VI.
Waltamaantien wieressä on pieni, punaiseksi maalattu tupa. Muita huoneita ei ole ensinkään. Tupa on yksinäisellä, aukealla paikalla, erään niityn laidassa, yhtään ihmisasuntoa ei ole pitkää wirstaa lähempänä ja kirkolle on kolme wertaa matkaa. Siwukulkija ei näe kuin sattumalta huoneen tienoilla ihmistä liikkuwaksi, ja moni heistä tulisi siihen päätökseen, ett'ei siinä asu yhtään ristisielua, elleiwät he näkisi tuon tuostakin sawun tupruilewan tuwan katolla törröttäwästä takan piipusta. Mutta kaikki epäilyskin katosi, jos ken asteli tuwan luo ja kolkutti tuwan eteen rakennetun pienen etehisen aina salwassa olewaa owea. Silloin tuli owea awaamaan keski=ikäinen, kärsineen näköinen waimoihminen. Tawallisesti ei hän puhunut luotuista sanaa, silmäili waan tulijaa surullisen näköisenä ja meni tupaan takaisin. Jos wieras meni perässä tuohon neliseinäiseen huoneeseen, huomasi hän siellä toisenkin ihmisolennon, nimittäin laihan ja hinterän nuorukaisen. Huoneessa wallitsi kaikkialla hywä siiwo ja puhtaus. Huoneen peräakkunan edessä oli pieni pöytä ja ihmeekseen näki wieras niissä kirjoitusneuwot. Tuo akkuna oli pöytineen ja kirjoitusneuwoineen poispäin maantiestä; lieneekö niin aiottu jo tupaa rakentaessa.
Jos wieras oli outo eikä hänen haluttanut puhetta alkaa, sai hän istua tahi seisoa waikka päiwän, eikä talonwäki sittenkään sanonut hänelle yhtä ainoaa sanaa. He silmäiliwät waan rohkeata tungettelijaa epäluulon=alaisilla ja melkeinpä pelonsekaisilla silmäyksillä, ja jokainen silmäys näytti ikäänkuin nurkuwan, kun wieraalla ei ole älyä mennä pois, häiritsemästä heidän rauhaansa. Mutta jos joku tuttawa tuli tupaan, oli tuwan asukkailla kyllä puhetta, waikk'ei se ollut juuri iloisinta laatua.
Lukija arwaa, ett'eiwät nuo tuwan asukkaat suinkaan ole keitään muita kuin Jykylän emäntä ja hänen poikansa Antti. Kumpaakin heistä on kohdannut sanomattomia wastoinkäymisiä ja onnettomuuksia, joista kummallekin seurasi ankarat kärsimykset, ja nämät yhteiset kärsimykset oliwat liittäneet äidin ja pojan taas yhteen.
Me tiedämme jo, että Antilla oli ollut pari masentawaa wastoinkäymistä, jotka sortiwat hänen tunnokkaan sydämensä. Näistä ei äiti tiennyt mitään, sillä Antti ei ilmaissut sydämensä huolia ja tuskia hänellekään. Mutta nyt oli kohdannut uusi isku, joka oli heille molemmille yhteinen ja joka masensi heidän molempain mielensä auttamattomiin.
Tunnettu oli, että Jykylän Israeli isäntä, äidin toinen mies ja Antin isäpuoli, oli kauan jo ryyppinyt ja tehnyt hurjia kauppoja. Semmoisen elämäntawan seuraukset eiwät woineet olla ilmitulematta, ja nyt ne oliwat edessä. Ennenkuin kukaan woi aawistaakaan, oli hän tehnyt konkurssin. Hänen hallussaan oliwat sekä äidin että pojan warat ja sinne meniwät kaikki. Kun Jykylän isäntä nautti yleistä luottamusta wiimeiseen asti, ei Antin holhoojakaan arwannut olla waroillansa ja ottaa pois pojan omaisuutta hänen hallustansa, eikä hänellä itselläänkään ollut waroja maksaa pojan omaisuutta. Waikka Jykylän isäntä niintawoin hallitsikin jotenkin isoa omaisuutta, oli hän ennen konkurssia osannut häwittää sen niin että kaikki saamamiehet jäiwät melkein ilmattomaksi.
Näin oli äidin ja pojan omaisuuskin mennyt kuin tuhka tuulten. Jäljelle jääneillä rihkamilla ja sukulaisten awulla oliwat he hädintuskin saaneet rakennetuksi tuwan missä he nyt asuiwat. Sekä äiti että poika oliwat sortuneet siihen määrään asti, että he yksistäneuwoin walitsiwat tuon syrjäisen paikan tuwallensa, jossa he, erotettuna pois maailman pettäwäisestä hyörinästä, saisiwat elää yksinäistä erakkoelämää. Ei heillä ollut suuria elämän tarwetten warustuksia, eikä heistä kumpikaan woinut niitä työllänsä hankkia, mutta sukulaiset pitiwät heistä sen werran huolta ett'eiwät he peräti hätään tulleet.
Niin, Antti oli nyt peräti sortunut mies. Hänellä ei ollut enään halua eikä tahtoakaan koulunkäyntiin, eipä mahdollisuuttakaan, sillä hänellä ei ollut waroja siihen. Hänellä ei ollut enään kenen tähden hän olisi pyrkinyt ja ahkeroinut. Hänen elämänsä suurin tarkoitusperä ja toiwo oli tyhjäksi rauennut ja kolkolta, kuolleelta tuntui elämä nyt. Lapsuudesta pitäin oli synkistetty hänen umpimielistä luonnettansa, jota kuitenkin joku elämän kirkas säde oli joskus woinut walaista. Mutta kun kaikki toiwo oli kadonnut, synkistyi hänen elämänsä auttamattomiin asti, sillä ei mikään woima woinut siihen enään luoda waloa, lämpöä ja uutta elämää.
Tuossa eläwältä kuolleessa tilassa ei hän kyennyt paljon mitään toimimaan. Ainoana työnä oli hänellä kirjoittaminen, sillä hän koetti epätoiwon ponnistuksilla jatkaa kerran alkamaansa kirjallista työtä. Hän koetti muiden nähtäwäksi luoda kuwauksia ihmissydänten pettyneistä toiweista ja niistä katkerista kärsimyksistä, joita ne mukanansa tuowat. Tuossa työssään oli hän nytkin niin ahkera, että hän teki sitä katkeamatta, milloin waan hänen woimansa wähänkään riittiwät. Tämä ankara ponnistus ja sydämessä aina asuwa kuluttawa ja kalwawa murhe heikonsi hänen terweyttään arweluttawassa määrässä. Wihdoin laihtui hän laihaksi kuin kaakinpuu; eikä tuosta uhkeasta nuorukaisesta ollut wiimein jäljellä muuta kuin pelkkä warjo.
Mitä hywää sitten oli hänen kirjoituksistansa? Suoraan sanoen ei mitään; ei ainakaan niistä mitään hywää tähän asti ollut tullut. Ystäwänsä, Oskari, oli kyllä kehottanut häntä niitä painoon toimittamaan, mutta sitä ei hän ollut uskaltanut tehdä. Hän oli niitä kauan parsinut ja korjaillut, mutta koskaan eiwät ne hänen mielestänsä kelwollisiksi tulleet; aina waan niissä löytyi jotakin epäselwää ja kelwotonta. Siinä toiwossa hän kuitenkin teki työtä, että niistä kerran ehkä kuitenkin jotakin kelwollista syntyisi, saadaksensa niillä wähänkään äitinsä ja itsensä niukan elämän tarpeiden lisäksi.
Pitkin ikäänsä oli Jykylän emäntä ollut kristillinen ihminen ja tarkoin täytti hän niitä elämän welwollisuuksia, joita hän tunsi kristittynä päällensä lasketun. Kelpo ihmisenä kunnioitettiinkin häntä yleisesti; mutta löytyipä semmoisiakin ihmisiä, jotka kiwenkowaan wäittiwät, ett'ei hän ollut uudesta syntynyt.
Kappaletta ennen wiime tapahtumia lewisi paikkakunnassa eräs uusi uskon lahko, joka oli erittäin innokas oppiansa lewittämään ja kääntämään ihmisiä siihen. Erinomaisen tarkalla aistilla wainusiwat he, missä olisi joku murheellinen, sortunut tahi sairastawa ihminen. Kun he jossakin semmoisen huomasiwat, oli kohta joku heistä hänen kimpussansa, kääntämässä häntä tuohon heidän mielestänsä ainoaan oikeaan, autuaaksi tekewään uskoon. Ja kun ihminen on useinkin sortuneessa tilassaan taipuwainen kaikellaisiin haaweiluihin, tapahtui aniharwoin, ett'eiwät he semmoisten luona woittaneet tarkoitustansa.
Oitis huomasiwat he missä tilassa Jykylän entinen emäntä nykyään oli… He kokiwat nyt joka tilaisuudessa lähetä häntä ja julistaa hänelle oppiansa. Wähitellen alkoikin tämä waikuttaa häneen niin paljon, että hän rupesi suosimaan heitä ja käymään heidän meluisissa seuroissansa.
Waikk'ei hän suorastansa hywäksynytkään heidän oppinsa suunnitelmaa, oli siinä kuitenkin paljon totuutta ja semmoista, joka soweltui warsin hywin hänen masennettuun mielentilaansa. Usein koetti hän wäitelläkin heidän kanssansa niistä opinkohdista, joissa he hänen mielestään oliwat wäärässä, mutta jota enemmän hän wäitteli, sitä sywemmälle kietoontui hän kiihkeän lahkon pauloihin.
Tämän tähden tulikin asia pian siksi, että eräs heidän innokkaimpia käännyttäjiään oli alituisena wieraana heidän pikku tuwassaan. Tarkalla aistilla huomasi tämä, että siellä oli toinenkin henkilö, minkä mieli oli murtunut, kenties wielä enemmänkin kuin sen, jonka he oliwat jo puoliksi woittaneet. Yhä kiinteämmälle weti hän paulaansa äidin ympärille, eikäpä kauan wiipynytkään, ennenkuin äiti oli täydellisesti heidän wallassaan.
Kun tämä oli tapahtunut, antoi asiamies kowan käskyn äidille, että hänen tuli waikuttaa poikaansakin ja niin olla wälikappaleena hänen pelastukseensa. Hän oli jo alkukäynneillänsä huomannut, että poika mielenhartaudella kirjoitteli, milloin waan hänellä wähänkään oli aikaa ja tilaisuutta. Äidiltä oli hän saanut tietoonsa, että hän kyhäsi jotakin kirjateosta. Lahkon lähettiläs piti sen synnillisenä ja kauhean kadotuksen tuottawana työnä ja samassa julisti hän, että semmoisesta synnillisestä työstä oli loppu tehtäwä hänen huoneessaan, jos hänen oli mieli taiwaan waltakuntaa periä.
Tämä määräys huolestutti kowin äitiä. Hän ei ollut sortuneen poikansa työtä luullut miksikään synnilliseksi työksi, mutta päinwastoin pitänyt niitä kummallisen sattuwina ja mieltä ylentäwinä kertomuksina. Tunsipa hän usein jotakin ylpeyttäkin mielessään, kun hänen poikansa oli woinut semmoisia kirjoittaa. Usein lukikin poika niitä äidillensä ja pieni, murrettu seura tuli silloin hieman elähtyneemmäksi ja wirkistyneemmäksi.
Olipa äidillä toinenkin syy poikansa kirjoittamisen kieltoa wastaan. Hän tiesi ja tunsi täydellisesti, kuinka murtunut ja sortunut hän oli ja kuinka hänellä ei ollut enään mitään toiwoakaan miksikään tulla opin tiellä, ja että ainoa hänen elämänsä ehto oli juuri tuossa mielityössään, jospa ei siitä olisikaan mitään aineellista hyötyä.
Tämä tulta leimuawa pannan uhka laski äidin kowan koetuksen alle. Pitikö hänen poikansa ainoa elämän toiwo ja lähde koettaa saada kuoliaaksi kuristetuksi? Pitikö hänen turhaksi tehdä kaikki ne jalot ja ihanat tunteet, joita hän poikansa kertomusten johdosta oli ikäwinä hetkinään niin usein saanut tuntea? Jos hän niihin myöntyisi, tuntui hänen tunnossaan siltä, kuin hän olisi katkaissut wiimeisenkin eheänä olewan säikeen poikansa elämänlangasta.
Näitä mietti äiti kauan aikaa ja niin ahkerasti, että hän teki sitä yötä ja päiwää. Waikka poika oli alakuloisenakin, ei kuitenkaan hän ollut huomaamatta mikä muutos äidissä oli tapahtunut. Ei hän ollut enään niin osanottawainen yhteiseen suruun, eikä niin myötätuntoinen hänen halwalle työlleen. Hetket, jolloin niitä luettiin, eiwät olleet enään niin rauhoittawaisia ja juhlallisia kuin entisinä aikoina, ei, ne oliwat ikäwiä ja kylmiä, sillä äiti ei niistä maininnut hywää eikä pahaa. Usein huomasi Antti, ett'ei äiti nähnyt eikä kuullut mitään, istuihan waan sywiin mietteihinsä waipuneena.
"Kuinka te, äiti, olette noin kummallinen? Olettehan juuri kuin eläwältä kuollut", sanoi eräänä semmoisena hetkenä Antti äidillensä.
"Enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä", sanoi äiti umpimielisesti.
"Owatko nämät sitten Jumalaa wastaan?" kysyi Antti oudoksuen.
"Ei, eiwät ne ole … mutta owathan ne…", sanoi äiti hajanaisesti, sillä ei hän tiennyt, mitä hän oikeastaan sanoi.
"Puhutteko tekin, rakas äiti, niin? Mitä toiwoa onkaan minulla sitten enään jäljellä?" sanoi poika surullisesti.
"Jäljellä on Jumalan waltakunta", sanoi äiti silmiäänkään poikaan luomatta.
"Owatko nämät kyhäykset sitten esteenä Jumalan waltakunnalle?" kysyi poika kummastellen.
"Owat. Ne owat esteenä Jumalan hengen työlle ja samassa hänen waltakunnallensakin. Ne owat ihmisellisestä mielestä lähteneet ja sentähden owat ne hyljättäwät", sanoi äiti synkästi.
Antti hämmästyi kowasti, kuullessaan äitinsä tuommoisia puhuwan. Weri wirtasi hänen päähänsä ja hän pisti kädessään olewat paperit pöytälaatikkoon. Sitten nakkausi hän wuoteeseensa maata ja mietti surumielisenä mitä hän nyt oli äidiltänsä saanut kuulla, samalla kuin äiti mykkänä ja synkkänä laitteli illallista. Kauan siinä miettien sinne tänne, tuli hän siihen arweluun, että ehkä se oli waan satunnainen, tuon synkän wieraan waikuttama puuska, joka woisi raueta wielä siihen. Pelosta, että äidin kanssa samallaista keskustelua syntyisi, päätti hän tästälähin olla alottamatta mitään puheenainetta tässä hänelle niin arkaluontoisessa asiassa.
Waikka äiti olikin pojalle jo julkisesti ilmoittanut mielipiteensä, oli hän kuitenkin wielä poikansa kirjoitusten suhteen kahdella päällä. Hän ei oikein tiennyt oliko hän oikeassa wai wäärässä, ja tämä pani hänet taistelemaan pitkäksi ajaksi kowaa sisällistä taistelua. Huoli poikansa autuudesta ja samassa hänen ajallisesta terweydestänsä, jonka hän tunnossaan tunsi kaikenni heti murtuwan, jos waan hän lempityöstänsä wieroitettaisiin, laski äidin taas tuohon kowaan koetuksen ahjoon.
Tämmöisenä kului joku aika, mutta sangen synkkä se oli. Äiti oli wähäpuheinen ja huokaili ehtimiseen sisällisen ahdistuksensa tähden, eikä poika uskaltanut hänen kanssaan alkaa mitään puhetta, peläten, että se kääntyisi taas tuohon ikäwään juttuun. Asiain näinkin ollessa kirjoitteli kuitenkin Antti sanatonna, äänetönnä, milloin waan wähänkin woi.
Wähitellen rupesi äidin sydämessä kajastamaan semmoinen tunne, että kyllä kaiketi ne pojan kirjoitukset owat ainakin synnillisiä ja kadotuksen tuottawia. Niin, kylwetty siemen oli wähitellen ruwennut hänen sydämessään itämään. Tämä tunne wakaantui hänen sielussaan yhä lujemmaksi ja wihdoin hän teki päätöksensä. Ahtaaseen piiriin suljetut uskonnolliset käsitteet saiwat hänessä täydellisen yli=wallan ja hän tunsi olewansa kauheassa edeswastauksessa, jos ei hän pelastaisi poikansa sielua, wieroittamalla hänet pois tuosta synnillisestä ja turmiota tuottawasta työstä. Tämän tähden rupesikin hän uudestaan ehtimiseen pojallensa puhelemaan, kuinka synnillistä ja kadotuksen tuottawaa toki on tehdä semmoista työtä, mikä suorastansa sotii Jumalan tahtoa wastaan ja joka on niin hirweästi maailmallisesti miellyttäwää, että se on ollut hänetkin wähällä eksyttää.
Antti säikähti kowin tätä kuullessaan. Hän koki selittää ja toteen näyttää, kuinka wäärän ja ahtaan käsityksen äiti oli saanut parhaastakin ihmisellisestä työstä, waikka kullakin on käsky tehdä työtä leiwiskällään sillä alalla, mihin hän parhaiten kykenee. Mutta ei se kuitenkaan mitään auttanut, sillä äiti pysyi waan mielipiteissään ja julisti lakkaamatta kuolemaa ja tuomiota kaikille semmoisille pyrinnöille, mitkä eiwät suorastansa edistäneet uskonnollisia pyrinnöitä hänen ahtaan käsityksensä mukaan.
Antti parka joutui nyt koetuksen alle. Koko hänen entinen elämänsä kaikkine wastoinkäymisineen ilmestyi selwänä kuwana hänen silmiensä eteen. Hänellä ei ollut enään mitään maailmassa, mihin hän olisi woinut toiwonsa ja luottamuksensa panna. Kaikki hänen toiweensa ja pyrintönsä oliwat pettäneet, eikä ollut enään mitään olemassa, minkä eduksi hän olisi taistellut, paitsi äitiänsä ja kirjallista työtänsä. Sallimus ja koko maailma oli kääntänyt hänelle selkänsä, eikä tarjonnut lepoa eikä lohdutusta missään hänen rikkirunnellulle sielullensa. Kaikkien hylkäämänä tunsi hän itsensä olewan niin kuin oljen korren, joka on heitetty hyrskyäwälle merenselälle ja jonka hirmuinen hyöky wiimein wiskaa aukealle kallioiselle karille, josta ei ole enään minkäänlaista toiwoa pois päästä. Tällä karilla tunsi hän nyt olewansa, ikäänkuin wihittynä yksinäisyydessä, kaikkien hylkäämänä ja unhottamana, woittamattomien wastuksien ja esteiden wuoksi riutumaan ja nääntymään. Äitikin, jota hän sydämestään rakasti, oli kääntänyt hänelle selkänsä. Hän oli pienuudesta pitäin waalinut ja rakastanut häntä, eikä ollut nytkään wetänyt pois äidillistä sydäntään ja kättään, waikka kaikki muut oliwat sen tehneet, mutta nyt näytti siltä kuin jotakin semmoista olisi hänelläkin tekeillä. Ainoat hetket heidän ilottomassa elämässään, jolloin he yhteisen kalwawan surunsa woiwat hetkeksi unhoittaa, oliwat olleet ne, milloin hän luki kertomuksiaan ja äiti kuunteli nauttien niitä. Tällä tawalla oli äiti ollut hänen ainoa ilonsa ja lohdutuksensa näinä surun ja murtumisen aikoina. Hän oli ollut ymmärtämäisillänsä hänen nykyisen työnsä ja ollut ainoa kannattaja sille, mutta nyt oli hänkin ruwennut pitämään sitä synnillisenä ja tarpeettomana, jopa kadotuksen ansaitsewanakin yrityksenä.
Kaikkea tätä tuntiessaan ja miettiessään joutui Antti semmoiseen tuskaan ja ahdistukseen, ett'ei kyennyt mitään yrittämään. Wähäpuheisena käweli hän paikasta toiseen, wiskautuen wälisti pitkäksensä sänkyyn; sywästi mietiskelewän hän aina näytti ja tawasta nousi hänen rinnastaan kumisewa huokaus. Ei äitikään puhunut monta sanaa, toimitteli waan umpinaisena askareitaan, mutta hän iloitsi sydämessään, nähdessään minkä waikutuksen hänen puheensa oli poikaan tehnyt.
Tämmöisessä sieluntilassa oliwat pikku tuwan asukkaat, kun lähettiläs taasen tuli heille wieraaksi. Ensimmältä heillä käydessään ei hän ollut näkewinäänkään tuota kalpeaa nuorukaista, joka hänestä wäliä pitämättä wiimeiseltä kirjoitteli waan pöytänsä ääressä. Mutta tarkalla aistilla huomasi hän kohta, että pojassa oli tällä wälin tapahtunut suuri muutos; hänkin iloitsi salaa ja aikoi warowasti pojan kimppuun käydä.
"Sinä, nuorukainen, et ole terwe", sanoi hän, läheten Anttia.
"En minä itseäni kipeäksi tunne", wastasi Antti kylmästi.
"Kumminkin sinä olet kalpea ja kuihtunut, sinua kai waiwaa sitten joku murhe?" pitkitti wieras.
"Niin tekee .. suru minua waiwaa", sanoi Antti nolosti.
"Ilmoita minulle surusi, ehkä woisin sitä huojentaa", kehoitti wieras.
"Minun suruani ei woi kukaan auttaa", intti Antti.
"Kerro minulle surusi syyt! minä olen monta murheellista sielua tuskistansa päästänyt", kiinnitti wieras.
"Mitäpä siitä olisi hywää, sillä minun suruni syitä ei woi kukaan toisiksi muuttaa", sanoi poika nyreissään.
"Sinä olet paljon kirjoittanut", alkoi wieras toisella tawalla, kun huomasi, ett'ei hän edellisellä keinolla woittanut tarkoitustaan.
"Olenhan minä kirjoitellut".
"Sinä teet tarpeetonta työtä", sanoi lähettiläs ja katsoi Anttia teräwästi silmiin, ikään kuin tunnustellaksensa mitä tämä waikuttaisi.
"Minkätähden niin sanotte?" sanoi Antti tuimasti ja ylenkatseen puna nousi hänen muutoin niin kalpeille kaswoillensa.
"Sen wuoksi kuin ne sotiwat Jumalan tahtoa wastaan", sanoi hän ja tarkasteli yhä Anttia.
"Minä tiedän, että te olette willinneet äitinikin ja samaa mielitte minullekin tehdä, mutta minä luulen, ett'ei se onnistu", sanoi Antti ylönkatseellisesti.
"Minä huomaan, ett'ei sinun murheesi ole murhe Jumalan mielen jälkeen, joka saattaa katumisen autuudeksi, mutta se on maailman murhe, joka tuottaa kuoleman", sanoi wieras ja lähti pois, luoden poikaan ankaran silmäyksen. Wieraan lähdettyä pillahti äiti katkeraan itkuun. Hänestä tuntui niin hirmuisen pahalta ja synnilliseltä, kun tuo wieras lähti tyytymättömänä pois, eikä edes saanut pojalta siiwoa puhettakaan. Hänestä tuntui siltä kuin Jumalan wiha kaikella ankaruudellansa olisi maannut heidän päällänsä ja he molemmin olisiwat seisoneet kadotuksen kauhean kuilun partaalla walmiina sinne syöstäwiksi.
"Woi, woi meitä, rakas poikani, woi kun et sinä antanut hänelle edes siiwoa puhettakaan; me olemme nyt iankaikkisesti hukassa", päiwitteli äiti ehtimiseen itkunsa seasta.
Äidin tila rupesi Anttia kowin säälittämään. Olihan hän hänen oma armas äitinsä, joka oli tässä ahtaassa piirissä kaikki kaikissa; waikea oli nähdä hänen surewan ja olewan omantunnon ahdistuksessa. Tämän tähden koki hän häntä lohduttaa miten waan parhaiten taisi; muun muassa lupasi hän wierasta paremmasti puhutella, jos hän waan wielä tulisi.
Tämä rauhoitti paljon äitiä ja heidän elämänsä tuli melkein entiselleen. Antti rupesi taas kirjoittelemaan, mutta entistä intoa ja halua ei hänellä enään ollut, sillä hänen sielussaan rupesi tuntumaan niin kummalliselta——hän oli tietämättään puoliksi woitettu.
Tämmöisenään kului joku aika. Mutta äiti ei saanut todellista sisällistä lepoa, ennenkuin hän sai tuon wieraan kotiaan. Hänet tawattuaan ilmoitti hän hänelle, että Antti on jo nyt nöyrempi.
Pian oli wieras siellä.
"Joko sinun ylpeytesi on nyt nöyrtynyt niin paljon, että mahdat edes oikean puheen antamaan?" sanoi hän tylysti Antille.
"Puhukaa waan, Kyllä minä woin kuunnella", sanoi Antti häpeillen.
"Jumala tahtoo sinut panna kowan koetuksen alle, mutta kaikki oma tahto pitää olla hänen tahtonsa alle annettu", sanoi wieras.
"Mitä omaa tahtoa minulla sitten olisi?"
"Sinä et ole wielä lakannut synnillisestä työstäsi, waikka olet kuullut, että se on Jumalan tahtoa wastaan; se on omaa tahtoa, sanon minä", sanoi wieras tuomitsewasti.
"Olenhan minä wielä kirjoitellut."
"Niin, mutta Kristus ja beliaali eiwät sowi yhteen."
"Mutta enhän minä huomaa niissä mitään semmoista, joka sotisi totuutta wastaan ja uskonto ei suinkaan kiellä totuutta, waan on päinwastoin itse totuus", puolusteli Antti itseään.
"Mikä on totuus?" kysyi wieras, ikäänkuin saadaksensa wastustajansa kietoutumaan omaan paulaansa.
"Totuus on se, mikä tulee Jumalalle kunniaksi ja lähimmäiselle sekä itsellemme hywäksi", sanoi Antti warmuudella.
"Jumalan totuus on ainoastaan se, joka pysyy, mutta sinun kirjoituksesi eiwät ole hänen totuuttansa, ja sen wuoksi eiwät ne pysy, waan tulewat tulella kulutetuksi sinä suurena tuomiopäiwänä."
"Mitä te sitten tahtoisitte minun tekemään?" kysyi Antti nolosti.
"Mitäkö minä tahdon? Minä tahdon ehdotonta kuuliaisuutta Jumalan hengen kutsumiselle. Mutta hän ei ole semmoinen, että tyytyisi jaettuun sydämeen——ei poikani? koko sydämen tahtoo hän, mutta sinä tarjoat hänelle waan puolen; toisen puolen tahtoisit sinä säilyttää maailmalle."
"Kuinka minä siis woisin hänelle koko sydämeni teidän mielestänne antaa?" kysyi Antti neuwotonna.
"Lakkaa kirjoittamasta noita tarpeettomia, maailmallisia loruja, sillä ne eiwät ole hänen tahtonsa mukaisia, eiwätkä hänelle otollisia. Heitä pois tyköäsi helma=syntisi—oikea katumus ei kärsi kahtalaista mieltä", sanoi wieras käskewästi.
"Minä olen paljon kirjoittanut jo ennen näitä aikoja, mitä minun niiden kanssa pitää tehdä?"
"Polttaa."
"Polttaa!" huudahti Antti hämmästyneenä.
"Juuri niin."
"Joissa ei kuitenkaan ole minun mielestäni muuta kuin totuutta."
"Mutta Jumalan aiwoitus ei ole ihmisen aiwoitus, eikä hänen tahtonsa sinun tahtosi. Joka tahtoo hänen tahtoansa noudattaa, hän ei saa pitää omaa totuuttansa hänen totuuttansa korkeampana. Hän on minun kauttani tahtonsa sinulle ilmoittanut, tottele nyt sitä tahi älä, mutta wiaton olen minä sinun wereesi", sanoi wieras ja meni uhkaawan näköisenä pois.
Kauheaan hätään tuli nyt Antti. Hänen joka luunsolmunsa wapisi kuin haawanlehti ja tuskanhiki juoksi hänen kalpeita kaswojansa myöden. Hän tunsi jylisewän tuomion pauhaawan sydämessään, jos ei hän tottelisi sitä käskyä, mikä hänelle oli julistettu.
Waaleana ja horjuwana meni hän laatikolle, missä hän kirjoituksiaan säilytti. Wapisewin käsin otti hän sieltä paperitukun ja meni niiden kanssa äitinsä luokse.
"Woi, äiti! Tässä nämät owat, tehkää niiden kanssa mitä tahdotte, kunhan waan tuo wieras ei puhuisi niin hirmuisesti. Minä en luullut … minä en tiennyt niitä niin pahoiksi——mutta menkää, Jumalan tähden, sen wieraan perään!——minä tahdon polttaa nämät hänen silmäinsä nähden, ett'ei näistä mitään kirousta tulisi——menkää, menkää, äiti!" sanoi hän sisällisestä tuskasta wapisewana.
"Kiitos Jumalan!" sanoi äiti ja meni.
Kauan ei hän wiipynyt, ennenkuin hän palasi, lähettilään kanssa takaisin.
"Joko nyt olet kylläksi nöyrtynyt Jumalan kaikkiwaltiaan kurittawan käden alla?" kysyi tämä, palattuaan wapisewan pojan luo.
"Tehkää minun kanssani kuin tahdotte, mutta älkää suinkaan puhuko noita hirmuisia sanoja", sanoi Antti, heiluttaen kädessään isoa paperikääröä.
"Anna Jumalalle kunnia ja heitä tuleen ne jotka tulen owat, että itse iankaikkisesta tulesta pelastetuksi tulisit", sanoi wieras kolkosti.
Iso walkea leimusi takassa ja walaisi liekehtiwästi illan tuomaa hämärää. Sen walossa horjui waalea nuorukainen, heiluen sinne tänne wawisten ja wiipottaen kädessään isoa paperitukkua. Hän epäröi wiiwytellen ja näytti horjuwan päätöksessään.
"Enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä", kuului silloin kolkko lähettilään ääni.
Wiuhaus kuului ja paperikäärö lensi hulmuawaan liekkiin. Lähettiläs oli woittanut ja se liekki, missä äsken oli walmistettu ruokaa hänelle, nieleskeli ahnaasti sortuneen nuorukaisen moniwuotista hengen työtä.
"Woi, woi minkä minä nyt tein … se ei ollut oikein!" huudahti Antti ja horjuen meni hän wuoteellensa.
"Taiwaan enkeleillä on ilo sinusta, kun sinä olet parantanut itsesi ja kääntynyt Jumalan tykö", sanoi äiti.