III.
Oli taas kerta tullut syksy. Korwen Pentti tunsi kummallisen rauhattomuuden mielessään. Hänellä ei ollut lepoa, ei wiihtymistä missään. Hänen henkensä kaipasi jotain, ikäwöitsi jotain. Mitä? Sen Pentti kyllä tiesi, mutta myös samassa, ett'ei hän saisi koskaan sanoa omakseen häntä, jonka tähden hänen sydämensä oli raskas ja lewoton. Hän koetti aamusta tehdä työtä, mutta se ei häntä hywittänyt. Jälkeen puolisen otti hän eräänä päiwänä wankan kirweensä kaapista ja lähti sen kanssa metsään käwelemään, aikoen mennä ennen wirittämiänsä linnun loukkaita ja ansoja katsomaan. Mutta hän oli niin hajamielisenä ja ajatuksiinsa waipuneena, että hädin tuskin huomasikaan ottaa satimiinsa käyneet linnut haltuunsa. Lauenneiden loukasten ja ansojen uudestaanwirittäminen ei tullut ollenkaan kysymykseen.
Niin tawoin oli Pentti ansateitään kuljeskellen joutunut neljännes=peninkulman päähän kodistansa. Yht'äkkiä tarkisti hän kuuloansa ja kuunteli. Mitä nyt? Kuunneltawa ei ollut sen parempi kuin jokin lehmänkello. Waikka niinkin, oli Pentille jykeän rautakellon kolisewa ja epäsointuinen ääni sangen tuttu ja mieluinen; olipa niinkuin hän ei olisi koskaan tahtonut sen parempaa soitantoa kuulla, sillä se oli Rönkkölän lehmän kello.
Se ilmiö herätti Pentissä entisen kaihon kahta kowemmaksi. Inka kenties oli, kuten usein ennenkin, lehmäkarjansa keralla. Häntä olisi niin hauska tawata, mutta woi! mitä olisi siitä hywää. "Kunhan ma saisin häntä edes puiden raostakaan salaa katsella, lohduttaisi sekin jo murheellista sydäntäni", ajatteli Pentti; mutta hän päätti kumminkin lujasti olla menemättä likemmäksi.
Hän lähti taasen kulkemaan ansatietään toiselle suunnalle. Mutta kuinka hän lieneekin ohjannut askeleitaan synkissä ja toiwottomissa ajatuksissaan, niin hän yhtäkkiä huomasi olewansa aiwan likellä Rönkkölän karjaa: näkyipä jo laidimmaiset elikot puiden wälitse.
Juuri samassa kuului sieltä kimeä parkaiseminen ja karja rupesi mölisemään ja hyppäämään; siitä parahduksesta luuli Pentti tuntewansa Ingan äänen. Nuolen nopeudella syöksähti hän esille ja mitä näki hän silloin edessänsä? Suuri ruskea karhu syöksi par'aikaa kellokkaan lehmän kimppuun. Pentti ei arwellut hetkeäkään, waan kiiruhti niin paljon, kuin woi, telmiwäin elikkojen luokse. Juuri kun karhu hyppäsi uhrinsa niskaan, antoi Pentti sille kirwespohjalla semmoisen paukauksen, että mesikämmen katsoi parhaaksi heittää saaliinsa rauhaan ja kääntyä päin tuota uskaliasta, joka aiwan tarpeettomasti oli sekaantunut asiaan. Hetki oli waarallinen, sillä otso nousi, kauheasti karjaisten, kahdelle jalalle ja lewitti kauheat käpälänsä ja kyntensä lewälle. Se repäsi auki suuren kitansa, josta hirmuiset hampaat ja werta janoowa kieli uhkaawana ammottiwat. Pentti käsitti täydellisesti waarallisen asemansa, mutta hän ei horjahtanut. Ennenkuin otso ennättikään tehdä rynnäkköänsä, antoi Pentti kirween terällä sille toisen iskun, niin että se kauheasti mörähtäen kaatui selälleen, josta tilasta se ei enää taipunutkaan ylös; sillä Pentti jakeli hänelle taitawasti siwalluksiaan siihen asti, ett'ei otso enää hiewahtanut. Jo ensimäisestä otson haawasta tulwasi weri semmoista wauhtia, että Pentti, taistellessaan hänen kanssaan elämästä ja kuolemasta, tuli yltä päältä weriin; mutta wahinkoa ei hän kahakassaan saanut, jos ei oteta lukuun pientä raamua reidessä.
Sitten wasta jouti Pentti hakemaan äsköistä kiljahtajaa. Kiireesti katseli hän sinne tänne ympärilleen. Kauwan ei hänen tarwinnutkaan sitä tehdä ennenkuin hän huomasi likitienoillansa maassa makaawan naisen. Hätäisesti ja tykyttäwin sydämin ohjasi hän askeleensa sinne. Kaatuneen luo tultuansa, huomasi Pentti kauhukseen, ettei Ingassa ollut hengen helmeäkään nähtäwänä. Nopeasti silmäeli hän, olisiko otso haawoittanut makaajaa, mutta kun hän ei mitään semmoista huomannut, nosti hän Ingan kolosta mättäälle, riisui werisen takin päältään, laittoi sen hänen päänsä alle, juoksi lakillansa kolosta wettä noutamaan ja sitten rupesi sillä walelemaan tytön päätä, hieromaan hänen aiweniaan ja otsaansa. Koska ruumis oli notkea ja lämmin, toiwoi Pentti hänen olewan waan pyörryksissä. Kauwan ei hänen tarwinnutkaan tehdä wirwoitustyötänsä, ennenkuin Inka taas alkoi hengittää. "Kiitos Jumalan! Hän elää", sanoi Pentti hiljaa sen nähtyänsä. Wihdoin raotti Inka silmänsäkin.
"Pentti!" kuiskasi hän hiljaa, mutta painoi taas silmänsä niin rauhallisesti ja turwallisesti umpeen.
"Lewähdä huoletta, sinä olet hywässä turwassa, olet pelastettu, rakas
Inka", sanoi Pentti tuskin kuultawasti, kurottuen samassa tytön ylitse.
"Kun minä saisin raitista wettä", sanoi Inka towin päästä, silmiään raottamatta.
Pentti siwalsi isosta koiwusta tuohilewyn, kiersi sen torwelle, nouti juosten lähellä olewasta lähteestä wettä ja toi sen Ingalle, joka siitä wähän wäliä maisteli.
"Sinä olit pahassa waarassa, Inka", sanoi Pentti, kun näki tytön wirkistywän.
"Suuressa waarassa, kuoleman waarassa. Jumala on sinun askeleesi johdattanut minua pelastamaan, rakas Pentti", sanoi Inka.
Sitten rupesiwat kumpikin selittämään, kuinka se kaikki oli tapahtunut. Inka kertoi, ettei hän osannut aawistaakaan mitään waaraa, ennenkuin näki suuren karhun awoimin kidoin töytääwän häntä kohden. Peto oli jo aiwan likellä, kun hän päästi hätähuudon; sitten ei hän muistanut eikä tietänyt mitään. Kun Pentti wedellä hieroi hänen päätään ja aiweniaan, luuli hän karhun niitä wielä nuoleskelewan, eikä uskaltanut heti toinnuttuaan silmiään raottaa. Kun hän wiimein uskalsi sen tehdä, hawaitsi hän Pentin ja hänen pelkonsa kohta loppui. Penttikin sai wuorostaan Ingalle kertoa, miten hän sattui paikalle tulemaan, mutta sen teki hän päällisin puolin, sillä hän ei saattanut hänelle sydämensä tuskaa selittää.
Sillä wälin oli karja mennyt kuulumattomiin.
"Woi, mitenkä lienee karjan laita? Sitä ei näy, ei kuulu, kyllä kaiketi karhu on kaatanut heidät kaikki", puhkesi Inka walituksiin.
"Karjakin on pelastettu, ainoastaan kellokas lienee saanut wähäisiä wammoja; lähdepäs katsomaan!" sanoi Pentti hymyillen.
"Mutta Jumalani! sinähän olet yltä päältä werissä! Mitä on tapahtunut, Pentti?" sanoi Inka hätäillen, sillä silloin wasta huomasi hän Pentin rywettyneen puwun.
"Minulla ei ole mitään waaraa, Inka, mutta lähdehän katsomaan, niin minä sinulle jotakin näytän", sanoi Pentti.
"Minä en jaksa, olen niin woimaton, auta sinä minua", pyysi Inka ja ojensi kätensä Pentille.
Pentti otti ilolla wastaan pienen, tarjotun kätösen ja auttoi Ingan ylös. Oi kuinka mielellään hän olisi painanut käden huulilleen tahi sydämelleen, mutta hän ei uskaltanut, sillä hän tunsi, kuinka iso wäli hänet ja Ingan erotti.
Pentin Inkaa taluttaessa, tuliwat he sille paikalle, jossa otso makasi kuolleena.
"Katso tuossa se on, joka minun on weriseksi saattanut ja sinun säikäyttänyt", sanoi Pentti.
Kauhean pedon näkö kuolleenakin ollessa kauhistutti Inkaa niin, että hän rupesi wapisemaan ja horjumaan, ja estääkseen kaatumistaan, otti molemmin käsin Penttiin kiinni; he istuiwat mättäälle.
"Ja sinä olet tämän tehnyt, Pentti!" sanoi Inka liikutettuna.
"Sinun tähtesi, Inka."
"Sinä olet uljain poika maailmassa, ei ole sinun wertaasi, Pentti", kuiskasi Inka ja nojaantui likemmäksi Penttiä.
"Minä rakastan sinua, Inka, rakastan kaikesta sydämestäni—olen jo kauan rakastanut—olisiko se mahdollista? Tosin tunnen ison wälin meidät erottawan, mutta sille en woi mitään, kuitenkin sinua rakastan. Olen koettanut tukauttaa sydämeni paloa, mutta se waan yhä yltyy, jota enemmän sitä tukeutan", rohkeni Pentti kuiskata.
Eipä Inka säikähtynyt sitä puhetta kuullessansa. Hän peitti kaswonsa käsillänsä ja nojaantui lähemmäksi Penttiä. Pentti kiersi kätensä Ingan ympärille ja likisti häntä hellästi sydäntänsä wasten.
"Nyt on niin hywä olla, Pentti. Kauan on minunkin sydämessäni liikkunut sama tunne kuin sinussakin—ijäti olen sinun", kuiskasi Inka.
"Nyt on meidän aika erota, sillä ilta alkaa lähetä; mutta minä olen woittanut tänään paljon, sanomattoman paljon", muistutti Pentti.
"Woi, mutta karja?"
"Luultawasti owat ne jo menneet kotiin."
"Mutta minä en jaksa enkä tohdi yksin mennä kotiin; lähde sinä, Pentti, wiemään minua!" pyyteli Inka.
Pentti totteli ja niin lähtiwät he, mutta Pentti heitti lintukonttinsa kaadetun kontion wiereen, ottaen ainoastaan werisen kirween mukaansa.
"Mutta mitä isäsi sanoo, kun hän saa tietää meidän liittomme?" arweli
Pentti ikäänkuin säikähtyneenä, kun sen pulman muisti.
"Tähän asti olisi kenties ollut mahdoton saada hänen suostumustansa, mutta tämän kohtauksen perästä en luule sen olewan ensinkään mahdottoman. Isä on jaloluontoinen mies, kertokaamme hänelle tämä tapaus, ainoasti liittomme pidämme wielä salassa soweliaaseen aikaan; isä ei jätä hywää työtä palkitsematta", wakuutti Inka ja se kewensi suuresti Pentin sydäntä.