IX.
On kulunut joku aika. Wihollisuudet oliwat loppuneet noiden toisiaan tuntemattomien weljeskansain wäliltä ja molemmin puolin ryhdyttiin korjaamaan sodan tuottamia surkeita wammoja.
Rönkkölän Inka oli jo aikoja sitten tuotu kotiinsa, muutaman wuorokauden kuluttua wiimeisen tapauksen jälkeen. Suuri oli ollut Wilpun ja muidenkin Rönkköläisten ilo siitä, sillä he oliwat luulleet ikuisen tuhon jo häntä kohdanneen. Inka sai ruweta kertomaan, kuinka hänen pelastuksensa oli tapahtunut. Suurella tarkkuudella seurasi Wilppu tapausten juoksua, mutta kun Inka tuli kertomuksessaan siihen kohtaan, jossa Pentti ilmestyi alttiiksi=antawaisena, wapaaehtoisena pelastajana näkymölle, waaleni Wilppu palttinaa waaleammaksi ja semmoisena pysyi hän kertomuksen loppuun asti. Isäntä ei puhunut mitään, hän wetäysi waan yksinäisyyteen kammariinsa. Näyttipä siltä, kuin hän olisi saanut jonkun piston.
Rönkkölässä oli iso touhu. Useita päiwiä oli kulkenut pitäjässä huhuja, että siellä aiottiin pitää isot kestit. Ne huhut toteentuiwatkin pian, sillä pitäjän arwokkaimmat perheet ja kaikki herraswäki saiwat Wilpulta kutsun kesteihin, niinpä Möttölän Laurikin poikinensa; eikä oltu Korwen Pentti riepuakaan unhotettu. Niistä tulewista kesteistä oli ihmisillä monenlaisia miettimisiä ja arweluita, mutta kukaan ei tiennyt, ei arwannut, mikä oli niiden oikea tarkoitus.
Määräpäiwä tuli. Juhlapuwuissaan riensiwät ihmiset komeata taloa kohden. Kotiweräjällä tuliwat Pentti ja Möttölän Hannu yhteen. Kumpikin oli menossa kutsuttuna Rönkkölään, Hannu, pää täynnä suuria ajatuksia ja sydän paisuwana ilosta, Pentti peljäten kadottawansa wiimeisenkin toiwonsa; sillä olipa salaisia kuiskeita kuulunut, että Wilppu aikoi pitää Hannun ja Ingan kihlajaiset.
"Mihinkä sinä luulet menewäsi?" kysyi Hannu Pentiltä wähän mustasukkaisesti.
"Minua on kutsuttu Rönkkölään", sanoi Pentti nöyrästi.
"Se on sama, olit sinä suowassa tahi pensaassa, ja silloin tekisit wiisaammin, kun pyörtäisit korpitielle takaisin", sanoi Hannu korskeasti.
"Sinun käskystäsi en minä ole tässä, enkä aio totella niitä eteenkään päin, sillä minä tahdon wielä kerran nähdä Ingan, waikka olkoonkin se wiimeinen", sanoi Pentti puolilujasti ja puolisurullisesti. Näin wähän kierosti haastellen saapuiwat he taloon.
Rönkkölän suuri, honkainen pirtti oli juhlapuwussa. Sawusta mustuneet seinät oliwat akkunain päällisiä myöten höylätyt ja pestyt walkoisiksi. Lattia oli pesty puhtaaksi ja siihen oli runsaasti pantu kirkkaita ja hakatuita kuusen hawuja. Peräseinällä olewa pitkä ja wankka honkainen pöytä oli katettu ihka walkeilla ja sileöiksi kaulatuilla lakanoilla.
Waljuna, mutta notkeana toimi Inka jäntewästi juhlawalmistuksia ja eipä liene yhtään juhlawierasta ollut, joka ei olisi luonut mieluisaa silmäystä tytön surulliseen nöyryyteen, kun hän tehtäwiään tehdessään hentona käweli lattialla. Semminkin Möttölän Hannu teki tuota ihailemistaan niin hartaasti, että hän, suu puoleksi auki, katsoi jokaista Ingan pienintäkin liikettä.
Pentin astuessa huoneeseen oliwat jo kaikki juhlawieraat koossa; he oliwat jo sijoittaneet itsensä. Kaikki pitäjän herraswäki istui pöydän takana, Wilppu itse juhlawaatteissaan pöydän päässä. Häntä likimmäisen sijan wasemmalla oli anastanut Möttölän Lauri, jonka rinnassa loisti iso hopeinen kunniaraha. Hannu ja Kasperi, hänen poikansa seurasiwat sitten j.n.e. Suuri ja wanha petäjäruhmo oli wieläkin aiwan owipielessä; siihen istui Pentti, huoneeseen tultuansa; siinä oli hän ennenkin istunut ja siitä oli hän tehnyt onnettoman kosintayrityksensä. Kun Pentti tuli huoneeseen, loi Wilppu häneen teräwän silmäyksen. Kaikista näkyi, että isännällä oli jotain painawaa mielessä; mutta Pentti ei woinut silmiänsäkään ylöspäin kohottaa.
Siitä nousi Wilppu seisoalleen ja kaikki muut tekiwät samoin. Möttölän Lauri pullisti rintaansa, että kunniaraha olisi paremmin näkywissä ja Hannu näpisteli toisen kätensä sormilla hopealla heloitettua piippuaan. Kun Inka huomasi isänsä rupeawan jotain puhumaan, ei hän woinut seisoa, waan laskeutui ensin wierellä olewalle jakkaralle istumaan. Hän aawisti jotain, pelkäsi jotain, ja Pentti loi häneen surullisen silmäyksen.
"Kunnianarwoiset kansalaiset!" aloitti Wilppu. "Olen teidät tänä päiwänä kutsunut tänne tekoni todistajiksi; sillä olenpa nyt aikonut päättää kauwan aiotun asian. (Hannu sijoitteli jalkojansa.) Elämän pituus on kallistanut pääni haudan partaalle päin ja sen raskas paino on saanut hapseni harmaiksi. Suurin, wiimeinen tehtäwäni on, että walitsen ainoalle tyttärelleni elämän kumppanin, semmoisen kumppanin, jonka kanssa uskallan suurimman toiwoni, ainoan lapseni, heittää waeltamaan elämän myrskyjen läwitse. (Hannu sijoitteli jalkojaan wielä enemmän ja Lauri pullisti rintaansa isommaksi.) Tämä kuulunee monesta kowalta, mutta sallittakoon wanhimmalle se oikeus. Tiedän senkin, että minua pidetään kowana miehenä, mutta luulen kuitenkin, ett'ei tulewa wäwyni tule katumaan kauppaansa. Tällä hetkellä minä hänen walitsen ja minä tahdon hänen sulkea syliini niinkuin suurimman toiwoni turwan. Ja sitt…"
Hannu ei malttanut enää odottaa. Hän lewitti sylinsä leweälle, mennä ryöpsähti Wilpun eteen ja sanoi:
"Rakas appeni! tässä minä tulen."
Mutta Wilppu pisti kätensä eteen ja sanoi:
"Maltappas, poikani, hetkinen wielä!" Hannu meni siis takaisin paikallensa; mutta Pentti ja Inka waaleniwat aiwan kelmeiksi.
"Minä olen pitkin ikääni kokenut etsiä totuutta, ja tunnustaa täytyy, että sitä olen löytänytkin; mutta olenpa joskus oikean sijaan löytänyt wäärääkin ja sitä kaikkiaan enimmin omasta sydämestäni. Usein on se eksynyt siten, että on pitänyt oikeaa wääränä ja päinwastoin, ja sen totuuden olen wasta myöhään tullut huomaamaan.—Älä istu, uljas Pentti, enää ruhmolla siellä owipielessä; sillä nyt ainakin täytyy toteentua: joka itsensä alentaa, se yletään. Minä olen wäärin sinua ymmärtänyt, wäärin tuominnut. Jalona, uljaana nuorukaisena olen sinua ainakin pitänyt; mutta sydämen jaloutta jalompana pidin ajallista rikkautta ja se oli elämäni suurin erehdys. Nyt wasta tunnen, mitä sinä olet minulle tehnyt, olet pelastanut ainoan lapseni kahdesta kauheasta waarasta ja lahjoittanut hänet terweenä minulle takaisin. Sinä tahdoit ja woit sen tehdä, sillä sinua elähytti puhdas ja jalo welwollisuuden tunto ja rakkaus Inkaan, jonka itse olet minulle tunnustanut. Mitä olisin minä nyt ilman lastani? Kuollut, mätänewä, wesaton kanto, joka haihtuisi pian alkuperäiseen tyhjyyteensä.—Nouse ylös, Pentti, kansan tuki ja turwa! Tule tänne lähemmäksi, että mä saan sulkea sinut syliini! Tule sinäkin, Inka, tänne lähemmäksi, että saan antaa teille isällisen siunaukseni ja yhdistää teidät ikuiseen, pyhään awioliittoon."
Kuumat kyyneleet walahtiwat Pentin ja Ingan silmistä. He eiwät aawistaneetkaan kuulewansa Wilpulta semmoista, sillä Wilppu ei ollut Ingallekaan mitään ennakolta ilmoittanut.
Horjuen nousiwat molemmat ylös ja alkoiwat käwellä pöytää kohden. Keskellä lattiaa seisahtui Pentti ikäänkuin wielä epäilewänä. Silloin kuului äkkiä Möttölän Laurin suuttunut ja kummastunut ääni:
"No, mutta Herran tähden! Oletkos tullut pois järjeltäsi, Wilppu? Sillä olethan aikoja sitten jo luwannut tyttäresi pojalleni, Hannulle", sanoi hän, ja hänen rintansa ei ollut hetikään enää niin pullollansa kuin ennen. Hannu katsoi pitkin nokkaansa, eikä pyöritellyt enää piippuansa.
"Päinwastoin olen nyt wasta tullut järjilleni, sillä nyt näen, että Hannun miehuus riippuu isänsä mahtawuudesta; hän ei kelpaa missään pantawaksi Pentin rinnalle", wastasi Wilppu jäykästi.
Sillä wälin oliwat Pentti ja Inka jo johonkin määrin tointuneet ensi hämmästyksestään ja astuiwat suoraan isän luokse.
Isä sulki heidät molemmat syliinsä, ja sitte laski hän Ingan käden Pentin käteen, näin lausuen: "ota wastaan uljas poika, paras palkinto töistäsi, minkä woin sinulle tarjota! Jumala teitä siunatkoon."
Pentti ja Inka eiwät woineet wirkkaa mitään; he itkeä nyyhkiwät waan ja halailiwat hywää ukkoa; niin sywästi oliwat he liikutetut.
"Hitto teillä olkoon, emmekä käy enää teillä koskaan", sanoi Möttölän
Lauri ja koperoitsi lakkiansa.
"Älä suutu, Lauri, ollaan ystäwät kuten ennenkin ja käy wanhan tawan mukaan talossa!" sanoi Wilppu.
"En koskaan", sanoi Lauri.
"Siihen en minä sitten taida mitään", sanoi Wilppu, ja niin läksi Lauri poikinensa kotiin.
Sitten laitettiin kaikki wieraat ruoalle ja yksimielisesti tunnustiwat niin ylhäiset kuin alhaisetkin Wilpun teon oikeaksi. Pentti ja Inkakin tointuiwat wähitellen, ja ennenkuin ateria oli lopussa, rohkeni Inka sanoa:
"Woi, isä=kulta, kuinka waikeat ajat luulin olewan tulossa; ensikerran eläessäni olisi minun täytynyt wastustaa tahtoanne, jos olisitte minua nyt pakoittaneet menemään Möttölän Hannulle."
"Se ei kumminkaan tapahtunut, Jumalan kiitos!"
* * * * *
Kauwan ja yleisesti kunnioitettuna eliwät Pentti ja Inka sitten Rönkkölässä. Inka katsoi useinkin hymyillen Penttiä silmiin ja sanoi: "on nyt niin hywä, kun ei tarwitse toiwoa, että karhu tulisi ja säikäyttäisi minut pyörryksiin ja että sinä tulisit sitten minua wirwoittamaan", ja Pentti nauraa tuhautti silloin makeata naurua. Wilppu antoi heti isännyyden wäwylleen ja suurimman huwinsa sai hän wäwynsä ja tyttärensä terweistä, kauneista ja ketteröistä lapsista. Jos joku oudompi wieras sitten milloin tuli taloon, kysyi Wilppu aina kohta, onko hän kuullut kertomusta Pentistä ja Ingasta, ja jos wieras ei ollut sitä kuullut, kertoi isäntä hänelle koko tapauksen aiwan niin kuin se tähän on kirjoitettu.