VII.
Sairaana ja riutuneena makaa särjetty nuorukainen pikku tuwassa. Ei hän nyt kirjoittele maallisia aatteita enää. Taudin kanssa kamppailee waan hän ja tuntee loppunsa lähenewän. Rauhaton on hänen tuntonsa, waikka ehtimiseen hänen wuoteensa wieressä wakuutetaan, että nyt hän on pelastettu.
Aina siitä ajasta saakka, jolloin Oskarin ja Lotan kihlaus oli tullut tunnetuksi, oli Antti karttanut ystäwänsä kohtaamista, ja se olikin onnistunut niin hywin, ett'ei hän ollut kohdannut häntä sen koommin. Tämän oli Oskarikin huomannut ja se suretti häntä kowin, sillä hän ei woinut käsittää syytä tähän ystäwänsä äkkinäiseen mielenmuutokseen. Oskari oli koettanut ahkerasti tawata ystäwäänsä, mutta aina se oli sipaan mennyt ja se täytti hänen sydämensä surulla ja ihmettelemisellä.
Antti kaipasi sairaswuoteellansa kowasti Oskaria. Kauan oli hän jo pyytänyt, että hän kutsuttaisiin hänen luokseen, mutta sitä ei katsottu tarpeelliseksi. Wihdoin kun hän kyynelsilmissä rukoili äitiään, että tämä noutaisi Oskarin, taipui tämä, ikäänkuin tuntien, että pyyntö oli kuolewan poikansa wiimeinen tahto.
Kun Oskari tuli, pyysi Antti heti, että äiti poistuisi… Kun tämä oli tapahtunut, kiersi hän laihat ja näiwettyneet kätensä ystäwänsä kaulaan, ja kyyneleet waluiwat hänen kuihtuneita kaswojansa myöden.
"Woi, rakas ystäwäni, sinä ainoastaan olet ymmärtänyt minua", koki hän nyyhkytystensä seasta änkyttää.
"Oi Antti! miksi olet minut hyljännyt", sanoi Oskari, ja kyyneleet waluiwat hänenkin silmistänsä.
"Tahdoin sinua tawata kuitenkin, ennen kun ma kuolen", sanoi sairas.
"Sinä käyt kowin säälikseni; woi kuinka mielelläni tekisin sinut terweeksi, kun waan woisin", sanoi Oskari.
"Älä minua sure, ystäwäni, minua ei woi kukaan parantaa… Kohta pääsen sinne, jossa suruni ja taisteluni loppuwat… Mutta minulla on eräs asia sinulle ilmoitettawa, ystäwäni."
"Puhu, puhu, rakas Antti."
"Minä pyydän——älä suutu minuun… Minä olen——olen ra-rakastanut Lottaa, rakastanut sydämestäni. Hänen tähtensä jaksoin minä niin paljon, toiwossa että kerran saisin hänet omakseni sanoa … mutta toiwo petti, sekin on yhtenä syynä minun elämäni sammumiseen. Minua on kauheasti kalwanut se asia, kun olen salannut sinulta tämän, mutta nyt olen sen ilmoittanut", puhui Antti wärisewin äänin.
Oskari waaleni. Nähtäwästi ei hän ollut osannut aawistaakaan, että Antilla olisi jotakin salattawaa ollut. Towiin aikaan ei hän kyennyt puhumaan luotuista sanaa, sillä tunsipa hänkin jotakin salanneensa.
"Miksi et, ystäwäni, tätä heti minulle sanonut?" sanoi hän wiimein.
"Mitäpä siitä olisi ollut hywää? Asia on sitä laatua, ett'ei sitä woinut jakaa parhaimpienkaan ystäwien kesken. Minä tyydyn nyt aiwan hywin siihen, että hän on sinun omanasi; sinä yksin ansaitsit hänet saada, eikä kukaan muu.—Sano hänelle minulta terweisiä, että olen häntä rakastanut kuollakseni, mutta älä suinkaan sitä tee, ennenkuin minusta on aika jättänyt… Hän on puhdas sielu ja hän ansaitsee kumppanikseen niin jalon nuorukaisen kuin sinä, ystäwäni, olet", sanoi Antti.
Oskari ymmärsi ystäwänsä täydellisesti. Hän kiersi kätensä hänen kuihtuneen ruumiinsa ympäri, painoi poskensa ystäwänsä kalmistunutta, mutta polttawaa poskea wasten, ja siinä he oliwat sanattomina; ainoastaan poskien wälitse putoilewat kuumat kyyneleet ilmoittiwat, että sydämet tekiwät tuntehikasta työtä.
"Kuinka niiden sinun kertomuksiesi laita on?" kysyi Oskari toinnuttuaan.
"Niitä ei ole enään."
"Ei ole enään! Mihinkäs ne owat joutuneet?" kysyi Oskari säikähtyneenä.
"Ne owat poltetut."
"Poltetut! ja kuka on tehnyt sen?"
"Omalla kädelläni tein sen."
"Runoelmatkin?"
"Kaikki, kaikki owat menneet, ei mitään ole jäänyt."
"Woi kuinka suuren wahingon olet tehnyt! Minä aioin pyytää ne sinulta ja toimittaa painoon."
"Ei niissä nyt enään ole painamista, kaikki ne owat menneet, ja menkööt, sillä maailma ei miellytä minua yhtään wähää", sanoi sairas kolkosti.
"Eikö sinulla ole enään mitään jäljellä?"
"Ei mitään."
"Eikö edes yhtään runokappalettakaan, että saisin jotakin säilyyn sinun muistoksesi?"
"Mene itse penkoamaan minun kirjoitus=laalikostani; ell'ei sinne ole sattunut jäämään jotakin kyhäyksen yritystä, niin ei niitä muuallakaan ole", sanoi sairas.
Oskari meni ja myllisti kauan laatikossa olewia joutopaperin paloja. Wihdoin löysi hän niiden seasta erään runokokeen, ja sen kanssa riensi hän sairaan ystäwänsä wuoteen luo.
"Tämän minä löysin sieltä", sanoi hän iloisesti.
"Mikä se on?" kysyi sairas.
"Tämä on eräs runo", selitti Oskari.
"Minä en jaksa muistaa mikä yritys se mahtaisi olla. Lue se! ehkä sitten siitä jotakin muistaisin", sanoi sairas ja hänen silmänsä ummistuiwat puoliksi.
Ja Oskari luki:
"Miks' synnyin?
Miks' synnyin ma—miks' joku muu
Ei eestäin syntynyt?
Miks' unholaan kuin laho puu
On syntyy täytynyt?
Miks' syntyneet ei wiisahat
Mun eessäin maailmaan?
Ne joill' ois maineet mahtawat
Ja woimaa warressaan.
Ma synnyinkö noin suotta waan,
Tai tyhjän tarpeheks',
Tulinko tänne maailmaan
Waan joukon täytteheks'?
Jos niinkin on, niin totta lie
Täss' sijaa mullekin,
Jost' elon wirta minut wie
Sen kowaan leikkihin.
Ja elon tuiman taistoissain
Ma suruin unhotan,
Min tunnen aina rinnassain
Kauheesti kalwawan.
Siis tartun waikka kalpahan—
En jouda suremaan;
Jos synnyin eloon halpahan,
Käyn siinä kuolemaan.
Niin, syntynyt en loistohon,
Mä synnyin elääksein
Ja ryhdyn työhön, taistohon,
Teen työtä kuollaksein."
"Niin, nyt muistan. Tuo on ensimäisiä runokokeitani, enkä ole sitä pitänyt siinä arwossa, että olisin sen edes pannut parempaan talteen. Sitä kyhätessäni oli minulla wielä toiwoa ja uskallusta, jospa kohta suruakin, mutta nyt se on kaikki lopussa", sanoi Antti ja nähtäwästi heikkoniwat hänen riutuneet woimansa paljosta woimain pinnistyksestä.
"Saanko minä tämän säilyttää muistonasi?" kysyi Oskari hiljaa.
"Saat", sanoi sairas raukeasti.
Kun Oskari huomasi ystäwänsä raukeamisen, tuli hän niin liikutetuksi, ett'ei hän kyennyt yrittämäänkään mitään puhumaan. Sillä wälin maata riuwotti sairas herwottomana, hengittää liehkasten heikosti ja tiheästi. Hänen silmänsä oliwat wielä nytkin puoliksi ummistuneina, joiden raollaan olewien luomien alta silmäwalkuaiset muljahteliwat. Oskari ei raskinut häiritä heikkoa ystäwäänsä, katseli waan häntä, tuntien samalla sydämessään sanomatonta sääliä.
Wihdoin awasi sairas silmänsä ja loi surullisen katseen Oskariin.
"Wieläpä sinä olet täällä … luulin sinun jo menneen", sanoi hän.
"Wielä", sanoi Oskari murtuneena, eikä kyennyt siihen muuta lisäämään.
"Huoleti saamme ainaiseksi jätellä toisemme hywästi. Kiitos, ainoa ystäwäni, kaikesta hywyydestäsi ja rakkaudestasi!" sanoi sairas heikolla ja sortuneella äänellä, ojentaen samassa näiwettyneet kätensä ystäwäänsä kohden.
"Eihän asia toki niin liene", sanoi Oskari ja tarttui sairaan kuihtuneisiin käsiin.
"Niin se on, ystäwäni;—minä tunnen, ettei asia woi toiseksi muuttua", sanoi sairas ja painoi silmänsä kiinni.
Kun Oskari huomasi, että hänen sielläolonsa alkoi käydä sairaalle rasitukseksi, puristi hän hellästi hänen kättään ja lähti pois.