III.
Syyslukukausi oli tullut ja Jykylän Anttipoika on nyt sisäänkirjoitettu kansakoulun oppilas. Hänen sydämmensä sykkii ilosta ja hänestä tuntuu siltä kuin joku raskas kahle olisi pudonnut hänen hartioiltaan. Ei olla wielä luokallakaan, sillä tänään on ollut wasta sisäänkirjoitus ja huomenna alkaa luokkatunnit. Mutta yksistään jo se tieto, että hän todellakin on kansakoulun oppilas, teki hänen sydämmensä iloiseksi. Kouluhuone oli hänestä niin juhlallisen näköinen urkuharmonioineen, koulupenkkeineen, seinäkarttoineen ja muine kuwioineen. Hänen kirkkaat silmänsä liiteliwät seinäkarttoja myöten ja mieli paloi oppimaan; woi jospa nyt jo opetus alkaisi, että saisi tietoonsa meret, maat ja mantereet. Antista tuntui, ett'ei hän wäsyisi waikka opetettaisiin yöt ja päiwät, kunhan waan saisi oppia, paljon oppia; tuntui se semmoiseltakin kuin hänen henkensä olisi irtautunut pahoista ja tukaloista siteistä, ja liitelisi awaruuksien halki, aina tähtitaiwaisihin saakka.
Tämä tämmöinen wapaantumisen tunne ja hywä mieliala oli poikaan herännyt jo silloin, kun hän oli tietoonsa saanut, että hän ainakin pääsee kouluun, ja nyt se nousi yhä selwemmäksi. Koko hänen mennyt, lyhyt elämänsä tuntui waan ilkeältä unennäöltä, ja isäpuoli oli nyt hänen mielestänsä paras ihminen maailmassa. Seuraawana yönä ei hän ollut woida nukkua ensinkään, niin kiihkeästi oli hänellä koulu mielessä.
Iloisella mielellä poika riensi seuraawana aamuna kouluun. Wakaisena kuin wanha mies istui hän penkillä koulutunnin, tarkasti kuunnellen ja ikäänkuin ahmien jokaikisen sanan ja neuwon, mitkä opettaja suustansa laski. Kun muut koululapset meniwät neljännes=tunnille, ei Antti liikkunut paikaltaankaan, istui waan siinä tarkastellen ja muistellen sitä, mitä wiimeksi oli opetettu.
Ei kulunut kowin monta päiwää, ennenkuin poika oli ahkeruudellansa ja tarkkaawaisuudellansa wetänyt opettajan huomion puoleensa, sillä hän ei saanut pojalta ainuttakaan wäärää wastausta. Opettaja korotti Antin ensimäiseksi oppilaaksi ja rupesi walwomaan hänen terweyttänsä, laittamalla hänelle liikettä, itse hoitaen ja johtaen häntä kaikissa, sillä hän pelkäsi pojan pian kuihtuwan, jos hän saisi mielensä mukaan päiwät päätään liikkumatta istua koulupenkillä.
Nyt oli Antti oikeassa elementissään. Nyt oli hän koulussa, jonne hänen nuori, tietoja janoowa sielunsa oli jo monta wuotta pyrkinyt. Nyt hän sai oppia ja mielinmäärin wäliajoilla lukea hyödyllisiä kirjoja koulun kirjastosta, eikä kukaan siitä nurkunut, eikä häntä siitä estänyt.—Woi kuinka hywä oli nyt Antin olla.
Tuossa uudessa kaswatustawassa tunsi poika entiseen werraten niin suuren wälin kuin yöllä ja päiwällä. Tuolla kotona, isäpuolen luona, oli elämä aina pelokasta, orjallista ja säikkywää, joka teki elämisen tuiki tukalaksi ja tuskaloiseksi, asiain parhaallaankin ollessa. Kuinka toisin kaikki oli täällä! Kaikki tuntui niin wapaalta, kehittäwältä ja kaswattawalta, ja tuo entinen typistyminen tuntui ikäänkuin suomuksina putoawan pois, ja lakkaawan pinnistämästä ja kutistamasta sekä sielua että ruumista. Eipä kummakaan, jos Antista siltä tuntui, sillä isäpuolen kowuuden, sorron ja ylönkatseen sijaan kohteli opettaja häntä kaikella ihmisellisellä hellyydellä ja rakkaudella, opettaen ja neuwoen häntä niinkuin omaa lastansa.
Pian rupesi tämä elämä näkymään pojassa päällepäinkin. Tuo entinen pelonsekainen arkamaisuus ja itseensä sulkeentunut jurous alkoi hänestä poistua wähitellen, ja hilpeys ja iloisuus astua sijaan. Samassa kuin tämä muutos tuli näkywiin, tuli poika terweemmän näköiseksikin; hänen kalpea surumielinen muotonsa alkoi elpyä ja saada iloisemmat piirteet ja terweemmän wärin.
Tämän kaiken seurauksena oli se, että Antti ennen pitkää, rupesi seurustelemaan toisien koulupoikien kanssa, ottamaan osaa heidän leikkeihinsä ja kisoihinsa, ja pian oli hän etewin heistä sekä halussa että taidossa.
Kauan ei kuitenkaan saanut poika nauttia tuota iloista ja wapaata kehittymisen aikaa. Jykylän talo oli siksi kaukana koulusta, ett'ei hän lukukauden aikana juuri usein käynyt kotonansa. Ja jos hän siellä joskus pyhinä käwikin, oleskeli hän melkein aina yksinänsä, lueskellen ja opetellen läksyjänsä. Mutta nyt loppui lukukausi ja poika lähti kotiansa kesäluwaksi. Siellä oli isäpuoli, ja hän ei ollut ensinkään aatteiltaan muuttunut, waikk'ei hän ollut tilaisuudessa niitä yhtä usein ilmituomaan kuin ennen. Kahta suuremmalla kiihkolla wihasi ja ylönkatsoi hän poikaparkaa nyt kuin koskaan ennen ja meni siinä niin pitkälle, että kaikki ihmiset kauhisteliwat sitä, samassa kuin he surkutteliwat poika raiskan tilaa. Isäpuoli ei pitänyt häntä enää ihmisenäkään, kun hän alituisilla itkuillansa sai itsensä keisatuksi tuommoisille koiran jäljille, jossa ei muka wielä koskaan ole kenestäkään kelpo miestä tullut, semminkään semmoisista pölkkypäistä kuin tuokin on. Olisi hänestä woinut tulla korkeintaan semmoinen, että olisi woinut ehkä kurjan henkensä elättää, jos olisi pysynyt koulusta poissa, mutta nyt ei hänestä tule kuin kurja muiden elätti.
Tuommoisia puhui isäpuoli lakkaamatta ja peittelemättä ja hän piti poikaa suorastaan semmoisena kiusankappaleena, joka syyttä tarpeetta on juurtunut hänen niskoillensa. Hän ei saattanut mennä pojan siwuitsekaan, murisematta, marisematta ja silmiänsä wihaisesti mulkoilematta; käwipä usein niinkin että hän syyttä tarpeetta tölmi ja nakkeli poikaa paikasta toiseen. Työtä piti pojan tehdä parhaan miehen rinnalla ja hän tekikin sitä niin paljon kuin waan hänen wähäiset woimansa salliwat, mutta mikään ei auttanut, eikä hywittänyt tuota pitkäkiskoista mielialaa.
Kun Antti oli koulussa olleessaan saawuttanut wapaampaa ja iloisempaa mielialaa, olisi hän nytkin seurustellut ja leikkinyt saman=ikäistensä kanssa, mutta tämäkin huwitus häneltä jyrkästi kiellettiin. Siitä halusta sai isäpuoli hywää maata wihallensa ja piti sentähden poikaa kowilla. Eräänä pyhänä meni Antti, puolisten jälkeen, toiseen taloon, missä oli saman=ikäisiä poikia koolla. Illemmalla ruwettiin sitten pallille ja Jykylän Antti oli joukossa paraana miehenä. Kaikki ihmiset ihmetteliwät: mikä tuossa ennen niin jurossa pojassa on tuommoisen muutoksen aikaansaanut. Kun ilo oli ylimmällään poikien kesken, ilmestyi Jykylän isäntä heidän joukkoonsa. Heti hänet nähtyään, pudotti Antti pallin pois kädestään ja alkoi alakuloisena käwellä jurpotella pois. Mutta tähän nöyrtymiseen ei isäpuoli tyytynytkään, waan otti poikaa niskasta kiinni ja huimi häntä kädessään olewalla karsitulla kuusenoksalla tawattoman kowasti ja raa'asti. "Wai tänne sinä nyt olet tullut, kuhnio; laita sukkelaan itsesi kotia", sanoi hän, tupaten samassa wielä poikaa niskasta, että tämä tupsahti silmällensä.
Kaikki kauhistuiwat isäpuolen julmaa raakuutta ja yleinen tyytymättömyyden murina kuului joukosta. Usealla läsnäolewalla oli mielessä panna jyrkkä wastalause tuommoista käytöstapaa wastaan, mutta eiwät he kuitenkaan sanoneet mitään, sillä olipa heillä itselläänkin jonkunlaista pelkoa tuon ankaran ja jäykän miehen edessä.
Poika lähti hitaasti ja itkeä nyrrytellen käwelemään kotiinsa. Sinne päästyäänkin itki hän niin, että oli wedeksi sulaa. Hän tunsi nyt itsensä kaikkein onnettomimmaksi ihmiseksi maanpäällä; tuntuipa hänen mielestään siltä kuin hänen ruumiinsakin olisi kutistunut puolta pienemmäksi. Wasta aamulla woi hän äidillensä selittää surunsa syyn, waikka tämä oli sitä illasta saakka kysellyt.
Aamulla sai poika isäpuoleltansa aika kanttura=saarnan. Hän aikoi pojan kytkeä seinään kahleilla kiinni, jos hän waan wielä yhden kerran uskaltaisi liikkua pois kotoa ja mennä toisien poikien kanssa pallille; samassa hän antoi suurella painolla tiedoksi, että hänellä on siksi paljon waltaa, että hän kyllä saa tahtonsa täytetyksi ja kykenee päätöksensä toimeen panemaan.
Waikka äiti rakastikin poikaansa kaikella luonnollisella äidin rakkaudella, oli hän, Jumalaa pelkääwäisenä ihmisenä, kuitenkin osaksi samaa mieltä miehensä kanssa pojan kylässä käymisestä ja mielestänsä joutawien kirjojen lukemisesta. Waikk'ei hän hywäksynytkään miehensä kowaa ja tylyä käytöstapaa poikaa kohtaan niissäkään asioissa, oli hänenkin mielessänsä poika kaikessa tapauksessa saatawa kotona pysymään ja lukemaan hengellisiä kirjoja, sillä hän pelkäsi maailman pahennusten turmelewan hänen nuoren ja wiattoman sydämensä.
Kaikkien näiden tähden tuli poika raiska kowin alakuloiseksi. Se wapaa kehittymisen tunne, minkä hän luuli koulun kautta saawuttaneensa, katosi kuin tuhka tuuleen ja synkkä umpimielisyys waltasi sielun ja mielen. Kaikki seurustelu toisien saman=ikäisten kanssa lakkasi niinkuin puulla päähän lyöden ja tyhjä, kolkko yksinäisyys astui sijaan. Jospa olisi edes ollut kirjallisuuttakaan, kolkkojen hetkien ratoksi, mutta sitä ei hän uskaltanut itsellensä hankkia, sillä sitä ei isäpuoli eikä äitikään suwainneet. Kowassa ruumiillisessa työssä meni näiwettynyt ja kaipaawa elämä jotakuinkin, mutta lepohetket ja pyhäpäiwät oliwat pitkiä kuin nälkäwuosia ja tyhjyys sekä kaipio jonkun muun perään paloi aina mielessä. Eipä kummakaan, jos hänelle lupa=ajat käwiwät pitkiksi ja tukaliksi ja jos hän toiwoi lukukauden alkamista, niinkuin päiwää ylenewäksi.
Lukukauden kuluessa sai hän taasenkin wapaampia käsitteitä. Wähitellen rupesi hän lupa=aikoina kuljettelemaan kotiinsa kirjastosta kaikenlaisia mielensä ja henkensä mukaisia kirjoja, ja luki niitä tutkiwasti lupa=aikainkin jouto= ja lomahetkinä.
Mutta isäpuoli, ollen pojan pääkaswattajana ja mitaten muita omalla mitallaan, ei suwainnut tätä enemmän kuin ennenkään. Wälistä käwi kuitenkin niin, ett'ei hän ollut niin turhantarkka sensuuri=toimessaan, semminkin kun hän sattui hywälle tuulelle, ja silloin sai Antti lukea, waikka kirjassa olisi ollut pukin sarwia ristissä. Mutta toisinaan ei hän ensinkään kärsinyt, että poika olisi mitään lukenut, kärisi waan ja päästeli suustansa riwoja ja raakoja sanoja, jos hän sillä tuulella ollessaan näki kirjan pojan kädessä. Niitä suotuisampia hetkiä käytti poika hywäkseen ja silloin ei hän nähnyt eikä kuullut mitä ympärillä tapahtui.
Eräänä tuommoisena hywän toiwon hetkenä oli Antti tuonut mukanaan "Enon opetuksia luonnontieteessä." Kun hän rupesi lukea ahmimaan sitä, tuli isäpuoli huoneeseen.
"Minkä lorun olet taasenkin käsiisi hankkinut?" kysyi hän äreästi.
"Tämä selittää luonnontiedettä", sanoi poika arasti.
"Se on lorukirja, wie se heti pois", määräsi isäpuoli.
"Ei tämä ole lorukirja; tässä selitetään hywiä asioita."
"Minkälaisia?"
"Tässä, esimerkiksi, näytetään toteen, ettei haltioita, kummituksia ja muuta kirkonwäkeä ole olemassakaan."
"No, ei suinkaan niitä kirjoihin olisi pantu, jos ei niitä olisi."
"Missä kirjassa on sanottu, että niitä on?"
"Katkismuksessa."
"Mitenkä niin?"
"Siellä seisoo: 'koska apua etsitään perkeleiltä ja hänen wälikappaleiltansa, niinkuin noidilta, tietäjiltä, weden haltioilta, tontuilta ja muilta senkaltaisilta.'——Etkö nyt jo ymmärrä?" selitti isäpuoli katkismusta.
"Ymmärrän kyllä, mutta aiwan päinwastoin kuin te. Eihän siinä ole sanottu, että semmoisia todellakin on, waan että semmoisia ihmisraukkoja on löytynyt ja löytyy wielä nytkin, jotka uskonsa perustawat niiden olemiseen, waikka se on suoraa Jumalan pilkkaa, jota he luulewat tällä epäjumalan palweluksellansa kunnioittawansa.—Minun täytyy sanoa, että te ymmärrätte aiwan wäärin katkismuksenne", sanoi poika uhkarohkeasti.
"Pidä suusi kiinni ja wie se kirja sukkelaan takaisin; semmoisia ne sinun kirjasi ja houreesi owat, että tekewät Jumalan sanan walehtelijaksi", sanoi isäpuoli ja lähti suuttuneena pois.
Ei ollut poika raiskalla muuta neuwoa, kuin lähteä wiedä nyrkyttelemään mielikirjaansa sinne, mistä hän sen ottanutkin oli. Mutta tämä seikka ratkaisi ainaiseksi pojan ja isäpuolen pitkäkiskoisen wälin.