MUTTA ELÄÄPÄ HÄN WIELÄ SITTENKIN.
Pahaisena paitaressuna, pikkuisena piimäsuuna tulimme jo ystäwiksi erään ystäwäni kanssa. Leikit, riidat, surut, ilot ja—woileiwät, kaikki, kaikki oliwat meille yhteisiä,—oi onnellista lapsuuden aikaa kuitenkin! Kuta isommiksi me kaswoimme, sitä lujemmaksi liittyi ystäwyytemmekin, sillä lapsuuden ystäwyys on haihtumaton. Maailma tuntui meistä pelkältä onnelalta, jossa ei mielestämme ollut muuta kuin sulaa iloa, riemua ja rauhaa, sillä ne pienet mielen katkeruudet, jotka meitä wäliin kohtasiwat, haihtuiwat pian kuin tuhka tuuleen, wiattomien ja turmeltumattomien sydäntemme ilojen edessä. Sanaa: murhe me emme tunteneetkaan, sillä sydämissämme ei ollut wielä sille wastaawaa tunnetta. Kaswoimme isommiksi; ei murhetta nytkään. Maailma— tulewaisuus, nehän näyttäwät niin lupaawilta ja toiworikkailta. Wanhempamme eliwät wielä kaikki; Heiltä oliwat kaikki meidän tarpeemme saatawissa; he kantoiwat huolia meidänkin osaltamme.
Mutta aika kului, ja ajan kanssa kaikki muuttuu. Wanhempamme kuoliwat yksi toisensa jälkeen, ja silloin wasta oiwalsimme, mitä he meille oliwat olleet. Ensikerran eläessämme tunsimme silloin outoa kaihoa; se oli—murhe, joka ensikerran tuli hakemaan uutta työalaa nuorissa sydämissämme ja ensiottosilla antoi hän tuta mikä wirka hänellä on maailmassa.
Nyt olimme omin päimme maailmassa. Ajan myrskyt alkoiwat, huiskuttaa ja huljuttaa meitä sinne tänne. Monta waaraa, monta murhetta toi se tullessaan—niin, niin—monta. Monta horjahdusta, monta loukkaamista, sai se aikaan, ja jos mieli oli pystyssä pysyä, täytyi taistella alituista taisteloa—elämän taisteloa. Wäliin woitti hywä, wäliin taas paha ja jos ei wanhempiemme kristillissiweellinen kaswatus olisi jo aikaisin painunut sydämiimme; niin kenties olisimme sortuneet, uupuneet taistellessamme ja silloin olisiwat maailman pahentawaiset hyrskyt nielaisseet meidät pohjattomaan kuiluunsa.
Kun tulimme miehiksi, tempasi ajan wirta meidät kauas toisistamme. Tunnustaa täytyy, että kumpikin tunsimme kowaa surua toisistamme erotessa; olipa aiwan kuin koko elämän kuorma, jonka tähän asti olimme yhdessä kantaneet, olisi nyt laskettu erikseen kummankin päälle.
Wälimme tuli niin pitkäksi, että mahdoton oli enää toiwoakaan tawata toisiamme; ainoastaan kirjeillä koimme wielä wireillä pitää entistä lujaa ystäwyyttämme, jolloin aina toisillemme rehellisesti ilmoitimme, mitä kummankin elämän juoksussa oli tapahtunut. Onnetar ei ollut kumminkaan niin oikullinen kuin ensimmältä näytti, sillä hän sallei meidän useammasti kuin kerran persoonallisestikin tawata toinen toisemme, ei useammasti kumminkaan kun neljästi ja nuot kohtaukset owat tällä kerralla lyhyen kertomukseni aineena.
* * * * *
Kolme wuotta oli kulunut erohetkestämme. Aiwan yksinämme emme olleet kuitenkaan enää, waikka kaukana toisistamme. Kumpikin olimme löytäneet, mitä niin kauan olimme hakeneet, walinneet ja jota olimme yksissä ollessamme niin monesti puhuneet—elämänkumppanimme. Ystäwäni oli rakastunut toiwottomaan rakkauteen, ei neiden, waan hänen wanhempiensa wuoksi, jotka kaikin tawoin oliwat tätä rakkautta wastaan. Monta kowaa oli ystäwäni saanut kokea tuon asian tähden, waan hän ei lakannut toimimasta eikä toiwomasta, waikka usein kyllä kaikki näytti tyhjältä unelmalta.
Oikeastaan ei noilla jäykillä wanhemmilla ollut mitään erinomaista itse ystäwääni, mutta sitä enemmän hänen kukkaroansa wastaan, jonka he pitiwät liian laihana. Jos tosiaankaan ei meillä kummallakaan ollut kerskaamista ennen saaduista eikä wasta saatawista suurista taikka pienistä perinnöistä; meillä oli waan terweet ja wahwat ruumiit ja woimallinen, wilpitön halu perustaa omaa taloutta. Mutta nuot ominaisuudet oliwat ystäwäni rakastetun wanhemmista liian wähäpätöisiä ja epäwakaisia takeita tulewasta jokapäiwäisestä toimeentulosta, sillä he arwosteliwat ihmisiä aineelliselta kannalta.
Epätoiwoon waipunut tyttö rupesi nyt sairastamaan hiwuttawaa kitutautia. Tuo entinen hilpeä iloisuus ja wapaa awosydämisyys, jotka hänellä ennen oliwat joka=aikaisina seurakumppaneina, katosiwat yht'aikaa terweyttä osoittawan poskien punan kanssa; kalpeus, raskasmielisyys ja synkeys astuiwat nyt yksissä neuwoin sijaan. Wanhemmat hawaitsiwat heti tuon äkkinäisen muutoksen tyttäressään. He koettiwat jos jollain lailla saada tietoonsa hänen sairautensa syytä; mutta kaukaan aikaan eiwät he selwää saaneet, sillä tyttö salasi huolellisesti sydämensä salaisimpaan sopukkaan kipunsa todellisen alun. Wanhemmat tuliwat sangen murheellisiksi tyttärensä terweyden tähden, sillä he rakastiwat häntä sanomattomasti, waikka hiukan wäärällä tawalla. He alkoiwat toimia tytärtänsä lääkärin luokse, häneltä apua ja parannusta saamaan. Tuosta uudesta surunsa muistutuksesta ja sydämensä pistimestä sai tyttö rohkeutta ja woimaa taistellakseen wiimeistä taisteloaan ja ujona, hiljaisesti, mutta wakawasti tunnusti hän oikean syyn kuluttawaan tautiinsa.—
Wanhemmat hämmästyiwät kowin tämän kuullessaan; sillä he eiwät olleet wielä siihen elettyynsä asti luulleet rakkaudella olewan kuolettawaa woimaa. He itse oliwat naimisensa perustaneet mammonan kannalle ja kaikki olikin käynyt sangen hywin, rauha wallitsi awiopuolisoiden wälillä. Sentähden he sitä lujemmin uskoiwat, ett'ei onni ole mahdollinen ilman maallisitta rikkauksitta.
He eiwät olleet kuitenkaan niitä ihmisiä, jotka eiwät luowu wäärästä mielipiteestänsä, waikka wielä mitenkin käwisi. Heissä tapahtui tosi parannus, kun tosi tuli eteen ja tuo parannus oli niin nopea, että jo saman päiwän illalla, kun tyttö teki tunnustuksensa, oli hänellä lupa wanhemmiltaan elämänkumppanikseen walita kenen hän itse tahtoi. Se oli oiwallinen lääke kuoleman tautia wastaan, sillä jonkun ajan perästä oli tyttö jo entisessä terweydessään ja iloisuudessaan. Oi kuinka hän oli nyt onnellinen, kun sydämeltä putosi pois tuo raskas taakka, jota hän niin kauan oli waikeasti kantanut ja joka oli jo painollansa ryöstää häneltä hengen. Iloinen ja onnellinen oli ystäwänikin, kun hän sai syliinsä sulkea sen, jonka tähden hän oli niin monta unetonta yötä wiettänyt, niin monta kyyneltä puristanut ja niin monta turhaa toiwoa toiwonut.
Tämän olen waan sen wuoksi siwumennen kertonut, että tulisimme ystäwäni awioliiton paremmin tuntemaan.
Niinkuin jo mainitsin, oli kolme wuotta kulunut siitä, kun toisiamme olimme tawanneet; sillä ajalla oliwat kaikki nuot hänen surunsa ja ilonsa tapahtuneet. Nyt tuli minulle se sattumus, että matkustin likeltä ystäwäni kodin siwuitse. Itsestäänhän on arwattawa, ett'en suinkaan lyönyt laimiin tilaisuutta käydä häntä terwehtimässä. Tuo kolmen penikulman matka, joka sen asian tähden tuli wäärää, ei tuntunut ollenkaan mielestäni liialta. Oikeinpa sydämeni sykki ilosta, kun tiellä mielikuwituksissani ajattelin kuinka suuren ilon saatan ystäwilleni tykönsä tulollani, semminkin kun se oli niin aiwan odottamaton.
Mitäpä huolisinkaan ruweta kuwaamaan yhtymistämme, sillä itsekullakin on toki joku ystäwä, niin että hän tiennee ja tuntenee, miltä tuntuu, kun taasen kerran tapaa toisen ihmisen, jonka kanssa on oppinut elämän aamusta alkaen jakamaan ilonsa ja surunsa. Sen waan mainitsen siwumennen, että kauan puristimme äänettöminä toisiamme kädestä, sillä kummallakaan ei tahtonut olla sanoja puheeksi, sisällämme riehuwien tunteittemme wuoksi. Kun ystäwäni tointui ensi hämmästyksestään, hoki hän waan: "Sinä täällä, sinä täällä!" Pian oli kumminkin tuo kohtaus kiihtynyt, rauhoittunut ja minä tunsin olewani täällä niinkuin kotonani.
Ystäwän elämä näytti kaikinpuolin onnelliselta. Hän rakasti waimoaan täydestä sydämestänsä, ja waimonsa häntä samaten. Aineelliselta kannaltakin katsoen ei heiltä näyttänyt puuttuwan mitään, sillä ystäwäni appi=wanhukset oliwat antaneet tyttärelleen runsaat myötäjäiset; niin perinpohjin oliwat he luopuneet luonteisesta jäykkyydestään ja wäärästä periaatteestansa.
Heidän koti=elämänsä onnellisuutta enensi kuitenkin kaikkein suurimmassa määrässä se iloinen asia, että hedelmänä heidän awioliitostansa makasi kehdossa pieni, terwe ja kaunis poika, joka nimeksensä oli saanut äitinsä isän nimen Aukusti, muistoksi onnensa tuojille, jommoisina he nyt appi=wanhuksia kunnioittiwat. Tuota lastansa rakastiwat wanhemmat niinkuin silmäteräänsä ja pieninkin kirahdus sai heidät hawahtumaan ja apuun rientämään.
Suureksi ilokseni huomasin aiwan pian, että ystäwäni nuori waimo oli kristillismielinen, siweä ja siiwoluontoinen ihminen eikä puuttunut sulouttakaan hänestä; olisipa hän saattanut tehdä onnelliseksi minkä nuoren miehen hywänsä. Hänkin iloitsi suuresti heille tulostani, sillä ystäwäni oli usein minusta ikäwällä puhunut hänelle.
Jos mihin loi silmänsä, ei ystäwäni asumuksessa ja awiollisessa perhe=elämässä näkynyt muuta kuin pelkkää onnellisuutta, kaikki mitä tuon kodin autuuttamiseen oli tarwittu, oli heillä saatawissa. Yksi heiltä kumminkin puuttui ja sekin waan noita tawallisia jokapäiwäisiä tarpeita, joka ei paljon painanut kaiken muun rinnalla. Ystäwälläni ei ollut wielä omaa taloa, waan hän asui pienen perheensä kanssa wuokratuissa huoneissa. He oliwat muuttaneet nykyiseen asuntoonsa saman talwen syksyllä, jolloin toisemme kohtasimme ja jolloin maa jo oli hywässä roudassa. Huone oli heidän muuttaessaan hywin hatara lattiasta. Ystäwäni kyllä oli jo ennen muuttoansa kokenut pitää siitä huolta, että tuo epäkohta tulisi korjatuksi, mutta sopimaton wuoden aika teki hänen toimensa tyhjäksi. Kaikki ainekset, joita lattian korjauksessa käytettiin kylmän estämiseksi, kylmettyiwät oitis yhdeksi tönköksi, jonka wuoksi ei niistä ollut mitään apua. Tuon syyn tähden oli huone minunkin siellä olleessani hywin kylmä. Kun sattui awojaloin astuskelemaan lattialla, tunsi aiwan selwästi, kuinka wiima tuimasti tunkeusi saumoista sisään. Jos kappaleen aikaa istui yhdessä kohden, rupesi niin kowasti, kenkäjalassakin ollessa, jalkoja kolottamaan, että pian oli tarwis ruweta käwelemään, siten poistaaksensa jalkojen palelemista. Jos taas koetti takkawalkealla korwata, mitä lattia wirassaan laimiin löi, niin tuli huone ylhäältä kuumaksi kuin pätsi, waan yhtäkaikki kylmi jalkoja.
Minä olin pitkin ikääni harrastanut terweys=oppia ja sentähden olin hankkinut itselleni niin paljon lääkärin ja muita siihen suuntaan kuuluwia kirjoja, kuin wain woin käsiini saada. Ne oliwat ymmärrystäni siinä suhteessa senwerran walaisseet, että käsitin tuon huoneen kylmyyden olewan heille sangen waarallisen, warsinkin heidän rakkaalle pienelle "Kustillensa", joksika he lyhennettynä pienokaistansa sanoiwat. Itsekin he kyllä huomasiwat, ett'ei tuo epäkohta ollut hywä, waan tuo yksi talwi oli heidän mielestänsä niin lyhyt ja tulewan kesän ijällä kyllä oli aikaa ja tilaa poistaa tuo pieni epämukawuus heidän elämästään; he näkyiwät elämänsä onnen aamussa jaksawan melkein huomaamatta kantaa niin pieniä wastoinkäymisiä.
Minä en saattanut heille olla warowasti ilmoittamatta tuota mielestäni heille niin edutonta kohtaa, sanoin siis heille: "Minä luulen, että tämä kylmä huone on waarallinen teidän lapsenne terweydelle." Tuon kuultuansa sieppasi ystäwäni waimo pikku Kustinsa syliinsä ja suuteli häntä tulisella äidin rakkaudella ja innolla, ja sano: "Pahahan se on, hywin paha, kun tämä huone on niin kylmä, mutta kyllähän me tässä tulemme Kustin kanssa aikaan, kun suojelemme hywin itsemme." Sen sanottuaan waipui hän ajatuksiinsa ja katsoi ikäänkuin surumielellä wakaisesti lastaan. Luultawasti hän mietti jotain, mutta mitä?—sitä ei woitu tietää.
"Olisinkohan tuolla arwelullani loukannut hellän äidin mieltä?" kysyin tuon nähtyäni itseltäni, ja melkeinpä kaduin, kun tulin ollenkaan ilmoittaneeksi mielipiteitäni.
Aikani tuli lähteä pois ystäwieni tyköä, sillä asiani ei sietänyt pitkää wiiwyttelemistä. Molemmat pyysiwät hartaasti, että wiipyisin wielä wuorokaudenkaan heidän luonansa, mutta se oli mahdotonta. Sydämelliset jäähywäiset ystäwiltäni otettuani ja erittäin wielä pikku Kustia hywäiltyäni, lähdin taas matkustamaan. Kyyneleet walahtiwat kummankinpuolisesti silmiimme, sillä olihan tietämätöntä, saisimmeko enää koskaan eläwin silmin nähdä toisiamme.
* * * * *
Kului taas kolme wuotta, ja ne wuodet eiwät olleet muutoksia ihmisissä aikaan saamatta. Perheellinen elämämme oli wakautunut wakawammalle kannalle. Se toi tullessaan uusia puuhia, uusia huolia ja uusia welwollisuuksia. Entinen huikentelewainen ja yhtäkaikkinen olomme oli muuttunut pieneksi yhteiskunnalliseksi elämäksi, joka waati meidät uhraamaan kaiken woimamme, kykymme ja tarmomme pienen yhteiskuntamme eduksi. Ne lentäwät mielikuwitukset ja haaweet, joita olimme nuoruudessamme mättäneet päämme täyteen alkoiwat yksitellen wähittäin haihtua ja turhaksi raueta kuin sawu tuuleen. Sen sijaan alkoi ehtimiseen eteemme aueta ihan tosi=elämään ennen tuntemattomia oloja ja waatimuksia. Paljon waatiwat ne, mutta paljon jaksoimme mekin, sillä olimmehan wielä nuoret ja terweet. Jos jolloinkin emme ottaneet waaria elämän kutsumuksesta, erehdyimme, lankesimme silloin usein, ja katkerat oliwat nuot erehdyksemme hedelmät, katkera myös se katumus, joka siitä seurasi.
Niin! Niinkuin mainitsin, oli kolme wuotta kulunut tuosta ensimmäisestä kohtauksestamme. Silloin oli minulla taas onni tawata entisiä werrattomia ystäwiäni. Tuo kohtauksemme ei ollut nyt odottamaton, niinkuin ensimmäinen ja silti olimme ennättäneet antaa jo tiedon toisillemme siitä.
Sama sydämellinen wastaan=otto tuli nyt minulle osaksi kuin ennenkin, sillä sama wilpitön ja sydämellinen ystäwyys wallitsi keskenämme. Paljon oli ystäwäni asema muuttunut sillä aikaa. Nyt eiwät he enää asuneet toisen huoneessa hyyryläisinä. Oma oli nyt komea talo. Nyt ei enää ollut heidän asuntohuoneensa kylmä; lämpimältä ja mukawalta se nyt tuntui. Nyt ei ollut kerrassaan minkäänlaista puutetta—niin olipa jotain kuitenkin—tuo pikku Kusti, hän ei ollut terwe.
Nuori äitikin oli kalwennut ja kuihtunut. Miksi? Paljo walwominen, paljot waiwat, paljot murheet oliwat sen aikaan saaneet. Pikku Kustinsa tähden oli hän walwonut, waiwat nähnyt, hänenpä tähtensä myös murhehtinut.
Kipeä oli Kusti nyt. Heidän entinen kylmä wuokrahuoneensa oli tehnyt tehtäwänsä, oli iskenyt lapseen turmiollisen wammansa. Poika oli jo siksi iso, että hän osasi yhtä ja toista puhua sommitella. "Tyliin, tyliin! poupaan, poupaan!" huusi hän wuoroon waiwaloisesti tuskiensa seasta. Tuota ei raukka tehnyt kuuroille korwille, sillä wuoroon syliin, wuoroon kätkyeeseen sowitteliwat, waaliwat, ottiwat ja paniwat hellät wanhemmat sairasta lastansa, tuota oliwat he tehneet jo toista wuotta yöt ja päiwät. Silloin kun toinen uupui, walwoi toinen heistä sairaan lapsensa ja toisen pienemmän lapsensa wuoksi, sillä sairas Kusti=raukka ei ollut enää ainoa lapsi wanhemmillansa.
Heti ensi silmäyksellä huomasin, että lapsessa oli risatauti. Tiesin myös kuinka waarallinen se on ja ett'ei se useasti jätä uhriansa elämään. Lapsi ja wanhemmat käwiwät minulle kowin säälikseni, sillä jälkimmäisten pelko sydänkäpysensä kuolemasta ja sitä seuraawa murhe oliwat jo rajattomissa. Tuon tietoni ja tuntoni salasin siis heiltä huolellisesti, sillä ei minun sopinut enää lisätä kiwiä ennestäänkin jo liian raskaan kuorman päälle.
Minä kehoitin heitä waan kaikin mokomin hakemaan lääkärin apua. Wäliaikaiseksi awun toiwoksi neuwoin sen mitä ymmärsin, josta paljon kärsiwä lapsi sai hiukan liewikettä kauheille kiwuillensa.
Minä jäin nyt enemmäksi aikaa ystäwieni luokse, ottamaan osaa heidän suruunsa ja waiwaansa. Minä walwoin wuoroni heidän kanssansa, että uupuneet wanhemmat saiwat wähäkään lewätä. Lapsen äiti ei kumminkaan woinut ensi wuorokausilla hywäkseen käyttää tarjottua apua, sillä hän oli pitkällisestä, paljosta walwomisesta tullut niin pöhköksi, ett'ei woinut unta saada. Pian säikähti hän taas ja hyppäsi ylös, sommerrellen epäselwiä, käsittämättömiä sanoja.
Eräänä kertana walwoimme ystäwäni kanssa kahden, äiti oli waipunut unenhorroksiin. Mutta yht'äkkiä rupesi hän surullisesti walittamaan. Sanomaton tuska kuwastihe hänen kaswoillansa ja suuret hikikarpaleet waluiwat alas.
Hän wärähteli suonenwedon tapaisesti ja hänen suunsa näytti tekewän jotakin sanaa. Samassa tuokiossa sanoi hän sydäntä särkewällä wärisewällä äänellä: "Woi, woi! Woi sitä kylmää huonetta! se ryöstää meiltä Kustin."—Se oli lastansa sääliwän, lastansa rakastawan hellän äidin unessakin olewan hellän huolen hätä=ääni, joka tunkeutui korwiimme—ei, sydämeemme se tunkeutui.—Me tunsimme tuon säweleen merkityksen, tiesimme, tunsimme sen, että se lähti äidin sydämestä. Meidän ei myös tarwinnut sitä toisillemme tulkita, mutta kummankin silmiin nousiwat kyyneleet ja me ymmärsimme mistä pohjasta ne oliwat lähteneet.
Wasta muutaman wuorokauden päätä woi uupunut äiti hywäkseen käyttää unen wirkistäwää woimaa, kun olimme toimittaneet hänet toiseen huoneesen maata, erinäisen hoidon alle, sillä hänenkin tilansa näytti hywin arweluttawalta, ja niinkuin minä mainitsin, oli sairas lapsikin lewollisempi, joka seikka paljon helpotti äidin lewotonta sydäntä. Lääkärin apu joutui nyt. Hänen määräämiään lääkkeitä ja neuwoja ruwettiin suurimmalla huolella wiljelemään ja seuraamaan. Monta wuorokautta ei kulunut ennenkuin hawaittiin ankaran taudin helpoittawan.
Sairas pikku Kusti rupesi paranemaan aika wauhtia ja wiikon päiwäin perästä woitiin jo huomata, että hänen silmistänsä woisi wielä silmät tulla; hän sai myös lepoa ja otti wähin ruokaa; tuo kuumeensekainen tuska oli ruumiista haihtunut ja noin parin wiikon päästä lapsi jo wähin naureskeli—olihan hywät toiwot!
Wanhemmat iloitsiwat suuresti. Musta murhe ja epätoiwo alkoi poistua ja toiwo—wanhimman toiwo alkoi saada tilaa heidän sydämissään. He näyttiwät uudistuneen kokonaan toisiksi ihmisiksi ja kaikki tuo suuri muutos oli sen heikon toiwon työtä.
Nyt wasta woimme keskenämme ruweta puhelemaan elämämme hawaintoja, sillä itsekunkin sydäntä oli tawallansa helpottanut.
Kun asiat oliwat kerran noinkin hywälle kannalle tulleet ystäwäni kodissa, läksin minä jälleen kotia. Ystäwäni iloitsiwat ja toiwoiwat, mutta sydämeeni jäi salainen pelko ja aawistus jostain wielä suuremmasta ystäwilleni tulewasta murheesta.
Niin loppui toinen kohtauksemme.
* * * * *
Yksitoista wuotta! Mikä ääretön ajan paljous, kun ajattelee sitä eteen päin, mutta elettynä, menneenä on tuo niinkuin uni taikka warjo. Hywiä ja huonoja tapauksia oli aika tuonut tullessaan, hywiä ja huonoja tapauksia oli se muistoomme iskenyt siwu rientäissään, hywiä ja huonoja lienee sillä tarjota eteenkin päin. Iloja, murheita, lankeemisia ja nousemisiakin on ajalla tarjota ihmislapsille. Ja joka ei hywäkseen käytä tuota jälkimäistä lahjaa, hänellä ei ole lankeemistakaan, sillä hänen elämänsä onkin waan pelkkää yhtäläistä lankeemista ja siinä olemista ja kun aika hänen jättää ja hän ajan, ei hän löydä menneessä elämässänsä muuta kuin kauhua, kostoa, ja hän on hukassa.
Paljon olimme mekin ajalta saaneet, paljon oli elämä meitä opettanut. Tosi=elämän olot, tawat ja waikutukset, ja perheellinen toimiminen oli meissä wakaantunut nyt koko elämämme korkeimmaksi tarkoitusperäksi. Olimme jo aikoja huomanneet sen tosi=asian, ettei maailma juuri wälttämättömästi tarwitse meitä, mutta että se, joka todesti meitä tarwitsee, ei ole mikään muu kuin—oma itsemme ja perheemme, ja että noiden eduksi meidän on uhraaminen neromme ja woimamme, työmme ja toimemme. Tuon kautta hawaitsimme maailmankin meiltä jotain saawan, saawan lisää kansalaisia, joille oli opetettu tärkeimmät ihmisen welwollisuudet Jumalaa ja ihmisweljiä kohtaan. Tuon käsitettyämme huomasimme, että me juuri olimme ne, jotka tarwitsimme maailmaa, eikä päinwastoin, ja silloin tunsimme, että olemme welkapäät uhraamaan aineellisia warojammekin isänmaamme ja yhteiskunnan hywäksi ja toimillammekin auttamaan yleistä hywää.—
Niin. Yksitoista wuotta! Noin paljon aikaa oli kulunut siitä kuin wiimein olimme olleet yhdessä. Suuri oli ilomme siis toisiamme tawatessa niin pitkän erillämme=olon perästä, sillä kirjeenwaihto, jos uutterakin, ei woi wertoja wetää kahden ystäwän suullisille keskusteluille.
Kuinka toisin oli ystäwäni kodissa kaikki nyt kun wiime kerralla. Taloudelliset asiat oliwat waurastuneet yhä edelleen kaikin puolin hywin. Useampia iloisia, terweitä ja kauniita lapsia leikki ja hyöri lattialla. Perheen isä ja äiti oliwat terweet ja hywissä woimissa; ne oliwat perhe=elämän kauniin ja kallein kruunu. Onnela todestikin oli tuo koti, sillä sitä kaunisti yhä wielä keskittäinen rakkaus awiopuolisoiden wälillä ja hiljainen nöyrä tottelewaisuus ja wanhempiensa sywä kunnioittaminen lasten puolelta.—Oi onnellinen perhe=elämä! kuinka suloiseksi sinä teet kodin niille, jotka oiwaltawat sinun autuutesi ja jotka arwaawat sinun hywäksensä käyttää.
Pikku Kusti sitten?—niin, niin? Hän ei ollut enää pikku Kusti, iso, uljas, werewä ja iloinen nuorukainen oli hän nyt neljäntoista=wuotiaaksi. Kaikin puolin oli hän kaswanut ja waurastunut hyötyisästi ja wähääkään ei näkynyt jälkiä hänen entisestä kiwuloisuudestaan, jos ei oteta lukuun niitä jo osaksi tasaantuneita arpia, jotka risatauti oli hänen kaulallensa jättänyt. Poika oli iloinen luonnostansa ja wanhemmat rakastiwat häntä kaksinkertaisella rakkaudella, senkin wuoksi, kun hän oli pelastunut waarallisesta taudistansa, ja poika palkitsi tämän rakkauden ja hellän huolenpidon nöyrällä, kunnioittawalla alttiiksi=antawaisuudella ja tottelewaisuudella.—
Todellakin oliwat ystäwäni tyytywäiset nykyiseen tilaansa ja he iloitsiwat suuresti Kustin paranemisesta. Paljon puhelimme me elämän kohtaloista, sen iloista ja suruista. Eräänä kertana sanoi perheen äiti: "Kylmä huone oli ryöstää meiltä lapsen, mutta Jumalan kiitos! waara on nyt ohitse. Poika kaswaa ja hyötyy, eikä pienintäkään taudin oireita ole hänessä näkynyt yhdeksään wuoteen. Paljon waiwaa, murhetta ja huolta tuotti se meille, mutta Jumala palkitsi ne moninkertaisesti, lahjoittaessaan poikamme meille takaisin. Minä pelkäsin jo pahinta, sillä lääkäri sanoi taudin olewan waarallista laatua."
Niin äiti ja niin isäkin, sillä kaikki surut, tuskat, ilot, riemut, kaikki perheellisen elämän tunteet, oliwatpa ne wielä mitä laatua oliwatkin, oliwat heillä yhteisiä.
Minä iloitsin heidän kanssaan, iloitsin heidän onnestansa, iloitsin heidän terweydestänsä. Niin! minä iloitsin, koska hekin iloitsiwat, mutta synkkä, pelottawa aawistus waltasi sisällisesti kumminkin mieleni. Minä koetin wieroittaa pois tuota salaista pelkoani, minä koetin toiwoa, että se olisi turhaa pelkoa, koetin unhottaa pois mielestäni ystäwieni ensimäisen kylmän huoneen ja sen synnyttämän wamman, koetin mielessäni kuwaella heidän Kustinsa tulewaista terweyttä. Ajattelin hänen terweenä, raittiina, miehekkäänä miehenä, uljaana, onnellisena perheen isänä, kunnioitettawana kansalaisena ja wihdoin kunnianarwoisena, harmaapäisenä wanhuksena, leikkiwänä lapsiensa lapsien keskellä. Niin kuwittelin, niin taistelin minä sisällisien tunteitteni kanssa, mutta waikka mitäkin wielä olisin koettanut mieleeni wetää surullisen aawistuksen poistamiseksi, pysyi se sydämessäni salaisena, painawana huolena, jonka kuitenkin huolellisesti salasin ystäwiltäni kuten ennenkin.
Tuo meidän kolmas kohtauksemme ei ollutkaan sen pitempi, eikä siinä ollut sen erinomaisempaa. Sydämen rakkaat jäähywäiset otettuani koko perheeltä, lähdin taas pitkälle kotimatkalleni.
* * * * *
Wähän toista wuotta kului tuosta wiime kohtauksestamme. Silloin sain ystäwältäni kirjeen, jossa hän haikealla surulla ilmoitti, että tuo kauan nukuksissa ollut waarallinen risatauti oli taas uusiutunut heidän Kustissaan! Se ei ollut minulle suinkaan odottamaton uutinen, mutta yhtäkaikki teki se minuun kummallisen waikutuksen; olipa kun olisi kylmä wesiämpäri kumottu päästä jalkoihini; se, jota pelkäsin oli tullut: kylmän huoneen iskemät wammat eiwät olleetkaan tuntumattomiin haihtuneet, eiwät olleetkaan heittäneet wielä rauhaan huolehtiwien wanhempien sydämiä—niin—eiwät olleet.
Oitis kirjoitin ystäwilleni, että hakisiwat lääkärin apua, sillä minä tiesin, kuinka waarallinen tuo tauti on. He seurasiwat neuwoani ehdottomasti ja lieneepä heillä itsellänsäkin ollut se keino luotettawimpana tukena murheessansa. He kirjoitteliwat tiheään minulle tilastansa ja poikansa sairaudesta, sentähden oli minulla siitä jotenkin tarkka tieto.
Pojan tauti muutteli ja kiihtyi; se laskeusi jalkoihin, jonkatähden Kusti=riepu ei päässyt kaikin ajoin paikalta päkähtämään. Wasempi polwi rupesi ikäänkuin luutumaan ja paksunemaan kipu=paikalta. Siinä oli alinomainen tuska ja pakotus ja jos se pääsi wähänkään liikahtamaan, päästi tuo kowasti kärsiwä nuorukainen sydäntä särkewän hätähuudon.
Lääkärin apu saattoi siihen wielä kerran parannusta. Jalka rupesi oikenemaan, kiwut wähenemään. Poika alkoi jaksaa istua wuoteessa ja siinä ollessaan hän milloin luki, milloin kirjoitteli, milloin taas wuoleskeli ja walmisteli jotain mielikaluaan. Wanhemmat toiwoiwat ja iloitsiwat, sairas myös toiwoi ja iloitsi ja kaikki asian tuntewat tekiwät samoin.
Tuota menoa pitkitettiin wähilleen wuosi. Silloin sai poika taas niin äkkinäisen taudin puuskan, että luultiin hänen siihen paikkaan kuolewan. Siteet, kääreet, kaikki täytyi ottaa pois ja sen kauemmin ei niitä woitu enää panna käytäntöön, sillä sairas ei niitä kestänyt. Ihmisjärki, ihmisnero, tiede eiwät woineet enää onnella wastustaa niitä wammoja, jotka kylmä huone oli iskenyt.
Näinä aikoina ystäwäni kirjoittiwat taas minulle ja pyysiwät minua hartaasti tulemaan sinne. Minulla ei ollut niin pätewiä syitä, jotka olisiwat woineet estää minua tottelemasta heidän kutsuansa, sillä kauan oli minulla jo heidän huolensa ollut raskaana sydämen asiana. Lähdin siis matkaan ja pääsin onnellisesti perille.
Kauhea suru ja hätä oli walloittanut ystäwäni. Tosin riensiwät he, kuten ennenkin, minua wastaan ottamaan, sillä suotuisa, mieluinen oli heille minun tuloni. Mutta kauan ei kestänyt tuota wastaanotto=iloa ystäwilläni, pian nousiwat taas kyyneleet heidän silmiinsä.
Menimme nyt sairashuoneesen, jossa murheellinen näky kohtasi silmiäni: kuihtuneena, laihtuneena, surkastuneena, makasi wuoteellansa tuskissansa kärsiwä nuorukainen. Jos en olisi tietänyt kuka hän oli, en suinkaan olisi tuntenut, että hän oli sama iloinen, reipas, hyötyisä nuorukainen, joka minua niin surullisesti miellytti wiime kerralla talossa käydessäni. Sairas loi surullisen silmäyksen minuun ja nosti lakastuneet kätensä minua kohti. Hän koetti hymyillä, mutta tuo hymyily oli waan wienon surumielisyyden ja tuskallisuuden täydellinen kuwastin. Minä kumarruin häntä kohden ja hän kiersi molemmat laihat, mutta taudista kuumenneet käsiwartensa kaulaani.
"Huonosti on nyt Kustin asiat", sanoi hän sydäntä särkewällä äänellä.
"Huonosti näkyy olewan. Oi kuinka mielelläni tekisin sinut terweeksi, kun waan woisin", sanoin minä.
"Minä uskon sen", sanoi hän, irroittaen kätensä kaulastani. Sitten painoi hän silmänsä puoliumpeen ja raukesi woimattomana puoli=horrokseen ja walittawaan tilaan.
Minä rupesin, sairaan suostumuksella, wuorottelemaan wanhempien kanssa sairaan hoitamisessa; liewentääkseni siten surusta ja walwomisesta uupuneita wanhempia. Poika-raukka tyytyi hywin minunkin hoitamiseeni, sillä hän tiesi ja tunsi, että otin sydämmestäni osaa hänen tuskiinsa. En ikänäni unhota niitä hetkiä, joina yksinäni öisin istuin hänen wuoteensa wieressä. Puhdas huone, puhdas sairaswuode, himeässä lampun walossa, yön hiljaisuudessa, teki jo sywän waikutuksen läsnä olijaan; siihen sitten wielä elämän ja kuoleman wälillä taistelewa sairas, joka ei wielä ollut peräti heittänyt toiwoaan paranemisestaan, maata riuwotti kalpeana, hiljakseen walitellen. Sääliksi käwi tuo nuorukainen tuossa tilassa ja tuolla ijällä, jolloin elämä ihmiselle on niin rakas ja toiwottu.
Wäliin antoi kauhea kipu ja tuska perään sen werran, että hän sai hiukan lepoa, sillä uni oli häneltä paennut melkein kokonaan, jonkatähden ei hän wäliin silmää ummistanut wiikon päiwiin. Noina helpompina hetkinä puheli hän mielellään ja nuot puheet oliwat surullisen sywiä. Niissä ilmautui usein wahwa uskallus tulewaisen elämän toiwosta siitä elämästä, jossa ei enää ole sijaa murheelle, kärsimisille ja waiwoille, ja tuohon elämään pääseminen tuntui olewan hänen päämääränsä. Wäliin hän kyllä puheli paranemisestaankin mutta siihen hän itse aina lisäsi: "woi, en minä enää parane!"—Opettawaiset oliwat nuo yölliset keskustelut, sillä tuntuipa ikäänkuin hauta, ijankaikkisuus ja tulewainen elämä olisiwat yhtyneet yhteen.
"Woi, moi, woi! Woi, Herra Jesus, minua onnetonta! Woi, kun kuolema tulisi ja pelastaisi minun kauheista tuskistani!" waikeroitsi tuskien aikoina tuskan rasittama nuorukainen niin että meni läpi ytimien; niin se meni minunkin, mitä sitte wanhempien!
Eräänä kertana olin wuoro=lewähdykseni ajalla nukkunut wäkisinkin; luonto waati saatawiaan. Oikeastaan ei tuo ollutkaan nukkumista, olihan waan horroksissa olewaa tilaa, jolloin en kuitenkaan tietänyt ulkomaailmasta mitään. Yht'äkkiä heräsin siitä, kun kuulin sairaan kamarista puhetta, joka kuulosti siltä, kuin suuri ihastus olisi ollut siellä olewilla ihmisillä. Minä en joutanut kuuntelemaan heidän haastelujaan, niin oli mieleni hywänä, waan panin aika wauhtia waatteet päälleni ja menin kuulemaan, mitä oli tapahtunut. Kun astuin huoneesen, hawaitsin, että sairas oli terweemmän näköinen ja iloinen.
"Nyt minun jalkani paranee, nyt se on puhjennut ja minä muutenkin paranen, sillä en ole enää hetikään niin kipeä kuin ennen", sanoi hän iloisesti, kun minä tulin huoneesen.
"Minä uskon ja toiwon niin käywän", sanoin teeskennellen, waikka sydämeni sai waan uutta wahwiketta tosiluulolleni.
Tuo kauwan pakottawa ja kiwistäwä polwi oli nyt puhjennut. Tämä seikka oli waikuttanut sen, että kipu oli paljon wähennyt ja siitä oli sairas saanut toiwon kipinän paranemiseensa: siitä tuo iloisuus hänelle ja tuota hetkellistä iloa ja toiwoa eiwät wanhemmat hennoneet kärsiwältä lapseltansa pois ottaa, waikka he lääkäriltä oliwat kuulleet, että semmoinen runsas märän wuotaminen saattoi wiedä sairaan wiimeisetkin elinwoimat. He iloitsiwat, kun heidän kärsiwä lapsensakin iloitsi; he wakuuttiwat hänen paranewan, kun hän itsekin niin wakuutti. Tuostahan se iloinen puhe syntyi, jonka kuulin unen horroksissa ollessani sairaan huoneesta.
Woi, woi! Tuo ilo ei ollut pitkällinen.
"Jääköhän tuo minun jalkani koukkuun?" kysyi sairas eräänä kertana minulta, ollessamme kahdenkesken.
"Saattaisipa niinkin käydä", wastasin hänelle.
"En huoli yhtään, jos jalka jääkin koukkuun, kun waan muuten paranen", sanoi sairas uhraawaisesti.
Kowalta, surkealta tuntui minusta tuo uhraus. Parhaassa nuoruuden ijässä olewa nuorukainen olisi antanut jalkansa, olisi jäänyt ijäksensä rammaksi, waiwaiseksi, kun waan olisi saanut henkensä pitää; kallis, rakas on henki kaikelle eläwälle.
Näin kului aika. Haawa juoksi myötäänsä kowasti märkiä. Sairaan woimat rupesiwat heikkonemaan—tuskat uusiwat.
Aina muistan erään hetken, jolloin hän taas oli kowissa tuskissa. Hän kurotti laihat, woimattomat kätensä isäänsä ja äitiänsä kohden ja he kumartuiwat hänen puoleensa. Lapsen rakkaudella kietoi hän riutuneet kätensä wanhempiensa kaulaan ja sanoi tuskanitkunsa seasta tukehtuneella wärisewällä äänellä:
"Woi rakas isä ja äiti! Kowat owat tuskat pojallanne." Emme yksikään läsnä=olewista woineet pidättää kyyneleitämme, emmekä mitään sanoa, sillä sydämemme oli pakahtua kauheasta surusta ja säälistä, niin kowasti otti se meihin; ainoastaan äiti woi itkunsa seasta sanoa: "Woi raukkaani."
Kaikki paranemisen toiwo oli nyt taas loppunut sairaalta; hän walmisteli itseänsä kuolemaan, walmisteli itseänsä tuolle pitkälle matkalle, josta kukaan ei wielä koskaan ole palannut.
Eräänä kertana itkiwät molemmat wanhemmat riutuneen ja loppuaan lähenewän poikansa wuoteen wieressä. Woimattomuus, kun eiwät osanneet häntä mitenkään auttaa, särki niin heidän sydämensä ett'eiwät he kyenneet muuta tekemään kuin itkemällä sydäntänsä wuodattamaan. "Älkää itkekö, isä ja äiti! Minun waiwani owat kohta lopussa ja silloin kun ne loppuwat, saan semmoisen elämän, jossa ei ole koskaan waiwoja, elämän, jossa ilo, wanhurskaus ja rauha kestää ijankaikkisesta ijankaikkiseen", sanoi sairas surewille wanhemmilleen.
"Jaksatko sinä uskoa että Jumala on armosta anteeksi antanut sinun syntisi ja suonut sinulle armon?" kysyi äiti itkunsa seasta huolellisesti.
"Minä uskon sen; mitäpä minä muuta uskoisin; onhan Hän antanut muillekin syntisille armonsa poikansa tähden, eikä minun ole mitään helpompi uskoa kun sitä, että Hän on pois pyyhkinyt minunkin syntini", sanoi sairas heikolla äänellä.
Hellä äiti laskeusi polwilleen armaan poikansa wuoteen wiereen ja suuteli hänen polttawaa ja kalpeaa otsaansa. Kuumat ilon kyyneleet tipahteliwat hänen silmistään sairaan kaswoille, sillä hän tiesi nyt, että tämä kuolee onnellisen kuoleman.
"Kohtapa mekin tulemme perässäsi, sillä jos eläisimmekin wielä jonkun wuoden ja waikkapa wielä jonkun wuosikymmenenkin, niin se on ijankaikkisuuden suhteen niinkuin pisara meressä. Yksi päiwähän on hänen edessänsä niinkuin tuhannen päiwää, ja tuhannen päiwää niinkuin yksi päiwä; siellä tapaamme toisemme", sanoi isä.
"Niin, niin, rakas isä!" sanoi sairas ja painoi silmänsä umpeen, sillä hän oli kowin uupunut noiden keskusteluin tähden.
Olipa tuo hauska näky—elämän opettawaisimpia kohtauksia: turwa keskellä hätää, elämä keskellä kuolemaa—; se on jotain jalompaa, jotain korkeampaa, jota tämän maailman nero ja wiisaus ei woi ihmisille antaa!——
Tuossa surullisessa, mutta toiworikkaassa tilassa kului aika. Isä ja äiti eiwät lähteneet enää koskaan pois sairaan poikansa wuoteen wierestä. Pitkällisen kokemuksen kautta oli surewa isä warttunut niin hywästi kääntelemään ja nostelemaan sairasta, korjailemaan ja kouhottelemaan hänen kauwan maattua wuodettansa, joka oli ja jonka piti olla ikäänkuin joku kaawa, eri kolo joka ulospistäwälle luun sompulalle ja kiwun tähden ei oltu tuota wuodetta woitu korjata wuosikausiin— tukeamaan ja wakauttamaan kipeää polwea, ett'ei se pääsisi liikkumaan— niin, isä oli kaikkeen tähän niin harjaantunut, ett'ei niitä toimia muut woineet tehdä ja tuon apunsa tekikin isä niin mielellänsä. Äiti taas oli aina tarpeesen, pyhkimään pois tuskien nostamaa hikeä sairaan kaswoilta, päästelemään pois siteitä, puhdistelemaan ja toisia siteitä panemaan kipeään polween ja märkiwiin haawoihin, puhelemaan lohduttawaisia sanoja—niin, eipä ole kellään niin pehmeää kättä eikä niin hellää sydäntä kuin äidillä.
Eräänä kertana olimme kaikin koossa sairaan wuoteen wieressä. Hänen kielensä alkoi sammaltua; hän tahtoi puhua jotain; sitä ei ymmärretty. Kurotettiin korwat hywin liki hänen suutansa. Silloin erotettiin sanat:
"Woi hywä Jumala, kun ette te ymmärrä! Nyt minä kuolen, nyt loppuu waiwani, sillä kipua ei enää ole. Hywästi rakas isä ja äiti! hywästi weljet ja sisaret! Kiitoksia rakas isä ja äiti rakkautenne edestä! kiitos kaikille! I=lo…" Hän raukesi woimattomuudesta ja näytti kuin olisi hän tahtonut ojentaa kätensä.
Äiti ymmärsi tuon heikon, sanattoman liikkeen; hän meni sairaan tykö ja otti hänen kätensä omaansa. Wieno, heikko puristus seurasi sitä, tuskin tuntuwa. Rinta rupesi korahtelemaan, hengitys harweni, wiimein lakkasi se kokonaan—nuorukainen oli jättänyt tämän maailman. Lääkäri oli arwannut oikein, oli sanonut oikein.—Sairas ei kestänyt märän wuotoa. ——Kylmä huone oli wienyt uhrinsa.
Kauan, kauan piti surewa äiti poikansa kädestä kiinni, sittenkin wielä kun henki oli hänestä lähtenyt. Kyyneleet wuotiwat murheellisen äidin silmistä tulwanaan; näyttipä siltä kuin kukaan ei olisi woinut sulkua saada tuolle tulwalle, mutta se uhkuikin sydämestä, äidin sydämestä. ——Hän laskeusi polwilleen pois menneen poikansa wuoteen wiereen, kätki kaswonsa kuolleen ympärillä olewiin peitteisin ja piti yhä hänen kättänsä omassaan. Siinä suri, siinä itki hän, eikä kukaan hennonut häiritä hänen suruaan.—Näyttipä siltä, kun hän ei olisi tahtonut koskaan erota rakkaasta lapsestaan, jota hän oli niin armastanut, jonka tähden hän oli niin paljon kärsinyt.
Isä seisoi jäykkänä ja liikkumattomana niinkuin kuwapatsas, katsoa tuijottaen yhä waan yhteen ja samaan paikkaan—kuolleesen poikaansa. Hän ei itkenyt. Wahwa, jäykkä miehen luonto salasi tuskansa ja surunsa sydämeensä. Mutta tärinä hartioissa, aaltoilewa rinta, kimaltelewat pisarat silmissä, osoittiwat, että kowa myrsky, kowa suru ja tuska riehui tuon wahwan rintakehän sisällä.
Näyttipä siltä, kuin ei tälle oikeutetulle surulle tulisikaan loppua, näyttipä siltä kuin hellä äiti nääntyisi suruunsa ja tuosta huomautin ystäwälleni. Hän meni warowasti waimonsa tykö ja laski hiljaa kätensä hänen olkapäällensä. Waimo hawahtui tuosta ja käänsi wetistyneet silmänsä miestänsä kohden.
"Lähdetään pois! Suru ei auta, emmekä sillä woi kuollutta eläwäksi tehdä, niin mielellämme kuin sen tekisimmekin. Paljon olemme kadottaneet, mutta asia ei toiseksi muutu", sanoi ystäwäni. Waiston=tapaisesti totteli waimo miehensä kehoitusta; itkien ja tyrskien seurasi hän meitä toiseen huoneesen.
Nyt oli ilta ja kaikin panimme lewolle.
Tuli huominen päiwä. Ystäwäni waimo ei itkenyt enää, sillä hänellä ei ollut enää millä hän olisi itkenyt—kyynelten lähteet oliwat kuiwuneet. Oliko suru asettunut? Ei, sitä se ei ollut tehnyt, sillä sama waltawa tuska oli hänellä nytkin kun wiime iltanakin waikka kuiwiltaan. Koetimme häntä lohduttaa, minkä woimme—turhaa työtä, sillä äiti ei ottanut lohtuakseen, waikka wielä mitäkin olisimme puhuneet hänelle. Ainoat sanat, jotka hän lausui, oliwat: "woi minun poikaani, woi minun poikaani!"
Olimme sen päiwän kolmen huoneessa, sillä kukaan ei meistä halunnut isoa seuraa, ei paljoa puhetta.
Oli saman päiwän ilta. Surewa äiti näytti kauan waipuneena sywiin ajatuksiin ja mietteisiin; hän ei ollut kaukaan aikaan puhunut yhtäkään sanaa, mietti waan ja huokasi wäliin raskaasti. Me emme häirinneet häntä.
Yht'äkkiä kirkastui hänen näkönsä! Hän oikasi itsensä suoraksi ja loi melkein iloisen silmäyksen meihin.
"Mutta elääpä hän wielä sittenkin, elää ijankaikkista elämää; sillä hän uskoi ainoaan Jumalan Poikaan, ja joka niin tekee, hän elää, waikka on kuollutkin—miksi siis surisimme häntä?" niin lausui hän, käwellen meitä kohden ja ojentaen miehelleen kätensä.
"Niin, niin! hän elää, sinä sanoit oikein", sanoi mies iloissaan ja otti waimonsa tarjotusta kädestä kiinni.
Hän oli saanut lohdutuksen raskaasen murheesensa, mutta mistä oli hän tuon rauhan, tuon lohdutuksen saanut, mistä käsittänyt? Meiltäkö? Ei, me emme olleet woineet sitä hänelle antaa, sillä äidin lempi lastansa kohtaan, äidin suru lapsensa kuolemasta, oli wäkewämpi meidän tarjoamaa apuamme. Maailmaltako? Ei sieltäkään, sillä maailmalla ei ole antaa oikeaa lohdutusta tosi=murheelliselle sielulle. Mistäs sitten? Sieltä, missä ijankaikkinen lohdutuksen lähde on. Häneltä sai hän lohdutuksen, ja se lohdutus oli parempi, oli turwallisempi meidän lohdutustamme, oli wäkewämpi äidin rakkautta, murhetta ja tuskaa. Se oli pikkuinen walon kipinä tulewaisen elämän toiwosta, jonka hän uskolla käsitti ja sen walon kipinän edessä täytyi poistua äidin oikeutetun raskaan surun lapsensa kuolemasta.—
Onkohan uskonnon hylkääjillä tuommoinen turwa, tuommoinen rauha ja ilo keskellä kuolemaa, kuin edellä kerrotulla nuorukaisella oli, ja lohdutusta ja lepoa suurimmassa murheessa mitä koskaan maailmassa ihmisellä woisi olla, niinkuin tuolla äidillä? Minä kysyn: onko? Semmoinen oli neljäs kohtauksemme.