Elämän hawainnoita 05: Kirjailija; Mutta elääpä hän wielä sittenkin; Wäärä mammona

by Pietari Päivärinta

WÄÄRÄ MAMMONA.

On warakas paikkakunta. Ainoana tulona paikkakunnalla owat maanwiljelyksen tuotteet, ja se on jo pitkien aikojen kuluessa pakottanut asukkaat hywästi hoitamaan tuota elinkeinoansa: sentähden on maanwiljelys heillä paremmalla kannalla kuin monilla muilla. Se ei olekaan heitä pettänyt, sillä maa palkitsee heille heidän uutteruutensa; jos ei aina niin wakawastikaan ja runsaasti, kowan ilmanalan tähden, niin kumminkin paremmasti kuin muiden maanwiljelyksestä huolimattomien paikkakuntien asukkaita. Se kaikki oli synnyttänyt paikkakunnassa warallisuutta. Silloin kun muualla myötiin pölkkymetsiä hirmuisiin hintoihin, ei tämä maanwiljelyksellä eläwä kansa kyllä koonnut niin äkkiä tuhansia kukkaroonsa, mutta woitto oli sittenkin heidän. Sillä silloin kun muut saiwat suuria rahoja metsillään ja kun toiset ansaitsiwat tai keinotteliwat suuria rahoja yleisissä pölkkytöissä, oliwat he joka aika työtä tekemässä omilla maatiloillansa, joten heidän työwoimansa pääoma tuli warmaan talteen pannuksi, tuottamaan luotettawaa ja runsasta kaswua. Sentähden heillä oli aina riittäwä leipänsä, wielä silloinkin, kun metsänsä myöneiden watsa oli yhtä tyhjä kuin heidän kukkaronsakin, sillä heidän työwoimansa sekä isoin osa omaisuuttansa oli mennyt kukkaroon ja kukkarosta—suuhun; ja tuo suuhun=meno karttui aika=ajalta niin rajuksi, että kukkaro kuiwui ensin ja watsa sitten eikä kumpikaan tuottanut enää mitään kaswua. Suuri woitto ole edellisille wielä sekin, että heidän ruumiinsa ja sielunsa pysyiwät raitisna, karaistuna ja työteliäänä, siis yhä edelleenkin uutta kaswua tuottawana, jota wastaan pölkkykeinoihin ryhtyneet weltostuiwat sekä sielun että ruumiin puolesta työhön kykenemättömiksi tuon kowin äkkiä saadun hywän elämän tähden, jonka nopeasti pullistunut kukkaro oli heille toimittanut.

Kaksi wankkaa taloa on muiden muassa tuossa maata wiljelewässä paikkakunnassa. Talot owat samassa kylässä, ei kaukana toisistansa. Wankkoja owat ne sekä kartanoinsa että muun warallisuutensa puolesta ja iki=wanhoista ajoista on niissä asunut yksi ja sama sukupolwi. Linnala oli toisen ja Ruokola toisen talon nimi. Linnala oli awarain wiljelysmaiden keskellä olewalle korkeahkolle mäelle rakennettu, jonkatähden talo näkyi ympäristöön kauas, sillä maat oliwat paikkakunnalla melkein yhtä katkeamatonta tasankoa. Kaunis ja wahwa luonnollinen puisto piiritti yhdeltä taholta talon, luultawasti toki sentähden, että puiston osa oli kiwikko ja kannon sekaista maata, jonkatähden se ei sopinut muuksi wiljelysmaaksi. Kolme wankkaa huonehusta seisoi kartanossa, jokainen täydessä kunnossa ja maalattuna, ja melkeinpä hämmästytti outoa ensikerran kartanolle tulijaa tuo rakennusten uljuus, jotka päiwäsydännäkin loiwat jommoisenkin pimennon eli hämärän pihalle; wankka, kaunis, ihana oli talo ja ihana oli näköala ympäristöön.

Ikimuistoisista ajoista oliwat Linnalan asukkaat olleet waralliset, jos eiwät kaikesti onnelliset. Mutta emme huoli tarkastella heidän mennyttä aikaansa, katselkaamme waan heidän nykyistä sekä sisällistä että ulkonaista tilaansa. Talo oli nytkin hywissä waroissa: monta aittaa seisoi monenwuotisia jywiä täynnä, joita ei hywinä wuosina hukattu milloinkaan, mutta kun sattui tulemaan katowuosi, myötiin niitä rahalla ja welaksi korkohinnalla ja tuokin tapa lisäsi suuresti talon entistä warallisuutta. Rahoja oli paljo lainoissa, joista joka aika oli rahan lisää, sillä korot waadittiin wuosittain sisään, ja jos ei niitä maksettu taikka ei woitu maksaa, haettiin heti koko welka ulos waikka kuinkakin suurella welallisen häwiöllä. Noin saadut rahat pantiin taas kiireesti uusiin lainoihin, tuottamaan aina enemmän korkoa. Kaunis, pulskea ja lukuisa karja mylwi ja kalisteli rautaisia kiinnipitimiään talwella mahdottoman pitkässä nawettariwissä ja kesällä oliwat ne wankkoina ja lihawina syömässä mehewillä ja ruokaisilla laitumilla. Puoli tusinaa täysiä, lihawia ja iloisia, komeita hewosia täytti talouden tarpeen siltä puolen, niin ett'ei täällä ollut minkään puutetta. Oli ruokaa ja rahoja; oli lainoissa mahdottomat summat, ja tuhansia makasi kirstun pohjalla, joita ei mihinkään liikutettu; oli wanhoja hopeakaluja suuri paljous ja waatteita oli ahdettu moni luhti ja aitta täyteen. Oli mainetta, oli ystäwiä ja kunniaa; miks'ei, sillä oliwathan he rikkaita.

Taloisena wäkenä Linnalassa ei ollut sillä ajalla, jolta kertomuksemme on, muita kuin isäntä, emäntä ja heidän kaksi lastansa. Molemmat ne lapset oliwat tyttäriä; wanhemman nimi oli Kaisu ja nuoremman Liisu, ja kertomuksemme ajalla oli Kaisu täyttänyt kahdeksantoista, Liisu neljätoista.

Linnalaiset eiwät olleet mitään pahoja, eiwätkä ylpeitäkään, waan, kuten ihmiset sanoiwat: "siiwo=ihmisiä", ja siiwoja ja hiljaisia he todella oliwatkin niin kauan kun ei heidän myötäkäymisessä suureksi kaswanutta omaarakkauttaan loukattu, Mutta kun waan tuo arka kohta heissä sai pienenkään nyrjähdyksen, jos kohtakin oikeasta paikasta, niin heidän sydämistään esille tuli teräwiä, kipeitä piikkejä, joissa oli tawara tutkaimena ja rikkaus pontena, ja niin warustetut piikit oliwat warsin mestarit haawoittamaan ihmissydämiä. Moni, moni hädästä ja puutoksista ilmankin jo ahdistunut sydän oli sen saanut kipeästi kokea.

Lukija kait luulee, että Linnalaiset eliwät joka päiwä ilossa ja herkullisesti, niinkuin muinainen rikas mieskin, mutta niin ei ollut laita, sillä ei heillä ollut oikeastaan mitään! "Jopa nyt jotakin", arwelet kait, "oliwathan he rikkaita, kuinka se on ymmärrettäwä?" Maltahan hetkinen, niin saat kuulla kaikki alusta loppuun asti.

He oliwat rikkaita=köyhiä, sillä kaiken tuon rikkautensa ohella eliwät he puutteen=alaista elämää itseensä nähden. He oliwat niin itaroita, että tuskin raskiwat syödäkään tarpeeksensa ja waatteitansa säästiwät he niin, ett'eiwät pitäneet kuin kaikkein wanhimpia ja halwimpia kuluneita ryökäleitä, ja makuuwaatteitansakin säästiwät he niin, ett'eiwät hennoneet maata oikeilla wuoteillansa, waan rypiwät joillakin wanhoilla, kuluneilla ja likaisilla olkimakkeleilla joissakin huoneen nurkissa! Niin kutsuttu "wieraskamari" oli kyllä hywässä kunnossa, wuodetten ja kaiken puolesta, mutta talon wäen muut ruumiin osat eiwät hyötyneet tuosta kauniista wieraskamarista paitsi—silmä. Ainoastaan joku sattunut, onnellinen ja suosiossa olewa wieras sai joskus nauttia tuota suloutta ja mukawuutta, jonka kelpo wuode tarjoaa wäsyneille raajoille, ja hywäkseen käyttää hetkisen sitä rikkautta, jonka eteen talon wäki oli jo niin monta waiwaa nähnyt, niin monta puutosta kärsinyt, niin monta unetonta yötä wiettänyt ja niin monta kertaa lukua lukenut sen karttumisesta ja kaswamisesta! Tawallisesti sai wieras isännän taikka emännän kanssa käydä katselemassa kaikki talon kalleudet ja rikkaudet, kaikki jywä= ja jauhoaitat, waatewarat, welkakirjat ja walmiit rahat, hopeakalut j.m.s., sillä he hywin ymmärsiwät, ett'ei wieraan silmä niistä osaa ota, mutta jos wieras olisi tiennyt, kuinka kippurassa talon wäki piti nokkansa, jos näkiwät, että wieras taloon tulee, kuinka he sipisiwät ja suhisiwat toisillensa tyytymättöminä, "kun tuo tuli tänne wastukseksi" ja kuinka he wieraan pois mentyä kaiken kokoontuiwat wieraskamariin lewittelemään wuodewaatteita käsillänsä ja päiwittelemään, kuinka paljon ne oliwat kuluneet ja likauneet, ja laskemaan lukua kuinka paljon tuo nälkäinen wieras söi, kuinka monen markan ja pennin wahingon hän heille oli tehnyt—jos wieras olisi kaiken tuon nähnyt ja kuullut, niin ei hän olisi niin hywillään ja ahneilla, loistawilla silmillä katsellut noita rikkauksia.—

Waikka Linnalan isäntä ja emäntä oliwat noin rikkaita, eiwät he kumminkaan olleet onnelliset. Monta miespolwea oli talon rikkautta lisätty rikkailla ja pakollisilla naimisilla ja samanlainen oli nykyisenkin isännän ja emännän naiminen ollut. Tuonlaisten naimisten seuraukset useinkin oliwat katkerat, sillä todellinen rakkaus ei niissä tullut koskaan kysymykseen, waan kuollut kylmä tawara, ja kuollut ja kylmä oli tawara lämpimän sydämen kumppaniksi. Rikas oli ollut tyttönä Linnalan emäntä ja rikkaan Linnalan ainoan pojan piti saada rikas waimo—siinä se ainoa ohje, jota he käyttiwät naimisessaan. He eiwät tienneet mitään todellisesta onnesta, joka tekee awioelämän niin hauskaksi ja keweäksi. Eiwät he koskaan saaneet kylliksi tawaraa, johon oli milloin toisen tai toisen syy eli wika, ja siitä piisasi melkein alinomaista kurinaa ja kärinää, sättimistä ja piikkeilemistä, ja se teki heidän elämänsä katkeraksi ja kärsimättömäksi.

Sellaisessa kotielämässä kaswoiwat ja warttuiwat heidän lapsensa jo aikaisin kowiksi ja tylyiksi. Kaikki heidän hellimmät sydämensä tunteet tuliwat tuolla tawalla jo pienuudessa sammutetuiksi ja tukahutetuiksi, sekä kowuus, kylmyys ja tunnottomuus sinne sijaan istutetuksi; jonkatähden heiltä melkein kokonaan puuttui ihmisellistä myötätuntoisuutta ja helläsydämellisyyttä. Heidän wanhempansa eiwät opettaneet heitä edes lukemaankaan, jonkatähden tytöt lukukinkereillä aina saiwat toria ja nuhtelemisia. Kun wanhemmat tuon saiwat tietää, eiwät he enää päästäneet heitä wiimeiseltä lukukinkereille ollenkaan, "sinne häwäistäwäksi", niinkuin he sanoiwat. Kunnollinen kiertäwä koulu oli kylässä, waan eiwät he panneet lapsiansa sinnekään "muka kaikkea pahuutta oppimaan!" Wasta sitten kun papisto otti huomioonsa tuon kowin laiminlyödyn lasten kaswatuksen ja antoi julkisia nuhteita wanhemmille, ottiwat he kotiopettajan lapsillensa, joka heidät opetti senwerran lukemaan, että he hädin tuskin pääsiwät ripille. Kaikista näistä jo selwästi näkyy, että he kowin laiminlöiwät lastensa henkisen kehityksen, ja wanhempien jokapäiwäisen elämän epäsiweellinen, esimerkki tunkeutui hetki hetkeltä, aika ajalta tuohon lasten hellään ja tyhjäksi jätettyyn kohtaan—sydämeen, ja niin ne heikot taimet kuiwettuiwat ja kowettuiwat jo orastaessaan.—

Niin, rikkautta heillä kyllä oli, mutta ei se woinut heitä estää kuolemasta. Paljon he woiwat saada aikaan rikkaudellaan tässä matoisessa maailmassa, mutta tuo kuolema ei ollut oppinut hekkumoimaan; yhtä kylmä, yhtä ankara, yhtä yhtäkaikkinen, yhtä tyly oli kuolema rikkaalle Linnalan isännälle kuin köyhimmälle kerjäläisellekin, sillä hän on—lahjomaton.

Parhaassa miehuudessa ollessaan kääntyi Linnalan isäntä pitkälliseen rinta=tautiin. Häntä kehoitettiin heti taudin alussa menemään lääkärin tykö apua hakemaan, mutta hän wastasi waan: "mitä ne woiwat kenenkään taudille, eiwät ne ole muuta kuin herrain rahan onkia". Toinen, joka oli isännän kanssa oikein ylimäinen ystäwä, kehoitti häntä uudestaan, mutta wastasi sairas: "mistäpä tässä rahaa kaikkiin tulee". Kumminkaan ei sairastawalta isännältä lääkäreitä puuttunut, sillä yksi ja toinen sääliwä lähimmäinen käwi hänelle hywiä neuwojansa antamassa, miten ja miten pitää tehdä, että tauti luopuisi, mitä ja mitä pitäisi ryystää ja nieleskellä, että parannus seuraisi, ja noiden neuwojen johdosta wäliin kylwetettiin, wäliin pestiin sairasta senkin seitsemänlaisilla wesillä ja loitsituilla pesehillä. Hän koki niellä kaikkia akkojen ja akkojen neuwomia wesiä ja liemiä, että kurkku oli solmulla, ja noihin tukiin ja turwiin nojaten odotti hän koholla kourin luwattua ja wälttämättömästi seuraawaa parannusta. Noita neuwoja ja rohtoja seurasi isäntä näet siitä syystä niin mielellänsä, kun ne eiwät maksaneet—yhtään mitään.

Mutta itsepintainen tauti ei tuntenut ollenkaan, mistä nuo kylwyt ja wetukat oliwat kotoisin, eikä pitänyt heistä kaikista hywää eikä pahaa, waan hän teki työtään mukawasti isännän jo melkoisesti heikontuneessa ruumiissa, jonkatähden ei koko toiwotusta paranemisesta tullut mitään.

Jonkun ajan isännän sairastumisen jälkeen sairastui samaan tautiin myös hänen nuorin tyttärensä Liisu. Ei hänellekään, paremmin kuin isännällekään, toimitettu minkäänlaista oikeaa apua, mutta Liisu sai aina "aprakkansa" samoista saunoista, samoista wetukoista, liemistä ja nielemisistä, samoista woitehista kuin isänsäkin. Näin tarkkoja oliwat Linnalan isäntäwäki! He osasiwat säästää wäärää mammonaa wielä kuolemassakin.

Tuossa maata riuwottiwat nyt nuo kaksi köyhää rikasta sairasta, joilla ei mielestänsä ollut sitä waraa, että olisiwat aikanaan hakeneet itsellensä kunnollista apua! Kun he oliwat pitkiä aikoja odottaneet paranemistansa noiden nurkkatohtorien neuwojen nojalla, hawaitsiwat he itsekin wiimein, ett'ei paranemisesta tulekaan mitään ja se tieto ja tunto teki heidät kowin alakuloisiksi. Suuri rikkautensa ja hywyytensä, joka heidän täytyi nyt tänne jättää, poltti ja pakotti heidän sydäntänsä kowin. Taudin waiwaamana ja rikkauden polttamana tuli heidän mielentilansa nyt niin juonikkaaksi ja kärtyiseksi, ett'ei heitä mieliksi woinut palwella mikään, ja isännällä oli joka kärinään tallella nuo sanat: "tänne jäätte minun tawarani päälle!"

Kun isäntä oli jo tullut auttamattomaksi sairaudessaan, alkoi mielensä tehdä koettaa "herrainkin keinoja" parannukseksensa. Kuolema oli näkösällä, aiwan silmäin edessä; epätoiwo ja synkeys walloitti mielen, ja niinkuin hukkuwa tarttuu hädissään kaikkiin heikkoihin esineisin, oljen korteenkin, waikka hän hywin käsittää, ett'eiwät ne woi häntä pelastaa, niin hapuili isäntä nyt ympärillensä. Isäntä esitteli nyt emännälle, että "jos tuota koettaisi wielä mennä 'tohtuurin' tykö".

"Sinnehän sitä nyt wielä mennään! Ei maarian sitä ole koetettu jo waikka mitä, eikä mistään ole apua saatu; ei yhtään askelta. Mistä sitä on rahaa joka paikkaan wiskata", tiuskui siihen tuo säästäwä emäntä.

Waikka isäntä oli tähän asti ollut aiwan samaa mieltä, ei kuitenkaan emännän säästäwäisyys tällä kerralla soinut hänen korwaansa hywältä, sillä hänellä oli kowa pelko kuolemasta ja tawaran tänne jäämisestä, ja hän wastasi emännälle: "rahoja on kyllä tuhansia takanasi".

"Ei maarian niillä ole parempiakin reikiä", wastasi emäntä kylmästi ja meni tiehensä.

Mitäpä nyt teki isäntä. Itse ei hän kyennyt lääkärin luo menemään, eipä edes rahojakaan kaapista ottamaan; hänen täytyi tyytyä emännän päätöksiin.

Ensi kerran eläessään oliwat nyt isäntä ja emäntä erimieliset tawaran kokoamis= ja säästäwäisyys=asiassa, ja raskaalla mielellä tunsi isäntä nyt, ett'ei hän ollut tehnyt itsellensä ystäwiä wäärästä mammonasta, mutta se oli liika—myöhäistä.

Isännän tauti kiihtyi nyt kahta ankarammaksi ja alkoi lähetä loppuansa. Sairas alkoi hourailla ehtimiseen: "laskekaa kaswut tarkkaan!—Ei, ei se tullut nyt oikein, wiimeinen päiwä jäi ajan laskusta pois ja siis kaswutta.—Eeei—en minä anna sinulle rahoja lainaksi, sinulla on huonot takausmiehet—ja sinä sitten! millä sinä welkasi maksat, joka olet aiwan tyhjä mies kuin russakka—ei, ei, menkää, menkää tiehenne! Ei minulla ole teille antaa jywiä, waikka paikalla nälkään kuolisitte! Mitäs tyhjää—olisipa sekin wiisasta, että antaisin ruoan pois omasta suustani…! Oih! täällä on semmoinen pakotus … mutta kuulepas sinä siinä: paljonkos annat hywäntekiäisiä, niin annan sinulle rahoja lainaan? sinulla on kelpo takausmiehet … woi, woi kuinka polttaa— rahani! rahani! tuo lurjus ei jaksanut maksaa kaikkea kaswua—woi, woi, auttakaa, auttakaa!——"

Tuommoisia houraili sairas toisin ajoin ja wäliin oli hän aiwan tunnotonna ja puhumatonna. Useampia wuorokausia oli hänen tilansa tuommoinen, mutta sitte hän waipui tunnottomuuteen pariksi wuorokaudeksi. Ei hänessä nyt näkynyt enää muuta elon merkkiä kuin heikko hengityksen hohotus. Yht'äkkiä rupesi hän käsillään koperoimaan ympäriltänsä ja näytti pyrkiwän ylös. "Rahani, rahani!" äännähti hän korisewasta rinnastaan! Kolkko oli tuon wiimeisiä henkiään wetäwän ja kohta ijankaikkisuuteen menewän miehen wiimeinen äännähdys, joka kuolon kouristamasta rinnasta, kumisewana ja sammaltawana lähti niinkuin haudasta. Hänen wiimeisenä lauseenansa oli tuo wäärä mammona, jonka eduksi hän oli niin paljon pyrkinyt. Tänne oli se nyt jättäminen ja itsensä meneminen Jumalan eteen kenties hywin köyhänä, tekemään lukua hallituksestansa. Kenties moni täällä köyhempi teki tuon saman matkan rikkaampana ja rohkeammassa turwassa kuin Linnalan isäntä;—emme huoli tuomita, sanomme waan: kenties, kenties!—

Kun sairas oli nuo wiimeiset sanansa lausunut, walahti hän raukeaksi wuoteellansa, hengenweto alkoi harweta, leuka jäi alas ja elämä oli hänen jättänyt.

Waimonsa ja tyttärensä Kaisu seisoiwat muiden muassa hänen wuoteensa wieressä, silloin kun hän puhalsi wiimeisen henkensä, mutta kummankaan silmiin ei tullut kyyneleitä! Waimonsa ei ollut wielä koskaan wuodattanut kyyneleitä hellien sydämen tunteiden waatimuksesta, sillä niitä tunteita ei hänellä koskaan ollut, mutta sydämen katkeruuden, wihan ja kiukun kyyneleitä, oli hän kyllä usein wuodattanut. Entä ne toiset silmät? Kowaksi, kuiwaksi oli niidenkin silmien, tarpeessa niin runsaswetinen lähde—sydän—jo lapsuudessa kuiwanut, niinkuin jo wähän ennestäänkin tiedämme. Hänessä ei ollut herätetty eikä kehitetty eloon niitä tunteita, jotka ihmisen tekewät onnettomuudessakin niin onnelliseksi. Lapsuudesta pitäin oli hän opetettu tuntemaan ja tietämään, että hän on mahdottoman—rikas, ettei heitä ole kuin kaksi perillistä ja että wanhempien kuoleman jälkeen jää kaikki omaisuus ja rikkaus heille; sen tunsi ja tiesi Kaisu liiaksikin hywin.—Nyt kuolee toki isä jo, ja tuo suuri perintö luiskahtaa kohta aiwan omiin käsiini. Toinenkin perillinen—sisar, sairastaa samanlaista tautia kuin isä ja warmaan hänkin kohta kuolee ja tuo rikkaus ja loisto tulee kaikki minulle ja silloin—silloin … kenties hän ajatteli niin isänsä kuolinwuoteella—kukapa hänen tietää, mutta warma waan oli se, että hänen silmänsä oliwat aiwan kuiwat, siis sydämensäkin liikkumaton!

Mitäpä siinä oli, isäntä oli nyt kuollut. Häntä ei toimitettu heti hautaan, sillä hänelle kumppaniksi odotettiin Liisua. Olisi tullut, näette, aika kalliiksi pitää kahdet hautajaiset likitysten, sentähden pidettiin isännän ruumista maan päällä niin kauan, että saataisiin Liisunkin peijaat samassa ja niin päästäisiin puolta wähemmällä kulungilla! Se toiwo ei pettänytkään jälkeen jääneitä tawaran säästäjiä, sillä Liisu kuoli todellakin jonkun ajan perästä. Nyt ei ollut muuta tehtäwää eikä mitään odotettawaa, waan ruumiit laitettiin hautaan ja sen toimen tehtyä pidettiin suuret peijaat, molemmille yhdessä, ja niin saatiin "kaksi kärpämä yhdellä lyönnillä".

Kahden jäiwät Linnalaan nyt emäntä ja Kaisu. He oliwat muiden nähden surewinaan wainajia, mutta sydämessään oli heillä suloinen ilo ja tyytywäisyys elämänsä nykyiseen kohtaloon. Niinhän sen pitäisikin olla, että ihminen tyytyisi siihen, mitä wielä Jumala paneekin päällemme, ja että ottaisimme wastaan sen lapsen ilolla, jos waikka kuorma tuntuisi wielä raskaaltakin. Mutta oliko Linnalan emännän ja Kaisun tyytywäisyys ja ilo oikeaa? Ei, sillä tyytywäisyys tuli heille siitä, kun he nyt pääsiwät näkemästä waiwaa noista kahdesta sairaasta, joista ei heille enää moneen aikaan ollut mitään hywää, waan paljon wastusta, kiusaa, waiwaa ja—kulutusta. Nyt oliwat kaikki nuo epäkohdat yhdellä itkulla poistetut ja siitä heidän tyytywäisyytensä! Nykyinen ilonsa tuli taas siitä, kun kaikki rikkaus, kaikki tawara oli nyt heidän kahden. He tunsiwat sen niin warmaan omaksensa, ett'ei mikään woima ja walta woinut heiltä sitä pois riistää; he tunsiwat saaneensa nyt niin ison woittokaupan, ett'eiwät he ennen koskaan olleet tawaroillensa saaneet niin äkkinäistä ja runsasta lisäystä, ja melkeinpä äiti ja tytär kadehtiwat salaa toisiltaan tuota wäärää mammonaa.—

Linnalassa oli jo isäntä=wainajan aikana ollut monta wuotta palweluksessa eräs Matti=niminen renki, hän jäi taloon wielä isännän kuoltuakin. Matti oli kaikin puolin kelpo nuorukainen. Hän oli kunnollinen työmies ja pystyi kaikkiin töihin sekä ulkona että sisällä. Hän oli jo isäntä=wainajan kitumisen ja sairastamisen aikana johtanut kaikki talon työt ja muut talouden toimet, ja kaikki menestyi hywin. Hän se oli, joka isäntä=wainajan jälkeenkin johti ja hoiti talouden toimet. Matti oli tasainen, hiljainen ja siiwo luonnoltansa, eikä hänellä ollut mitään pahoja ja riwoja tapoja; se waan oli paha, että Matti=rukka oli—köyhä. Kylässä aljettiin yhtenänsä kuiskaella, että Matista tulee Linnalan isäntä, eikä kukaan järjellinen ihminen kadehtinut tuota Matin luultua onnea, sillä he tunsiwat hänen kelpo nuorukaiseksi. Emme woi kieltääkään, ett'ei Matilla ollut salainen ajatus siihen suuntaan pyrkiä ja Kaisussakin hawaittiin taipumusta kallistumaan sinne päin. Mutta auta armias, kun Linnalan emäntä sai tuosta tiedon; silloin oli Matti ja Kaisu pulassa. Matin ajoi emäntä paikalla pois talosta ja Kaisu sai semmoista löylyä, että se piisasi.

"Wai semmoisen leipäkoin, köyhän ja nälkäisen rotan sinä keinottelisit meidän taloon. Minä olen itaruudellani ja tarkkuudellani tehnyt talon ja koonnut tämän rikkauden ja työlläni ja toimellani kaikki pystyssä pitänyt, ja siten, waiwaa nähden, työllä ja tuskalla estänyt sinun tielle joutumasta, ja sinä tekisit sen, että ottaisit kerjäläisiä tähän minun waiwani päälle mässäämään ja laiskottelemaan! Hm! Eipä wähää! Kylläpähän minä tiedän, miten siinä käwisi, kun saisit tehdä pääsi mukaan: ensin tulisi taloon yksi kerjäläinen ja se wetäisi joukon toisia perässään; sillä arwattawahan se on, että äijän ja ämmän hän taljaisi heti tähän, ja niin olisi talomme pian syöty puulle puhtaalle ja me molemmat tiellä! Kauniisti mietti lapsi palkita wanhempansa suuria waiwoja! Ihmisellä on tarjona waikka minkälaisia naimisia, ja tuommoisia miettii! Luulisi tuota ihmisen kunniankin jotain maksawan, ettei itseänsä ja kunniaansa waihda renkiroistoon; hyi! Ei ajatustakaan sinne päin, ja sen sanon minä," porisi ja sätti Linnalan emäntä tyttärellensä.

Kaisu ei puhunut eikä wastannut mitään tuohon äitinsä saarnaan. Hän oli nyt itsekin tullut tuntemaan kuinka alas hän jo oli itsensä antanut; äidin saarna oli waikuttanut. Ylpeydellä tunsi hän nyt uudelleen suuren rikkautensa ja hän huomasi sen hirweän suuren erotuksen, mikä oli hänen ja Matin wälillä. Hän katui katkerasti, kun hän oli senkään werran antanut sijaa sydämessään noin halwoille ajatuksille, ja koki kaikin tawoin wieroittaa niitä pois mielestänsä.—Kenties oliwatkin nuo Kaisun mielipiteet Matista ainoat ajatukset, ainoa taipumus koko Kaisun elämässä, jotka sisällisen totuuden tunnon tuottamina waatiwat ehdotonta tottelemista; mutta ei hän totellut sitä ääntä—hän ei saanut totella! Olisikohan hän totellut sitä sisällistä ääntä, sisällistä tunnettansa, jos ei äitinsä olisi häntä niin kowin estellyt sitä tottelemasta? Kenties. Helppo oli Kaisun waipua takaisin entiseen sydämen kowuuteensa, sillä kowaksi oli tuo sydän paadutettu jo lapsuudessa, wäärän mammonan tunnottomassa pätsissä!

Matti meni pois talosta, niinkuin häntä pahoilla sanoilla oli käskettykin, eikä hän näyttänyt ollenkaan nurkuwan tuota elämänsä häpäisewää kohtaloa. Jonkun ajan kuluttua nai hän erään siewän ja siweän piikatytön ja pian hawaitsi hän, että wäärä mammona oli hänenkin wähällä wietellä wäärälle uralle, sillä hän nyt sai wasta tuta oikeaa sydämen rakkautta. Matti rupesi waimonsa kanssa perustamaan torppaa, jonkun kylän talon takamaalle ja ennen pitkää tuliwat he hywästi toimeen, sillä molemmat oliwat oppineet tekemään työtä.

Wankka oli myös Ruokolan talo. Ei kukaan wanhoistakaan ihmisistä muistanut sitä sen pienempänä eikä köyhempänä. Ruokaa ja rahaa oli Ruokolassakin ja muuta hywyyttä niin paljo, että se haki wertojaan maassa. Wankka oli Ruokolankin kartano, niin että monessa rusthollissa olen nähnyt heikommat huoneukset. Wankka oli karja, wankat kalut ja aseet, kaikki wankat. Suurilukuinen perhe asui tuossa wankassa talossa ja hekin oliwat—wankkoja. Suuria ja pulskeita oliwat Ruokolan miehet ja pojat. Talo oli wanhoista ajoista asti ollut aina wäkirikas ja paljo oli wäkeä siinä nytkin. Talossa oli kaksi wanhaa weljestä ja kummallakin heillä oli useampia poikia ja tyttäriä. Syntyipä katsoa jonakuna talwi-iltana, kun kaikki wäki oli kotona, tuon talon hommaa ja hyörinää, kuinka he työskenteliwät puhtaissa, siisteissä huoneissa, kirkkaan takkawalkean loimossa. Waimot ja tytöt kehräsiwät, että rukkien rattaat meniwät yhtenä sawuna ja siitä syntyi jotenkin kowa yksitoikkoinen surina. Nuorimmat karstasiwat yhdelle osalle kehrääjistä sykäröitä ja sitä nuoremmat hoiteliwat itseänsä pienempiä. Yksi osa miehistä weisteli takkawalkean walossa työkalujensa raaka=aineita ja toiset wähän taampana seisoiwat höyläpenkkiensä ääressä ja pärewalkean walossa walmisteliwat mikä mitäkin talouden tarwekalua. Yhdellä tuossa on walmistumaisillaan pari siewiä ja somia tuoleja, toisella pari siewiä länkejä, tuolla nuorella miehellä tekeillä—kätkyt ja siitä arwaamme, että hän on nykyaikoin nainut. Mutta mitäs tuo mies tuolla tekee? ai! keinu=tuolia! Siitähän woimme päättää, että talossa ymmärretään jotain elämän mukawuudestakin. Ja tuossahan pukartaa kaksi pientä poikastakin! Mitähän heillä on mielessä?—Oikein! toisella on rullatuoli, toisella kuontalolapa tekeillä, ja nyt ymmärrämme, että noiden miesten kätewyys on sen ansio, kun he jo nuorena harjoittawat itseänsä siihen. Tuo työteliäisyys ja toimeliaisuus jo kaukaisista ajoista asti lienee synnyttänyt sen warallisuuden, siisteyden, hywän järjestyksen ja sopusoinnun, jota kaikkialla ilmestyy talossa.

Kaikki Ruokolaiset oliwat kylässä erinomaisessa arwossa pidetyitä. Ei niitä pitoja kylässä ollut, joissa eiwät he olisi olleet, naiset kokkeina ja miehet kenkkäreinä. Nuorten naimiskaupoissa oli aina joku Ruokolainen puhemiesnä eikä yhdetkään ristiäiset tuntuneet ristiäisiltä, jos ei joku Ruokolan parikunnista ollut kummeina, ja kaikissa kylässä pidettäwissä häissä oliwat nuoret Ruokolaiset aina nuodemiehinä ja morsianpiikoina; jos ruumis oli haudattawa, oliwat wanhat Ruokolaiset kantamassa, jos haudattawa oli wanha, ja Ruokolan pojat kantoiwat kaikki kylän nuorena kuolleet wiimeiseen lepoonsa.

Noin paljo kunniaa oli heillä kyläläistensä kesken, eiwätkä he sitä suotta saaneetkaan. Kauneita, pulskeita ja siiwoluontoisia ihmisiä ollen, oliwat he wielä päälliseksi rikkaita, joka ihmiselle antaa niin paljon arwoa tässä maailmassa. He eiwät käyttäneetkään rikkauttansa saiturein tawalla, waan rento elämä oli heillä kaikinpuolin. Heillä oli wierashuoneet kaikin puolin hywässä kunnossa ja wieraita ottiwat he mielellään wastaan, pitäen sen kunnianaan, kun saiwat heitä kestitä. Tosin kuului heidän korwissaan hywältä, kun wieras lausui mielistelewiä lauseita talon ja sen asukasten hywin woinnista; mutta eihän tuo ole mikään kumma, sillä kenellepä se soitto ei hywää tekisi. Heillä olisi jo monta wuosikymmentä ollut maamme enimmän aikaa elänyt sanomalehti, joka seikka lajillaan myös herätti kyläläisissä kunnioitusta heitä kohtaan. Ruokolaiset oliwatkin kyllä hywäntahtoisia kyläläisilleen selittämään ja jakamaan sanomalehdestään saatuja tietojansa, johon pitopaikoissa tarjoontui heille erinomaisen hywä tilaisuus. Koko idän tietowarasto perustui sillä tawalla noiden Ruokolan sanomalehtien nojalle ja jos tuli kysymys jostain asiasta, kuultiin kohta puhujain joukosta ääni: "niin ja niin kuuluu olewan Ruokolan awiiseissa." Siitä aiwan helposti johtui, että olemattomatkin asiat koetettiin noilla Ruokolan "awiiseilla" pystyynsaattaa.

Kun olemme nyt hätäpikaa tulleet tuntemaan Ruokolaisia ulkoa ja sisää, heitämme heidätkin tällä kerralla siihen, ja rupeamme erikseen tarkastelemaan talon toisen wanhemman weljen Asari=nimisen pojan elämän kohtaloita.

Asari oli kookas, uljas ja pulskea, täysi=ikäinen poika. Hän oli luonnoltansa hiljainen ja siiwo, ja moni kylän neito loi häneen halukkaita silmäyksiä. Hän olikin kunnioitettu kyläläisten kesken ja jotenkin tiedonhaluinen. Hän hankki usein itsellensä hyödyllistä kirjallisuutta lukeakseen, mutta wanhat miehet eiwät tuota tieteilemishalua katselleet juuri hywillä mielin, sillä he arweliwat kaiken muun tiedon liialliseksi, paitsi mitä heidän awiisinsa woiwat antaa. Kristillisen ja siiwon kaswatuksen saaneena, oli Asari todellakin kaikinpuolin miellyttäwä ja toiworikas nuorukainen.

Kun Linnalan Kaisu nyt oli melkein yksin niin mahdottomien rikkauksien perillinen, niin hänelle ilmestyi myös mahdoton paljous kosijoita. Kaikki oliwat rikkaita taikka muutoin jollain tawalla loistawia, sillä köyhät ja alhaiset eiwät tulleet tässä kysymykseenkään.

Ruokolassakin oli pitkät ajat kannatettu suwun kunniaa ja talon warallisuutta rikkailla naimisilla. Se olikin menestynyt, sillä saattaahan rikkaissakin olla kelpo ihmisiä. Ruokolaiset oliwat naimisissaan katsoneetkin samassa sydämensä waatimuksia kuin warallisuuden karttumistakin; silti oli se menestynyt. Mutta ajanpitkään oli se menetystapa kiinnittänyt heidän ajatustapaansa siinä asiassa hieman wääriä mielipiteitä. He luulotteliwat näet, että rikasten ei sowi naida muita uin rikkaita, eli niinkuin he sanoiwat: "ihmiset ihmisiä, ja piiat, rengit toisiaan." He wäitteliwät, waikka kyllä siiwosti, että kyllä kait rakkaus tulee jäljestä, kun kerran yhteen tullaan; waikk'ei sitä alussa olisikaan. Se ajatustapa teki sen, ett'eiwät Ruokolaisetkaan pitäneet köyhää ihmistä siinä arwossa kuin rikasta, waikka kuinkakin kunnollinen hän olisi ollut. Mahdottoman siiwoja kun oliwat, ei tuo halweksiminen heissä tullut juuri monesti näkywiin eikä kuuluwiin, ei julkisesti silloinkaan. Mutta kun tuli pitempi keskustelu ihmisten sisällisestä ja taloudellisesta tilasta, pilkisteli tuo pahankurinen, ihmisiä halweksiwa kurjuus ehtimiseen heidänkin sydäntensä akkunoista.

Niiden ajatustapojen ja mielipiteiden hedelmä oli sekin, kun Asarin isä käski poikansa eräänä iltana kamariinsa kahdenkesken. Asari oudostui tuosta kowin, sillä sitä ei ollut isä koskaan ennen tehnyt.

"Etkö ole ajatellut ruweta naimaan?" kysyi isä, kun oliwat tulleet kahdenkesken.

"Miksi, isä, sitä kysytte? kysyi Asari punastellen ja hämmästellen, sillä hän ei ollut ennalta aawistanut semmoista keskustelua.

"Nyt olisi niin kowin hywä tilaisuus sinulla siihen", sanoi isä.

"Missä?" kysyi Asari, yhä punastellen.

"Linnalassa."

Nyt wasta Asari=rukka punaiseksi lensi. Hän ei tiennyt mitä piti tuohon wastata. Hän koki siloitella istuintansa ja hieroa käsiänsä ja katsella sinne tänne; sisällinen taistelu näkyi riehuwan tuolla kärhennetyssä sydämessä ja kaikista näkyi, että isä oli johonkin arkaan paikkaan koskenut.

"Minä en pidä Linnalan Kaisusta", sanoi Asari wiimein.

"Ahaa! Eikö sen pahempia? Se ei olekaan niin waarallista, jos et hänestä pidäkään ensi alusta; kyllä hän tulee hywäksikin mielestäni, kun kappaleen aikaa olette yhdessä", sanoi isä yhtäkaikkisesti.

"Tuo Mäntylän Taawa on minusta niin mieluinen", sanoi Asari ujosti ja punastui wielä kahta punaisemmaksi entistään.

Asari oli nyt tunnustanut isälleen salaisuuden, joka oli hänen sydämessään liikkunut. Asarinki sydämessä oli herännyt luontainen totuuden ääni ja hän tunsi, että se ääni oli oikea, jonka oikeutta hänen tuli puolustaa isänsä edessä. Hän ei ollut tuota tunnettansa ilmoittanut wielä kenellekään, ei Mäntylän Taawallekaan, ja yhtäkaikki katsoi hän tarpeelliseksi sitä puolustaa, sillä se näytti nyt olewan waarassa.

"Mäntylän Taawa! Mitä luulet hänen kanssaan saawasi? Köyhä, pieni ja welkainen talo on Mäntylä ja monet owat Mäntylän isännän lapset. Ajattele!—Useat owat myös omat weljesi ja setäsi pojat; ei tätä niin paljon osaksi tule, kun meidät aika jättää. Teidän tulee itsenne hankkia lisää, jos mielitte kunnialla päästä tämän maailman läwitse; mutta tuota lisää omaisuudellensa ei saada mitenkään pikemmin kuin edullisen naimisen kautta. Tuommoinen talo ja omaisuus kuin Linnala on, joka sitte tulisi kaikki sinun haltuusi ja kotoa saisit wankan perinnön, lähtiessäsi Linnalan isännäksi, eikö kelpaa?" esitteli isä pojallensa.

Asari, Asari! Älä tottele tuota ääntä! Waikka se on lähtenyt oman hywän isäsi suusta, niin se ei ole oikea ääni, sillä enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä, ja se se on nykyisessä asiassa jumalallista ääntä, jonka tunnet omassa sydämessäsi. Seuraa sitä! Ei sen totteleminen tuota sinulle wahinkoa. Kenties, jos tuo isäsi neuwon totteleminen tuottaisi sinulle äärettömän, arwaamattoman wahingon, niin—kenties?

Kumpaa ääntä Asari totteli?—Isänsä! Hän rupesi miettimään tulewaa asemaansa. Ahkerasti hän wertaili rikkauden ja köyhyyden keskinäisiä suhteita ja kummallisen erotuksen hawaitsi hän nyt niistä: toista oli olla ihmisen käskijänä kuin käskettäwänä, toista antajana kuin anojana, toistapa wielä oli olla yleisesti kunnioitettuna kuin ylönkatsottuna. Toista, toista oli kaikilta tahoilta katsottuna olla tässä maailmassa rikkaana kuin köyhänä. Mutta eräs "toista" oli wielä, jota ei Asari huomannutkaan ottaa lukuun tuossa elämän wertailewassa katsahduksessa, nimittäin: oliko toista sitoa itsensä, suurien rikkauksien ohessa, kiinni semmoiseen elämän kumppaniin, jonka sydän oli—kylmä, jota ei saattanut rakastaa, jonka näkeminenkin jo waikutti sen, että weri seisahtui ja sydän tunsi kammoa ja inhoa—niin: oliko se toista kuin jos olisi yhtynyt semmoiseen kumppaniin, jota sydän niin toiwoi ja halusi, jonka muisteleminenkin teki jo sydämen niin lämpimäksi ja elämän niin hauskaksi, waikk'ei hänen rinnallaan olutkaan kultawuoria eikä muita rikkauksia, ei muuta kuin—lempeä sydän, mutta se sydän olisi niin lämpöinen ja pehmeä. Tuo "toista" se oli, jota Asari ei huomannut, sillä hänen oli soaissut—wäärä mammona.

Asari koetti ajatuksissaan nyt asettaa itsensä Linnalan isännäksi ja hän huomasi, että silloin olisi hänellä olemista: silloin olisi hänellä rikkautta, hywiä päiwiä, ja maine ja kunnia tulisi itsestään. Tuo tunto ja tieto teki Asarin mielestänsä jo kahta wertaa korkeammaksi entistään. Hän kuwaili mielessään, kuinka häneltä, Linnalan isäntänä ollessaan, anottaisiin, pyydettäisiin ja waikusteltaisiin minkä mitäkin, kuinka häntä rukoiltaisiin ja noudateltaisiin melkein joka tilaisuudessa ja kuinka hänellä olisi aina tarjona tilaisuus runsaasti lisätä jo ennestäänkin suuria rikkauksiansa. Noita miettiessään tunsi Asari semmoisen tyytywäisyyden ja onnellisuuden, ett'ei hän luullut muuta tarwitsewansa. Näiden Asarin mielestä niin autuaallisten ja onnellisten ajatusten ja tunteiden seasta liepahti tosin usein esille— Mäntylän Taawa hänen ajatuksiinsa, mutta ei, ei—hän on yllä lempeä ja ystäwällinen, mutta hän on niin—köyhä; ei hän sowi. Olipa toinenkin, joka tuossa mammonan hurmaamassa liehkeessä astui Asarin mieleen. Se oli—Linnalan Kaisu, jota hän koetti asettaa rinnallensa rikkauksien kanssa. Oi kuinka kylmältä kyllä tuntui tuo ajatuksissa tehty sowittelu Asarin sydämessä, mutta olihan Kaisulla tawaraa, jota ei Taawalla ensinkään ollut ja "kyllähän Kaisukin tulee hywäksi, kun kerran yhteen tulemme, sanoi isäkin", niin ajatteli Asari.

Asari oli tehnyt nyt tulewalle elämällensä tärkeän ratkaisewan päätöksen. Linnalan suuret tawarat oliwat nyt syösseet syrjään sydämestä ne ihmiselliset ja hellät tunteet, joita hän oli jo enemmän aikaa tuntenut Mäntylän Taawaa kohtaan. Niiden sijaan oli nyt astunut rikkaus, loisto, kunnia, maine; mutta Linnalan Kaisu ei sinne julkisesti astunut. Hän seurasi waan noita Asarin lempiwieraita kaukaisena, kylmänä wieraana, joka ei ohi päässyt lähitienoillekaan muussa tapauksessa, mutta tawarainsa lähestyessä ja mennessä Asarin sydämeen, täytyi hänellekin olla tie auki.

Seuraawana aamuna puki Asari yllensä pyhäwaatteet ja lähti johonkin, mihin, sitä ei kukaan tiennyt. Mutta isä tiesi aiwan hywin, mihin pojan tie weti, ja hän ilosta oikein hykersi käsiänsä, siitä kun hän oli woittanut niin loistawalla tawalla. Hän tunsi tehneensä wanhimpana hywän ja toimellisen työn, kun hän oli turwannut lapsellensa tämän elämän tulewaisen toimeentulon. Hän ei epäillyt ensinkään, ettei Linnalassa otettaisi ilolla wastaan hänen poikansa tarjoomusta, ja hänkin piti jo Linnalan rikkauksia melkein omaan perheesensä kuuluwana ja kaksinwerroin tunsi hän Ruokolan arwon kohoawan.

Niin, Linnalaanhan Asari nyt meni kosimaan, silloin kun hän lähti kotoansa pyhä=waatteissa. Hän toimitti heti asiansa ujostelematta. Sisällinen, waikka tällä kerralla salainen riemu tuli nyt Linnalan emännän ja Kaisun sydämiin, sillä he oliwat jo pitäneet kauan salaista toiwoa Asarista. Sekä äiti että tytär otti hänen tarjomuksensa ilomielin wastaan ja kauppa tehtiin. Kumminkin emäntä hywin warowasti kysäsi ennen asian päättymistä, paljonko Asari saisi kotoaan lähtiessään, jos hän tulisi heille wäwyksi, johon Asari antoi emännälle hywin tyydyttäwän wastauksen, ja niin ei sekään estänyt asian menestymistä. Salaa katseli nyt Asari Linnalan kaikenpuolista uljuutta ja kaikissa näkywää taloudellista, wankkaa perustusta. Tuohan kaikki oli kohta tulewa hänen omaksensa, oman mielensä mukaan hallittawaksi, ja hän iloitsi sydämessään suuresta woitostansa. Kylmältä tuntui tosin Kaisu nyt niinkuin ennenkin Asarille, mutta hän ajatteli waan mielessänsä, "kyllä kait se wielä kaikki tulee hywäksi."

Ensi pyhänä kuulutettiin Ruokolan Asari ja Linnalan Kaisu. Kylässä ei tuota pidetty kummanakaan, niinkuin useasti muulloin, silla sekä sulhanen että morsian oliwat rikkaita ja rikkaathan soweltuwat niin hywästi yhteen. Olipa kuitenkin eräs, jonka rinnasta puhkesi raskas huokaus tuon uutisen kuultuansa ja hän oli Mäntylän Taawa. Waikk'eiwät Asari ja Taawa olleet kumpikaan sanallakaan ilmoittaneet toisillensa tunteitaan, oliwat he kumminkin kahdenpuolin huomanneet, että heidän sydämensä puhuiwat niin lämmintä ja pehmeää lemmen kieltä. Nyt oli Taawan lempi kadottanut wastimensa; siitä tuo huokaus. Taawa kantoi mykkänä, nöyränä, kärsiwällisesti sydämensä ahdistuksen; hän tunsi itsensä nyt niin halwaksi, pieneksi ja köyhäksi Asarin rinnalla, että hän oikein häpesi entisiä turhia ajatuksiansa. Mäntylän Taawa ei ottanut sittemmin wastaan yhtään kosijaa, sillä hän tunsi selwästi sydämessään, ett'ei siinä ollut sijaa kenellekään muulle kuin yhdelle, ja se oli nyt—kadotettu.

Niin, mitäpä siitä. Asarin ja Kaisun kuulutukset käwiwät laillisessa järjestyksessä ja Kaisu piti morseuttansa niin tyytywäissä walmistellen siten suuria tulewia häitä.

Eräs ystäwä kysyi ensimäisen kuulutuksen jälkeen Asarilta: "pidätkö sinä todellakin Kaisusta?"

"Ei, en minä hänestä huoli yhtään", wastasi sulhanen peittelemättä.

"Kuinka se on ymmärrettäwä? Miten sinä sitte saatat mennä hänen kanssaan naimisiin, kun et pidä hänestä?" uteli ystäwä.

"Hänellä on rahoja ja muita rikkauksia", wastasi Asari alakuloisesti.

"Kylmä on kulta kumppaniksi", sanoi toinen.

"Kyllä se wielä hywäksi tulee, kunhan kerran yhteen tulemme", sanoi
Asari entisellä luulo=uskollaan.

"Minä soisin, että niin käwisi, mutta minä toiwon ja pelkään", sanoi ystäwä, joka näytti maailmaa tutkineen useammalta taholta kuin Asari.

"Mitä toiwot ja pelkäät sinä?" kysyi Asari, ikäänkuin waatien selitystä.

"Toiwon että niin käwisi ja pelkään ett'ei niin käy", sanoi ystäwä:

"Joutawa pelko ja toiwo! minä näytän sinulle, ystäwäni, että kummankinlaatuiset huolesi siinä asiassa owat olleet ihan tarpeettomat", sanoi Asari wakuuttawasti ja wähän närkästyksissään.

"Saat uskoa, ystäwäni, että minä kaikesta sydämestäni suon niin käywän!" sanoi tuo Asarin ainainen, myös wielä naimaton ystäwä, ja niin ystäwykset erkaniwat.

Tuo pieni keskustelu oli tapahtunut ulkona taiwaan kannen alla, laihopellon pientarella, sillä kesä oli nyt ihanimmallaan. Heti kun Asari oli Linnalan Kaisun kanssa ensikerran kuulutettu, huomasi yllämainittu ystäwä, että Asari tuli aiwan eriluontoiseksi. Ennestäänkin oli hän hiljainen ja harwapuheinen, mutta nyt oli hän muuttunut wieläkin hiljaisemmaksi ja harwanpuheisemmaksi. Hän haki aina yksinäisyyttä niin paljon kuin waan woi ja kun hän sitä sai, waipui hän sywiin ajatuksiin, katsoa tuijottaen yhteen ja samaan paikkaan katkeamatta, siksi kun joku tapaus hänen siitä hawautti. Tuossa asemassa puhkesi hänen rinnastaan tawasta sywä, kumisewa huokaus. Sen oli hänen ystäwänsä huomannut ja hän alkoi aawistaa, ett'eiwät Asarin sisälliset asiat olleetkaan aiwan oikeassa. Ystäwä tapaili usein Asaria, saadaksensa kahdenkesken puhutella häntä, siten saadaksensa selwän hänen sisällisestä tilastansa, mutta se ei ollut ennen onnistunut kuin äsken laihopellon pientarella. Ystäwän tarkoitus oli saada Asari luopumaan ajoissa pois noin alussa jo niin sywää synkkämielisyyttä aikaan saawalta tieltä, jos nimittäin hänen uusi ja tärkeä elämän askeleensa olisi siihen syynä. Mutta, niinkuin jo tiedämme, Asarin puoleksi närkästynyt puhe teki kerrassaan tyhjäksi ystäwän yritykset.—Silloin kun ystäwykset tapasiwat toisensa pellon pientarella, oli Asari menossa Linnalaan, johon hän lähtikin, kun erkaniwat toisistaan. Ystäwä katsoi hänen jälkeensä surullisesti, sillä waikka Asarin puhe oli ollut niin jäykkää laatua, ei kuitenkaan ystäwän huoli hänen sisällisestä tilastansa tullut sillä poistetuksi. Hän katsoi niin kauan kuin näki Asarin jälkeen, kuinka tämä meni Linnalaa kohden, ja sitten kun hän katosi näkywistä, huoahti ystäwä: "woi, woi Asari! Sittekin minä wielä pelkään".—

Jonkun wiikon kuluttua tuosta tapauksesta oli Linnalassa paljo puuhaa. Siellä leiwottiin, pantiin olutta, keitettiin ja paistettiin. Wiikkokausia oli monta kokkia siellä yötä päiwää palawissa päin ähkäilleet ja puhkailleet, pyörineet ja pyörineet. Ei tarwinne lukijalle mainitakaan, että Linnalassa nyt walmistettiin suuria häitä, sillä paikkakunnan rikkaimmat ja kuuluisimmat nuorikot oli nyt pantawa ikuiseen liittoon keskenänsä—ikuiseenko?—niin, ikuiseen. Häihin oli kutsuttu paljon wieraita, kaikki uljaita ja arwokkaita. Morsianpiiat ja sulhasen nuodemiehet oliwat walitut kylän arwokkaimmista nuorukaisista; olipa odotettawana loistawat häät, loistawine wieraineen.

Hääpäiwä tuli. Etimpänä asuwat pojat ajoiwat hewosilla, joku määrätty neito aina kumppaninaan, sillä niin oli maakunnan tapa, mutta lähempänä olewat samoiliwat juhlawaatteissaan pitkin teitä ja wainioita suurissa parwissa Linnalaa kohden, pojat kantaen neitojen myttyjä, ollakseen siten "morsian=piikojen kyytimiehiä".

Nyt oli kaikki hääwäki jo kokoontunut Linnalaan; ei puuttunut enää muita kuin pappia. Wierasten joukossa oliwat myös Mäntylän Taawa ja tuo sulhasen ystäwä, Karilan Heikki, pienenlaisen Karilan talon helläsydäminen, hywäntapainen ja =maineinen, tunnokas poika.

Kaikki oliwat iloisen näköisiä; erityisissä ryhmissä ja parwekkeissa keskusteliwat he minkä mitäkin asiaa ja iloinen nauru tawasta osoitti jossain wäki=puskassa, että keskustelua oli osattu hywin johtaa. Nuo keskustelewat ihmisparwet oliwat enimmiten ulkona, sillä, niinkuin tiedämme, oli silloin kesän ihanin aika. Toiset seisoiwat ryhmissä päin yhteen pihalla, toiset käyskeliwät huoneitten ympäristöllä olewilla kedoilla ja pientareilla, toiset taas oliwat walinneet itsellensä jonkun kauniin aseman, jossa osa istui nurmella ja osa loikoi pitkää pituuttansa. Oliwatpa he missä oliwatkin, kaikkialla kuului waan iloista puhetta ja naurun hohotusta. Kaikki Ruokolankin wäki oli siellä paraassa miessä—sepä nyt on tietty. Asarin isä ei joutanut ottamaan osaa muun hääwäen wilkkaisiin ja hupaisiin keskusteluihin. Hänellä oli kyllin työtä käwelemisestä ympäri huoneita, pää pystyssä ja molemmat kädet seljän takana, Linnalan suurien rikkauksien katselemisesta ulkona sekä sisällä, jotka tuossa paikassa oli joutuwat hänen poikansa käsiin, ja hän oikein hekumoi siitä oiwallisesta onnenpotkauksesta, jonka hänen sukunsa oli saanut tawaroidensa ja maineensa lisäksi.

Waikka tuo hääwäki näytti yleiseen niin iloiselta ja murheettomalta, oli kuitenkin heidän joukossansa joitakuita, jotka eiwät näyttäneet jaksawan ottaa osaa toisten leikillisiin puheisiin ja iloihin: sulhanen ei ollut ensinkään iloisen näköinen. Synkkänä, kylmänä, haki hän waan yksinäisyyttä ja kaikissa toimissaan oli hän niin yhtäkaikkinen koko häiden ja hääwierasten suhteen, ikäänkuin hän olisi ollut ihan yksin. Karilan Heikin aika taas meni siinä, kun hän tarkasteli ystäwänsä, sulhasen, mielentilaa ja piti silmällä hänen käytöstänsä, sentähden tuli Karilan Heikin asema noissa loistawissa häissä salapoliisin kaltaiseksi. Iloton oli Mäntylän Taawankin sydän. Hän näki täydessä walossaan jo toteentuneena kuinka hänen nuoruuden unelmansa oliwat nyt tyhjiin rauenneet ja tunsipa hän sydämessään syynkin, joka oli turhaksi tehnyt hänen hartaimmat toiweensa, joka oli ryöstänyt häneltä sen haaweksitun autuuden, mikä häntä oli tähän asti pitänyt eleillä ja niin iloisena. Hän tunsi, ett'ei tuota onnea, tuota lämmintä sydäntä ole häneltä ryöstänyt mikään toinen wielä lämpimämpi sydän, waan kaiken sen oli tehnyt rikkaus, wäärä mammona, ja hän tunsi ett'ei hänen oikeutensa ollut oikea oikeus. Hän tunsi itsensä nyt niin ylönkatsotuksi, hyljätyksi, yksinäiseksi ja orwoksi, mutta samassa myös onnelliseksi siinä suhteessa, ett'ei hänen sydämensä ollut yhtään saastunut wäärän mammonan wäärästä himosta. Kylmältä, kolkolta, kuolleiden haudalta tuntui tawara ja rikkaus Taawalle ilman lämpimättä sydämettä.—Oliko kumma, jos ei hän jaksanut olla iloinen noita tuntiessaan?

Nyt tuli pappi taloon ja koko hääwäki sai totisemman muodon. Wihkituoli rakennettiin erääsen lakanoilla, silmikoilla ja huiweilla ylt'ympäri puetettuun saliin. Kaikki oli walmista wihkimistä warten ja hääwäki kokousi. Pastori seisoi wihkituolin edessä, suuri wirsikirja kädessä, mutta sulhasta ja morsianta ei näkynyt! Odottaminen alkoi käydä pitkäksi ja ihmiset katsoiwat toisiansa silmiin kysywästi. Tuo tila tuntui itse kullekin tukalalta ja lewottomia liikkeitä alkoi ilmaantua hääwäessä, samalla kuin yksi ja toinen kuiskaeli jotain toisensa korwaan, ja samassa pyörähti heistä aina joku ulos, ikäänkuin warkain. Sulhanen oli—poissa! Häntä oli katseltu joka huoneesta, silloin kun piti lähteä wihille, mutta ei löydetty mitään. Silloin tuli kauhea hätä niille, jotka asian oiwalsiwat ja häntä ruwettiin miehissä hakemaan ulkopuolitta. Wiimein löydettiin hän nawettapihalla olewan huoneen takaa, jossa hän oli päin seinään seisomassa ja katsoa tuijottamassa yhteen sijaan. Hän ei näyttänyt ollenkaan huomaawan hakijain tuloa, mutta kun häntä nykäistiin käsiwarresta ja muistutettiin hetken tärkeästä merkityksestä, näytti hän ikäänkuin säpsähtäwän, sitten hän loi puhuttelijaansa surullisen ja läpitunkewan silmäyksen ja kasto, sywä huokaus puhkesi samassa hänen rinnastansa. Sen jälkeen lähti hän muiden kanssa pois, sen enempää puhumatta.—Tuon sulhasen hukassa olon ajan itki ja rääsäsi morsian, että oli wedeksi sulaa, ja sulhasen löydyttyäkin meni wielä joku aika, ennenkun hän woi tyyntyä.

Nyt tuliwat sulhanen ja morsian wihkituolin eteen. Kaunis ei ollut morsian kalliissa morsianpuwussaankaan, säännöttömine wartaloineen, lituskaisine ja siintioine tasawärisine kaswoineen, pienine kiiluwine silmineen ja hienoine umpinaisine huulineen. Mutta jos hänellä olisi ollut lämpimämpi, lempeämpi ja tunnokkaampi sydän, olisiwat ne hyweet woineet kumminkin palkita sen niukkuuden, jolla luonto oli häntä ulkonaisessa näössä kohdellut.

Toimitus alkoi nyt ja pastori alkoi lukea wihkimälukuja. Lukkari seisoi siwumpana pastorista, hänelläkin kädessä suuri wirsikirja, jonka hakoja hän aukoi. Sulhasen isä seisoi taempana ja iloitsi sydämessään poikansa onnesta. Sulhasen ystäwä, Karilan Heikki, tarkasteli sulhasen kylmää ja yhtäkaikkista asemaa ja hänen kuultiin ääneensä, mutta hiljaa, sywän huokauksensa perästä sanowan: "Asari rukka!" Mäntylän Taawa seisoi muiden morsianpiikojen joukossa alakuloisen ja miettiwän näköisenä ja hänenkin kuuli joku, tuskin kuultawasti, sanowan: "wäärä mammona!"

Pastori tuli nyt wihkiessään siihen kohtaan, jossa hän kysyi Asarilta, tahtooko hän ottaa tämän Kaisa Linnalan awiowaimokseen. Asari ei kuullut tuota kysymystä. Hän oli omissa mietteissään ja silmänsä tuijottiwat niin kummallisesti. Morsian, kun hawaitsi ett'ei sulhanen huomannut pastorin kysymystä, nykäsi häntä hiljaa käsiwarresta.

Sulhanen hawahtui nyt tuosta haaweksiwaisesta tilastaan. Hän loi silmänsä pastoriin ja hawaitsi että pastori katsoi ja katsoi ja katsoi häntä silmiin kysywästi. Asari oiwalsi mikä nyt oli kysymyksessä; hän yritteli monta kertaa nyökäyksellä ja sanoilla myönnyttääksensä kysytyn asian, mutta niska ei ollut totella tahtoa, eikä suukaan ollut tuohon wastenmieliseen tunnustukseen mikään joutuisa, waikka se kyllä haapuili sanoja. Wiimein kuitenkin pastorin uudistettuun kysymykseen: "tahdotko?" nyökäytti hän koneentapaisesti päätänsä ja haudasta tulleella äänellä wastasi monen turhan ponnistuksen perästä: "tahdon". Sulhasta itseäänkin rupesi nyt harmittamaan, kun hän oli niin kylmä ja yhtäkaikkinen koko asiaan nähden ja niin hajamielinen näin tärkeällä hetkellä, ett'ei muistanut toista kättänsä, waikka nythän hän oli juuri saamaisillaan mahdottomat rikkaudet. Hän koetti oikein pinnistämällä koota ajatuksiansa, että woisi pysyä nykyisessä tehtäwässään kiinni. Mutta jos kuinkakin hän olisi koettanut, hajosiwat ne kuitenkin wäkisin ympäri maailmaa, ja aina waan häämöitti tuo hämärä tulewaisuus, tulewan rikkauden ylitse hänen mielessään mustana, synkkänä ja pelottawana.

Nyt tuli se aika wihkimisessä, jolloin pastori rupesi wihittäwiä wannottamaan.

"Minä Asari Ruokola", sanoi pastori edellä.

"Minä Asari Ruokola", kertoi Asari. jäljessä ja hänen äänensä kuului siltä, kuin kaiku olisi toistanut nuo pastorin lausumat sanat.

"Otan sinun Kaisa Linnalan", jatkoi pastori.

"Otan sinun Kaisa Linnalan", kaiutti sulhanen, ikäänkuin unissaan.

"Nyt minun awiowaimokseni", lisäsi pastori.

"Nyt minun awiowaiwakseni", sanoi sulhanen, tietämättä itsekään mitä hän sanoi, mutta luultawasti tuli tuo harmittawan eksyttäwä lause sen mukaiseksi, mitä hänen sydämensä juuri silloin ajatteli ja tunsi. Koko hääwäki säpsähti.

"Nyt minun awiowaimokseni", toisti pastori oikein kowalla äänen painolla.

Sulhanen wawahti, sillä hän oli tullut taas oikeaan tajuunsa tuon pastorin niin kowalla painolla toistetun lauseen kautta. Hän rupesi aawistamaan, että tässä on mahtanut tulla joku erehdys ja punastuneena lausui hän nyt waaditut sanat oikein, waan tuskan hiki juoksi alas hänen kaswoiltansa; loppu wannottamisesta meni koneen tapaisesti ilman erehdyksettä loppuun asti.

Ajallansa weisasi lukkari: "Wihollinen karkot' kauas" j.n.e, mutta Karilan Heikki ajatteli: "kunpahan menisi wihollinen heistä oikein kauas!" Pastori luki edelleen: "Mä salli perkeleen heidän kanssansa mitään tehdä", mutta Karilan Heikki ajatteli: "kunpa tuo rukous toteentuisi!" ja hän yhtyi sydämessään samaan rukoukseen; häntä suretti kowin ystäwänsä arweluttawa tila. Pastori päätti wihkimisen Herran siunauksella ja onnen toiwotukset alkoiwat. Koko tämän ajan seisoi sulhanen tunnottoman näköisenä, niinkuin kuwapatsas ja tuskin hän huomasi kättään ojentaa sitä waatiwille. Onnen toiwotusten jälkeen asettui hän taas seisomaan yhteen paikkaan. Hääwäki oudostui tuommoista käytöstä, eikä kukaan häirinnyt häntä seisoessaan ja katsoa tuijottaessaan. Kun hän oli melkoisen ajan ollut tuossa asemassa, kuultiin hänen hiljaa, ikäänkuin mutisten sanowan: "kyllä se wielä hywäksi tulee, kunhan kerran yhteen tulemme", sitten hän, ikäänkuin unesta heräten, koetti olla niin iloisa ja eläwä kuin suinkin oli mahdollista, mutta tuo teko=iloisuus ja lewollisuus ei woinut olla kauan näkymättä ja wiimein se katosi taas kokonaan.

En huoli ruweta kertomaan sen enempää häämenoista, mainitsen waan siwumennen, että koko juhla oli hywin ikäwää laatua. Nuoriso koetti kyllä aikaan saada monenlaisia leikkejä, mutta mikään ei menestynyt, sillä heidänkin sydämissään oli niin outo ja kummallinen tunne tuon sulhasen synkkämielisyyden tähden; ilman sitä istui morsian yhtäkaikkisena kaikista asioista, joka myös paljon oudostutti ja harmitti nuorisoa ja muita.

Yhden tai toisen warjon alla hakiwatkin wieraat itsellensä jonkun tekosyyn, päästäkseen pois noista murheellisista häistä ja ennen pitkää oli talo heistä puti puhtaana!

Nyt oli Asari Linnalan isäntä. Hänellä oli mahdottomat rikkaudet, mutta hänellä ei ollut kumppanina lämmintä sydäntä, joka ainoastaan woipi tämän elämän tehdä niin suloiseksi, hauskaksi ja wiehättäwäksi; kylmään, kolkkoon sydämeen oli hän itsensä sitonut—eriämättömästi! Tuon eläwältä kylmettyneen elämän kumppanin käsi oli myös kylmä, sen oli waikuttanut sydämen kylmyys; sentähden ei tuolla kädellä ollut sitä heweyttä ja suloutta, joka ainoastaan woipi wähemmätkin warat niin runsaiksi, niin riittäwiksi tehdä, ett'ei niiden puuttuessakaan tunnu puutosta olewan.

Heti häiden jälkeen ryhtyi Asari taloudellisiin toimiin. Hän koetti sillä tawoin haihduttaa ikäwäänsä ja lohduttaa murheellista sydäntänsä. Yhtä surumielisenä, yhtä harwapuheisena oli hän työpaikoillakin ollessaan kuin ennenkin. Ennen surunsa kyllä haihtui työssä ollessa ja wäliin tuli hän erinomaisen hywälle tuulelle ja iloiseksi. Nuo hetket oliwat niitä hetkiä, jolloin hänen muististaan oli kadonnut tuokioksi tuo sydäntä kalwaawa uuden kotinsa muisto, joka melkein alituisesti kytöwalkean tawoin hiljaksensa poltti ja koloi hänen sydämessään. Ja tuo hiljainen walkea oli niin alituisesti eleillä, ett'eiwät ne harwat onnen hetket, jolloin hän surunsa unoutti, woineet sitä sammuttaa, waan se pysyi aina waan hehkuwana hiilloksena. Mitäpä siitä, jos Asari saikin joskus työssä ollessaan huolensa haihtumaan, kun ei hänellä kotiin tullessa ollutkaan sitä, joka olisi tuota harwinaista rauhaa woimassa pitänyt. Siellä kotonahan waan oli hän, joka tuon rauhan juuri oli ryöstänyt Asarin sydämestä, kuinka hän sitten saattoi tuon sydämen kiwusta päästää? Ei, sitä hän ei woinut tehdä, waan uutta tulta, uutta kipua ja tuskaa lisäsi hän Asarin kotia tullessa jo paljaalla katseellaankin hänen sieluunsa!

Ensi=alussa koetti Asari jäähdyttää polttawaa sydäntänsä ja lämmittää palawaa tuntoansa nyt saaduilla suurilla rikkauksillansa, mutta ne eiwät maistuneet hänelle miltään waikka kuinkakin hän olisi pakottanut sielunsa heikumoimaan niissä. Hän koetti wastoin kaikkia sydämensä tunteita pakottaa itseänsä uskomaan, että: "kyllä se wielä hywäksi tulee" ja hän koki kaikin woimin turwaantua tuohon teko=uskoonsa, mutta aikoja kului, eikä tuosta "hywäksi tulemisesta" tullutkaan mitään. Hän olikin koko tulewaisuutensa perustanut wastoin omantuntonsa ääntä tuon kuolleen uskonsa nojalle, jolle hän antoi alusta alkaen ison arwon, kun se oli isän antama.

Kun Asari parka noin koetti työnteolla karkoittaa suruansa, kului häneltä silloin wielä aika jotakuinkin, waikka hänellä ei ollut kotiin tullessa odotettawana muuta kuin ynseyttä ja ylönkatsetta! Hänen anoppinsa ja nuori waimonsa oppiwat heti alusta alkaen kohtelemaan häntä niinkuin ainakin tulokasta, jota wastaan he pitiwät itseänsä kaiken tawaran herroina, joihin ei muka Asarin tullut mitään ja kaiken sen mitä hän toi taloon tullessaan, pitiwät he niin wähäpätöisenä, ett'ei se muka kuulunut kumpaankaan laitaan, waikka se nousi kumminkin neljän tuhannen markan paikoille. Kaikkien noiden mielipiteiden seurauksena oli se, ett'ei Asari wielä ollut kowin monta kuukautta talossa ollut, ennenkun sai kuulla, että hän olikin waan—köyhä tulokas, jolla ei ollut muka mitään sanomista! Asari oli helläsydäminen ja hän olisi mielellään auttanut tarwitsewaisia mitä rahalla, mitä ruoalla, mutta siihen hän ei saanut waltaa! Eräänä kertana meni hän omin lupinsa aittaan, antamaan tarwitsewalle jywiä, sillä kowanlainen aika oli silloin maakunnassa. Mutta woi taiwasten tekijä, kun anoppi ja waimonsa sen sai tietää, silloinkos wasta meteli nousi! Huutain, hoilaten tuliwat he aittaan ja kirkuin ja parkuin rupesiwat sättimään ja panettelemaan Asari parkaa!

"Sitä wartenko sinä olet tähän otettu, että kaikkein kerjäläisten pussiin syökset elon elämämme, jota minä niin paljon olen waiwaa nähnyt? Eipä wähää pää, wäärässä! Me olemme miehen olkapäiltä kerjäläisen kontin wiilekkeet katkaisseet ja tuskin on hän itse saanut watsansa täyteen, niin annappas mennä aittaan syytämään ainoa pala pois suustansa!" säyhysi emäntä.

"En ollut mikään kerjäläinen teille tullessanikaan", sanoi Asari ujosti ja wähän loukkaantuneena.

"Etkö häpeä, kelwoton, wastustaa äitiä! köyhähän sinä olit meille tullessasi—meidän tässä on kaikki. Ei isä=wainaja syytänyt omaisuuttaan tuolla tawalla ja siltipä tuota onkin, mutta se ei olekaan sitä warten, että sitä kaikki huupiot saisiwat hutiloida. Kaikkea sitä ihminen näkee, kun kauan elää!" sätti ja melusi Asarin waimo, joka oli kaikissa äitinsä kanssa yksineuwoinen, ja hän itki ja kirkui kuin hullu ja repesi hiuksiansa!

"Niin, älä muuta sano! Sehän se sitten wielä wihaksi pistääkin, kun hän luulee joku olewansa ja nuo muutamat markat owat hänellä aina suussa, jotka hän on taloon tullessaan tuonut, mutta 'pian se huono hewonen päällisensä syöpi'. Jos olisimme laskeneet eli rätinkiin panneet hänen ruokansa, mitä hän on meillä jo ahmannut, niin ei hän olisi talostamme saapa enää kruunun mynttiäkään", säesti äiti tytärtänsä ja he oliwat sanan täydessä merkityksessä niinkuin syöjätär tyttärinensä.

"Eikö minun työni sitten maksa ruokaanikaan?" sanoi Asari ujosti.

"Sinun työsi! nuhjuksen? tuleeko sekin lukuun?—kaikkia! Semmoisia työmiehiä saa ruokapalkalla jos kuinka paljon, kun sinä olet, ja heistä on kumminkin se etu, ett'eiwät pakkau haaskaamaan talon omaisuutta.— Sukkelaan pois täältä aitasta, sanon minä", tiuskui anoppi!

"Enhän minä olisi ilman edestä jywiä antanut, hänellä on welkakirja", rohkeni Asari muistuttaa.

"Welkakirja! mitä semmoisten welkakirjoista; mitä niiltä luulet saawasi, ei yhtään jywää, pitäköön itse welkakirjansa. Ja kyllä kaiketi olet welkakirjan teettänyt omaan nimeesi—kuinkas muutoin. Se on enempi kuin häwyttömyys", tirskui anoppi, waikka tuo jywien tarwitsija oli hywän talon isäntä, waan oli tällä kerralla tullut wiljan puutteeseen.

Häpeästä punehtuneena antoi Asari welkakirjan pois sen antajalle ja meni pois. Entistä synkeämmäksi tuli nyt hänen mielensä. Hänen sydäntänsä kalwoi kowin tuo rajaton häwäistys, jonka hän oli wieraan kuullen saanut. Hän häpesi omaa nykyistä tilaansa ja hän häpesi kotiwäkensäkin puolesta, kun heidän ilkeytensä ja tunnottomuutensa oli noin julkisesti tullut kylälle tiedoksi. Hän näki nyt täydessä walossa mihin hän oli joutunut ja mitä hän oli kadottanut. Hän huomasi, että tuo salainen sisällinen kaiho, joka hänellä oli pienuudesta pitäin Linnalan Kaisua kohtaan, oli saanut alkunsa sywemmältä, kuin hän oli luullutkaan, nimittäin raa'asta, pahasti kaswatetusta—sydämestä, josta ei ollut toiwoakaan enää paranemiseen. Asari olikin jo alusta alkaen koettanut hywyydellä woittaa tuota wäärästä mammonasta williintynyttä sydäntä, sillä hän oli silloin wielä turwannut wäärän uskon synnyttämään tunnussanaansa: "kyllä se wielä hywäksi tulee"; waan kaikki se oli turhaa työtä Asari rukalle, sillä hän ei woittanut hywyydellään muuta kuin pilkkaa, naurua, ylönkatsetta ja pahoja, riwoja sanoja. Waikka hywyys oli Asarinkin puolelta teeskenneltyä, jaksoi hän kumminkin wielä silloin sitä tehdä, sillä hän piti wielä wäärää mammonaa silmällä ja omanansa ja hän toiwoi sen nojalla muunkin kerran wielä paranewan.

Nyt oli Asari parka omissa silmissään niin onneton, ettei hän luullut maailmassa olewan hänelle wertaa onnettomuudessa. Erotettuna isästään, äidistään, hywästä kodistaan, ystäwistään ja mikä muisto oli kaikkien katkerin, oli se että hän oli erotettu Mäntylän Taawasta, erotettu— ijäksi, ja nyt wasta huomasi hän mitä oli Taawassa kadottanut. Nyt oli hän syösty raakojen ihmisten keskelle, jotka eiwät muuta osanneet tehdä kuin katkeroittaa hänen sydäntänsä ja polkea, häwäistä hänen kunniaansa! Nyt hän huomasi, että tuo luultu ja toiwottu rikkaus, jota hän oli lähtenyt takaa ajamaan, oli kowin katkera, kowin kalliisti ostettua warjo=onnea, sillä hän oli jo niin paljon kadottanut sentähden, hän oli kadottanut—sydämensä rauhan. Hän näki nyt, ett'ei hän woinut eikä jaksanut edes tuota rikkauttakaan irti palwella, sitä wähemmin woi hän takaisin saada sydämensä rauhaa. Nyt hänen oli annettu jo tietää, ett'ei hän ollut isäntä enää oman omaisuutensakaan ylitse, jonka hän oli taloon tuonut, sitä wähemmin sen, jota hän oli lähtenyt saawuttamaan.

Kaikki ne asiat pyöriwät katkeroina tunteina sekaisin Asari raukan sydämessä ja niitä miettiessä ja punnitessa lisääntyi kuumuus hänen sydämensä polttawassa hiilloksessa. Hän muisteli menneitä kultaisia aikoja, jolloin hän oli niin iloinen ja murheeton, jolloin kaikki huokui waan pelkkää ystäwyyttä ja rauhaa, jolloin hänen sydämensä ei ollut wielä raskautettu tämän elämän rikkauden surulta, aikaa, jolloin Taawa wielä niin lempeästi hänelle hymyili.—Woi kuinka silloin oli lysti ja hywä olla! Hän muisteli Karilan Heikin waroittawia sanoja, jotka hän niin kylmästi ja karsaasti wastaan otti, mutta nyt huomasi hän, että ne oliwat wuotaneet tosiystäwän pahaa aawistawasta, huolestuneesta ja hänen parastansa katsowasta sydämestä. Woi kuinka paljon hän olisi antanut, jos olisi saanut takaisin sen hetken, jolloin hän kuuli ystäwänsä suusta nuo ennustawat ja waroittawat sanat. Nyt hän olisi jo ollut wiisaampi niistä ottamaan waaria, sillä elämän koulu oli jo häntä opettanut—niin, niin: kyllähän Asari olisikin ollut nyt jo wiisaampi, mutta siinä oli nyt jo paha "mutta", se oli—myöhäistä. Woi, woi! Nuo kaikki tekiwät wiimein Asariin sen waikutuksen,—ett'ei hän miehisenä miehenäkään woinut niellä sydämensä pakotusta, waan hän purskahti katkeraan itkuun, ja ne kyyneleet oliwat pettyneen toiwon puristamat.

Nyt ei Asari enää koskaan ajatellut eikä sanonut: "kyllä se wielä paranee, kunhan kerran yhteen tulemme", sillä surkea kokemus oli osoittanut, että niin ei ollut käynyt, eikä koskaan woi käydäkään.

Tähän asti oli taloudelliset toimet käyneet Linnalassa hywin; Asari oli hoitanut niitä wielä niinkuin omia asioitaan, sillä häntä oli elähyttänyt wielä jonkunlainen toiwo. Nyt oli toiwo loppunut. Hän oli saanut semmoisen iskun sydämeensä, että se teki kaikki pyrinnöt, kaikki toiwot parempaan päin mahdottomiksi. Hänen sydämensä weltostui yhtäkaikkiseksi kaikkien asioiden suhteen ja kylmänä, synkkänä käyskeli hän, huolimatta mistään. Mutta äiti ja tytär iloitsiwat sydämessään, kun he oliwat niin loistawan woiton saaneet.

Asarin tila oli nyt niin arweluttawa ja surullinen että jotakin lohdutusta, jotakin hoiwaa hänen oli saatawa, mutta mistä? Entistä rauhaa, entistä iloisuutta ei hän woinut takaisin saada, sen hän hywin kyllä oiwalsi, mutta jotain oli eteen otettawa, muutoin tulisi elämä mahdottomaksi.—Minkälaisen turwan ja lohdutuksen Asari haki itsellensä tuossa kowassa tuskassaan ja waiwassaan? Jonkun wuoden kuluttua ruwettiin kylällä puhumaan: "Linnalan talo menee takaisin ja isäntä— juopi!"

Juopi?! Niin.—Asari parka oli hakenut ja löytänytkin nyt lohdutuksen murheelliselle sydämelleen, mutta minkäläinen oli tuo lohdutus? Se oli —wäärä lohdutus, wäärä turwa. Wäärä mammona oli tuonut muassaan toisen wäärän, sillä yksi paha synnyttää toisia pahoja. Asari oli poikana ja ensi wuosina naimisissakin ollessaan tuiki siisti ja raitis mies; hän inhosi sydämestään wäkewiä juomia ja niiden nauttijoita. Tuossa kowassa surussaan koetti hän ensin "pikku=ryypyllä" wahwistaa uupunutta ja wäsynyttä sydäntänsä, se oli tekewinänsä hänelle niin hywää: murheensa katosi tuokioksi, mutta se palasi takaisin entistä tuimempana, ja silloin sille taas piti antaa—pikku=ryyppy! Noin hywille päiwille tottunut suru palasi tietysti yhä takaisin, ja yhä tiheämmin waati se tuota pikku=ryyppyä. Kauan ei Asari tyytynyt niin wähään annokseen, waan hän alkoi tahtoa oikein isoa ryyppyä ja niidenkin antoa piti tihittää ehtimiseen! Tuolla tawalla oli tästä ennen niin siististä miehestä tullut ennen pitkää warsinainen—juoppo!

Ensimmältä ei siitä tiennyt kukaan mitään, mutta pian hawaitsi sen kotiwäki. He koettiwat estellä Asaria juomasta niin paljon kuin woiwat, mutta tuo esteleminenkin oli heidän itsensä laatuista. He haukkuiwat, kirkuiwat, itkiwät, rääkyiwät ja parkuiwat myötänsä hänelle, mutta se oli yhtäkaikki, sillä hän jaksoi nyt jo hywin tuota kuulla; hänen sydämensä oli jo kowettunut ja paatunut ja hän nauroi waan heidän ilkeälle, pahasta sydämestänsä lähteneelle hädällensä. He kokiwat kätkeä kaappien ja aittojen awaimet, mutta hän piti siitä aiwan wähän lukua, sillä hän särki lukot ja owet, kulki niissä mieliwaltaisesti ja otti mitä milloinkin sai ja meni sitten niiden kanssa kylälle juomaan.

Ensi alussa koettiwat anoppi ja Asarin waimo yhdestä neuwoin kurittamallakin saada häntä juomattomaksi, mutta se ei onnistunut ensinkään, sillä Asarilla olikin silloin aina jo päässä useampia isoja ryyppyjä, jotka hänelle kyllä antoiwat rohkeutta ja isännän oikeutta, ja loppusumma tuosta oli aina se, että anoppi tyttärineen sai turwottunein ja werisin kaswoin ja runneltunein ruumiin pötkiä käpälämäkeen, jolloin useinkin wiettiwät yönsä lammaskarsinoissa ja minkä missäkin.

Näin oli Asari raukka joutunut aiwan onnettomaksi. Hänen murheensa oli nyt lakannut, sillä hänen tuntonsa oli jo poltinraudalla merkitty. Jos tuo murhe yritti joskus uudelleen tulemaan, liewitti hän aina sitä uudella ryypyllä. Se antoi hänelle aina uutta rohkeutta ja hänen kadotettu, loukattu ja poljettu ihmisellinen oikeutensa ja arwonsa palasi aina silloin takaisin ja waati takaisin menetettyä kunniaansa. Asari hywäksyi ehdottomasti nuo hänen mielestään oikeutetut waatimukset ja niiden ajatustapain wallalle päästyä alkoi hän heti näyttää, ett'ei hän olekaan mikään "nurru=sunteri" ja että hän on isäntä talossaan.

Tuossa tilassa pitkitti Asari mustaa elämäänsä. Hänen wiinahimonsa oli niin suuri, että hän otti talon welkakirjoja mukaansa ja waihteli niitä welanottajan kanssa salaa—wiina="halliin", katsomatta sisälsiwätkö nuo korkoa tuottawat paperit pienemmän tai isomman summan! Hän otti talosta muutakin kalua mukaansa ja joi niitä kylällä ja wiimein alkoi hän juoda waatteitakin päältään! Juominen olisi mennyt juomissakin, mutta hän teki juowuspäissään isoja tyhmiä kauppojakin, ja kun ei hänellä ollut enää rahoja millä niitä wastata, antoi hän niiden wastimeksi isoja welkakirjoja, joita sitten saatiin ehtimiseen ja wesissäsilmin Linnalassa maksaa. Isäntä ei huolinut työn teosta eikä teetosta mitään; kunnollista työnjohtajaa ei raskittu pitää, sentähden oli koko taloudellinen toimi tuon itaran ja ahneen waimowäen ja tusina=palkollisten hallussa. Edellisiltä ei olisi saanut mitään kulua, mutta tulla waan tawaraa kokoon ja jälkimäiset eiwät taas pitäneet lukua muusta, kunhan waan aika kului. Kaikkien noiden tähden rupesi Linnala menemään takaisin isompaa wauhtia kuin oli kohonnut.

Eräänä kertana juomaretkeltä palatessaan, tapasi Asari Karilan Heikin. Tämä oli kowin huolestunut ystäwänsä onnettomuudesta. Hän oli jo kauan wartonut tilaisuutta, saadaksensa wielä kerran puhutella onnetonta, mutta se oli aina ollut turha, sillä Asari oli aina wälttänyt hänen kohtaamistansa. Hän häpesi ystäwäänsä, sillä hän tunsi sydämessään ankaran nuhteen, kun hän ei totellut aikanaan annetuita hywiä neuwoja. Mutta Heikki ei lakannut etsimästä häntä. Hän oli tiennyt, että Asari oli taas useampia wuorokausia ollut kylällä juomassa ja että hän wieläkin oli siellä. Hän kuuli myös, että Asari ei ollut saanut enää wiinaa, kun häneltä oli puolus loppunut, waan että hän makasi surkeaa kohmaa eräässä mökissä. Sentähden tiesi Heikki hänen kohta täytywän tulla kotiansa, ja meni tien wiereen odottamaan wiheliäistä ystäwäänsä. Kauan ei hänen tarwinnutkaan odottaa siellä, ennenkun Asari tuli tietä myöten, surkeana ja horjuwana. Kyyneleet nousiwat Heikin silmiin, kun hän näki tämän kurjuuden. Asarin kaswot oliwat turwonneet ja siellä täällä näkyi niissä sinisiä ja punasia laikkuja, mutta yleinen wäri oli tuhkan harmaa ja silmät punaiset ja pullistuksissa. Hänen käyntinsä oli epäwakainen, jonkatähden hän toikkeroitsi tietä käydessään sinne tänne, ikäänkuin hänellä olisi ollut joku edisteltäwä. Waatteet oliwat rikkinäiset, likaset ja repaleiset ja kylmä hiki juoksi hänen päältänsä. Tuonlainen oli Asarin näkö, kun hän tuli kylältä suruansa liewentämästä!

Heikki lähti käwelemään häntä wastaan ja sowitti tuon wastaantulemisensa niin, että se tapahtui tien mutkassa, ett'ei Asari olisi häntä huomannut ennen lähelle tuloa, sillä tie oli metsäisellä seudulla—ja nyt juuri tuliwat he wastakkain. Asari säikähti tuota kohtausta kowin ja niinkuin ukon lyömänä seisoi hän wawisten Heikin edessä ja tuijotti häntä silmiin. Ennen oli hän kaikkialla hakenut Heikin seuraa, nyt hän wältti, kammoksui ja kauhistui häntä! Oliko sitten Heikin sydän kylmennyt nyt Asaria kohtaan? ei; samalla rakkaudella rakasti hän Asaria kuin ennenkin, sama muuttumaton ystäwä oli Heikki nyt kuin ennenkin, missäs sitten on syy tuohon Asarin kammoksumiseen?—omassa sydämessään, sillä hän ei oikeastaan kammoksunutkaan Heikki=ystäwäänsä waan itseänsä, oma paha omatunto se oli, joka Asarin sydämessä nosti kauhun melkein kaikkien ihmisien edessä. Ainoasti krouwarin ja—kotiwäkensä edessä ei hän kammoksunut!

"Ystäwäni!" sanoi Heikki wiimein, särkyneellä ja hiljaisella äänellä, kun he oliwat towin toisiansa katselleet.

"Sinäkö, Heikki, täällä?" sanoi Asari kauhistellen, kun näki, ettei hän päässyt enää Heikin käsistä.

"Eikö me istuta, että saisimme wielä kerran haastella? kysyi Heikki kehoittawaisesti. Asari totteli wastahakoisesti ja he istuiwat.

"Mitenkä sinun asiasi nyt owat, ystäwäni?" kysyi Heikki ja katsoi
Asaria silmiin niin lempeästi.

"Niinkuin näkyy", sanoi Asari kuiwakiskoisesti. "Oi, älä sano niin, ystäwäni. Toinen ihminen ei saa toisen tilasta tietoa ulkonaisella näkemisellä, tarwitaan katsoa sywemmälle, aina sydämeen asti, ennenkun woidaan oikein tutustua toistensa kanssa. Sinun tilasi on minua kowin huolestuttanut. Olemme aina ennen awanneet toisillemme sydämemme, miksi emme nyt saattaisi sitä tehdä? Kaikissa muissa asioissa olemme tulleet yksimieliseen päätökseen, mutta yhdessä asiassa erosiwat mielipiteemme."

"Sinä olit silloin oikeassa, werraton ystäwäni. Jospa olisin silloin totellut sinua, niin minun asiani saattaisiwat nyt olla toisin. Ei se tullutkaan hywäksi, niinkuin minä silloin luulin", sano! Asari. Hänen leukansa järkähteli, kyyneleitä wälähteli hänen silmissään; hän purskahti itkemään ja tarttui kiinni Heikin kaulaan.

Molemmat ystäwykset itkiwät, sillä kummallekin tuli mieleen muisto menneistä ajoista. Asari muisti kuinka kauas hän oli jo ehtinyt turmeluksessa, joka kaikki oli ensimäisen erehdyksensä hedelmä. Heikki taas muisteli ystäwänsä mennyttä wiattomuuden aikaa ja wertaili sitä hänen nykyiseen tilaansa.

"Miksi sinä olet wäistänyt minun kohtaamistani näin kauan?" kysyi
Heikki wiimein.

"Minä olen luullut, ettei ole enää yhtään ihmistä, joka minua muistaisi ja joka ei minua kauhistuksella katselisi, sentähden minä kammoksun ja kauhistun kaikkia ihmisiä—oi, woi! minä kauhistun omaa itseäni; woi minkälainen minä olen!" sanoi Asari.

"Sinä olet ollut aiwan wäärässä, kun olet luullut minunkin kammoksuneen sinua; sama entinen ystäwyys sinua kohtaan on tänäkin päiwänä sydämessäni. Tilasi on kowin huolestuttanut minua ja minä olen tawoitellut kauan sinua, saadakseni wielä kerran awata sydämeni sinulle", sanoi Heikki ystäwällisesti.

"Sinulla miekkoisella on onnellinen perhe=elämä", sanoi Asari surullisesti.

"Niin, se on tosi että se niin on, mutta minä en antanutkaan wäärän mammonan wietellä itseäni, waan minä noudatin oman sydämeni waatimuksia ja seuraus oli siitä, ett'en waihettaisi nyt elämääni koko maailmankaan rikkauksiin", sanoi Heikki.

"Woi ystäwäni! Mitenkään minun asiani saataisiin paremmaksi? kysyi
Asari toiwowasti.

"Ensimäistä erehdystäsi emme enää mitenkään woi parantaa. Mutta sinä olet tehnyt toisenkin suuren erehdyksen elämässäsi. Sinä olet wäärällä tawalla ruwennut korjaamaan ensimäistä ja jos et sinä ajoissa ojenna oikealla tawalla jälkimäistä erehdystäsi, niin sinä joudut auttamattomasti hukkaan."

"Minä ymmärrän mitä tarkoitat, mutta mitä minun pitäisi tekemän, sillä minä olen kowin ahdistettu. Minä tunnen itsekin kauhistuksella, että nyt olen jo auttamattomasti perikadossa, mutta en woi enää itseäni auttaa—woi, woi, mikä minun pelastaisi tästä wiheliäisyydestä?—Mutta minä pelkään, että kaikki apu on nyt jo myöhäistä, sillä wiinanhimo on jo tullut minussa niin wäkewäksi, ja tuo kotiwäki sitten; sinä tiedät minkälaisia he owat."

"Älä niin ajattele, äläkä sano, ei wielä ole myöhäistä ottaa ajasta waaria. Sinä olet omin woimisi koettanut parantaa itseäsi, etkä sinä sitä woi. Mutta oletko kertaakaan Jumalalta rukoillut woimaa siihen? Oletko wielä koskaan pyytänyt häneltä woimaa kärsiwällisesti kantaaksesi sitä kowaa elämän kuormaa, jonka itse olet päällesi wetänyt ja johonka ei Jumalan ole wähintäkään syytä, sillä Hän antoi ajallansa oikean tunnon sinun sydämeesi, mutta sinä et totellut sitä. Ainoastaan se keino woisi sinun pelastaa; wiina ei sinua pelasta; usko minua ystäwäni!" sanoi Heikki puoleksi nuhtelewaisesti.

"En, en minä ole kertaakaan rukoillut Jumalaa", sanoi Asari kolkosti.

"Rukoile siis nyt ensi kerta!" kehoitti Heikki.

Asari purskahti toisen kerran itkuun, ja se itku ei ollutkaan nyt pettyneen toiwon ja menetetyn kunnian kaipaamisesta tullutta, waan kyyneleet wuotiwat oman wiheliäisyytensä tuntewasta sydämestä. Kun hän oli itkusta wähän tyyntynyt, lupasi hän, tyrskien ja niiskuttaen kokewansa nyt tästä edespäin rukoilla Jumalaa, että hän woittaisi kiusauksensa. Hän lupasi koettaa kantaa ristiänsä kärsiwäisyydellä ja wieroittaa itsensä pois wiinan juonnista—se oli Jumalan etsiwä armo, joka Asarissa noin puhui.

Heikki tuli niin liikutetuksi onnettoman ystäwänsä hywistä liikutuksista ja lupauksista, ett'ei hän woinut muuta sanoa kuin:

"Jumala suokoon sinulle siihen woimaa!" ja hän puristi hellästi Asarin kättä ja niin he erkaniwat.

Toisenlaisena meni nyt Asari kotiinsa kuin ennen juomaretkiltä palatessaan. Ei hän nyt möykännyt eikä paukannut eikä särkenyt talon kaluja. Nöyränä kuin lammas, kuunteli hän nyt anoppinsa ja waimonsa haukkumisia, jotka ärtyiwät kuin hurttakoirat wielä raiwommiksi, kun näkiwät, ett'ei Asari heitä nyt wastusta eikä tuki heidän kitaansa nyrkin kowuudella. Ja niin sanarikkaita kuin he oliwatkin tuossa ilkityössään, eiwät he löytäneet kylliksi ilkeitä ja häwyttömiä sanoja parjatakseen Asaria?

Ihme kumma! Hän jaksoi kaiken tuon rajattoman haukkumisen wihastumatta kantaa; Hän sanoi waan nöyrästi: "ette te osaa minua niin pahaksi panna, ett'en minä ole wielä paljoaki pahempi".

Asarista näytti kaikinpuolin tulewan nyt toinen mies. Hän ryhtyi innolla työhön ja taloudellisiin toimiin käsiksi; wiinaa hän ei maistanutkaan. Waimowäen torumisia ja sättimisiä ei hän ottanut korwiinsakaan, waan antoi heidän meuhata oman mielensä jälkeen. Kaikki tunnolliset ihmiset iloitsiwat Asarin elämän parannuksesta.

Mutta nyt wasta Asarin anoppi ja waimo wärkeiksi tuliwat, kun he tuon muutoksen hänessä hawaitsiwat. Tähän asti oliwat he toki jotain muutakin tehneet, mutta nyt oli heillä kyllitellen työtä Asarin haukkumisessa! Ei hän ollut heidän suussaan muu kuin kerjäläinen, laiska juopporatku, kelwoton, typerä, tuhlari, kömpsy, ilkiö, riiwattu, tuhannen wietäwä, sen koppale, "perkeleen kekäle" ja menopalkaksi hänelle ehtimiseen määrättiin: "sen kattila!"—Asari koki heitä aina hillitä ja puheli heille Jumalan sanastakin, mutta kas siitä he wasta oikein raiwoon nousiwatkin! "Kas waan", sanoiwat he "nyt se piru on tullut kerettiläiseksi, kun on ensin juonut ja häwittänyt meidän talomme ja muun tawaramme; se sinulla piti wielä olla, sen tuhannen roisto."—Kukapa jaksaa ja kykeneekään kertomaan kaikkia niitä raakoja haukkumisia ja sanoja, joilla he alituisesti sättiwät Asari=parkaa, ja nuo edellä luetellut nimentä=sanatkin owat waan wähäinen osa näytteeksi niistä haukkuma=hyösteistä, joilla Asaria haukkuessa lausetta niin runsaasti suolattiin.

Wuoden päiwät kesti Asari tuota elämänhelwettiä horjumatta. Mutta hänen Jumalan=pelkonsa oli nuori ja niin juurtumaton, ett'ei se woinut kauemmin kestää siinä kiusauksen helteessä. Hänen tienoillansa ei ollut ketään, jolle hän olisi woinut sydämensä awata ja joka olisi häntä kiusausten hetkinä tukenut ja lohduttanut, ja kumminkin olisi hän lohdutusta tarwinnut. Hän rupesi taas hakemaan lohdutusta entisestä wäärästä lähteestä—ensin liewemmin, sitten rajummin ja wiimein rajummin kuin koskaan ennen; hän oli taas ruwennut—juomaan!

Jonkun aikaa kesti wielä tuota hirweää menoa Linnalassa. Parku, pauke, sadatus kuului sieltä lakkaamatta! Ryöstö ryöstön perästä tuli taloon, sillä isännän antamat welkakirjat palasiwat, yksi toisensa perästä, ryöstömiehen kädestä taloon takaisin. Emäntäkin yksinkertaisuudessaan ja halusta pelastaa rikkaan Linnalan kunniaa, tuhlasi omaisuutensa noiden alituisien ryöstöjen maksuiksi ja wakuudeksi, ja niin tuo suuri ja loppumattomaksi luultu rikkaus supistui supistumistaan.

Eräänä päiwänä lewisi paikkakunnassa se uutinen, että Linnalan isäntä on—karannut! Mihin? sitä ei tiennyt kukaan.

* * * * *

Oli eräs talwi=ilta. Kylmä pohjoistuuli puhalsi kaiken päiwää ankarasti ja lunta tulla tupruutti taiwaan täydeltä. Kaksi matkustajaa pyrki silloin kylästä synkkää talotonta taiwalta kohden, joka kahden penikulman pituisena johdatti kylästä toiseen. Ne matkustajat oliwat kaksi waimonpuolta, jotka jalkapatikassa tuommoisella ilmalla myöhään illalla samosiwat, wetäen kelkkaa perässänsä; toinen heistä näytti olewan jo jotenkin wanha, mutta toinen wasta noin puoli=ikäinen ihminen.

Heidän kelkassaan ei näkynyt olewan muuta kuormaa, kuin joitakuita wanhoja waateriepuja. He näkyiwät olewan umpimielisiä ja ensi alussa ei puhunut kumpikaan mitään.

"Kun me nyt waan jaksaisimme tämän taipaleen poikki", sanoi wanhempi waimo wiimein, katkaisten äänettömyyden.

"Niin sitte he kyllä saawat kylläkseen arwella, mihin me olemme joutuneet, sillä eipä nyt jälki kauan näy, sitten me menemme niin ett'ei kuu kuule eikä päiwä näe, ja niin me näytämme wielä wiimeiselläkin, että me olemme ihmisiä", sanoi nuorempi.

"Mutta mitenkä me elämme?" huolehti wanhempi.

"Kyllä eletään, oudoissa ihmisissä kehtaa kyllä kerjätä", lohdutti nuorempi.

Lieneekö tuo lohdutus tuntunut wanhemmasta waimosta epäluotettawalta, sillä sywä huokaus kuului hänen rinnastansa; mutta ett'ei parempaa ollut saatawissa, osoitti se, kun ei hän woinut itsekään parempaa neuwoa tuohon wastaiseen elämiseen sanoa, waan waipui äänettömyyteen, ja niin he jatkoiwat matkaa eteenpäin suurilla ponnistuksilla.

"Se tuhannen roisto", sanoi wanhempi waimo taas towin waiti oltuansa ja ponnistellessaan paksussa lumessa; luultawasti liikkui hänen mielessään silloin joitakin muistoja.

"Niin, hänen sen wietäwän tähtensähän me tätä kaikkea saamme kärsiä", säesti nuorempi; jota taas seurasi äänettömyys ja ankarat ponnistukset eteenpäin.

Yhä ankarammin riehui kylmä pohjoinen ja yhä ankarammaksi tuli tuisku. Tähänkin asti oli ollut jo lunta wahwasti tiellä, mutta nyt oli sitä jo polwea myöten joka paikassa.

"En minä jaksa enää", sanoi wanhempi kulkija.

"Ja kuitenkin emme ole wielä tulleet kuin pari wirstaa kylästä", sanoi nuorempi.

"Emme kyllä ole enempää kulkeneet, mutta kumminkaan en minä jaksa."

"Meidän täytyy wäliin lewähtää."

"Tehkäämme heti niin!"

He istuiwat lumelle tien wiereen. Heidän joka jäsenensä wapisi ylöllisistä ponnistuksista ja jalat oliwat kangistuneet melkein tönkiksi, palelemisen ja wäsymisen tähden; istuminen siinä teki heille kowin hywää. Kun he oliwat towin istuneet, lähtiwät he taaskin wuowaamaan eteenpäin.

Kauwan eiwät he kumminkaan jaksaneet kulkea, ennen kuin heidän täytyi taas istua lewähtämään erään kuusimetsän kohdalle. Heidän jalkojansa paleli, niin että kynnet oli warpaista lähteä. Wäsymys ja uupumus waltasi heidät kokonaan ja he rupesiwat kauhistuksella aawistamaan, että heidän yöpaikkansa tuli olemaan siinä. Kylmä wäre tuntui käywän heidän sydäntensä läwitsi sitä ajatellessaan.

"Minä palellun aiwan tuossa paikassa", waikeroitsi wanhempi heistä. Nuorempi otti kelkasta waateriepuja ja kääri niitä hänen ja itsensä ympärille, mutta erinomaittain jalkoihin. He heittiwät kelkkansa tielle ja paniwat maata lumelle aiwan tien wiereen likelle erästä kuusta.

"Minua palelee", sanoi wanhempi.

"Maataan hywin liki toisiamme!" sanoi nuorempi.

"Kyllä me kuolemme tähän."

"Saattaa niin käydä. Woi sen tuhannen kappaletta; hänen tähtensä meidän näin käwi", äsitteli nuorempi.

"Älä tuota pirua enää muistele, kohta kuolemme tähän", sanoi wanhempi ikäänkuin iltarukoukseksi!

Mutta kaikki tuo heidän yöpaikkansa ei ollut niinkään huono. Pehmeä walkoinen peite laskettiin hiljaa heidän päällensä ja wilu ja paleleminen katosi heiltä kokonaan. Monenkaltaiset äänet ja wihellykset kuuluiwat heidän korwiinsa; se oli soitto menneistä päiwistä. Mahdottoman awara sali ilmautui heidän ympärillensä, jonka laessa paistoi tuhansia lamppuja ja kynttilöitä, joista toiset loistiwat kirkkaammin, toiset himeämmin. Mahdottomia rikkauksia ilmestyi kaikkialle saliin ja sen ympäristölle; oli kultia ja hopeita, ja rahoja seisoi monta suurta kasaa, joiden määrääkään ei tiennyt kukaan. Molemmat matkustajat riemastuiwat tuon paljon rikkauden näöstä niin, että wanhempi heistä huokasi ääneensä: "woi, jospa nuot olisiwat meidän!"

Tuskin oli hän sen sanonut, niin saliin ilmestyi laiha olento kuin kaakinpuu; hänestä ei saanut selwää, oliko hän miehen wai waimonpuoli. Hänen yllänsä oli rikkinäiset, ohuet, likaset waatteet ja kädessään kantoi hän astiaa, täynnä jotakin likaista wettä, jota hän tawasta ryyppäsi. Matkustajat tarkastiwat tarkkaan häntä ja hawaitsiwat, että hänen sydämensä riippui ja palkkarehti rinnan ulkopuolella ja se oli aiwan pikimusta. Tuo olento tuli suoraan, wielä walkean peitteen alla makaawien matkustawien tykö ja sanoi heille "katso, mitä tässä näette, on teidän".

Molemmat waimot hyppäsiwät heti ylös ja riensiwät riemuiten katselemaan ja ihailemaan tawaroitansa ja tuo outo olento seurasi heitä joka paikkaan.

"Mitä tuossa astiassa on, joka on teidän kädessänne?" kysyi wanhempi matkustaja oudolta olennolta, jota he molemmat pitiwät suuressa arwossa, kun hän heille lahjoitti niin paljon rikkautta.

"Wettä", sanoi olento.

"Wettä! Täällä on meillä kaikkea yltäkyllältä, miksi ette syö ja juo mitä haluttaa? me emme kiellä teiltä mitään, sillä te olette niin hywä; te olette kowin laiha!" sanoi wanhempi waimo.

"Laiha!" sanoi olento kummastellen ja loi samassa karsaan katseen heihin. "Se ei rikastu, joka herkullisesti elää. Tämä wesi on minulle kylläksi."

"Miksi tuo teidän sydämenne palkkarehtaa rinnan ulkopuolella?" kysyi wanhempi.

"Ei sitä ihminen rikastu, jos sydämensä pitää oikealla paikalla. Kaikki tämä itsenikieltäminen on teidän tähtenne, ei minulla itselläni ole mitään", sanoi olento.

"Te olette niin hywä; sanokaa meille nimenne!" pyysi nuorempi matkustaja.

"Minun nimeni on: Saita", sanoi olento.

"Saita! Mitä se nimi merkitsee?"

"Se merkitsee suurinta säästäwäisyyttä", sanoi taas olento.

Nyt tuliwat he erääsen huoneenkolkkaan, jossa oli kaksi sairaswuodetta. Suurissa tuskissa ja kalpeana makasi toisessa wuoteessa ijäkäs mies ja toisessa nuori tyttö. "herra Jumala! minun mieheni ja tyttärenihän tuossa owat!" huudahti waimo heidät nähtyään.

Olento loi samassa synkän ja totisen silmäyksen waimoon, nosti sormensa huulillensa ja sanoi "hiljaa! antakaa heidän olla!"—ja wanha waimo säikähti hywin tyhmää käytöstänsä.

Likitienoilla sairaita oli iso lasinen rakennus, joka oli täynnä kauniita, siistejä ja puhtaita lasi= ja posliinipurkkeja ja pulloja ja niiden seasta lemahteli hywältä tuoksuwa haju. Rakennuksessa oli lempeä ja hywäntahtoisen näköinen olento, joka niille monille anojille, joita hänen tykönänsä ehtimiseen käwi, jakeli noista pulloistansa ja purkeistansa yhtä ja toista. Anojat alkoiwat tuota heti maistella, jonka tehtyä he melkein kaikki tuliwat niin iloisen ja terween näköisiksi.

"Auttakaa, auttakaa meitäkin!" huusiwat tämän nähdessään wuoteella makaawat sairaat!

"Nuo nyt owat saaneet päähänsä sen hullutuksen, että heidänkin pitäisi muka saada noita turhia wesiä ja marjoja, joita toiset tuhmat ostawat kalliilla hinnalla! Ei se ole muuta mitään kuin rahan onki, jolla yksinkertaisilta riistetään rahat pois; ei pidä heille antaa niitä, ne maksawat niin paljon", sanoi Saita wanhemmalle waimolle.

"Woi, mutta jos ne auttaisiwat kumminkin", sanoi waimo wähän säälittelewästi.

"Ettepä te taas ymmärrä, miten oikein sukkelasti rikastutaan! Kun nuo molemmat kuolewat, silloinhan koko rikkaus jää teille kahdelle", sanoi hänen johdattajansa hänelle hiljaa korwaan ja katsoi samassa wiekkaasti wakawaan mieheen, lempeään olentoon ja muihin saapuwilla olewiin ihmisiin.

Se auttoi. Paikalla riensi wanhempi waimo sairasten tykö ja sanoi kowalla ja tylyllä äänellä heille; "mitä te siinä tyhjää haparoitsette ja mielittelette, mitä se raha joka paikkaan tulee?" Wanhempi sairas loi häneen surullisen katseen ja osoitteli aiwan lähellä olewaa isoa rahaläjää. "Kyllä niille on parempiakin reikiä!" sanoi waimo ja kääntyi heistä tylysti pois.

Kohta sen jälkeen molemmat sairaat katosiwat näkywistä.

"Kas nyt teidän kelpaa", sanoi nyt johtaja ja molemmat waimot tunsiwat nyt itsessänsä semmoisen onnen, ettei koko maailmassa ollut heidän wertaansa ja heidän sydämessään oli sanomaton ilo ja riemu.

Juuri kun he oliwat parhaaltaan riemuitsemassa, tuossa mahdottomassa rikkaudessaan, tuli parwi nuoria miehiä huoneeseen. He katseliwat hywin halukkaasti noita suuria tawaroita ja wäliin kääntyiwät molempiin waimoihin päin; imartelewasti ja hymyhuulin kokiwat he tehdä itsensä molemmille niin miellyttäwän näköisiksi kuin suinkin mahdollista. Enimmästi oliwat nuo nuoret miehet puetut halpaan ja yksinkertaiseen pukuun, joka selwästi osoitti yhdellä taikka toisella tawalla elämän puutosta. Sentähden ei kumpikaan waimo huolinut heistä hywää eikä pahaa, katsoiwathan waan perään, ett'ei kukaan saanut koskea heidän tawaroihinsa, mutta katsoa he niitä kyllä saiwat.

Niiden nuorten miesten joukossa oli kuitenkin eräs nuorukainen, joka waimoissa heti herätti myötätuntoisuutta. Hän oli wartewa, solakka ja muutenkin hywännäköinen nuorukainen. Hän oli puettu yltä päältä lumiwalkeisin waatteisin, ainoastaan sydämen kohdalla rinnassa näytti olewan jotakin tahraa. Hänkin katseli ahnaasti kaikkia heidän tawaroitansa ja wäliin tuli hän waimojen tykö ja koki hymyillä ja imarrella, mutta siinä hymyilyssä oli jotain niin salaperäisesti surullista, jota he eiwät woineet ymmärtää mitä se oli.

Waimot mielistyiwät tuohon nuorukaiseen niin, että he meniwät hänen tykönsä ja yhdestä suusta sanoiwat hänelle: "ole sinä aina meidän kanssamme!" mutta samassa he kuiskasiwat toisiensa korwaan: "mutta meidän tawaroihimme ei hän saa koskea." Samassa katosiwat kaikki muut nuoret miehet huoneesta, mutta tuo walkoisiin puettu nuorukainen jäi sinne. Hänen kaswonsa kirkastuiwat hetkeksi ja hän katseli loistawin silmin niitä suuria rikkauksia, joita kaikkialla oli, mutta tahra hänen rinnassaan tuli nyt paljoa mustemmaksi. Hän kääntyi waimojen puoleen ja koetti osoittaa kaikin tawoin hywyyttänsä ja kiitollisuuttansa, mutta sitä eiwät he ottaneet wastaan, antoiwat waan hänelle pahoja ja kylmiä sanoja wastaukseksi. Hän yritti syömään, mutta samassa tuli Saita waimojen tykö ja sanoi: "ei pidä antaa hänelle mitään", ja waimot meniwät ja haukkuiwat heti nuorukaista. Noista heidän kowista sanoistansa syntyi iso, käärmeen muotoinen musta nuoli. Se lähti lentää sujottamaan hirmuista wauhtia ilmassa ja lensi suoraa päätä nuorukaisen rintaan, johon se upposi melkein umpeen juuri tuon tahrapaikan kohdalle. Nuorukainen päästi walittawan äänen ja kalweni. Sitte weti hän tuon hirmuisen nuolen pois hywin warowasti, mutta rintaan jäi iso aukko, sydän näkyi sieltä ja sydämessä oli kauhea haawa. Hän oli kauan aikaa hywin kipeän näköinen ja hänen sydämensä haawa punotti kowasti. Mutta yht'äkkiä alkoi siitä tuikkia ja pilkistellä mustia, kiemuroiwia esineitä, jotka tarkemmin katsoen näyttiwät käärmeiltä. Hänen muotonsa ja katsantonsa tuli samassa mustan, synkän ja willin näköiseksi, ja nyt ei hän pitänyt lukua enää waimojen ja hänen yhteisistä tawaroista, waan menetti, polki ja tallasi niitä niin paljon kuin waan ennätti.

Molemmat waimot katseliwat nyt hädissään tuota heidän hywää johtajahenkeänsä, joka heille tuon mahdottoman rikkautensa oli lahjoittanut ja joka heille oli niin monta hywää neuwoa antanut. Wiimein he hawaitsiwat hänen taempana seisowan, pilkkahymy huulillansa ja hänen rintansa ulkopuolella olewa musta sydämensä riehui ja palkkarehti hirmuisesti. "Mikä meillä nyt on neuwona?" kysyi wanhempi waimo olennolta, mutta hän nauroi waan katkerasti. "Woi, ettekö te kuule?" huusi waimo olennolle tuskissaan, mutta hän nauroi waan pilkallisesti heidän tuskalleen ja sanoi: "minä olen teille antanut, mitä halusitte saada, auttakaa nyt itseänne!" ja samassa katosi hän kuin tuhka tuuleen.

Kauhea hämmästys ja pelko käsitti nyt waimot. Pimeys alkoi peittää joka paikan ja samassa katosi myös tuo sydämeen haawoitettu mieskin, ja nyt he oliwat ihan kahden. Ilma pimeni ja synkistyi synkistymistään; walkeaa alkoi lyödä wäläytellä ja ukkonen jyrisi samassa kauhealla paukkeella, niin että kaikki huoneen seinät ja perustukset wapisiwat niinkuin sarpa wirrassa. Kun he oliwat toipuneet wähän suurimmasta hämmästyksestänsä, katsoiwat he pelolla ympärilleen ja mitä näkiwät he nyt erään leimauksen walossa? Enemmän kuin puolet jälellä olewasta rikkaudesta oli häwinnyt, enemmän kuin puolet huoneista häwinnyt ja niitä ei näkynyt, ei kuulunut missään. Waimoille tuli nyt niin kowa pelko, ett'eiwät he pysyneet seisaallaankaan muutoin kuin jostain kiinni pitämällä. Nyt tuli taas semmoinen tulen leimaus, ett'eiwät he ikään olleet semmoista nähneet; jota seurasi heti semmoinen hirweä järäys, että kaikki silmänräpäyksessä meni nurin, ei näkynyt enää huoneista ei tawaroista minkään näköistä, ei karjoja laitumella, eikä suuria ja täysiä jywäaittoja. He makasiwat talwisen taiwaan alla paljaalla lumella ja lunta tuli sakeasti. Tuuli winkui ja ulwoi puiden latwoissa ja susien ulwomisia kuului ympäriinsä ja ne likeniwät ehtimiseen. Ja aiwan tuossa jo oli heitä iso parwi ja eräät suurimmat ja julmimmat haisteliwat jo karwaisilla kuonoillansa heidän kaswojansa, pureskeliwat heidän kaswojansa, käsiänsä ja jalkojansa, että niitä hirweästi kiwisteli ja karwasteli. Nuo suuret, hirweät pedot käänteliwät heitä sinne tänne ja nyt ne jo sieppasiwat kummankin selkäänsä ja alkoiwat hankea myöten juosta hölkötellä aika wauhtia eteenpäin, ja he tunsiwat tytinän ruumiissansa, joka tuli siitä että sudet juosta hölkkiwät. He oliwat niin kauhistuksissaan pelosta, ett'eiwät kyenneet silmiänsä awaamaan; he koettiwat huutaa, mutta turhaan, heidän suunsa ei auennut ja heidän äänensä ei kulkenut. Wiimein weiwät sudet heidät pesäänsä ja siellä oli paljoa lämpimämpi kuin ulkona, mutta kauhea oli sielläkin olla, sillä sudet nuoleskeliwat nyt ahkeraan noita heidän ennen pureskeltuja käsiään, jalkojaan ja kaswojansa, ja niihin käwi niin hirweän kipeää ja woi kauhua! mitä muuta warten he niitä nuoliwat kuin sitte kaikenni syödäkseen. Wiimein kuitenkin heittiwät sudet nuolemisen pois ja nyt olisi muutoin ollut hywä, mutta pakoitti niin kowasti noita pureskeltuja jäseniä. Kun ei enää kuulunut eikä näkynyt susia, rohkeni wanhempi waimo awata silmiänsä ja ihmeekseen näki hän, että ei ollutkaan suden pesässä, waan ihmis=asunnossa, jossa he makasiwat pehmeillä wuoteilla.

"Eipä tämä suden pesä taida olla niinkään huono", sanoi wanhempi waimo houris=päissään, hälisewällä ja sammaltawalla äänellä.

"Suden pesä?! Miettiikö hän aloittaa wanhan wirtensä, palkinnoksi paljoista suurista waiwoistamme?" sanoi toinen tuwassa olewa waimonpuolen ääni.

"Luultawasti on hän houriossa. Kiitos Jumalan että hänkin toki tuli wielä henkiin", sanoi miehen ääni ja he molemmat meniwät wuoteen wiereen walkealla katselemaan heitä.

Sairas katsella tirkisteli heihin ja käsitti että ihmisiä oli hänen edessänsä. "Wai ette te olekaan susia, mutta mihin olette riiwatut minun tawarani panneet?" sanoi hän willisti, waikka heikosti.

"Enkö minä oikein arwannut, että hän on houriossa?" sanoi mies, "mutta miten toisen käynee?"

"Missä minä nyt olen?" kuului samassa heikosti toisesta wuoteesta.

"Hänkin toki tointuu", sanoi mies ja käweli wuodetta kohden. "Olkaa waan huoletta, te olette molemmin hywässä suojassa; tarwitsette lepoa, sentähden olkaa murheetoinna!" sanoi hän sitten sairaille ja antoi heidän juoda raitista wettä.

Useampia päiwiä kului, ennenkuin sairaat tuliwat oikealle toimellensa ja woiwat wapaasti ja järjellisesti puhua, jolla aikaa talon wäki heitä huolella hoiti.

Waikka lukija jo warmaan arwaa, keitä nuo sairaat oliwat, selitän kuitenkin selwyyden wuoksi heidän oikean laitansa.

Asarin katoamisen jälkeen tuli Linnalan talosta pian loppu. Monet welkojat, jotka kilwalla koettiwat saada omansa pois, tekiwät talosta niin pian lopun, ett'ei sitä woitu aawistaakaan. Linnalan emäntä ja tytär seisoiwat nyt maailmassa köyhempinä kuin keppi=kerjäläiset. Kuin tuhka tuuleen oli se suuri rikkaus kadonnut, jonka perään he oliwat niin ahnaasti pyrkineet. Sydämen katkeruudella katseliwat he nyt mennyttä suuruuttansa ja tulewaisuuttansa. He sadatteliwat Asaria ja pitiwät kaikki nykyisen onnettomuutensa hänen wikanansa, mutta ei kertaakaan heidän mieleensä johtunut, että onnettomuus oli juuri heidän syynsä.—Heillä oli wielä nytkin liian korskea sielu, alentuaksensa muiden ihmisien wertaiseksi, mutta jos kuinkakin he olisiwat päätään waiwanneet, ei heillä ollut sen parempaa neuwoa, kuin lähteä hakemaan armo=leipää! Heille oli nyt oikein kättä kätisesti näytetty, ett'ei ihmisen suurin onni ole rikkaus, mutta eiwät he wielä tuossakaan koulussa olleet nöyrtyneet! He eiwät millään tawalla tahtoneet omaan kylään mennä ruokaa anelemaan henkensä elättämiseksi, waan walitsiwat ulkopitäjät, joissa he tuntemattomina luuliwat woiwansa salata entisen rikkautensa ja nykyisen häpeänsä. Kun eräänä talwisiltana tuli hirweä lumipyry, pitiwät he sen erinomaisena onnen sattumana aikeensa salaamiseksi. He lähtiwätkin pyry=ilmassa, myöhään iltamalla tuolle pitkänlaiselle talottomalle taipaleelle, kelkka perässä ja niinkuin jo tiedämme, uupuiwat he puoliwälin paikoille.

He olisiwat wälttämättömästi paleltuneet kuoliaiksi tuolla kauhealla ilmalla, joll'ei entinen Linnalan renki ja nyt hywin woiwan Taustan torpan isäntä, Matti, olisi sattunut aamupuoleen yötä tulemaan woiwalla hewosellaan kotiansa toisesta pitäjästä, jossa hän oli käynyt tärkeäin asioittensa wuoksi. Kun hän läheni sitä paikkaa, johonka matkustajat oliwat uupuneet, hyppeli ja korskui hänen hewosensa jo kaukana, jonkatähden Matti tarkasteli eteensä, mitä täältä tulisi. Hän hawaitsi nyt kelkan tiellä, josta hän rupesi aawistamaan likimaissa olewan jotain muutakin. Hän sitoi hewosensa puuhun ja rupesi tarkastelemaan seutua. Kelkan kohdalla tien wieressä hawaitsi hän korkean lumikinoksen, lähellä isoa kuusta. Hän rupesi sitä tongostelemaan ja ennen pitkää tuli sieltä näkösälle waatetten liepeitä, hän kaiwoi enemmän ja sieltä tuli esille kaksi kokonaista ihmistä! Matti käänteli heitä ja tutkisteli, olisiko heissä wielä henkeä. Hän pyyhki lunta pois heidän kaswoiltansa suurilla koirankoipi=kintaillansa. Heissä ei näkynyt pienintäkään elonmerkkiä, mutta Matti kantoi waan heidät rekeensä ja alkoi wuowata Taustaa kohden, peitettyänsä ensin heidät niin hywästi kuin taisi, rekipeitollansa ja hewosen loimella. Jos Matilla olisi ollut huonompi hewonen, olisi hänen outo kuormansa jäänyt taipaleelle, niin hirweä oli umpi, mutta Putte waan ponnisteli eteenpäin, waikka lunta oli mahaa myöten ja waikka reki lauttasi ja keikkui pyryssä. Perille tultuansa kantoi Matti molemmat löytökäisensä huoneesen ja herätti waimonsa. Lapsille tehtiin lattialle sija ja kylmettyneet waimot pantiin heidän wuoteillensa. Heidän kätensä ja jalkansa oliwat kylmetyksissä kuin jääkynttilä ja kaswoissa useassa kohden näkyi kylmettyneitä paikkoja, mutta sydänkuopassa tuntui wielä olewan wähän henkeä. Matti rupesi nyt waimonsa kanssa kylmällä wedellä ja lumella hieromaan heidän kylmettyneitä raajojansa. He pitkittiwät hieromista aamuun asti, jolloin kaikki jäätyneet paikat oliwat sulaneet ja alkoiwat punoittaa. Sairasten hengitys alkoi käydä helpommin, mutta puhetta, tuntoa ja ymmärrystä ei heillä wielä ollut. Kun hierojat hawaitsiwat, että heidän tilansa oli jotakin parempi, heittiwät he sairaat rauhaan ja paniwat itse wähäksi aikaa lewähtämään. Kaksi wuorokautta oli nyt siitä kulunut, kun sairaat päästiwät nuot, ennen kerrotut sekawat sanat ja siten osoittiwat heikkoa todellista elon merkkiä.

Toiset kaksi wuorokautta kului wielä, ennenkun entinen Linnalan emäntä tuli aiwan oikealle toimellensa. Hän tirkisteli ympärillensä, mutta ei woinut käsittää, missä hän oli, sillä ei hän ollut koskaan alentunut niin alas, että olisi käynyt Taustan torpassa. Nyt tuli juuri Matti huoneesen ja sairas tunsi hänessä entisen renkinsä. Tuo tutustuminen käwi kipeästi kuin puukon pistos hänen sydämeensä, ja hän olisi suonut olewansa waikka missä muualla kuin kotikylässään ja wielä päälliseksi Taustan torpassa. Menetetyn suuruutensa häpeä oli ensimmäinen tunne toinnuttuansa tuosta sen jälkeen, kun hän oli tointunut waarallisesta tilastansa!—Woi, woi kuinka kowa on paatunut ihmissydän!

"Woi minua onnetonta", sanoi wiimein sairas.

Matti kuuli sen. Hän meni hänen tykönsä ja sanoi: "älkää olko millännekään! Kiittäkää Jumalaa, että minä satuin tulemaan samaa tietä, jolle te olitte uupuneet, muutoin te olisitte nyt jo kuolleet. Ottaisitteko mitään? sanokaa, niin minä annan," kehoitti hän.

"Missähän Kaisu on?" kysyi sairas.

"Hänkin on tallella ja hengissä", sanoi Matti.

"Jos minä saisin wähän jotakin ruokaa! sydäntäni niin kowin hiukaa", sanoi sairas, ja oli ensimmäinen teko hänen uudessa tilassaan.

Matin waimo tuli nyt juuri huoneeseen ja toimitti sairaalle helposti sulawaa ruokaa, mutta wähän kerrallaan. Matti waimoineen oli niin ystäwällinen sairaille kuin ikänä taisi; he hoitiwat kumpaakin suurella hellyydellä ja osanottawaisuudella.

"Joko me olemme kauan olleet teillä?" kysyi sairas syötyänsä.

"Neljä wuorokautta."

"Neljä wuorokautta?!"

"Niin."

"Ilmankos minä näinkin niin paljon ja niin merkillistä unta", sanoi sairas.

"Niin. Sepä olisikin soma tietää, mitä te tunsitte tuolla hirmuisella ajalla. Teidän pitää wielä olla niin hywä ja kertoa se minulle, mutta nyt te ette jaksa, te tarwitsette lepoa wielä useampia wuorokausia, ennenkun siihen kykenette; lupaattekos" sanoi Matti.

"Lupaan, se oli niin merkillistä, hywääkö wai pahaa se merkinneepi", sanoi sairas, joka oli jo wähän perehtynyt uuteen asemaansa; sitten hän taas raukesi nukkumaan.

Nyt toipui Kaisukin toimelleen. Hän tunsi kohta paikat ja tiesi missä hän oli. Kun he huomasiwat hänen olewan toimellansa, oliwat he hywillänsä sekä hoiteliwat ja waaliwat häntäkin edelleen, niinkuin toistakin sairasta ja pitiwät kaikki hänen tarpeensa esillä. Mutta hän häpesi niin nykyistä tilaansa, ettei hän puhunut yhtään sanaa ja tarpeitansakin koki hän ottaa wuoteensa wierestä niin salaa, ett'ei sitä kukaan näkisi, ruokaa ja juomaa, jota siinä oli aina waralla. Muutaman wuorokauden perästä jaksoi jo wanhempi sairas ruweta kertomaan horroksissa nähtyä näkyänsä. Matti otti aikaa itsellensä ja kuunteli mielen jännityksellä kertomusta.

Kertomuksen ajalla ei hänessä näkynyt pienintäkään surumielisyyden ja wakaan ajattelemisen merkkiä, waan hän kertoi näkyänsä suurella mieltymyksellä ja mielihywällä ja kiihtyi aina paremmin iloisuudessa, jota etemmäs hän tuli. Tämän loputtua hänen silmänsä oikein loistiwat ilosta!

"Mitä sinä luulet sen merkitsewän? Wieläköhän minulla on kerran onni maailmassa, kun minä näin niin paljon rikkauksia?" kysyi hän Matilta, kun kertomus oli loppunut.

Matti otti hywin totisen näön ja aseman itsellensä. "Niin", aloitti hän. "Tuo teidän näkynne oli teidän oma mennyt aikanne. Jumala ei sallinut teidän wielä kuolla, että teillä olisi aikaa miettiä tilaanne. Jumalan hywyys wetää teitä parannukseen. Te toiwotte wielä tapaawanne onnen tässä maailmassa ja teillä on todellakin wielä jäljellä eräs ja suurin onni, nimittäin se, että rukoilette Jumalalta syntein anteeksi saamista ja jos käsitätte sowinnon hänen kanssaan, niin teillä ei ole wielä koskaan ennen ollutkaan semmoista onnea."

"Enhän minä ole tehnyt kenellekään koskaan mitään pahaa, enkä ole itse syypää nykyiseen onnettomuuteenikaan, se on kaikki Asari=roiston syy", sanoi waimo synkästi.

"Woi, woi! Asarihan oli juuri tuo sydämeen haawoitettu mies, jonka näitte puolikuolleessa tilassanne ja te itse juuri olitte ne, jotka tuon turmelewan haawan löitte", sanoi Matti selitellen.

"Mikä se sitte oli tuo laiha olento, jonka musta sydän heilui ulkona rinnasta?"

"Se oli teidän ahneudensyntinne, joka teidän koko elämänne ajan on teillä niin ahneesti ratsastanut. Ja ne molemmat sairaat oliwat teidän oma miehenne ja lapsenne, joilta saituudessanne kielsitte kaiken mahdollisen awun, kun he kituiwat kuoleman tautia", sanoi Ratti totuudessa.

"Minä en ole ansainnut semmoista saarnaa rengiltäni", sanoi masentumaton entinen Linnalan emäntä.

"Minä en ole enään teidän renkinne ja sentähden olen woinut teille sanoa totuuden; mutta te ette ymmärrä totuutta", sanoi Matti loukattuna wähän ylwästellen.

Puheet loppuiwat nyt siihen. Tästä hetkestä pitäen tuliwat molemmat sairaat harwapuheisiksi ja wihasennäköisiksi, mutta eiwät kumminkaan puhjenneet nyt, niinkuin ennen, häwyttömiin puheisiin, sillä he käsittiwät kumminkin senwerran, että he oliwat nyt entisen renkinsä armoilla.

Matti ei jaksanut heitä ajan pitkään elättää. Kun he senwerran toipuiwat, että kykeniwät muuttamaan pois, otti pitäjän waiwaishoito heidät huostaansa. He eiwät sanoneet hywästikään lähtiessään Taustan torpasta; niin oliwat he pahenneet Matin harwoista totuuden sanoista!

Wuoden päiwät eleliwät he wielä kituwaa ja sairasta elämää, sadatellen Asaria ja muiden ihmisien kowuutta, mutta sitte he kuoliwat paatuneessa mielessä melkein yksin ajoin, sillä he oliwat saaneet niin pahan wian terweydellensä tuona hirmuisena yönä, ett'eiwät he woineet elää kauemmin.

Mennyt oli nyt mainio Linnala, menneet oliwat sen isännät, emännät ja perilliset, mennyt oli rikkaus, mennyt maine ja kunnia! Tuo suuri rikkaus hajosi kuin tuhka tuuleen, eikä siitä näyttänyt kukaan rikastuwan. Nyt oli tuo kitsas Linnalan emäntäkin tilin teossa leiwisköistään. Lieneekö hän nähnyt jatkoa tuohon hirmuisena yönä näkemäänsä näkyyn?

* * * * *

Kymmenen wuotta oli edellisestä tapauksesta kulunut. Ruokolassa elettiin yhtä wahwasti kuin ennenkin. Surua oli kauan aikaa asustanut talossa, sillä suwun kunnia oli saanut tahrapilkun ja Asari oli se tahra, joka heidän mielestänsä niin paljon himmensi heidän kirkasta elämänkruunuansa. Heidän mieleensä ei koskaan johtunut, että heidän talossaan oli juuri ja alkusyy tuohon tahraan. He eiwät tulleet koskaan ajatelleeksi, että he kenties oliwat liiaksi suuren arwon antaneet wäärälle mammonalle ja että he oliwat tuon ohjelmansa nojalla kosketelleet hellään paikkaan ja samassa wirittäneet paulan, johon jo aikaisin rikkauden surulta raskautettu nuorukainen helposti takertui. Asarista ei puhuttu Ruokolassa usein, sillä he häpesiwät häntä mainitakin! Jos se jolloinkin tapahtui, katkeroitti se yritys aina silloin heidän mielensä. Isä eli wielä yhä, mutta sangen wanha ja harmaa hän jo oli, sillä luonnon kanssa kilpaa oli suru Asarista kokenut häntä wanhentaa. Niillä harwoilla kerroilla, jolloin poikansa tuli puheiksi, tuli hän aina synkkämieliseksi, eikä hän koskaan muuta sanonut kuin: "se roisto! Tawaraa hän kyllä sai, mutta ei ollut miestä sitä pitämään." Sitte koki hän kynttiä huoneesta ulos, ett'ei hän olisi kuullut hänestä sen enempää.

Eräänä syyskuuniltana oli Ruokolan wäki juuri tullut työstä. Kylmä oli ilma ja kylmä utusade oli wihmonut kaiken päiwää. Melkein kaikki wäki oli takan ympärillä, takkawalkealla lämmittelemässä itseänsä ja he kurottiwat kohmettuneita käsiänsä tulta kohden. Silloin aukesi tuwan owi ja outo muukalainen astui sisään; kaikkein huomio kääntyi kohta tulijaa kohden. Hän oli wanha harmaapäinen, repaleinen ukko, joka wilusta wärisewänä seisoi heidän edessänsä ja joka äkkiä katsoen näytti olewan pöhnässä.

Talon isäntä oli myös saapuwilla ja puoleksi iwalla, puoleksi uteliaisuudella astui hän tulijan eteen kysyen: "mistäs tämä ukko on kotoisin?"

"On ollut kerran aika, jolloin te ette kysyneet, kuka ja mitä minä olen", sanoi tulija särkyneellä ja wärisewällä äänellä.

Isäntä waaleni ja astui askeleen takaperin. Tuossa wieraan äänessä oli hän kuullut jotain niin käsittämättömän tuttua, surullista ja tuskallista. Hän koki oikein iskemällä kiinnittää häneen katseensa. Kauhistuksella ponnisti hän tällä kerralla tottelematonta ääntänsä sanoiksi, ja kun hän wiimein sai sen tottelemaan, sanoi hän tulijalle puoleksi tukahtuneella äänellä: "mikä herran tähden sinä sitte oikein olet?"

"Te olette ennen kutsuneet minua—pojaksenne, Asari on minun nimeni."

Kaikki säpsähtiwät.

"Roisto! Tawaraa kyllä sait, mutta et ollut mies sitä pitämään! Kehtaatko tulla silmieni eteen, särkemään wiimeisenkin wanhan sydämeni?" sanoi isäntä wimmastuksissaan, sillä hän oli nyt tuntenut tulijassa poikansa.

"Roistoko? Niin, niin, oikein suuri roisto minä olen. Mutta woi, isä! Ette taida tietää, että suuri osa on ollut teillä tätä roistoa roistoksi tehdessä. Minullakin on kerran ollut sydän, joka on sykkinyt oikeasta luonnon hehkumasta lämpimästä, on hehkunut oikeasta rakkauden palosta, te olette sen palon sammuttaneet ja wäärän mammonan työntäneet sammuneen hehkun sijaan. Woi, isä! Minun ei olisi pitänyt silloin totella teitä, minun ei olisi silloin pitänyt uskoa teitä, mutta minä olin niin opetettu lapsuudesta saakka. Minä olin silloin wielä niin nuori ja kokematon, mutta nyt on minulla jo kokemusta liiaksikin, ja surkea on tuo kokemus. Nyt minä osaisin olla siinä asiassa teitä tottelematta, nyt minä osaisin olla teitä uskomatta, mutta woi! nyt on jo myöhäistä! Isä, isä! Ei hän tullutkaan hywäksi, waikka me jo koetimme yhdessä olla, koetimme kauan olla.—Woi, woi, isä! Ei se olekaan niin, että rikkaus on ihmiselle suurin onni maailmassa ja tässä on nyt poikanne edessänne eläwänä todistajana, ett'ei niin ole!" sanoi Asari ja hänen äänensä wärisi ja sanat takertuiwat usein kurkkuun.

Isä wetäysi kauhistuen kammariinsa, tuon kuultuansa, eikä wirkkanut yhtäkään sanaa. Asarin puhe oli tehnyt koko wäkeenkin sywän waikutuksen, sillä siinä oli jotain niin surullisen totista ja woittamatonta, ett'ei se woinut olla oikeaan paikkaan koskematta. Sentähden tuliwat hekin kaikin umpimielisiksi eikä kukaan heistä puhunut mitään. Asarin äiti laittoi mykkänä illallista pöydälle ja kun wäki meni syömään sanoi hän pojallensa: "mene sinäkin illalliselle!" Asari totteli ja meni syömään. Kun muu wäki pani maata, osoitti emäntä oween päin ja sanoi: "pane sinä maata tuohon owiwuoteeseen".

Läpimärkänä ja repaleissa kytkähti hän osoitettuun paikkaan. Asari oli todellakin pöhnässä, sillä ennenkuin hän tuli wanhaan kotiinsa, möi hän anelemiansa leipäpalasia ja osti niillä saaduilla penneillä wiinaa, jonka hän sitte ryyppi muka karaistaksensa siten luontoaan.

Aamulla warhain lienee talossa pidetty pieni neuwottelu, sillä heti Asarin ylös noustua tuotiin hänelle wanhat, mutta kumminkin puhtaat ja eheät waatteet, jotka hän puki päällensä.

Sen enempää ei pyytänyt Asari itsensä ottamista entiseen kotiinsa eikä sen enempää talon wäki pyytänyt häntä siihen jäämään, mutta siihen Asari kumminkin jäi. Hän meni syömään silloin, kun näki muidenkin menewän, eikä kukaan häntä kieltänyt, jos ei käskenytkään. Hän ei pitänyt seurustelua kenenkään kanssa talon wäestäkään, sitä wähemmin muiden ihmisien kanssa ja Mäntylän Taawan ja Karilan Heikin kohtaamista wältti hän niin paljon kuin mahdollista. Hän ei puhunut juuri monesti muiden ihmisien kanssa, oleskeli waan omissa sywissä ja hiljaisissa ajatuksissaan. Wäliin nähtiin hänen olewan hywin synkkämielissä ja silloin hän usein itki. Sitä koki hän muilta salata, jonkatähden hän aina silloin mennä kyntti piiloon; hän lienee silloin surrut mennyttä ihmisyyttään.

Ei kukaan talon wäestä käskenyt häntä työhön, eikä hän itsestänsä tehnyt mitään isoa työtä; hän eli ja oli waan, niinkuin itse tahtoi, eikä kukaan siitä hänelle nureksinut. Näin oli nyt onnettoman Asari=raiskan tila ulkopuolisesti johonkin määrään parannut, sillä hänellä oli toki nyt murheeton leipä; mutta eräs kohta ei ollut wielä parannut, hän wielä ryyppi! Helma=synti ei woinut hänestä luopua, eli oikeammin sanoen: hän ei woinut luopua helma=synnistään, jonka orjana hän niin kauan oli ollut. Kun hän oli paremman wointisena, teki hän kaikenlaisia kelwollisia käsitöitä, joita myöskenteli kylällä ja niillä saaduilla rahoilla osti hän wiinaa ja joi sitten niin kauan kuin sitä riitti. Ei sitä kertaa hän ollut juowuspäissään, ett'ei hän aina silloin itkenyt yksinänsä ja silloin kuultiin hänen aina sanowan hiljaa: "Wäärä mammona." Kukaan ei raskinut häiritä eikä pilkata häntä, sillä tuossa hänen surullisessa olemisessaan oli jotain niin wiehkeän aawistawaa ja sywää surullisuutta.

Tuossa asemassa wietti Asari wanhassa kodissaan useampia wuosia.

Eräänä syksypäiwänä läksi hän taas kaupittelemaan käsityö=teoksiaan kylälle. Hän ei tullut yöksi kotiinsa, eikä siitä pidetty sen enempää lukua. Aamulla aikaisin kannettiin jotain liisteillä Ruokolaa kohden. Miehet kantoiwat kannettawansa tupaan ja laskiwat sen owiwuoteeseen. Kaikki wäki kokoontui wuoteen ympärille katselemaan mitä siinä olisi. Kantajat ottiwat peitteen pois ja liisteillä makasi hirweästi murskaantunut miehen ruumis!—Se oli—Asari, joka nyt wiimeisen kerran oli tullut wanhaan kotiinsa! Hänen molemmat kätensä ja jalkansa oliwat murtuneet sämäksi ja päässä oli monta isoa haawaa; hän näytti paljon wuotaneen werta. Hän oli illalla ryyppinyt kylällä ja lähtenyt sitten myöhemmin tulemaan kotiinsa, mutta hän oli niin juowuksissa, että taidotonna uupui tielle. Yöllä pimeässä oli hänen ylitsensä ajettu usealla hewosella raskasten kuormien kanssa. Kylän miehet oliwat hänen siitä löytäneet ja nyt tuoneet Ruokolaan. Kaikki katsojat oliwat liikutettuina ja kyynelet silmissä, mutta enimmin niitä toki tulwasi Asarin isän silmistä. Näyttipä siltä kuin Asarin huulilla olisi pyörinyt wielä sanat: "Isä, isä! Ei hän tullutkaan hywäksi, waikka me jo koetimme yhdessä olla! ei ihmisen suurin onni ole rikkaus tässä maailmassa!"

Wielä kerran awasi onneton Asari riutuneet silmänsä! ne sattuiwat hänen isäänsä, joka seisoi wuoteen wieressä. Sitte painoi hän taas kuolon kalwistamat silmänsä kiinni, eikä awannut niitä koskaan enää. Mutta ummistaessaan niitä kuultiin hänen wielä hiljaa kuiskaawan: "Wäärä mammona."