SOKEA.
Kesäinen aika on. Köyhä waimo kahden pienen poikasensa kanssa istuu kylän läpi menewän maantien wieressä. Nuorempi, kuusi ikäwuottansa elänyt poika on uppo=sokea; Luojansa oli antanut hänen semmoisena syntyäkin; wanhempi pojista leikkasi kahdeksattansa.
Kowa aika oli, sillä Jumala oli nähnyt hywäksi usealla katowuodella peräkkäin rangaista koko maata. Huono, akanoista, oljista ja petäjäisestä laitettu rawinto synnytti kulkutauteja ja kuoleman enkeli hiipi hiljaa näljästä ja taudista horjuwain haamujen seassa, niittäen wähällä waiwalla runsaan saaliin, sillä wähäwäkiset oliwat horjuwat saawutettawat. Tuon hiljaisesti, mutta warmasti liikkuwan kuolon=enkelin katkaisewan wiikatteen iskun alle sattui waimon mieskin, ja hän seurasi niitä lukemattomia, joita sama isku oli ennen kohdannut. Murheesta rasitettu waimo ei woinut työllään elättää itseään ja lapsiansa, warsinkaan kun ei ollut mitään työtä saatawissa, ja sentähden oli hänen täytynyt turwaantua kaikkein katkerimpaan elämisen keinoon, armoleipään. Semmoisella retkellä oli hän juuri nytkin, ja talosta taloon kulki hän almua anellen. Siellä sai hän useinkin kuulla kowia sanoja, ja niitä kuullessaan itki hän, että oli wedeksi sulaa. Semmoista oli hän wiimeisessäkin talossa kuullut, ja sentähden istui hän tuossa maantien wieressä sydäntänsä wuodattamassa.
Waikka sallimus oli nuorempaa poikaa niin kowasti kohdellut näön suhteen, oli se runsaammasti hänelle jakanut muita lahjoja. Lukuun ottamatta terwettä ruumista ja teräwää, wilkasta sielua, oli hänellä tawattoman kaunis ääni. Kristillinen äiti oli pojalle opettanut ulkoa melkein kaikki wirret, ja nuotit oppi hän niihin kerran kuultuansa. Näitä pojan hywiä lahjoja käytettiin wälikappaleina armoleipää anellessa, sillä heti taloon tultua weisasi tämä kauniilla, wähän wäräjäwällä, surullisen wiehkeällä lapsen=äänellänsä owipielessä jonkun wirren wärssyn. Weisaaminen teki kuulijoihin erilaisen waikutuksen, aina sen mukaan, minkälaisella asteella kunkin kuulijan sisällinen ihminen oli: wälisti se synnytti pilkkaa ja iwaa, wälisti taas sywintä myötätuntoisuutta ja sääliä.
Wankka oli talo, jossa wiimeksi käytiin. Selwiä leipämöykkyjä makasi myötäänsä talon pitkällä ja walkoiseksi pestyllä petäjäisellä pöydällä läpi katowuosien, waikka läpeensä muualla syötiin olkia ja petäjää. Monen hywän wuoden säästetyt wiljawarat riittiwät talossa koko katowuosien ajaksi.
Senkin talon owipieleen tultuansa weisasi sokea poika tawallisuuden mukaan wirren wärssyn. Kun wärssy oli loppunut, kuului isännän kolea ääni:
"Luuletteko tuolla kujeellanne woiwanne laiskuuttanne peitellä?"
"Mitäpä ne tämmöiset työllänsä saawat, semminkin kun ei ole minkäänlaista työtä", rohkeni waimo pahan mielensä seasta sanoa.
"Työtä on aina tekewällä, unta makaawalla, mutta halua puuttuu", pitkitti tyly isäntä.
"Älkää, hywä isäntä, noin kowasti puhuko; me emme tahdo mitään, sillä omaannehan kiellätte … me emme ole itse syypäät onnettomuuteemme … mutta kun mies kuoli ja sentään tekisi mieli elää…", sanoi waimo ja pillahti katkeraan itkuun.
"Senhän minä tiesinkin … sehän se on wiimeinen keino … waiwaisilla kakaroillanne, joita kyllä olette mestarit latomaan, koetatte laiskuuttanne peitellä—kyllä minä teidät tunnen. Wai ette ole syypäitä … tekisitte työtä … hywä isäntä! wai niin … mutta ei minusta millään tawalla tule niin hywää, että laiskoille mitään antaisin.—Ei näille sitten saisi puhuakaan … pötkikää tiehenne ja paikalla", pauhasi isäntä, ärtyneenä waimon oikeutetusta puheesta.
Murheellisena ja murtuneella sydämmellä wetäysi waimo lastensa kanssa talosta pois. Hänen näljästä ja murheesta riutuneet woimansa eiwät myöntäneet hänen pitemmälle mennä lewähtämättä kuin tuohon tienwiereen, johon hän istuutui lepäämään ja sydäntänsä wuodattamaan. Kowin kaiweli hänen sydäntänsä ihmisien kowuus ja se syytön sorto, jota hän liiaksi usein sai kuulla. Hän muisteli niitä aikoja, jolloin oli paremmat wuodet ja jolloin hänen mieswainajansa wielä eli. Ainahan sitä silloin joten kuten aikaan tultiin, kun yksissä neuwoin tehtiin työtä ja wuowattiin, jos kohtakaan ei silloinkaan kaikesti mäljällä oltu. Nyt oli hän kahden lapsen kanssa jäänyt tuetta ja turwatta tylyn maailman keskelle näin kowina aikoina, eikä hän tuntenut itsessänsä olewan kykyä itsensä ja lastensa henkeä elättämään muutoin kuin anelemalla armoleipää. Häntä oli usein herjattu ja sätitty pojan sokeudellakin, ikäänkuin se olisi kenen wika. Noita ajatellessansa tunsi hän itsensä kowin onnettomaksi ja hyljätyksi. Hänen korwansa rupesiwat suhisemaan, ja ajatukset tuntuiwat menewän sekaisin, eikä hän saanut wiimeiseltä selwille, oliko pojan sokeus muiden wai hänen wikansa—ehkäpä se oli hänen.
Juuri kun waimon ajatukset oliwat sekaumaisillansa, tuli kaksi miestä heidän luoksensa. Murheellinen waimo kohotti päänsä ja loi katseen tulijoihin. Oli niinkuin kylmää wettä olisi walettu hänen niskaansa, niin karsasi kylmä wäre pitkin selkäpiitä; ja oitis selkeniwät hänen sekawat ajatuksensa. Hän huomasi heti, että toinen noista tulijoista oli saman talon jykeä isäntä, josta he wast'ikään oliwat lähteneet, ja tämä näky se hänet sai kylmiä wäreitä tuntemaan ja horroksista selwenemään. Molemmat miehet seisoiwat päin tienwieressä istujiin, tarkasti katsella tirkistellen heihin, suu makeassa ilwehymyssä. Tuo tyly isäntä ei tyytynyt kotonansa antamiin pahoihin sanoihin, waan hän tahtoi oikein perinpohjin nöyryyttää nuot laiskat kerjäläiset, kun oli huomannut heidän lähelle taloa pysähtywän. Hänen kumppaninsa oli talossa silloin kun waimo poikinensa käwi almua anelemassa, mutta hän oli kamarissa, ja siksi ei waimo häntä nähnyt. Hänkin oli wankan talon omistaja ja selwän leiwän isäntä. He oliwat talon isännän kanssa ryypiskelleet, niinkuin yhdenarwoiset kunniassa ja warallisuudessa ainakin. Tämän oli isäntä ottanut kumppaniksensa, kun hän lähti noita laiskoja nöyryyttämään; molemmat heistä oliwat hywästi pöhnässä; molemmilla heillä oli luuta kädessä, jotka he oliwat wartta warten tätä retkeä wasten hankkineet.
"Ostakaa, hywät ihmiset, minulta tämä luuta", sanoi tuttu isäntä, kohottaen kaupankaluaan köyhää kohden.
"Ja minultakin tämä", säesti toinen.
"En, hywät ihmiset, minä ole mikään ostaja; tunnettehan te minun tilani", sanoi waimo surullisesti.
"Ostakaa kuitenkin! Meillä on sokea poika ja muitakin lapsia elätettäwinä, jotka nälissään huutawat leipää. Me emme kerjää; me olemme työtelijäitä ihmisiä ja elämme työmme ansiosta … ostakaa nyt kuitenkin!" sanoi isäntä sywällä, pilkallisella iwalla ja ikäänkuin wiitataksensa, että waimonkin pitäisi työllään elättää itsensä ja lapsensa.
"Suokoon Jumala ett'ette itse tulisi sokeaksi", sanoi waimo purskahtaen taas katkeraan itkuun, sillä hän oli täysin ymmärtänyt heidän sywän pilkkansa.
Tämän kuultuansa rupesi sokea poika heleällä äänellänsä weisaamaan n:oa 29 wanhasta Suomalaisesta wirsikirjasta, alkaen toisesta wärsystä. Kun ensimäiset säweleet helähtiwät tyynessä kesäilmassa sanojen kanssa:
"Koska julma jumalaton
Wallan pääll' on
Täytyy köyhän kärsiä", j.n.e.,
tuliwat miehet yht'äkkiä niin liikutetuiksi, etteiwät he woineet paikalta liikkua. Poika weisasi wirren loppuun asti, ja miehet seisoiwat siinä kuin kiwettyneet. Kun wirsi loppui, rupesi poika murheellista äitiänsä lohduttamaan.
"Älkää itkekö äiti! Nuot miehet owat rikkaita ja ylpeitä, mutta he eiwät uskalla tehdä meille pahaa", sanoi hän.
Sitten rupesi hän taas äidillensä lohdutukseksi weisaamaan: "Kaiken minun turwan panen, O Herra sanas pääll'" j.n.e. Wähitellen tyyntyi äiti, ja miehiltä jäi luutien kaupitteleminen siihen; wähitellen wetäysiwät he jotakin mutisten pois.
* * * * *
Kymmenen wuotta on kulunut. Sokean pojan äiti on muuttanut sinne, mistä kukaan ei ole wielä palannut—maan mustiin multiin hänen waiwansa ja murheensa owat nyt loppuneet, eikä kukaan häntä nyt enään ylönkatso eikä säti laiskuudella ja sokealla pojalla—tuskinpa muistawatkaan ihmiset häntä. Mutta yksi on kuitenkin, joka suree, muistaa ja kaipaa poismenuyttä sorrettua ja ylönkatsottua waimoa. Se on sokea poika, joka niin tekee. Yksinänsä ja turwatonna on hän nyt maailmassa, sillä poissa on nyt se, joka oli niin paljon häntä rakastanut, joka ei ollut häntä koskaan sokeudella solwaissut ja joka oli ollut hänelle kaikki kaikessa. Äitinsä haudan päälläkin itki hän melkein katkeamatta. Hän ei muistanut janoansa, ei nälkäänsä, ei rikkinäisiä ja huonoja waaterepaleitansa, eikä ainaista wiluansa. Tämän tähden kuihtui hän kuihtumistaan, mutta ei hän huomannut sitäkään eikä hänestä tuntunut mikään miltään; hän suri ja itki waan ja hän olisi niin mielellään seurannut äitiään tuonen turpeen alle. Wihdoin ottiwat armeliaat ihmiset hänestä waaria; he toimittiwat hänen ihmisten ilmoihin ja laittoiwat hänelle wälttämättömimmät elämän tarpeet.
Wähitellen haihtui pojan enin suru. Hän oli kehittynyt täyteläiseksi, siroksi mieheksi, mutta hänen näkönsä ei ollut siitänsä parannut, sillä pimeät oliwat yhä ne walon lähteet, jotka luomisessa oliwat semmoisiksi määrätyt. Sama elinkeino tuli hänelle nytkin eteen kuin hänellä ennenkin oli ollut, armoleiwän aneleminen. Talosta taloon, kylästä kylään kulki hän weisaillen, siten ilmoittaen tarpeensa ja anellen armeliasten ihmisten apua. Hänen heleä lapsen äänensä oli muodostunut sywäksi ja wahwaksi miehen rinta=ääneksi, mutta kaunis se oli nytkin, ja kumisten wyöryiwät pyöreät äänet wahwasta rinnasta. Sokean aisti oli teroittunut tuiki teräwäksi ja muisti oli hänellä werraton. Sentähden oli hän mierolla kulkiessaan oppinut paljon kertomuksia ja satuja, joita hän sitten yönseutuina talossa kertoeli niin eläwästi ja luontewasti kuin olisi hän ollut eläwä orja. Niissä paikkakunnissa, joissa hän enemmin asusteli, olikin hän aina terwetullut. Kaikki kuunteliwat niin mielellään hänen weisuutaan, satujansa ja kertomuksiansa; erittäinkin lapset perehtyiwät häneen niin, että he häntä oikein ikäwällä odotteliwat. Ja kun he huomasiwat hänen tulewan, hyppäsiwät he käsiänsä räpytellen ilomielin toisillensa sanomaan: "sokea Matti tulee, sokea Matti tulee"; eipä kummakaan, sillä he tiesiwät nyt saawansa kuulla kauniita satuja.
Niissä paikoin oli sokealla jotenkin hywä toimeentulo, sillä ihmiset oliwat kernaita holhoomaan häntä. Mutta hänen mieleensä juohtui, että hän liiaksi rasittaa yhtä paikkakuntaa, sillä waikka ihmiset oliwatkin hywiä hänelle, tuntui se kuitenkin armoleiwältä. Tämä ajatus waiwasi häntä yöt päiwät ja saatti hänen mielensä raskaaksi. Hän puhui tuosta muillekin ihmisille, mutta waikka kuinkakin he olisiwat koettaneet häntä lohduttaa ja tuota tunnetta hänestä pois wieroittaa, ei waan hän woinut saada sitä mielestänsä pois wieroitetuksi. Wihdoin kaswoi tämä tunne hänessä niin suureen määrään, ettei hän woinut kauemmin itseänsä pidättää, waan hän lähti kun lähtikin laajemmille piireille henkeänsä elättelemään, ja ihmiset ohjasiwat häntä talosta taloon.
Noilla retkillänsä tuli hän erääseen puhtokuntaan. Sattumalta ohjausi hänen askeleensa puhtokunnan wankimpaan taloon. Kun hän pääsi owenpieleen, seisahtui hän siihen ja alkoi tawallisuuden mukaan weisata:
"Waikk' täytyy maata monen
All' murheen pitkältä,
Ja kerjät' edes owen,
Syödä leipää kyynelten", j.n.e.
Owea wastapäätä, huoneen perällä, pitkän pöydän eteen sijoitetulla lawitsalla istui wanha ukko, nolkutellen sauwallansa lattiaan. Kun ensimäinen säwel wyöryin kumahti, wawahti ukko ja sauwa lakkasi nolkuttamasta. Jos weisaaja olisi ollut näkewä, olisi hän ehkä tuntenut paikat ja huomannut, kuinka ukko wapisi, mutta hän ei ollut näkewä, ja siksi ei hän nähnyt mitään, weisasi waan wärsyn loppuun asti.
Kun wärssy oli lopussa, nousi lawitsalla istuwa ukko sauwaansa nojaten ylös.
"Oletko sama sokea poika, joka kauwan sitten äitisi kanssa käwit meillä ja tuolla maantien warrella weisasit luudan kauppiaille?" kysyi ukko wärisewin äänin.
"Sama olen, isäntä kulta", wastasi sokea owen suusta pelokkaasti.
"Äitisi sanoi silloin minulle: 'Suokoon Jumala, ett'et itse tulisi sokeaksi', sillä minä olin pilkannut hänen sokeaa poikaansa ja haawoittanut hurskaan äidin kärsiwää sydäntä. Jumala on sittemmin kowasti koetellut minua. Melkein heti sen jälkeen pimeni silmieni walo, ja nyt olen yhtä sokea kuin sinäkin. Waimoni ja kaikki lapseni owat kuolleet, ja yhtä yksinäisenä seison maailmassa nyt kuin sinäkin. Mutta waikka niin paljon olen wastoinkäymisiä kohdannut ja waikka silmieni walo on kowalla kiwulla pimennyt, on Jumala kuitenkin awannut sieluni silmät. Woi kuinka monta kertaa olen katkeruudella muistanut entistä ylimielisyyttäni ja sinuakin poikaseni, joka olit ikäänkuin pylwäänä elämäni käänteessä. Usein olen sinua tiedustellut ja kysellyt, saamatta sinusta kumminkaan minkäänlaista tietoa, mutta olethan nyt tässä. Sinä anelet armoleipää. Minulla on ajallista tawaraa ja minä woin palkita sinulle tekemäni wääryyden. Jakakaamme tästälähin keskenämme mitä meillä on; kyllä meillä tässä on suojaa ja turwaa molemmillekin. Nyt saat kerjuusauwasi heittää pois tyköäsi ja syödä koko ikäsi murheetonta leipää.—Tule tänne likemmäksi, että saan syleillä sinua", puheli ukko murtuneella mielellä ja sortuneella äänellä.
Kumpikin sokea läheni hapuroiden toisiansa ja kun he kohtasiwat toisensa, tarttuiwat he syliksi ja itkiwät kuin pienet lapset.
* * * * *
Paljon erikaltaisemmaksi tuli nyt sokean Matin elämä tässä elämänsä suurimmassa ja merkillisimmässä käänteessä. Ei hänen tarwinnut enään kulkea paikasta paikkaan, owipielissä weisailemassa ja peloissaan odottelemassa, minkälaisia ääniä ja sanoja rupeaisi huoneessa olijoiden puolesta kuulumaan. Hänellä oli nyt walmis, puuttumaton ja murheeton ruoka, terweet, puhtaat werhot ja lämmin, puhdas kamari asuakseen. hänen ei tarwinnut nyt kertoa satuja, ansaitaksensa leipäpalasta tahi ruoka=ateriaa; hän sai waan olla ja elää kuten itsensä halutti. Waikka niin oli ja waikka hän oli niin arka siitä, että olisi muiden rasituksena, ei kuitenkaan tämä nykyinen hywyys tuntunut armoleiwältä, sillä hän tunsi tunnossaan, että se oli annettu rehellisestä ja wilpittömästä sydämestä.
Molempien sokeain elämä käwi nyt niin rattoisaksi kuin suinkin semmoisissa tilaisuuksissa mahdollista on. Nuorempi heistä kertoili satuja ja kertomuksia, ja wanhempi kuunteli osanottawaisesti. Ne tekiwät ukkoon wälistä niin sywän waikutuksen, että hänen walottomat silmänsä muljahteliwat ikäänkuin kyyneleitä puristaaksensa, mutta kuiwat lähteet eiwät heruneet. Silloin aina ukko lakkasi sauwallansa nolkuttelemasta lattiaan, waikka hän sitä piti muulloin melkein wakinaisena työnään. Wäliin taas weisaili Matti ajan kuluksi ja se wirwotti heidän sielujansa, niinkuin lämpöinen sade langenneena kuiwalle ja karulle maalle. Monasti päiwitteli ukko, kuinka huonosti hän on käyttänyt aikansa näkewänä ollessaan, kun hän ei ole wiljellyt mitään kirjallisuutta, eikä tiennyt nyt yhtään mitään, ja kuitenkin olisi siitä nyt iso hyöty.
Monta hauskaa keskustelua pitiwät he usein keskenänsä. Muun muassa kysyi eräänä kertana Matti ukolta:
"Wieläkö se isäntä elää, joka oli teidän kanssanne luudan kaupalla tuolla maantien wieressä?"
"Sitä en tiedä."
"Kuinka se niin on?"
"Siitä jo on aikoja, kun hän lähti pois näiltä tienoilta, eikä hänestä ole sen koommin mitään kuulunut; sentähden en tiedä elääkö hän wai ei."
"Minkä tähden hän pois lähti?"
"Hän köyhtyi niin, ett'ei hänellä ollut enään maahan putoawaa; se lienee ollut syynä hänen lähtemiseensä."
"Jäikö hänelle perhettä?"
"Jäi waimo ja lapsia, muutamat wielä aiwan nuoriksi."
"Hywä Jumala! Kylläpä se on surullista", sanoi Matti ja tuli miettiwän näköiseksi.
Kun towi oli oltu waiti, sanoi ukko: "Mitä sinä nyt niin sywästi mietit?"
"Mielessäni pyörii niin kummallisia asioita."
"Kuinka kummallisia?"
"Ettekö tunne olewanne mitään wailla?"
"Mitäs meiltä puuttuisi, sillä onhan meillä kyllitellen kaikkea elämän tarpeita, ja me täydennämme toinen toistamme?"
"Ja kuitenkin puuttuu meiltä jotakin aiwan tärkeää."
"Mitä se olisi?"
"Kummaltakin meiltä puuttuu näkö, ja sentähden emme woi hywäksemme käyttää Jumalan sanaa, emmekä muuta kirjallisuutta; tämän tähden jääpi meidän toisiemme täydentäminen hywin waillinaiseksi", sanoi nuorempi sokea miettiwästi.
"Se on totta. Minunkin mielessäni on jotakin semmoista wäikkynyt, waikk'ei se ole woinut kypsyä selwäksi ajatukseksi; mutta emmehän siihen mitään woi", sanoi wanhus.
"Ja kuitenkin te woitte asian hywäksi laittaa, jos waan tahdotte."
"Minä?!"
"Juuri te."
"Kuinka ja miten?"
"Minkälaisia lukumiehiä owat talon palkolliset?"
"Kowin kehnoja; eiwät he woi selwästi lukea."
"Entä sitten nuot kadonneen isännän lapset, minkälaisia he owat? He tuntuwat minusta nyt jonkunlaisilta sukulaisilta."
"Eräs kohta aikaihmiseksi tulewa tyttö heistä on parhaita lukijoita; lapsuudesta pitäin on papistokin kinkeritiloissa häntä kiittänyt."
"Ja tietysti siiwo."
"Niin siiwo kuin suinkin ihminen olla saattaa—entä sitten?"
"Te otatte hänet palwelukseenne, ja hän lukee meille tawasta; se tulisi eduksi meille ja kenties hänelle itsellensäkin, eikö niin?" esitteli nuorempi sokea.
Ukon silmät muljahteliwat, sauwan nolke lakkasi kuulumasta ja äänettömyys syntyi. Kun äänettömyyttä oli towin aikaa pitkittynyt, kohotti ukko päänsä ja huokasi sywästi.
"Ehdotuksesi on oiwallinen, ja ihme kumma, kun en minä itsestäni ole tuota huomannut! Sen parempi, mitä pikemmin asia tulee toimeen, ja minä laitan niin että se heti tapahtuu", sanoi ukko päättäwästi.
Nuorempi sokea kohosi ylös. Hänen kiitollisuutensa tunne oli niin suuri, että hän meni ukon luo ja syleili häntä, ja heidän oli nyt niin hywä olla; he ymmärsiwät toisensa.
Seuraawana päiwänä oli Rajalan Reetu jo talossa. Hän oli hilpeä ja iloisen luontoinen, seitsentoista wuotias tytön heisakka, jota ei suuresti painaneet tämän maailman huolet. Hän oli teräwäjärkinen ja omasi hywän muistin. Kaunotar ei hän tosiaan ollut, mutta ei hän ollut kuitenkaan osattomaksi jäänyt siitä wiehkeydestä, mikä niin usein kauniissa sukupuolessa tawataan.
Oitis aloitettiin luennot. Raamatusta pitäin oli talossa kaikenkaltaista hengellistä kirjallisuutta, mutta muuta ei ollut. Aiwan heti ruwettiin hankkimaan muitakin kirjoja kaikenlaisissa aineissa, ja sillä tawalla karttui kirjasto karttumistaan.
Määrätunnit pantiin, milloin lukemisen piti tapahtua, ja silloin tuli Reetu sokeain kamariin ja alkoi lukemisen. Enimmiten luettiin hengellistä kirjallisuutta, mutta pala palalta luettiin muitakin hywiä kirjoja. Ensimmältä oli tuo Reetulle ikäwää työtä, sillä hänen wilkas luontonsa ei olisi niin kauwan tyytynyt yhdessä kohden olemaan. Mutta wähitellen perehtyi hän niin työhönsä, ett'ei hän olisi woinut toisin tehdä, semminkin kun hänen ymmärryksensä kehittyi aina enemmän ja enemmän tilittämään ja ymmärtämään luettunsa sisällön ja tarkoituksen. Suurena apuna tähän oliwat hänelle hänen sanankuulijansa, sillä kun tuli eteen joku sywempi paikka, jota ei ymmärretty, pysäytettiin lukeminen ja miehissä koettiin sitten ongelmasta saada selwä; nuorempi sokea oli tähän paras.
Näin tawoin tuliwat he toinen toisensa opettajiksi. He nauttiwat sanomattomasti niistä opin murusista, joita sallimus oli ikäänkuin wäkisin pakoittanut heidät wastaanottamaan. Reetukin perehtyi niin lukemiseen, ett'ei hän woinut enään lukematta olla, ja ennen pitkää woitiin täydellä syyllä sanoa, että hän on seudun siwistynein talonpoikainen nainen, sillä nyt ei hän enään lukenut welwollisuudesta, waan omasta halustansa hyödykseen, josta pian seurasi se, että hän woi seurata aikaansa.
Wäliajat tekiwät sokeat kaikenlaista semmoista työtä, jota he käsikoperolla woiwat tehdä. Näin tawoin kuluiwat heidän pimeät aikansa hupaisesti, sillä heillä oli nyt henkistäkin rawintoa.
* * * * *
Aikaa on taas kulunut. Ei ole talossa enään kahta sokeaa, sillä nuorempi sokea on painanut wanhemman walottomat silmät wiimeisen kerran umpeen, ja hän on tuonen tuwille osannut kulkea yhtä erehtymättömästi kuin näkewäisetkin. Rajalan Reetukin on wielä talossa, mutta hän ei ole enään palwelija, waan wankka ja pyöreä talon emäntä. Sokea Matti on hänen miehensä ja talon isäntä. Wanha sokea on perillisettömänä ollen antanut talonsa, maansa, mantunsa ja kaikki mitä hänellä oli, palkkioksi nuorelle sokealle luudan kaupasta ja kiitollisuuden osoitukseksi siitä hauskuudesta, millä hän oli walaissut hänen pimeää ja synkkää elämäänsä sokeana ollessaan. Hän on yhdistänyt nuoremman sokean ja Reetun kädet, ja toiwottanut heille korkeimman siunausta. Näitä wiimeisiä tekojansa piti ukko elämänsä parhaimpina ja iloitsi suuresti nuorten onnesta. Nämät osoittiwat kiitollisuuttansa hywäntekijällensä kaikella hellyydellä ja rakkaudella, mutta kauwan ei heillä ollut tilaisuutta siihen, sillä kuoleman kaikki herpaisewa wiikate iski pois heidän jalon ystäwänsä ja hywäntekijänsä.—Kauwan he suriwat ja muisteliwat häntä.
* * * * *
Niin meni elämä eteenpäin. Toimelias emäntä hoiti taloutta, sokean miehensä weljen apuna ollessa, niinkuin kokenein mies. Emännän äiti oli puutetta kärsiwänä otettu taloon, missä hänelläkin oli nyt murheeton leipä; toiset hänen sisaruksensa oliwat hajonneet mikä mihinkin ja oliwat nyt jo kaikki naineita, mikä paremmalla, kuka huonommalla onnella. Useita ketteröitä lapsia juoksenteli sokean isänsä ympärillä, kämpien tawasta isänsä polwelle, silittelemään hänen kaswojansa ja hywäilemään häntä; heistä sai isä paljon iloa ja huwitusta.
Eräänä talwisena iltana astui tupaan wanha lumittunut ukko, sillä nyt oli ankara lumipyry. Sokea isäntä istui lawitsalla, kiikutellen polwillaan kahta terwettä poikaansa.
"Elääkö tämän talon sokea isäntä wielä?" kysyi hämäräisestä owensuusta tulija, sittenkun hän oli ensin hywän illan toiwottanut.
"Wielähän tuota eletään; kuka on niin outo wieras, joka minua kysyy?" sanoi sokea isäntä.
"Minä en ollut ennen outo näillä tienoilla, mutta terwe sentään isonajan eteen", sanoi outo ja alkoi astella kompuroida isäntää kohden. Tämä pani lapset pois polweltaan ja nousi seisomaan wieraan terwehdystä wastaanottaakseen.
Kun wieras oli tullut parin askeleen päähän, astui hän askeleen taaksepäin ja sanoi: "Mitä minä näen, ei tämä ole hän."
Kumpikin jäi siihen sanatonna seisomaan, juurikuin olisiwat kiwettyneet.
Samassa tuokiossa tuli emäntä huoneeseen. Hän katseli miehensä edessä seisowaa, hämmästynyttä wanhusta kiinteästi ja tarkkaawaisesti, samaten tämä häntä ja kaikkia muita huoneessa olijoita.
"Minulla ei ole täällä mitään tekemistä", wirkahti wanhus wiimein ja lähti kompuroimaan owea kohti.
"Isä, isä!" huudahti nyt emäntä ja syöksähti hänen kaulaansa.
"Kuka sinä olet, joka minua isäksesi sanot?" sanoi yhä enemmän hämmentynyt ukko seisahtuen.
"Minä olen teidän oma pikkunen Reetunne; ettekö tunne enään minua?"
"Niin oikein … nythän tunnen sinut … äänikin on Reetun… Jumalan kiitos kun tapasin wielä yhdenkään omaisistani eläwänä… Mutta onhan sinusta tullut oikein komea tyttö…"
"Minä en olekaan, isä, tyttö, minä olen talon emäntä", sanoi emäntä hilpeästi.
"Talon emäntä! Ja minkä talon?"
"Juuri tämän talon."
"Kuinka tämä on selitettäwä—kuka on miehesi?"
Emäntä wiittasi lawitsalla istuwaa sokeaa miestänsä.
"Onko kowa=onni kohdannut, koska hän näkyy näkönsä menettäneen?" sanoi ukko.
"Ei mikään kowa=onni; hän on synnynnältään sokea", selitti emäntä.
"Kuka ja mistä hän on?"
"Muistatteko köyhän waimon sokeaa poikaa, joka weisaillen aneli armoleipää; heitä, joille te luutia kauppasitte; hän se on", selitti emäntä.
"Hywä Jumala, wai hän! Minä muistan aiwan hywin sen ilkiteon, ja totta puhuen, minun omatuntoni soimasi minua sitä tehdessä, mutta minä olin silloin juowuksissa ja en woinut punnita tekoani… Anna anteeksi, kelpo wäwyni!" sanoi ukko, meni sokean wäwynsä luo ja tarttui häneen syliksi.
"Eihän se mitään erinomaisen pahaa ollut, ja Jumala on kaikki kääntänyt hywäksi. Olkaa waan terwetullut, kelpo waimoni isä; kaikki mitä meillä on, on teidänkin", sanoi sokea.
"Kaikki tämä on pelkkää arwoitusta, mutta eräs on kaikkein pahin; minä en ole uskaltanut kysyä: elääkö omaisistani enään ketään muita kuin sinä, rakas tyttäreni", sanoi ukko ja hänen henkeänsä ahdisti.
"He eläwät kaikki", sanoi Reetu.
"Äitikin?"
"Äitikin elää wielä, ja hän on meillä."
"Elää ja on teillä! Jumalani, mitä minä kuulen … miks'et ole, rakas lapseni, minulle tätä ennen sanonut?—Sallikaa minun tawata häntä … eläwät kaikki…" hopitti ukko mielenliikutuksesta hätääntyneenä.
Emäntä meni toisesta huoneesta äitiänsä käskemään, eikä hänelle ilmoitettu mitään edeltäpäin.
"Eukko kulta! Woitko antaa minulle anteeksi, kun minä olen näin kauan … sinä olet paljon kärsinyt ja nähnyt puutetta, mutta kaikki wika ei ole minussa", sanoi ukko ja tarttui waimoonsa syliksi.
Waimo parka tyhmistyi niin kowin tuosta wähääkään aawistamattomasta kohtauksesta, että oli tulla kokonansa järjeltänsä pois. Hän irroitti itsensä ukon syleilystä, ja wiimein sai hän suurella waiwalla sanotuksi: "Onko tuo outo äijä hullu?"
"Woi, woi, hän ei tunne enää minua. Minä olen niin jo wanhennut, ett'ei hän tunne, mutta wanhentunut on Anna raukkanikin … kyllä minä olen oma Anttisi, ja tässä on meidän tyttäremme Reetu … todista sinä Reetu, että minä olen isäsi", puheli ukko hätäillen.
"Kyllä te, äiti, olette nyt erhetyksissä; hän on todellakin isä", todisti emäntä.
Muori tyyntyi ja rupesi tirkistelemään wierasta tarkemmin. Nyt tunsi hän hänet. Kyyneleet rupesiwat walahtelemaan hänen rypistyneitä kaswojansa myöten. Hän ojensi hitaasti kätensä ukolle ja kauwan puristi hän äänetönnä sitä. Arwokkaalla maltillisuudella kertoi hän mielenliikutuksensa, eikä wirkkanut muuta kuin: "Kelpo wäwymme luona on minulla ollut hywä turwa, ja ehkäpä hän antaa suojaa sinunkin kurjan pääsi päälle."
Koko talon wäki katsoi awossasuin tuota outoa tapausta.
Nyt kohotti ukko itsensä suoraksi, ja alkoi puhumaan: "Kowa elämän kohtalo ryösti minulta ja perheeltäni elon elämän. Sydämmeni oli niin kipeä, ett'en woinut sitä surkeutta nähdä, mihin he oliwat joutuneet, waan syöksyin ulos maailmaan siinä wakaassa toiwossa, että woisin työlläni wielä jotakin takaisin woittaa. Tätä aatettani en uskaltanut kenellekään ilmoittaa, sillä tiesin saawani siitä kuulla pilkkaa ihmisiltä. Kauas wieraaseen maahan menin minä. Siellä tein työtä kuollakseni, säästin ja surin. Muutaman wuoden kuluttua oli minulla niin paljon säästössä, että päätin palata kotiin, mutta nyt sairastuin pitkälliseen tautiin, jonka wuoksi ei ollut toiwoakaan kotiin päästä. Wihdoin antoi tauti kuitenkin perään niin paljon, että woin yrittää, ja nyt olen tässä.—Wäwymme sanoi minulle, että kaikki mitä heillä on, on myös minunkin, ja samaa kuulut sinäkin, rakas eukkoni, toiwottawan, mutta tässä woin nyt ilmoittaa, etten ole niin tyhjä kuin ehkä näyttää.—Kun tulin kylään, luulin tapaawani wanhan, sokean tuttawani, saadakseni häneltä tietoja, mutta häntä en minä ole nähnyt; ja täällä on niin ihmeellisiä asioita ilmi tullut, että pääni on aiwan pyörällä, enkä ymmärrä asiain menosta wieläkään mitään. Sentähden pyydän minä, että isäntä ja emäntä weisiwät minut muorineni johonkin eri huoneeseen, että saisimme wapaasti siellä jutella."
Pyyntö täytettiin kohta.—Wielä aamupuoleen yötä näkyi heidän kamaristaan walkea.
* * * * *
Wiikon päätä lewisi kylälle tieto, että Rajalan Antti on tullut, ja on ostanut maansa takaisin moninkertaisesta hinnasta kuin mistä se häneltä huonona aikana meni ja että hänelle on jäänyt wielä rahaa. Pian muutti ukko muorinsa kanssa omaan wanhaan kotiinsa, ja hajallaan olewa perhe koottiin taas isän ja äidin ympärille yhdeksi perheeksi.——Ilo oli rajaton ja täydellinen.
Sokea isäntä hallitsi wankkaa Parrulan taloansa edelleenkin. Talossa oli nyt useita sanomalehtiä muun kirjallisuuden ohella. Emäntä luki nytkin usein sekä miehellensä että itsellensä; ajan=oloon tekiwät sitä lapsetkin, koettaen sitenkin tehdä isän walottomat ajat hupaisemmiksi.
Semmoista oli sokean elämä. Ja waikka hän oli ulkonaisesti sokea, oli hänen sisällinen ihmisensä kirkkaampi kuin monen näkewän.