli, kukaties, ennen aikaansa, hyljättynä, ylönkatsottuna—unhotettuna, ja niin tuo rawistunut astia ei kestänyt loppuun asti sitä alinomaista hengen wuotamista, jota hänellä oli määrä suojella ja tallentaa. Hän riutui ennen aikaansa; paljon, paljon senkin tähden, ett'ei tuosta rawistuneesta astiasta pidetty ulkoapäin mitään huolta! Hän ei elänyt itsensä tähden, waan sinun tähtesi; hän ei saanut eläessään palkkaa työstänsä, mutta sinä—ystäwäni—woit siitä hedelmän niittää—käytä sitä hywäksesi! Häntä ei aikaisensa maailma tuntenut, mutta hän tunsi jo—sinun, sinun. Sinun tähtesihän hän eli ja kärsei, saattaisitko sinä sitten katsoa ylön niitä elämän ohjeita, joita hän on sinulle hywyydestä julki tuonut? Lue niitä, lue tarkasti, ota waari joka lauseesta ja sanasta, sillä niissä on elämäntotuuksia, jotka eiwät koskaan haihdu; muuta ei hän enää sinulta waadikaan. Lue ajattelemisella, silloin sinä löydät niistä lohdutusta murheessasi, woimaa seisomaan wastoinkäymisissäsi ja wielä enemmän: sinä tulet tuntemaan ja tietämään, että sinulla on isänmaa, jota sinunkin tulee rakastaa—lähinnä Jumalaa—ylitse kaikkea—samalla rakkaudella, jolla kirjailija on sinua rakastanut!