I.

"Tuossa tuo poika wetelys taasen laiskottelee kaiken päiwän eikä mene mihinkään asiaan, waikka useasti olen jo häntä käskenyt. Kummallinen ihmisen alku! Ei wähintäkään halua mihinkään työhön, mutta lukea nuutamaan kaikenlaisia loruja, kas siihen hän on aika mestari. Mutta minun täytyy semmoiset lorut häneltä kieltää, sillä ei niistä ole yhdellekään ihmiselle mitään hyötyä. Kaikkia häntä ihminen on joutunut elättämään."

Näin puhui Jykylän wankan talon Israeli niminen isäntä, samassa kuin hän käsipuolesta nakkasi penkillä istuwan ja jotakin kirjaa lukewan Antti pojan, niin että tämä lensi kuin tollonkoppi toiselle puolen huonetta.

Nuhdesaarnan pidettyänsä ja tuon mielestänsä kenties uljaan heiton tehtyänsä, isäntä poistui huoneesta, mutta poika wetäysi nurkkaan ja pillahti katkeraan itkuun.

Pojan äiti tuli nyt huoneeseen. Oitis huomasi hänen teräwä silmänsä miten asiat oliwat; arwasipa syynkin, sillä tämä ei suinkaan ollut ensimäinen kerta kun hän tämmöistä näki. Hän oli hywäluontoinen, helläsydäminen ihminen, kuten naiset usein owat, ja rakasti sydämmestään tätä ainoata lastansa, kokien kaikessa katsoa hänen parastansa.

"Älä itke, Antti! Minä arwaan, että isäsi on tehnyt sinulle jotakin wäkiwaltaa, mutta hänellä on semmoinen luonto; kowa luonto, jota hän ei woi kaikesti hallita. Meidän tulee kokea liewennellä ja lauhentaa sitä niinpaljon kuin waan woimme, ett'ei se pääsisi usein puhkeemaan. Tämä tapahtuu parhaiten siten, että koemme, kaikessa missä waan woimme, olla hänelle mieliksi", koki äiti puhella pojallensa.

Poika waan itkeä tihisti eikä woinut mitään sanoa.

"Meidän täytyy totella hänen tahtoansa kaikessa, se on paras keino. Koeta sinäkin olla kuuliainen hänelle, sillä hän on kuitenkin sinun isäsi", jatkoi ja kehotteli äiti.

"Niin, mutta kun ei saa lukeakaan enään milloinkaan", sanoi poika itkunsa seasta.

"Oliko sinulla taasenkin kirja?"

"Oli."

"Wai niin! Ilmankos isä niin wihastui. Hän ei kärsi sitä, että sinä luet muita kuin hengellisiä kirjoja, enkä minäkään pidä tarpeellisena muiden lukemista. Koe nyt wiedä kiireesti kirja takaisin sinne, mistä sen olet lainaksi noutanut, niin kyllä isäsi pian leppyy", puheli äiti.

Poika kiihtyi itkemään, sillä äitikin oli koskenut arkaan kohtaan.

"Koe nyt tyynnyttää itseäsi ennenkuin isä tulee, sillä jos hän wielä tapaa sinut itkemästä, niin se pahentaa waan asiaasi. Kyllä wielä saat kylläksesi lukea… Minä koetan lauhentaa ja liewentää isäsi mieltä, että pääset syksyllä kansakouluun, jonne mielesi ja halusi niin hartaasti pyrkii. Rauhoitu nyt ja koe kärsiä, kyllä wielä perästä parempaakin tulee", lohdutteli äiti.

Tämän kuultuaan poika tyyntyi, ja kumpikin meni omiin askareihinsa.

Niillä ajoilla oli Antti kaksitoista wuotta täyttänyt. Hän oli walkotukkainen, sinisilmäinen, kaunis poika ja joksikin isokaswuinen ikäisekseen. Ollen siiwon= ja hiljaisen=luontoinen, olla nyhjerteli hän melkein aina itsekseen. Totta kyllä oli, ett'ei hänellä ollut taipumusta eikä halua kowaan ruumiilliseen työhön. Wasta pitäjääseen perustettuun kansakouluun paloi waan hänen mielensä, ja siitä hän puhui äidillensä, milloin waan tilaisuutta oli. Usein hän seurasi toisia poikia kouluun ja, suu auki unehtuneena, kuunteli niitä opetuksia, joita siellä annettiin. Tunti tunnin perään kului pojalta siellä, ja ennenkun hän huomasikaan, oli tullut ilta, mutta kotiin tultuansa sai hän kowaa kohtelua häneltä, jota hänen isäksensä sanottiin; tämän tahdosta ei pojan hartain mielihalu, kouluun pääseminen, ollut tähän saakka tullut täytetyksi.

Nykyinen Jykylän isäntä oli tawallista pitempi, luisewa mies. Hän oli mustanwihakka, pitkämuotoinen ja warustettu jotenkin isolla kyömynokalla; yleensä hän siten oli jotenkin jolsan näköinen. Nykyään oli hän neljänkymmenen wuoden iässä ja kauwan aikaa oli hän tunnettu ankaraksi hewoskauppiaaksi. Kaikissa toimissaan tiedettiin hänet kowaluontoiseksi ja hywin juonikkaaksi ihmiseksi, ja sentähden ei hän ollut oikein hywässä sowussa juuri kenenkään kanssa. Hänen nimensä oli Israeli, mutta kylänkesken sanottiin häntä supistamalla Jykylän Iskoksi tahi waan pitkäksi Iskoksi. Hänen luonteen=ominaisuutensa wuoksi antoiwat muutamat hänelle nimeksi: "pitkä=kisko" tahi "suuri=kisko" Kaikkia näitä nimityksiä täytyi tietysti käyttää waan takapuolella, sillä Jykylän Israeli isäntä ei suwainnut itseänsä muutoin nimittää kuin Jykylän isännäksi tahi korkeintaan Jykylän Israeliksi. Hän oli luonnon alkuperäisessä tilassa, sillä hän ei ollut saanut eikä itse hankkinut itsellensä minkäänlaista henkistä kehitystä ja sentähden wihasi hän kaikkea, mikä ei suorastansa tipahtanut kukkaroon, laariin tahi—suuhun.

Tämmöinen oli se mies, joka oli nykyinen Jykylän isäntä, emännän mies ja Antti=pojan isä. Kuitenkaan ei hän ollut pojan oikea isä, waan isäpuoli, sillä pojan oma isä oli kuollut muutamia wuosia takaperin. Hän ei jättänyt jälkeensä muita perillisiä kuin lesken ja yhden pojan. Waikka tämä tapaus tuntui kummastakin kowin katkeralta, niin tapahtunut oli kuitenkin tapahtunut, eikä sitä woinut kukaan toiseksi muuttaa. Mutta eipä heidän tarwinnut lumellesuin jäädä, sillä wankan perinnön jätti poismennyt jälkeensä. Wiisikymmentä maidon antajaa seisoi Jykylän wälkeässä ja siistissä kiwinawetassa ja kahdeksan kiiltokarwaista ja pyöreää hewosta korskui tallissa. Wiljaa seisoi monet aitat ja salwot täynnä ja walmiita rahoja oli tuhansia sekä welkakirjoissa että puhtaana rahana.

Jonkinmoista arwokkaisuutta Israeli oli woittanut jäykkyydellänsä ja warallisuudellansa, jota hänellä sanottiin olewan; ja sen wuoksi sai hän Jykylän rikkaan ja wielä jotenkin nuoren lesken taipumaan ottamaan hänet toiseksi miehekseen.

Tämä se oli, joka täydellä isäntäwallalla hallitsi Jykylän isoa omaisuutta, sillä hänen hallussaan oli sekä emännän että pojan omaisuus. Pojalla oli isoin osuus perinnöstä ja isän kuoleman jälkeen oli hänelle pantu holhooja; mutta se oli waan nimeksi, sillä katsoen siihen arwokkaisuuteen, mikä isäpuolella oli taloon tullessaan, annettiin kaikki walta ja omaisuus hänen haltuunsa. Sen kautta sai poikakin jäädä entiseen kotiinsa, äitinsä ja isäpuolensa luo, koska katsottiin heidän olewan parhaat kaswattajat; äiti ja poika iloitsiwatkin tästä, sillä heidän olisi ollut waikea luopua toisistansa.

Pian huomasi kuitenkin emäntä, että hänen osakseen oli todellakin tullut "pitkä-kisko", jonka wallan=alaisuus tuntui kowin rasittawalta ja tuskaloiselta. Sillä wähitellen rupesi Israeli isäntä kaikkea omaisuutta omanansa pitämään, ja äitiä ja poikaa piti hän waan tahdottomina wälikappaleinansa. Sentähden katsoi hän poikaakin waan siltä kannalta, että tämä ilman mitäkin haaskaa hänen tawaroitaan ja on suotta tarpeetta hänen ristinään ja waiwanaan. Semmoisesta ajatustawasta hän noin nuorella iällä pakotti pojan kowaan ruumiilliseen työhön, waikk'ei suinkaan hänestä wielä semmoiseen olisi ollut. Joka päiwä, illasta hiljan ja aamusta warhain, olisi poika rukan pitänyt kestää aikaisten miesten rinnalla, niinkuin minkäkin orjan. Mutta waikka niin oli, ei poika saanut isäpuoleltaan ainuttakaan lempeätä sanaa eikä silmänluontia, waan kiukkua, ylönkatsetta, käsipuolesta nakkelemista ja muuta kowaa kohtelua sai poika raiska kyllä wiljalta. Jos Antti sitten milloin käwi koululla ja sai sieltä jonkun kirjan lainaksi, tyydyttääksensä herännyttä tiedonhaluansa, käwi hänen tawallisesti niin kuin olemme jo erään kerran nähneet hänen käyneen.

Tämän kaiken huomasi emäntä, ja se teki kowin kipeää hänen sydämmellensä. Lempeäluontoinen kun oli, koki hän hywyydellä liewennellä isännän kiiwasta ja sopimatonta luonnetta ja saattaa häntä paremmasti kohtelemaan poikaa, mutta useinkin sai hän noita yrityksiänsä tehdessään kuulla pitkäkiskoisia, raakoja puheita, suurinta pilkkaa ja iwaa, wieläpä joskus sopimatonta kohteluakin. Pojallensa ei äiti puolellakaan sanalla moittinut miestänsä, päinwastoin puhui hän aina hänestä kunnioittawaisesti ja kehotti häntä pitämään miestänsä isän sijalla ja tottelemaan kaikissa, mitä hän waan käskee ja sanoo.

Waikka äiti kokikin näin hälpätä ja liehua isäpuolen ja pojan wälillä, näki tuon opinhaluisen pojan tarkka silmä kuitenkin isäpuolen sydämmettömyyden ja äidin teeskennellyn kunnioituksen häntä kohtaan. Tätä kummallista epäsuhtaisuutta mietti hän yöt ja päiwät, ja hänen selwä ymmärryksensä käsitti asiat tarkalleen täydessä walossaan; näitä ajatellessaan tunsi hän itsensä hyljätyksi, onnettomaksi ja sortuneeksi. Tämä tunne rupesi pian waikuttamaan pojan terweyteenkin, sillä hän alkoi kuihtua ja tulla hinteräksi.