WIII.
Wihollinen oli jo pois=menossa. Pohjalaiset oliwat heidät woittaneet monessa tappelussa ja senwuoksi oli Karjalaisten pakko peräytyä omaan maahansa.
Pentti oli erkaantunut pääjoukostaan ja lähtenyt wakoamaan wihollisten wehkeitä ja aikeita. Retkellänsä poikkesi hän tilaisuuden ollessa terwehtimään rakkaita wanhempiaan ja omaisiaan. Heiltä sai hän heti tiedon Ingan kohtalosta. Ei salaman isku olisi waikuttanut häneen kowemmin kuin se sanoma, mutta kumminkaan ei Pentti hetkeksikään kadottanut miehuuttansa ja neuwokkaisuuttansa.
"Minun täytyy pelastaa hänet, maksoi mitä maksoi", sanoi hän hämmästyksestään toinnuttuaan eikä käynyt edes istahtamaan, lewähtämään.
"Mitä? Se on mahdotonta, älä anna itseäsi silminnähtäwään waaraan", ehättiwät wanhukset sanomaan.
"Älä, hywä Pentti, lähde, pysy nyt jo meidän luonamme!" rukoiliwat weljet ja sisaret.
"Minun täytyy, minä en woi toisin tehdä!" Niin sanoen syöksi Pentti ulos tuwasta ja pian katosi hän syyskesän synkkään ja pimeään yöhön.
Hän rupesi heti kansalaisiltaan saatujen tietojen awulla iskemään wihollisen jälkiä. Sitä teki hän sen yön ja osan seuraawasta päiwästä, semmoisella tarkkuudella, että hän jo iltapäiwällä tiesi tarkoin wihollisten aikowan seisahtaa Oulujoen niskaan pariksi wuorokaudeksi, lewähtämistä, joukon kokoontumista ja lisäwenhetten hankkimista warten. Siitä piti heidän matkustaa wesiteitä omalle maallensa. Pentti sai myös tietää, että wihollisia oli siinä koossa jo noin neljäkymmentä miestä ja että Inka oli tuotu sinne; toisia joukkoja odottiwat wiholliset tulewiksi joka hetki.
Mitä oli tehtäwä? Wäkeä ei kerinnyt saada niin paljoa kokoon, että olisi sopinut toiwoa woitollista tappelua, sillä wihollista ahdistelewa suomalainen pääjoukko oli kaukana. Ilman sitä ei olisi tappelu ollut otollinen keino wihollisen wallassa olewan Ingan hengen pelastukseksi. Hetki oli äärettömän tärkeä.
Pian teki Pentti päätöksensä, ja ryhtyi heti sen toimeenpanoon.
Hän hankki kahdeksan kannun ankkurin palowiinaa itsellensä ja oiwallisen koskenlasku=wenheen. Pohjalastiksi pani hän kaikenlaista ruokatawaraa, jonka sekaan hän kätki wiina=ankkurin. Illan warjokkaassa siimeksessä astui hän wenheeseen ja alkoi soudeskella salawihkaa wihollisten leiripaikan ympäristöllä, niemien ja saarien suojissa ja salmissa, niinkuin wakooja ainakin. Wihollinen, joka pelkäsi päällekarkausta, piti aina walppaat wahdit ympärillänsä. Oitis huomasiwat he waarallisen wäijyjän. Mutta he eiwät olleet huomaawinansa häntä; he odottiwat häntä likemmäksi, kokiwat olla hiljaa ja piilossa, ja iloitsiwat sydämessään. Pentti ymmärsi heidän wehkeensä ja oli warkain pujahtelewinaan aina lähemmäksi. Kun hän oli wihollisen mielestä tullut tarpeeksi likelle, nostiwat he hirmuisen riemuhuudon; parwi heistä kiirehti rantaan; he lykkäsiwät kolme wenhettä wesille, joihin jokaiseen astui useampia miehiä. Pentti oli näkewinään waaransa ja lähti täyttä wäkeään pakoon pyrkimään. Sitä heidän mielestään tyhmää yritystä nauroiwat wiholliset täyttä kurkkua ja kiirehtiwät monella airoparilla soutaen hänen jälkeensä. Pian oliwat he saawuttaneet Pentin, joka, paremmin pettääksensä heitä, warustihe ankaraan wastarintaan. Hän siwalsi airon käteensä ja asettausi uhkaawaan asemaan.
Wiholliset käwiwät käsiksi, eikä auttanut sekään, kun hän kahdelle heistä antoi airolla semmoisen läimäyksen, että he oitis kellistyiwät wenheen pohjaan; Pentti sortui yliwoiman alle ja wiholliset sitoiwat hänet köysiin.
Wihollisille tuli siitä suuri riemu. He tunsiwat wankinsa Korwen Pentiksi, pahimmaksi ja waarallisimmaksi wihollisekseen ja sentähden pitiwät he sen woittonsa suurimpana, mitä oliwat retkellään wielä saaneet.
"Aa ni Korwen Pentti—Pentti Perkele—jopa sattu—aa sie Wenäläisen ruoka", ilkkuiwat wiholliset ja niin weiwät he Pentin sidottuna leiriinsä. Samanlainen ilo nousi sielläkin, kun tuotu wanki tuli tunnetuksi.
Nähdessään sen päästi Inka heikon hätähuudahduksen, mutta Pentti loi häneen rauhoittawan ja wakawan silmäyksen, josta tyttö heti tyyntyi.
"Aa! kuulkah mutsukka! He taitah ollah ystäwiä, kenties sulho ja morsian; waan kyllä myö heät huomenna pietäh, siitä saatte ollah wissit", ilkkuiwat wiholliset.
Sitten he rupesiwat suurella huolella tutkimaan Pentin wenhettä. Suureksi iloksensa löysiwät he siitä wiina=ankkurin. Eräs heistä maistoi wakuudeksi sitä ja kun hän huomasi sisällön olewan todellakin wiinaa, riemastui hän suuresti ja älähti: "aa wiinuskii, hän on tuonuh hyweä kostintsoa tullessaan; hän on kelpo briha." Muut wiholliset ilostuiwat myös hywin sen kuullessaan, mutta Pentin silmät loistiwat niin kummallisesti.
Jo tuli pimeä. Nuotiot laitettiin leirin keskelle ja wartiat asetettiin ympärille, mutta ennenkuin he meniwät siihen koiran uskollisuutta waatiwaan öiseen työhönsä, annettiin heillekin moninkertaiset "paukut" lohdutukseksi.
Wiholliset kerääntyiwät nuotion ympärille ja rupesiwat ahkeraan maistelemaan Pentin ankkurista.
"Älkää juoko minun wiinaani", pyyteli Pentti piloillansa.
"Piäk suus kiinni, koira. Omalle joukolles aiwot tätä wiijäk, waan tämä peäsöö nyt parempiin suihin", ärjäsiwät Karjalaiset.
Ilolientä maistellessaan rupesiwat he neuwottelemaan, mitä wangeille olisi tehtäwä. Pitkän, raa'an ja ilwehtiwän keskustelun perästä tuliwat he wihdoin yksimieliseen päätökseen, että molemmat wangit tulisiwat päiwän tultua poltettawiksi wienolla tulella, yhteen sidottuina.
Sen kuultuansa parahti Inka surkeasti, mutta säikähtymättä rupesi Pentti rukoilemaan itselleen wapautta, luwaten laittaa heille isot lunnaat.
"Ei koko Suomes olek niin paljoa rahoa, että sinu irti laskisimma. Soatpa maksoa, koira, kaikki tuhomasi Wenäläisien peät. Soatpa jo nyt alkaa yljäntanssias", sanoi Inkaa wartioiwa wihollinen ja lyödä nawautti samassa paksulla kepillä Penttiä selkään. Wiholliset nauraa rähisiwät sukkeluudelle, mutta Pentti puri hampaansa yhteen, mitään wirkkamatta.
Wiina ja wäsymys alkoiwat jo yksistä neuwoin waikuttaa. Yksi toisensa perästä rupesi nuokkumaan ja kun he wielä sittenkin ahkerasti jatkoiwat maistelemistansa, pukkasiwat he wiimein päällensä ja nukahtiwat; wiimein ei ollut yhtäkään heistä enää walweilla.—Rannalle asetettu wahti, joka oli likinnä, oli myöskin käynyt ahkerasti nuotiolla, lisäkaraistusta saamassa, niin että hänenkään silmänsä eiwät enää tahtoneet pysyä auki. Pentin tuuma oli onnistunut.
Kun wiholliset ottiwat Pentin kiinni ja köyttiwät nuoriin, oliwat he tutkineet joka paikasta, olisiko hänellä muka aseita. Mutta eiwätpä he siinä olleetkaan kylliksi tarkkoja, sillä Pentti oli katkaissut joitakin tuumia teräwän wiikatteen kärjestä, sujuttanut sen wääräksi ja pistänyt sen kaksinkertaiseksi käännettynä takkinsa hihan suuhun; sitä kätköä eiwät olleet wiholliset löytäneet. Kun huomasi kaikkien wihollisten nukkuwan, rupesi hän sormiensa nenillä kaiwamaan wiikatteen kärkeä takkinsa hihan suusta. Suurella waiwalla saikin hän sen sieltä, waikka hänen kätensä oliwat selän taakse köytetyt. Tällä huonolla aseella alkoi hän hieroa nuoriansa poikki. Wähitellen katkesi yksi ja toinen pää, ja hän sai kätensä irti; eipä aikaakaan, ennenkun jalatkin oliwat pinnistäwistä nuorista päästetyt.
Siitä pääsi Pentti jo wapaaksi. Hän nousi hiljaa ylös ja tirkisteli warowasti ympärillensä. Hänen oma wahtinsa nukkui ja kuorsasi, että waahtoporeet suusta turisiwat; samoin näkyi Ingankin wahti tekewän, eikä muissakaan wihollisissa ollut yhtään walweella. Puoliksi sammuneen nuotion walossa huomasi Pentti, että Inka hänet hawaitsi; waitiolon merkiksi pani hän sormen suullensa.
Sitten hiipi Pentti rantaa kohden ja tarkasteli mennessään rannassa olewaa wahtia; sekin nukkui sikeimpää unta. Pentti lykkäsi hiljaa oman wenheensä wesille, toimitti siihen eheät airot ja kääri niihin hankasien kohdalle huiwinsa ja muuta waatetta. Sitten hiipi hän leiriin takaisin.
Aamurusko alkoi juuri idässä heijastaa ensimmäisiä walon säteitään synkän ja pimeän taiwaan reunalle. Jos joku olisi ollut kuulemassa, olisi hän kuullut Pentin mutisewan: "nyt, taikka ei koskaan".
Sormi suullansa hiipi Pentti sinne, jossa Inka oli. Häntä wartioiwa wihollinen oli wakuudeksi käärinyt kätensä ympärille erään pitkälle jätetyn pään siitä nuorasta, jolla Inka oli köytetty. Warowasti läheni Pentti ja rupesi oitis kehittämään köyden päätä wahdin käden ympäriltä. Sepä heräsi siitä liikkeestä puoleksi ja alkoi kömpiä kontalleen. Mutta samassa tuokiossa antoi Pentti hänelle korwan juureen semmoisen läimäyksen mukanaan olewalla aseella, että wihollinen heti lysähti takaisin, eikä enää ollenkaan wastustanut nuoran päästöä; hänen kätensä ja jalkansa waan wielä wärisiwät.
Pentti siwalsi Ingan syliinsä ja hiipi rakkaan kuormansa kanssa rannalle. Siellä laski hän tytön wenheensä pohjaan, köytettynä, niinkuin hän oli; sillä siinä ei ollut aikaa nuoria awata. Sitten lykkäsi hän wenheen wesille ja alkoi hiljaa soutaa Oulujoen Niskakoskea kohden. Kun he pääsiwät wähän ulommaksi, sanoi Pentti: "Jumalan kiitos! nyt olemme pelastetut". Niin sanoen päästi hän Ingan kädet ja jalat irti.
"Pentti!" sen sanan waan kuiskasi Inka hiljaa; mutta kuiskaus sisälsi sanomattoman paljon turwallisuutta ja luottamusta.
Eräs maan puolella olewa wiholliswahti arweli sillä wälin leiristä kuuluwan jotain epäluulon alaista liikuntoa; hän oli etemmäksi asetettu, eikä siis ollut saanut mitään muuta kuin lähtöryypyt; senwuoksi hän ei ollutkaan nukkunut. Hän riensi wiimein leiriin ja näki suureksi kauhukseen Ingan wahdin hengettömänä ja molempain wankien olewan poissa. Oitis nosti hän melun ja Karjalaiset kömpiwät niin kiireesti ylös kuin unen horroksissaan jaksoiwat. Heti sysäsiwät he kolme wenhettä wesille ja miehittiwät ne, ajaakseen karkureita takaa, sillä he huomasiwat heidän menneen wesitietä.
Päiwä oli jo jotenkin waljennut, ja leirissä syntyneestä melusta ymmärsi Pentti, että heidän lähtönsä oli huomattu. Sen wuoksi souti hän kaikin woimin Niskakoskea kohden. Mutta takaa=ajajilla oli enemmän soutajia ja he joutuiwat jäljestä, niin että juuri ennen koskenniskaa saiwat nähdä pakenijat.
"Aas Wenäläisen ruoka!" kiljasiwat he wimmaisesti.
Mutta Pentti huilasi jo aikawauhtia alas tuosta waarallisesta ja hyrskywästä koskesta. Wiholliset kiirehtiwät jälessä, waan Siitarin niemessä meni yksi heidän wenheensä tuhansiksi pirstoiksi, sen paikan kawaloihin, teräwiin salakareihin.
Niin mentiin taas joku matka eteenpäin, Pentti edellä ja eheäksi jääneet wiholliswenheet perässä. Jälkimäiset käyttiwät soutamista awuksensa suwanteissa, jonka wuoksi he yhä alkoiwat saawuttaa. Sen hawaitsi Pentti. Hän siwalsi kengät pois jaloistaan ja wähensi päältänsä muitakin waatteita. Sitten annatti hän Ingalla nuoran wenheen pohjalta, jolla wiholliset oliwat hänet köyttäneet. Sen sitoi hän kiireesti wyötäisillensä, heittäen siihen sylen pituisen irtaimen pään.
"Nuot roistot laskewat meidän päällemme ja saattawat meidät ainakin surman suuhun. Sitä wälttääksemme täytyy meidän kenties jo ennakolta hakea aalloista turwaamme. Niin pian, kun minä sanon: 'tartu lujasti nuoraan kiinni!' niin tee se heti ja koe pysyä hengittämättä siksi, kun taas nousemme weden päälle. Kumminkaan en sitä tee, ennenkuin wiimeisessä hädässä. Lupaatkos niin tehdä, rakas Inka?" puheli Pentti.
"Minä luotan sinuun elämässä ja kuolemassa, Pentti. Waikkapa wielä saisimmekin hautamme kosken kowiin hyrskyihin, en sitäkään pelkää, sillä kuolemakin sinun kanssasi on ihana", sanoi Inka tyynellä luottamuksella.
"Jumalan nimeen sitten! Sinun tähtesi, Inka, uskallan waikka mitä", sanoi Pentti, lyöden wahwat ja suonikkaat kätensä wanhan peräsimen ympärille.
Jo tultiin juuri tuohon kahta peninkulmaa pitkään, hirmuiseen Pyhäkoskeen. Toinen takaa=ajawista wihollisten wenheistä oli jo ehtinyt aiwan liki; toinen oli jäänyt jäljemmäksi.
Eräässä paikassa Pyhäkoskessa on jyrkässä, wiiden sylen korkuisessa kalliorannassa äkkimutka, joka on ikäänkuin jonkunmoinen pussinperä. Kaikkien alastulijain on laskeminen aiwan sen pussinperän kautta, sillä ylempänä olewan hirmuisen Pällinkorwan putouksen wäkewät, kallioiden wäliin ahtaalle puristetut pyörteet syöksewät sinne. Siinä kiidetään hirmuista wauhtia kauheaa kallioseinää kohti ja outo matkustaja luulee wenheen menewän tuhansiksi pirstoiksi, mutta niin ei käy tottuneelle laskijalle, sillä taitawasti hiipsauttaa hän aluksensa siitä seljemmäksi ja täydessä turwassa keikkuu taas heikko, rutisewa pursi hirmuisien aaltojen hartioilla, kiitäen entistä suuntaa eteenpäin.
Kappaleen ylempänä Pällinkorwan jyrkkää putousta silmäili Pentti rannan jyrkälle kalliotörmälle. Siellä seisoi mies, joka wiittoi ja huusi jotain, mutta kosken kowan pauhun tähden ei Pentti kuullut hänen sanojansa. Mies oli törmältä tuntenut Pentin ja oiwaltanut wihollisten ajawan häntä takaa. Hän esitteli Pentille jotain pelastuksen keinoa, mutta se jäi kuulematta: Pentti silmäsi taaksensa. Toinen wihollisen wenheistä oli aiwan laskemaisillaan päälle ja wiholliset päästiwät jo hirmuisen ilohuudon.
"Tartu kiinni köyteen!" sanoi Pentti äkkiä Ingalle ja silmänräpäyksessä oli se tehty. Samassa tuokiossa pärähti Pentin wenhe Pällinkorwan kowissa kuohuissa olewalle salakiwelle; Pentti laski tahallaan tuolle ikipäiwäiselle miesten syöjälle. Yhdellä rusauksella meni wenhe moneksi kappaleeksi ja Pentti ja Inka suistuiwat suin päin kauheoihin aaltoihin. Wiholliset syöksiwät samalle kiwelle, heidän käwi samoin ja siellä oliwat siis wainotut ja wainoojat yhdessä surman suussa.
"Se siinä oli tehtäwä, muuta neuwoa ei ollut. Pentti kyllä yksinään ollen pelastaisi hywin henkensä; mutta hän näkyy yrittäwän myös pelastaa erästä naista, ja minä pahoin pelkään tuon yrityksen olewan molemmille surmaksi. Se on sanomattoman uskaliasta—saapas nähdä! Wenäläiset owat kyllä saaneet palkkansa, heistä ei yksikään pelastu", mutisi rannalla olija itsekseen.
Mutta kauan ei Pentti ollutkaan näkymättömissä, ennenkuin hänen päänsä taas rupesi wilkkumaan kuohujen seasta. Hän koki kaikin tawoin pysytellä Inkaakin weden päällä. Wäkewä hyöky ja pyörre wei heidät tuohon kummalliseen pussinperään ja wäkewä aalto löi heidät kallioseinää wasten; mutta siitä takaisin palaawa hölkkä esti heidät loukkaantumasta. Wäkewillä käsillänsä tarttui Pentti lähellänsä olewaan, teräwään kallionsärmään ja alkoi hinata itseänsä siitä lähellä olewaan kallionhalkeeman lomaan, jossa wähän ylempänä wedenpintaa oli jalansijaa parille hengelle. Siihen päästyänsä alkoi hän siihen hinata Inkaakin, jota hölkkä sill'aikaa oli weden päällä pysytellyt. Turwapaikkaan Ingan saatuansa, hawaitsi Pentti suureksi iloksensa kumppalinsa olewan hengissä ja wieläpä toimellaankin; tyttö puolestaan puristi itsensä turwallisesti Penttiin kiinni.
Wiimeisen wiholliswenheen wäki oli nähnyt, miten Pentin ja heidän towerinsa käwi; he arwasiwat senwuoksi kiertää waarallisen kiwen. Juuri kun Pentti ja Inka oliwat päässeet turwapaikkahansa, tulla huikasiwat Karjalaiset samaa paikkaa kohden. Wiholliset kiroiliwat, he yrittiwät lyömään karkureita jollain aseella; mutta turhaa, he eiwät ylettyneet— he eiwät ennättäneet, sillä heidän wenheensä lensi hirmuista wauhtia eteenpäin ja parin tai kolmen sylen päässä jo murtui murskaksi kallioseinään.—Sinne meniwät wiimeisetkin wainoojat; mutta Inka puristi lujemmasti Penttiä.
"Odota, Pentti—odottakaa wähän; minä juoksen hakemaan apua", huusi awulias kansalainen kallion päältä.
Kauwan ei hän wiipynytkään, ennenkuin palasi useiden miesten kanssa. He laskiwat köysiä alas, Pentti sitoi taitawasti niiden päät Ingan ympärille ja sitten wetiwät auttajat tytön ylös; senjälkeen sitoi Pentti itsensä niihin, ja niin hänkin wedettiin.
"Pentti!—pelastetut!" kuiskasi Inka hiljaa, kun he oliwat maalle päässeet. Mutta Pentti loi häneen surullisen silmäyksen ja huokasi raskaasti; jotain lienee silloin muistunut hänen mieleensä.
"Kas niin, Pentti! niin pitikin käydä. sitä temppua minä juuri huutamalla neuwoin, waikk'et sitä taitanut kuulla. Aina olen tiennyt sinun olewan oiwan wesilinnun, mutta en, helkaristen, olisi kuitenkaan uskonut sinua tuommoiseksi koskeloksi! Jos en olisi sitä omin silmin nähnyt, tuskin sen uskoisin. Itsensä ja samassa toisenkin pelastaminen, se on asia, jota ei ole wielä ennen nähty. Mutta saakelin siewä tyttö hän onkin; hänen tähtensä kannattaakin nuoren miehen wähän korwiansa kastella.—No, no—älä punastu, tyttö; minä huomaan teidän olewan likeisiä ystäwiä. Pentti onkin noin oiwan tytön arwoinen, sillä siitä pulmasta, josta hän on niin kunnialla päässyt, ei suoriakaan joka poika.—Ja entä sitten wielä niin oiwallinen kosto noille roistoille!— Mutta lähtekäästä nyt saamaan kuiwia waatteita yllenne, ruokaa ja lepoa", puheli mielihywillään awulias kansalainen.
Pentti hankki hywän hoidon Ingalle niin kauwaksi, että hän woimistuisi ja paranisi täydellisesti; päälliseksi toimitti Pentti niin, että Inka wietäisiin kotiinsa, heti kun hänen terweytensä sen salli. Sitten otti hän Ingalta surullisen, mutta sydämellisen jäähywästin.
"Sinun elämässä ja kuolemassa!" kuiskasi Inka ja kyyneleet nousiwat kummankin silmiin.
Sitten riensi Pentti wäkensä luo; heti samosiwat he wihollisen jälkeen, woittiwat hänet wielä useissa tappeluissa ja ryöstiwät häneltä takaisin paljon wankeja ja tawaroita. Niin saattoiwat Suomalaiset wihollisen omain rajojensa taakse.