II.
Likimmäisinä naapureina—puolen peninkulman päässä Rönkkölästä—oli pieni, wasta=alkawainen uutistalo. Sitä sanottiin waan Korweksi. Meidän aikanamme ei niin kaukana olewaa taloa pidettäisi likimmäisenä naapurina, mutta huomattawa on, että sillä ajalla, josta me puhumme, Pohjanmaa wielä oli harwaan asuttua.
Toisena miespolwena taisteliwat jo Korwen wanhukset synkkien halliparta kuusien ja petäjien kanssa, mutta niukka luonto ja karu maa eiwät wieläkään antaneet riittäwää elatusta. Perhe ei ollutkaan aiwan pieni talossa, sillä wanhuksilla oli elossa wiisi lasta, joista kolme poikaa ja kaksi tytärtä. Wanhin edellisistä, Pentti, oli Rönkkölän Inkaa hiukan wanhempi. Jo aikaisin oli Pentissä hawaittu tawaton nero, uljuus ja rohkeus. Hän oli kookas ja täyteläinen kaswannoltaan ja jo kuusitoistawuotiaana täyden miehen mittainen. Wanhempiensa apu oli hän kaikissa ja pienuudesta pitäin tottunut kowimpiinkin töihin. Kun Pentti kaswoi isommaksi, nähtiin hänen yhtä paljon kaunistuwan ja woimistuwan kuin warttuwan ko'onkin puolesta. Hiljainen, siiwo ja lauhkea luonnoltansa kuin hän sen lisäksi oli, woitti hän kaikkien ihmisien suosion. Kuusitoistawuotiaana meni hän jo koskenlaskijan oppiin Oulujoessa olewalle Pyhäkoskelle. Siitä sai hän ajan pitkään paremman palkan kuin muusta kowasta työstä. Säästönsä lähetti hän tarkoin kotiinsa, niin että kotiwäki woi hankkia wähän enemmän suurusta siteeksi petäjäisen sekaan ja siten johonkin määrään palkita, mitä niukka luonto oli heiltä kieltänyt.
Pian oppi Korwen Pentti uuden ammattinsa temput perinpohjin. Wahwalla kädellä ohjasi hän wenheitä alas, läpi kahta peninkulmaa pitkän kosken putousten ja korwien. Kun hän uljaana, suorana ja pelotonna seisoi heikon ja rutisewan wenheen perässä, niin isojen aaltojen, hyökyjen ja waahtoawain hyrskyjen ympäröimänä, ettei rannalta katsoja wälisti ollenkaan nähnyt häntä, ei Pentin wakaa silmä wärwähtänytkään, ja warowasti johti hän purren kosken alle, waikka joka silmänräpäys oli taistelu elämästä ja kuolemasta, ja wälttämätön surma tarjona, jos laskija olisi wähänkin horjahtanut. Siitä Pentin uljuudesta seurasi, että hänelle pian annettiin niin paljon laskettawia wenheitä, kuin waan ennätti wiedä alas. Taitawuutensa tähden sai hän useinkin ohjata yhtä wenhettä Oulujärwen niskasta aina Oulun kaupunkiin saakka.
Kun hän semmoisilta retkiltä palasi kotiinsa, silloinkos oli ilo Korwessa! Kaikki Pentin sisarukset kerääntyiwät heti hänen ympärilleen, syleilemään ja halailemaan, sillä he tiesiwät aina saawansa hywältä weljeltään tuliaisia. Wanhempien ilon syy taas oli se, että heidän rakas poikansa oli tullut kotiin terweenä niin waaralliselta retkeltä, wieläpä tuonut kanssansa uusia waroja sekä raitista työwoimaa lisäksi.
Semmoinen oli nuorukainen, jonka leikkikumppalina Rönkkölän Inka oli lapsuutensa aikoina ollut. Waikk'ei heidän wälimatkansa ollutkaan lyhimpiä, oliwat he kumminkin usein olleet yksissä. Kun Pentti poikasena käwi jollain asialla Rönkkölässä, ei hän koskaan tahtonut muistaa lähteä sieltä pois, sillä Inka wei hänen heti pienelle talouspaikallensa, ja siellä kului aika niin hupaisesti lasten wiattomissa huwituksissa.
Kun he kaswoiwat isommiksi, oli heidän hylkääminen lasten leikit ja leikkikalut. Heidän eteensä aukeni toisia näköaloja ja toimia, jotka waatiwat wakawampaa ajattelemista ja pontewampaa toimimista. Elämän warsinaisuus niinkuin myös täysikaswuisissa herännyt kainous pakottiwat entiset alinomaiset leikkikumppanit erilleen toisistaan.
Siitä tunsi kumpikin heistä sydämessään outoa kaipausta, jota he eiwät itsekään tietäneet, mitä se oikeastaan oli. Mutta ulkonaisen ihmisen kaswaessa ja warttuessa, warttui ja kaswoi tunnekin yhtärintaa ja kun he oliwat edellä mainittuun ikäänsä tulleet, tunsiwat he molemmat, ett'eiwät he woisi elää toinen ilman toistansa. Heidän tunteensa oli muuttunut todelliseksi, puhtaaksi rakkaudeksi, waikka he eiwät uskaltaneet sitä oikein itselleenkään, saati sitten toisillensa tunnustaa.
Inka, waikka niin warakkaiden wanhempien ainoa lapsi, ei kumminkaan saanut, aika=ihmiseksi tultuansa, koskaan olla joutilaana. Hänet oli pienuudesta pitäin opetettu hyödyllisiin töihin ja askareisiin, ja niin oli työn ja asian teko tullut hänen warsinaiseksi haluksensa. Muun ohessa käwi hän syksyin ja kewäisin usein paimentamassa kotitalonsa muhkeaa ja lukuisaa karjaa. Siellä metsän hiljaisessa ja tyynessä siimeksessä koetti Inka wälisti päiwäkaudet itselleen selittää outoa ikäwää ja kaipausta, jota hän powessaan kätkettynä kantoi, ja wälisti päättyiwät hänen oman sydämensä keskustelut katkeroihin, kuumiin kyyneleihin.