II.
Niin. Se on tosi: tästä ei tule rauta=waimo, waan rauta=morsian, mutta owathan he jo jokseenkin yhtä maata.
Ensimäiseltä asemalta nousi useita henkilöitä samaan waunuun, jossa minäkin olin. Heillä oli muassaan kaikenlaista kamaa, jota itsekukin tulija huolellisesti sijoitteli omaan kokoonsa. Usealla heistä oli säkissä joku kowa ja isonlainen esine, joka kowasti kumisten kolahteli waunun pohjaa wasten, kun he niitä kokoihinsa nakkeliwat. Juna meni sillä kerralla likimmäiseen kaupunkiin saakka ja wähin tutkimisin selkeni minulle, että nuot säkeissä olewat kowat esineet oliwat tyhjiä lekkereitä, joilla piti tuoda kaupungista wiinaa.
Heidän joukossaan oli eräs siististi puettu nuori pari, mies ja nainen, jotka näyttiwät wasta naineilta tahi ainakin kihlaantuneilta. Heillä oli muiden kapineidensa joukossa iso ja uuden uutukainen, lukollinen matkasäkki, joka oli miehen hallussa; nainen kantoi kädessään messinkilukkoista pienempää matkataskua, tuommoista, jota hienot naiset tawallisesti pitäwät matkoissa mukanaan; myös heilläkin oli tuo säkissä olewa kumisewa astia. He asettuiwat erilleen muista, toiseen päähän waunua, eiwätkä näyttäneet wälittäwän muista waunussaolijoista mitään, sillä he näkyiwät saawan hupinsa toisistansa. He oliwat siroja ja kauniita ihmisiä, parhaassa nuoruuden kukoistuksessaan. Kun heidän kaswojensa piirteet oliwat päälliseksi niin wiattoman näköiset, ett'ei niissä näkynyt minkäänlaista kärsimisen, surun, wilpin tai petoksen merkkiä, eikä mitään semmoista, joka olisi wiwahtanutkaan wastenmieliseltä, niin tunsin minä myötätuntoisuutta heihin heti ensi näkemälläni.
Waunuun tuli samalta asemalta eräs tuttawani; hän istui samaan ryhmään, mihin minäkin olin itseni sijoittanut.
"Keitä owat tuo nuori herraswäki, jotka istuwat toisessa päässä waunua?" kysyin minä tuttawaltani, sillä en minä osannut muuta otaksua kuin että he owat joitain herrassäätyläisiä.
"Eiwät ne ole mitään herroja", sanoi tuttawa huolettomasti.
"Mitäs sitten?"
"Onpahan eräs rautatien seppä täältä."
"Olkoonpa waikka waan seppä, mutta sangen siisti ja miellyttäwä mies hän on", sanoin minä melkein tietämättäni.
"On, komea mieshän se on——onhan se", sanoi tuttawani. "Ja sangen siiwo mies", jatkoi hän towin waitiolon perästä.
"Onko tuo nuori nainen hänen waimonsa?"
"Ei, ei se ole."
"Sisarko?"
"Eipä sisarkaan."
"No tottapa hän joku on; morsian, wai?"
"Oikein arwattu, hän on joku; ja totta puhuen, on hän morsian; arwasittepahan wiimein", sanoi hän nauraa wirnistellen.
"Onko sulhanen teidän pitäjästä kotoisin?"
"Eikä ole."
"Mistä hän on?"
"Hän on——en minä tällä kerralla häntä muista."
"Entä morsian, onko hän teidän pitäjän lapsia?"
"Ei hänkään; hän on tullut sieltä, mistä seppäkin on kotoisin; lapsuuden ystäwät kuuluiwat olewan."
"Matkustawatko he nyt kotipuoleensa?"
"Eiwätkä matkusta. He owat täällä kuulutetut ja kohta he wihitäänkin; menewät nyt kaupunkiin hääwarustuksia noutamaan", selwitteli tuttawani.
Meidän puheemme loppui siihen, sillä minä olin saanut tietää kaiken sen, mitä halusinkin. Minä katsastin tawasta heitä—noita nuorikoita, jotka oliwat menossa hääwarustuksia noutamaan. Terweyden puna hehkui heidän kaswoiltansa ja koko heidän olemuksensa näytti sisältäwän elämän halua, toiwoa ja luottamusta. Monenkaltaisia mielikuwituksia pyöri mielessäni ihmisten pyrinnöistä, unelmista, toiwoista ja … pettyneistä toiwoista,—iloista ja suruista. Olihan syytäkin tämmöisiin mietelmiin, sillä olipa kumpaakin edessäni.——Woi kuinka erikaltaisilta näyttiwät nuot nuoret tuossa, ja tuo toisissa waunuissa yksinään kykkiwä, miehensä hylkäämä nainen. Mikä erikaltaisuus ja kuitenkin niin paljon yhdenkaltaisuutta.—
Näitä keskustellessa ja mietiskellessä kiiti juna eteenpäin ja pian oli se siinä määräpaikassa, mihin minun oli jääminen. Ennen waunusta poismentyäni tuli morsiuspari esittelemään minulle itseänsä. Niin kauan kuin silmä kantoi, katsoin minä tuota onnetonta, sortunutta waimoa ja noita onnellisia nuorikoita.
Yö oli puolessa, kun minä pääsin määräpaikkaani. Ei ainuttakaan ihmistä näkynyt liikkeellä. Yksinäni käwelin Pohjolan waloisana ja kauniina kesäyönä, sillä kaikki ihmiset oliwat lepäämässä päiwän kuorman ja helteen perästä. Uljaat kaswit rehottiwat uhkeina kaikkialla, kohotellen itseänsä taiwasta kohden, wastaanottaakseen lehdillään yön wiileyden wirkistäwää woimaa. Kaikki tuo oli niin ihanaa ja jaloa, että unhotuin itsekin luonnon ihanaan helmaan, enkä hakenut itselleni kyljen sijaa koko yönä.
Kun aamu tuli ja ihmiset nousiwat ylös, aloin toimitella niitä wähäisiä asioita, mitä minulla oli siellä ajettawana.
Junan piti palata sinä päiwänä kaupungista, sentähden menin jo waraselta asemapaikalle, ett'en missään tapauksessa hiljastuisi. Työmiehet oliwat kaikkialla parhaaltaan työssä ja paitahihasillaan tekiwät he hikoillen kowaa, ruumiillista työtä. Kylän poikaset oliwat kokoontuneet asemalle. He pitiwät keskenään jos jonkunlaista iloa ja leikkiä, ja minä katselin syrjästä heidän menoansa. He puhalteliwat ja wihelteliwät kämmeniinsä juuri kuin höyryhepo, kaikilla niillä äänenlaaduilla, miten sekin kussakin tilaisuudessa wiheltelee; toiset taasen surittiwat ja wiserteliwät niinkuin konduktööri tekee lähtömerkkiä antaessaan. Minua oikein ihmetytti, kuinka poikaset kaikkialla oliwat niin pian oppineet luonnollisilla koneillansa niin jäljittelemään noita rautatien ääniä. Siinä oli useita ihmisiä, jotka odottiwat junan tuloa. Tyyyy-ty, kimahti taasen yht'äkkiä ja moni odottaja huudahti: "nyt juna tulee, ääni kuuluu". Siinä aiwan lähellä oli seisomassa kattopäällisiä tawarawaunuja; niiden takaa juoksahti nyt poikanen nauraa wirnistellen, tarkastelemaan, minkä waikutuksen hänen petossignaalinsa oli tehnyt.
Niin, wihdoinhan juna tuli, ja siinä odotin tuttawiani tulewaksi. Asetuin aseman edustalle tähystelemään jok'ikistä awonaista, rautatien tarpeilla kuormitettua waunua, ja oikein, siinähän ne tuttawani tuliwatkin! Iloisesti he noikkasiwat minulle hywää päiwää ja wiittoiwat, junan wielä liikkeellä ollessa, niinkuin hywälle ystäwälle ainakin, että tulisin heidän waunuunsa, missä he ratakiskojen päällä istuiwat. Tuo kaupungista palaawa sulhoisparikin wilkutti silmää minulle niin ystäwällisesti. Olihan aiwan luonnollista, että oitis nousin siihen waunuun, jossa hekin oliwat, tekemään taasenkin seuraa.
Kun siinä odotimme junan lähtöä, rupesi taas satamaan wettä taiwaan täydeltä. Semmoisessa ratakisko=waunussa ei ollut minkäänlaista kattoa ja sentähden koimme istua kykkiä sateen käsissä missä parhaiten taisimme.
Heti junan tultua kummastutti minua, kun tuo morsiuspari asusteli erillään toisistansa; kun juna lähti liikkeelle, sijoittuiwat he nytkin eri haaroille. Morsian istui toisessa päässä waunua jonkun naula=laatikon päällä, suojaten siinä sateenwarjolla itseänsä; siihen oli myös kaikki heidän kaupunkituliaisensa rowittu. Sulhanen asettui aiwan toiseen päähän waunua, waunun korkean ja ainoan päälaidan wiereen seisomaan, ja siinä hän seisoi liikahtamatta. Kummallakaan heistä ei ollut sitä nuoruuden iloista hilpeyttä, josta he mennessään niin palawasti hehkuiwat, waan kumpikin heistä oli synkkä ja alakuloinen. Koetin useat kerrat saada heidän kanssaan keskustelua wireille, mutta turhat oliwat yritykseni, sillä puhetta ei waan syntynyt.
Kappaletta ennen kuin juna tuli siihen pysäyspaikkaan, mihinkä heidän piti jäädä, tuli sulhanen minun luokseni, ja nyt hän oli niin iloinen, puhelias ja hilpeä, että minua oikein ihmetytti. Minä huomasin, että morsiankin tuli iloisemmaksi; wähitellen wetäysi hän meitä lähemmäksi ja koetti tawasta jotakin sanoa meidän puheemme wäliin, mutta huomaamatta, wastaamatta näyttiwät ne sulhaselta jääwän. Minä koetin kaiken tawoin saada poistetuksi nuo synkät warjot, jotka oliwat heidän kauniille kaswoillensa laskeuneet: toiwotin heille onnea ja iloista häiden wiettoa, ja mitä muuta semmoista hywää waan suinkin keksin, yhteisesti he kiitteliwät noista hywänsuowista toiwotuksistani, mutta mitään muuta yhteistä ei heidän puheessaan ollut.
Juna tuli juuri nyt asemapaikalle. Mitään käytäwää ei ollut wielä keskentekoisella asemalla, rata oli waan pengerretty koko joukon ylemmäksi muuta maata.
"Lähdetään nyt pois!" sanoi morsian, läheten sulhastansa.
"En minä lähde sinun kanssasi koskaan, en, en, en", sanoi sulhanen tuimasti ja äkkiarwaamatta.
Me hämmästyimme kaikki, mutta morsian kaikkein enimmän.
"Hywä Jumala! mikä sinulle nyt tuli? Kuule!" sanoi morsian murtuneella äänellä ja otti hänen käsipuolestansa kiinni.
"Mikäkö minulle tuli…? Ei minulle mikään nyt tullut, se on tullut jo aikaa mikä on tullut. Minä olen kauwan jo päättänyt tämän tehdä ja nyt minä sen teen;—minä en lähde sinun kanssasi, saat mennä mihin tahdot", sanoi sulhanen ja riuhtasi itsensä morsiamestansa irti.
Koetimme häntä tyynnyttää, waikittaa ja puhella hänen welwollisuuksistansa, mutta hän raiwostui yhä enemmän ja silloin huomasimme hänen olewan juowuksissa.
Päätänsä myöten hyppäsi hän nyt tuosta korkeasta waunusta sywään radan wierustaan. Maahan pudotessaan meni hän ylenkuppuraisiaan, mutta pian oli hän pystyssä. Ensimäiseksi työkseen löi hän kiween murskaksi powitaskussaan olewan pullon. Koetimme kehottaa häntä, että hän tulisi ottamaan waunussa olewat tawaransa, mutta niistä huoli hän wiisi, möykkäsi ja teuhasi waan.
Morsian pillahti katkeraan itkuun ja hänkin tahtoi syöksyä waunusta alas. Luulimme hänen taittawan niskansa ja tarjosimme hänelle apua, mutta sitä ei hän joutanut odottamaan. Ihme kumma! ei hän edes kaatunutkaan maahan pudotessaan. Itkussa suin riensi hän hillitsemään raiwostunutta sulhoansa, mutta mitäpä heikko nainen woipi juopuneelle, raiwostuneelle miehelle.
Me nostelimme waunusta pois heidän tawaransa, mutta tuo säkki, jossa mennessä oli tyhjä astia, oli nyt paljon raskaampi; siinä oli hääwarustuksia. Tuo kiiltäwä, suurehko matkalaukku oli myös täyteen pinkattu ja tuntui sekin raskaalta. Heti kun sen saimme maahan, otti sulho sen kantimista kiinni ja aikoi ropsia sitä ympärillään olewiin kiwiin. Pian alkoi sieltä roiskua jotakin märkyyttä, mutta siitä innostuneena pieksi hän laukkua sitä raiwokkaammasti kiwiin. Tuota teki hän niin kauwan, että laukku latistui niin, ett'ei siellä ollut enään muuta kuin helisewiä pullon sirpaleita. Siellä oli hienompia hääjuomia ja niin niiden nyt käwi. Hän olisi särkenyt ja murskannut kaikki, mutta muut ihmiset estiwät hänet siitä ja hädin tuskin saatiin tuo säkissä olewa täysinäinen astia hänen raiwoltansa warjelluksi.
Siinä rautatien ojassa oli paljon wettä. Meuhatessaan kommeltui sulhanen kumoon tuohon ojaan. Siellä hän piehtaroitsi ja rypöi sen lyhyttä, tämän pitkää. Sieltä noustessaan oli hän kuin rapakossa rypenyt sika. Kyllä oliwat nyt kauniina kauniin sulhaisen kauniit waatteet!
Koetettiin joukonmiehissä häntä tyynnyttää ja hillitä, mutta kaikki oli turhaa. Itkien ja rukoillen koki morsiankin tehdä kaikki mitä suinkin woi, mutta häntä ei sulho kärsinyt mailla halmeillakaan, työnsi waan pois tyköänsä, eikä sanonut tahtowansa häntä nähdä enään koskaan.
Siinä lähellä oli metsää. Sydämmen pohjasta itkien lähti morsian wihdoin käwelemään sitä kohden. Aiwan lähellä oli komeita, monenwäriseksi maalattuja, wankkoja taloja. Miks'ei hän niitä kohden käwellyt? Hän kai häpesi, mutta mitä hän häpesi? Häpesikö hän itseänsä wai sulhoansa waiko—ihmisiä?—Kenties kaikkia yhteensä. Oliko hänessä itsessänsä häpeämistä? Ei, mutta hän häpesi itseänsä—muiden tähden. Ehkäpä hän meni metsään kewentämään ensikerran eläessään sydäntänsä muiden tähden ja häpeämään muiden tähden—niin—ehkäpä.—
Juna lähti nyt ja sinne he jäiwät. Olin kuullut sanottawan, että seppä on siiwo mies ja ett'ei hän ole koskaan ennen ollut juowuksissa. Silloin nousi mieleeni kysymys: oliko tuo pelkkä sattumus, wai alku elämän leikkiin?—Kenties … olen sitten jäljestä päin kuullut, että he kuitenkin wiettiwät häänsä; ja sen johdosta soisin monin kerroin, että se tapaus olisikin ollut sattumus waan.