WII.
Wihollisilla oli tieto Rönkkölän isoista rikkauksista; ne päättiwät he siis anastaa itselleen. Wiisitoistamiehinen joukko eroitettiin sitä tehtäwää warten pääjoukosta. Suurempaa mieswoimaa ei luultu tarwittawan yksinäisen ja syrjäisen talon walloittamiseen, semminkin kun rynnäkkö tehtiin salaa ja äkkiarwaamatta.
He saapuiwat Rönkkölän läheistölle aamulla. Warmoina woitostansa, eiwät wiholliset katsoneet sitäkään tarpeelliseksi, että olisiwat odottaneet rynnäköllensä pimeämpää aikaa. Pääsipä wielä heidän sotaneuwottelussaan, jonka he metsässä pitiwät, se mielipide woitolle, että wäki oli warmaankin töilleen hajaunut, jonka wuoksi ei olisi suurta wastarintaa pelättäwänä.
Mutta Wilppupa oli yhtä wiisas kuin wanhakin. Kun hän oli kuullut Karjalaisten lähenewän niitä paikkoja, oli hän lähettänyt wakoojia sille suunnalle. Eräs poikanen oli siis hywissä ajoin tuonut tiedon wihollisen wehkeistä. Oitis kokosi Rönkkölän isäntä miehiä ja aseita taloonsa niin paljon kuin sai, ja kielsi wäkensä muualle liikkumasta. Se waan oli pahana huolena, että Inka oli lehmiensä kanssa ennättänyt mennä metsään, ennenkuin sotasanoma oli saatu.
Hätäpikaa tukitti Wilppu kiwiaidan aukot teitten kohdilla. Talossa ei tosin ollut niin monta miestä kuin wihollisella, mutta kiwiaita suuressa määrässä palkitsi wähemmyyden; päälliseksi oli Wilpulla tieto wihollisen wehkeistä, paljoudesta, rynnäkkösuunnasta, mutta wihollisella ei wähintäkään tietoa puolustuksesta.
Sille suunnalle, josta Karjalaisten arwattiin ryntääwän, asettausi Wilppu miehineen odottamaan kiwiaidan taakse ja antoi miehille käskyn, ett'eiwät ampuisi, ennenkuin wihollinen oli kymmenen askeleen päähän joutunut.
Kauan ei heidän tarwinnutkaan odottaa, niin jo wihollisten nähtiin tulewan metsästä ulos. Aukealle tultua hiipiwät he kyyrysissään pensaiden suojassa, mutta kun se turwa loppui, kawahtiwat he ylös täyteen juoksuun. Noin kahdenkymmenen askeleen päässä aidasta päästiwät he kauhean sotahuudon. Mutta melkein samassa kohtasi heitä pyssyjen laukaus ja kolme wihollista kukistui paikalle. Sen nähtyään säikähtiwät he pahanpäiwäisiksi ja seisahtuiwat. Pian tointuiwat he kumminkin jälleen ja ryntäsiwät aitaa wasten, sillä he luuliwat, ett'ei puolustajia ollut enempää kuin heidän kaatuneitansakaan. Kaksi wihollista hyppäsi oitis aidalle, mutta kumpanenkin heistä sai samassa iskun otsahansa, niin että he kaatuiwat kuolleina takaisin; sen työn oliwat Wilpun ja hänen renkinsä nuijat tehneet. Outo turma masensi wiimein ryöstäjäin rohkeuden niin, että he lähtiwät täyttä wäkeänsä pakoon. Sillä wälin oliwat pyssymiehet ladanneet pyssynsä uudestaan ja laukasiwat juoksewien jälkeen; mutta ei siitä ollut yhtään waikutusta, sillä wiholliset juoksiwat hajallaan ja syrjään päin.
Onnellisesti oli siis waara poistettu, werinaarmuakaan saamatta ja
Rönkkölässä oli iso ilo.
Ilta tuli, karja tuli, mutta Inkaa ei kuulunutkaan. Tuli aamu, ei sittenkään. Oltiin juuri lähdössä häntä metsästä hakemaan, kun sana tuotiin, että joku oli nähnyt tyttöparkaa käsistä sidottuna wietäwän wankina.
Wiholliset eiwät uskaltaneet palata samoja teitä; he kiersiwät metsiä.
Sieltä oliwat he tawanneet Ingan mättäältä haaweksien istumasta.
"Aa ni, kene mutsjukka sie olet?" kysyi eräs wihollinen Ingalta.
"Minä olen Rönkkölän ihmisiä", sanoi Inka, tietämättä mitä sanoi.
"Aa! hywä saalis! Käet sellän taakse ja mars!" sanoi päällikkö ja he köyttiwät heti Ingan nuoriin.
"Päästäkää minut menemään!" rukoili tyttö parka.
"Suus kiinni, taikka…" ärjäsi wihollinen, heiluttaen samassa hirweää murha=asetta Ingan pään päällä, ja sitten seurasi Inka äänetönnä julmia ryöstäjiänsä.
Woi sitä kauheaa hätää ja tuskaa, minkä se tieto Rönkkölässä nosti. "minun lapseni, minun lapseni, woi minun lapseni!" huusi Wilppu epätoiwoissaan lakkaamatta ja wäänteli käsiänsä.
Juuri kun hän oli parhaaltansa woiwottamassa ja waikeroimassa, tuli Möttölän Hannu taloon. Hän ei tiennyt wihollisesta eikä heidän tekemistään tuhotöistä mitään; hänellä oli puhemies mukana, sillä hän aikoi saattaa kosintansa lopullisesti toimeen.
"Pelasta lapseni! Woi minun lapseni!" huusi Wilppu, heti Hannun nähtyänsä.
"Mitä puhutte? Mitä on tapahtunut?" kysyi Hannu ällistyneenä.
"Wiholliset owat wieneet Ingan wankina pois; pelasta lapseni!" huusi
Wilppu yhä.
"Wiholliset wieneet Ingan!—miten minä hänet pelastaisin?" änkytti
Hannu pelästyneenä.
"Totinen rakkaus woipi paljon—yritä, uskalla!" kehoitti Wilppu tuskissaan.
"En minä häntä woi pelastaa; jok' on mennyt, se on mennyt", soperoitsi
Hannu.
"Niin, sinulla ei siis ole täällä mitään tekemistä, eikä kauan minullakaan", huusi Wilppu kauhean epätoiwon käsissä.
"Naimisesta ei taida nyt tulla mitään, kun ei ole morsianta; lähdetään pois", sanoi Hannu puhemiehelle, ja niin he meniwät, jättäen Wilpun ja talonwäen entiseen tuskaan ja neuwottomuuteen, tekemättä edes mitään ehdoitustakaan Ingan pelastamiseksi.