V.
Wuosia on jokunen wierähtänyt. Ystäwykset eiwät ole enään samassa koulussa, sillä Oskari on jo useita lukukausia ollut yliopistossa. Antti on ensimäisenä oppilaana siirretty koulun kuudennelta luokalta seitsemännelle. Paljon oli hankaloita waikeuksia tuottanut Antille tuo kaksikielinen opetus, mutta hänen teräwä älynsä ja ankara ahkeruutensa woitti kaikki wastukset, ja kunnialla suoriintui hän kaikista pulmista, sillä olihan siinä joku mahdollisuus olemassa. Muutoin oli Lotan siweellinen kuwa aina hänen sydämessään, ja tämä kuwa sekä se toiwo, että hän saisi hänet wihdoin omanansa syliinsä sulkea, wirkisti ja kiihotti häntä kaiken woimansa perästä ponnistelemaan, saawuttaaksensa päämaalinsa, ja tämän tunnon ja toiwon walossa jaksoi hän niin paljon.
Juuri tässä samassa kohtasi Anttia arwaamaton wastoinkäyminen. Huomattuaan mitä waikeuksia kaksikielinen opetus kouluissa tuottaa, oliwat johtawat henkilöt poistaneet niistä suomen kielen, tehden ne siten taasenkin umpiruotsalaisiksi. Seuraus siitä oli se, että monen oppilaan täytyi luopua koulusta, sillä ne pari suomalaista oppilaitosta, mitä maassamme silloin jo oli, oliwat niin kaukana, heidän kodeistansa, ett'ei heidän waransa riittäneet niissä opintojansa jatkamaan.
Mielen katkeruudella ja loukatulla kansalaisen tunnolla tunsi Antti kansan lapsena, kuinka suuri wääryys tapahtuu kansalle, kun maan koululaitokset owat wieraskielisiä, ollen ikäänkuin suljetut kansalle, waikka ne sen waroilla kustannetaan. Hänestä tuntui siltä kuin häneltäkin olisi riistetty kaikki mahdollisuus lukujensa jatkamiseen, ja tämä tuntui hänestä kuolon iskulta. Jonkun aikaa taisteltuansa itsensä ja tunteittensa kanssa, päätti hän wihdoin, ankarain ponnistustensa tähden wäsyneenä, lewätä yhden wuoden ja sitten mennä suomalaiseen kouluun jatkamaan opinnoitansa.
Kun Oskari meni yliopistoon, wuokrasi Antti itsellensä asunnoksi erään ullakkokamarin. Hän ei halunnut enään asua Oskarin kodissa semminkään kun tämä ei useinkaan tullut kotiin käymään lukukausien wäliajoillakaan. Oi kuinka hartaasti Antti ikäwöitsi ystäwäänsä tämän poissa ollessa; warsinkin kun hän yksinäisyydessään mietti edessään olewaa elämänsä rataa ja sydämensä hartainta toiwoa, tuli tämä ikäwä oikein jonkunlaiseksi kuumeen tapaiseksi taudiksi. Ahkeran kirjewaihdon kautta koettiin kyllä aatteita waihtaa ja tunteitaan toisilleen ilmoittaa, mutta olihan se niin kuollutta ja kylmää, lämpimän ja awosydämisen puheen rinnalla, jolloin pienimmätkin asianhaarat kaikkine hienouksineen tulewat niin eläwästi esiin. Suuresti tätä ystäwän kaipiota lisäsi sekin seikka, kun hänellä ei ollut mieluista seurustelijaa. Häntä kyllä nytkin usein kutsuttiin pappilaan ja nimismiehelle wieraiksi, mutta kun ei hänellä ollut Oskaria tukenansa, ei hän ujon luonteensa wuoksi woinut sinne mennä. Niillä harwoilla kerroilla, milloin Antti ja Lotta kohtasiwat toisiansa, kohteli Lotta häntä erinomaisen ystäwällisesti; mutta sittenkään Antti ei uskaltanut lähestyä häntä. Pelonsekaisella pyhällä kunnioittamisella ja ikäänkuin puolijumaloitsemisella pysyi hän loitompana hänestä. Jos milloin niin sattui, että hän oli pakotettu puhumaan jonkun sanan Lotalle, joutui poikaparka niin hämille, ett'ei hänellä useinkaan ollut sanaa suuhun tulewaa; ja jos hän joskus sai jonkun sanan sanotuksi, oliwat ne melkein pistelewäisiä ja niin umpikuljuisia, ett'ei niitä woinut ymmärtää suoranaisesti kukaan. "Kummallinen tuo Antti", sanoi Lotta semmoisissa tilaisuuksissa usein.
Näin tawoin ei Antti saanut kaipaawalle sielullensa huwitusta mistään. Kansan seassa hän oleskeli enimmät joutohetkensä ja siellä haihtui useinkin hänen huolensa ja ikäwänsä. Mutta ei sitäkään ollut aina saatawissa, sillä kiireiset kesäiset työt weiwät wiikkokausiksi ihmiset pois kylästä. Eikä tämä seurustelu täysin tyydyttänytkään Anttia, sillä hänen korkealle pyrkiwä henkensä olisi ollut wailla wasta=alkuja niille tunteille, mitkä hänen omassa sydämessään kuwasteliwat, ja niitä ei hän muka ollut löytäwinänsä heidän seassaan.
Jo niinä aikoina, jolloin Antti oli päättänyt noiden kouluselkkausten wuoksi olla wuoden poissa koulusta, oli hänen mieleensä jolkahtanut, että hän tuona pitkänä loma=aikana koettaa ryhtyä kirjallisiin toimiin; kuitenkaan ei tämä aate ollut wielä kypsynyt päätökseksi. Mutta kun tuo ikäwän ja kaipauksen tunne käwi kukkuroilleen, joudutti se hänen päätöstänsä ja hän tunsi ikäänkuin sisällisen äänen kutsuwan häntä ja kehoittawan heti ryhtymään työhön.
Nyt tuli Antille toiset tuumat. Hän ryhtyi työhön, ja nyt ei hänellä ollut ikäwä, eikä hän kaiwannut yhdenkään ihmisen seuraa. Ullakkokamarissa, aatteidensa ja työnsä keskellä, istui hän yöt ja päiwät, ja tuskin jouti hän jonkun hetken lewähtämään. Kolkkoina pitkinä syksyisinä ja talwisina öinä näkyi Antin ullakkokamarista walkea ja ihmiset arweliwat, "mitähän se tuo poika tekee?"
Näin ponnistellen kirjoitti hän wuoden pitkään paljon kaikenlaisia kirjallisia kokeita. Niissä oli suorasanaisia kertomuksia ja runollisia kyhäyksiä sekaisin, ja niitä oli wuoden työksi niin paljon, että täytyi ihmetellä, kuinka hän niin wähässä ajassa oli woinut niin paljon aikaan saada. Mutta Antin luonne oli semmoinen, että jos hän ryhtyi mihin työhön, teki hän sitä täydellä innolla.
Kukaan ei tiennyt mitä Antti kirjoitti, mutta sen monikin tiesi, että hän kirjoitti mahdottoman paljon. Tämä tietämättömyys tuli siitä, kun Antti ei näyttänyt kenellekään työnsä sisällystä eikä suullisestikaan jutellut niistä. Hän pelkäsi, ett'eiwät ihmiset ymmärrä häntä, sen wuoksi salasi hän ahkeran työnsä tulokset. Monenlaisia huhuja ja arweluita kuuluikin tuttawien joukossa tuosta Antin peitetystä työstä.
"Mitähän wainen se tuo Jykylän poika niin ahkerasti kirjoittaa? Ei sitä kertaa mene hänen kamariinsa, ett'ei hänellä ole aina pännä kädessä. Mutta annas kun waan joku huoneesen astuu, työntää hän heti paperinsa laatikkoon, pännänsä läkkitolppoon ja sitten hän istuu puhumatta, pukahtamatta, synkän ja miettiwän näköisenä. Tuommoisessa asemassa ollessaan näyttää hän eläwältä kuolleelta tahi jonkunmoiselta kuwapatsaalta, ja hän woisi semmoisesti olla, waikka kuinka kauan wieras siellä olisi.—Yökaudetkin näkyy hänen kamaristaan walkea." Niin puheli kerran suuressa wäkijoukossa Kopolan Kalle=isäntä.
"Hittoko ne kaikki hassut tietää, mitä ne töhräilewät työn puutteessa", sanoi Jörölän Juuso.
"Ei niin pidä sanoa. Minusta ei poika näytä ensinkään hassulta, päinwastoin on hän miettiwämpi ja ajattelewampi kuin moni muu ijäkkäämpi koulun käynyt; en ole kenenkään muun huomannut tarkemmin sanojaan punnitsewan kuin hänen", wastusti Kopola.
"Kyllä hän kuitenkin tuohiraamattua kirjoittaa, jos hän kerran kirjoittaa", sanoi Jörölä loukatun tunnolla.
"Minkä sinä tuohiraamatuksi kutsut?" kysyi Kopola puolikiiwastuneena.
"Kaikki mikä ei ole Jumalan sanaa", wastasi Jörölän Jussi weltosti.
"Minusta tuntuu, ettet sinä ole lukenut tuohiraamattua etkä muutakaan", sanoi Kopola suuttuneena ja lähti pois.
Tämmöisiä puhui ja mietti kansa Antista, mutta hän jatkoi waan työtään, huolimatta mitä hänestä ajateltiin ja puhuttiin; eipä hän oikeastaan tiennyt ajateltiinkokaan tahi puhuttiinko hänen työstään mitään, hän waan wuodatti sieluaan paperille.
Oskari oli kirjoittanut, että hän tulee kewätluwalle kotiin. Tämä oli Antille odotuksen ja toiwon aika. Hänelle, yksin hänelle hän woi awata sydämensä, paitsi yhtä asiaa, joka oli hänen oman sydämensä salaisuus ja jota hän ei woinut eikä luullut tarwitsewansakaan hänelle ilmoittaa, kosk'ei hän luullut wielä oikean ajan tulleen. Mutta nuot kertoelmat ja runoilut, joita hän oli kokoon lyönyt sillä ajalla, jolloin he eiwät olleet toisiansa tawanneet, ne hän aikoi täydellä luottamuksella uskoa ystäwänsä nähtäwäksi; minkä tuomion langettaisikin, mukautuisi hän ehdottomasti sen alaiseksi.
Odotettu hetki tuli. Tuskin oli Oskari saanut rakkaat omaisensa terwehdytetyksi ja matkareppunsa sisään saaduksi, kun hän jo kiirehti Antin luo. Sanatonna, äänetönnä syleili Antti towin ystäwäänsä ja kyyneleet wieriwät hänen poskiansa myöden; yhtä innokas oli Oskarin kuin Antinkin terwehdys.
Eiwät olleet Oskarille tuntemattomat ystäwänsä kirjalliset harrastukset; kirjewaihdon kautta oli se hänellä tiedossa. Kun ensi kohtauksen tunteet oliwat wähän hälwenneet, otettiin heti Antin työn tulokset käsille. Ilolla ja luottamuksella toi hän ne ystäwänsä waatimuksesta esille. Oskari silmäili niitä hätäpikaa ylimalkaisesti, mutta kuta enemmän hän niitä silmäili, sitä enemmän kadotti hän leikillistä iloisuuttansa. Wiimein perehtyi hän jotakin wissiä kappaletta tarkastamaan, ja yhä wakaisemmaksi ja tarkkaawaisemmaksi tuli hän. Wiimein waipui hän niin sywään lukemiseen ja tutkimiseen, ett'ei hän näyttänyt huomaawan ulkomaailmasta mitään.
Tämä oli Antille tukala hetki. Hänen ensimäiset kyhäyksensä oliwat nyt ensikerran tarkastuksen ja arwostelun alaisina, ja jos kohtakin se oli ystäwä, joka tätä teki, riippui kuitenkin kaikki siitä, minkä tuomion tämä niistä antoi, tuntuisipa se kuolon iskulta, jos hän ne halweksien luotansa pois heittäisi.
Wähitellen kirkastui Oskarin otsa ja wiimein käwiwät hänen kaswojensa juonteet tyytywäisen näköisiksi. Kun hän oli lukenut erään lyhykäisen, suorasanaisen kertomuksen ja joitakuita runokappaleita, nousi hän äkisti ylös ja tarttui ystäwäänsä syliksi. Siinä ollessaan ei kumpikaan puhunut ainuttakaan sanaa, sillä kumpikin heistä oli tunteittensa wallassa.
"Minä en ole osannut aawistaakaan, että sinulla on tuommoinen kirjailijakyky. Ensimäiset kokeetkin owat tarkalla aistilla ja suurella huolella kirjoitetut; mutta mikä sinusta tuleekaan, kun enemmän kehityt kirjallisessa työssä", sanoi Oskari selwittyään hämmingistään.
"Luulisitko noitten kyhäysteni kannattawan painomustetta?" kysyi Antti pelokkaasti.
"No, kaikella muotoa—kuinkas muutoin; ja takaanpa, ett'ei niistä synny mitään roskakirjallisuutta; sen parempi, mitä pikemmin laitat esikoisesi painoon", sanoi Oskari.
"Sinä, ystäwäni, toiwot minusta aina waan paljasta hywää", sanoi Antti murtunein mielin.
Tästä hetkestä pitäin sai Antti taas uutta rohkeutta. Ystäwänsä Oskarin turwin rohkeni hän käydä Oskarin kotona ja pappilassa wieraina. Niillä käynneillänsä sai hän nähdä Lottaakin ja kuulla hänen sointuwaa puhettansa. Yksin tämäkin waikutti jo Anttiin terweellisesti. Wähitellen katosi hänestä taaskin suurimmaksi osaksi tuo umpimielinen ujous, niin että hän otti osaa muiden keskusteluihin, ja näissä elähtyi hän tawasta niin, että hän woi taas toisinaan hymyilläkin.
"Kun Oskari tuli kotiin, tuli teistäkin ikäänkuin toinen mies; hän yksin woipi luoda hieman waloa teidän ujoon luonteesenne", sanoi Lotta Antille eräässä keskustelussa hymyillen.
"Mieli on useinkin synkkä sisällisten taistelujen tähden… Sydän se on, joka waikuttaa ulkoihmiseen", sanoi Antti punastellen.
"Mitäpä kuolettawia taisteluita olisikaan noin nuorella ijällä ja semmoisilla opin ja kywyn lahjoilla warustetulla nuorukaisella kuin te olette", sanoi Lotta.
"Kun sielu janoo totuutta, pyrkii se tarkoitettua päämääräänsä kohden. Mutta kun yhtä ja toista estettä ja loukkauskiweä tulee eteen, jotka uhkaawat kaikki pyrinnöt ja toiweet tyhjäksi tehdä, niin uskallus puuttuu ja toiwokin katoo, ja silloin ei sydän woi olla iloinen ja rauhallinen, sillä epätoiwo pauhaa silloin siellä", puheli Antti wähän rohkastuneena.
"No, johan nyt kaikkea!"
"Kuinkas sitten ihmisen tulee semmoisissa tilaisuuksissa tehdä?"
"Kärsiä, odottaa, uskaltaa ja toiwoa; nämät eiwät anna häpeään tulla. Ken niissä lujana pysyy, hän woittaa wiimein rohkeimmatkin pyrintönsä", sanoi Lotta kokeneen ihmisen arwokkaisuudella.
Tämä keskustelu waikutti Anttiin taikawoiman tawalla. Hän oli ensikerran eläessään awannut puolittain hänelle sydämensä. Mitä lempeitä, luottamusta synnyttäwiä ja toiwoa herättäwäisiä sanoja Lotta oli lausunut! Weri nousi Antilla päähän ja korwat suhisiwat niin kummallisesti. Hän tunsi punastuwansa korwia myöden ja pelkäsi, että hänen hämminkinsä huomattaisiin. Tämän tähden otti hän kiireesti jäähywäiset ja lähti pois. Kaikki koettiwat estää hänen poislähtöänsä minkä woiwat, mutta mikään ei auttanut, hän meni waan. Pappilassa oli oltu tällä kerralla. Sinne jäi wielä iloinen seura, sillä ilta ei ollut wielä paljon kulunut.
Kun Antti tuli kotiinsa, nakkausi hän puku päällä wuoteeseen. Hänen yksinäiseen huoneeseensa ei kuulunut yhtään häiritsewää ääntä eikä liikettä. Ajatukset saiwat wapaasti lentää ja ne lensiwätkin. Mutta mikä sekamelska? Ne kiitiwät opin korkeimmille kukkuloille, aina parnassolle saakka … kirjailijamaineeseen——ne warustausiwat kärsimään, odottamaan, uskaltamaan ja toiwomaan ja—woittamaan. "Lotta, Lotta! Sinun tähtesi tämän kaiken tahdon kestää, tahdon kärsiä, odottaa ja toiwoa. Itse olet minulle wakuuttanut, ett'eiwät ne anna häpeään tulla ja että joka niissä wahwana pysyy, hän woittaa wiimein rohkeimmatkin toiweensa. Niin, minä tahdon lujana pysyä ja woittaa. Mutta ei! Oskari, Oskari, ystäwäni——ei se niin ole, mutta hän on niin iloinen! Jospa minäkin niin olisin, niin silloin woisin. Mutta sitä en woi … niin, minä en woi … miksi minä olen tämmöinen? … niin onneton ja niin onnellinen … yht'aikaa molemmat … kummallista! mutta minä en kestä tätä kauan."
Tämmöisiä aatteita lensi Antin aiwoissa sikin sokin yhtenä myrskynä. Hän ei saanut niistä mitään selwää, eikä kyennyt tekemään mitään ratkaisewaa päätöstä. Weri kuohui wielä nytkin hänen päässään ja semmoisessa kuumeen sekaisessa houreessa waipui hän aamupuoleen jonkunmoiseen unen horrokseen.
Kello oli kohta kahdeksan kun hän aamulla heräsi. Pää tuntui kipeältä ja raskaalta ja korwat suhisiwat wieläkin. Hän huuhtoi päätänsä kylmällä wedellä, wirkistääkseen sekanaisia aatteitaan ja humisewaa päätänsä.
Hän yritti ottamaan aamiaista, mutta ruoka ei maistanut; otti hän kuitenkin muutaman palan, waan kauan pyöriwät ne suussa, waikka kuinkakin hän olisi purra watkannut niitä. Siitä päätään yritti hän kirjoittamaan jotakin kertomusta, mikä oli hänellä keskitekoisena. Mutta siitäkään ei tullut mitään, sillä ajatukset eiwät pysyneet koossa, waan harhailiwat sinne tänne; sentähden tuli työkin sekawaa ja asiatonta. Tämän tähden wiskasi hän kirjoitusneuwot pois luotaan ja rupesi miettimään tilaansa. Pää käden warassa, istui hän pöydän päässä, nojaten kyynäspäällään pöytään. Siinä istui ja mietti hän. Hän unhotti ulkomaailman ja waipui niin sywiin aatelmiin, ett'ei tiennyt sitäkään, missä hän oikeastaan oli, sitä wähemmin mitä aika oli kulunut.
Yht'äkkiä kuului askeleita kamariin tuowilta rappusilta. Antti hawahtui ikäänkuin unesta. "Mitähän … ketähän sieltä nyt…?" ennätti hän ajatella kohentaessaan samassa itseänsä.
Owi aukesi ja sisään astuiwat Oskari ja Lotta. Antti säikähti niin heidän tulostansa, että hän taasen tunsi nousewan weren päähänsä ja kaswonsa punastuwan.
"Toiwota nyt, ystäwäni, meille onnea, sillä me olemme kihlatut! Illalla poislähtösi jälkeen tapahtui se pappilassa, ja olisimme niin kernaasti suoneet sinunkin olleen ottamassa osaa onneemme ja iloomme. Mutta kun sinä et ollut paikalla, lähdimme sinulle ilmoittamaan iloamme", sanoi Oskari, ottaen Lottaa kädestä kiinni ja läheten Anttia.
Antti käwi kalman kalpeaksi. Ei nyt weri noussut päähän, eikä tulehduttanut hänen kaswojansa, waan se pakkausi sydämeen ja siellä saatti se aikaan sanomattoman tuskan ja ahdistuksen. Suurella ponnistuksella nousi hän ylös ja alkoi astella tulijoita kohden. Hänen askeleensa oliwat epäwakaiset ja horjuwat, ja olipa likellä, ett'ei hän kaatunut.
"Suokoon Jumala teille i-loa ja on-onnea!" sai hän wiimein kowalla änkkäämisellä heille sanotuksi, terwehtien wapisewalla kädenpuristuksella erikseen kumpaakin heistä.
Hänen äänensä oli soinnuton ja epäröiwä, ja sentähden kuului se siltä kuin olisi haudasta kumissut. Käden anto ei ollut lämmin eikä sydämellinen kuten ennen aina oli ollut; se oli kylmä, kiireinen ja arastelewainen. Kun hän oli saanut tuon melkein pakollisen ja puolinaisen onnentoiwotuksensa tehdyksi, meni hän horjuen ja hoiperrellen pois heidän luotansa ja istui herwottomasti pöydän päässä olewalle tuolille, päästäen samassa kumisewan huokauksen.
"Woi hywä isä! Mikä sinulle, Antti, on tullut? sinä et ole terwe … mikä sinua waiwaa…? Aiwanhan sinä kuolet tuohon paikkaan", hätäiliwät kihlatut yhteen ääneen ja kiirehtiwät koettelemaan hänen päätänsä ja waltimoitaan.
"Ei minua mikään waiwaa … pääni waan wähäsen … se jo wähäsen tuolla pappilassa … kyllä se on pian ohitse", koki Antti änkyttää.
"Niin, mutta sinussa on jonkunlaista kuumetta, sinua ei saa jättää awutta", sanoi Lotta, pitäen kättään hänen otsallansa.
"Ei, ei sitä tarwita", esteli Antti.
"Sitä tarwitaan", sanoi Lotta ja samassa kiirehti hän ulos. Palatessaan toi hän kylmää wettä ja erään naisen.
Sitten kehotti hän Antin panemaan maata, opasti naista kääreillä wiilistyttämään hänen päätänsä ja antoi hoitajalle muita ohjeita. Sitten lähtiwät Oskari ja Lotta pois.