VIII.
Eräänä kauniina syyskuun päiwän aamuna käweli nuori mies nuoren naisen kanssa L——n hautausmaata kohden. Mallikkaita ja kauniita ihmisiä he oliwat. Korkea kuin salon solea honka oli nuoren miehen norea wartalo, ja hento ja wiehättäwä oli hänen kainaloinen kanansa. Tänä warhaisena aamuhetkenä oliwat he ohjanneet kulkunsa sitä pyhää tarhaa kohden, mihin monta heidänkin omaisistaan oli wiimeiseen lepoonsa kätketty. Kumpikin heistä tunsi tunnossaan jotakin jaloa ja pyhää, sentähden halusiwat he mennä sinne, missä tunto wainajien muistoista elpyneenä saapi kenenkään häiritsemättä rauhassa nauttia niitä tunteita, mitkä iäisyyden aatelmat useinkin ihmissydämissä hereille saawat.
Aurinko oli kohonnut jo taiwaan rannan yli, kun he hautausmaan portista astuiwat sisään. Ilma oli tyyni ja selkeä, sentähden loistiwat auringon säteet lämpimästi ja kirkkaasti. Se loi elämää ja woimaa koko luontoon, kullaten samassa kuolleitten hautapatsaat ja heidän haudoillensa istutetut puut; tuntuipa siltäkin kuin se olisi koettanut hymyellen lämmittää niitäkin, jotka waiwoistansa wäsyneinä ja kylmenneinä oliwat kätketyt maan mustaan multaan.
Hautausmaan pohjoinen kolkka oli se paikka, jota kohden he käweliwät. Siellä oli wähäinen turpeilla peitetty kumpu, jolle he istahtiwat. Sanatonna, äänetönnä istuiwat he siinä kauan aikaa, sillä aatteilla oli nyt rajaton wapaus lennellä. Ei mikään häirinnyt niitä, sillä kaikki oli niin rauhaisaa ja tyyntä; ainoastaan peippo lauloi iloisesti aamuwirttänsä heidän edessänsä olewassa puussa, mutta tämäkin waan ikäänkuin tuuditti heitä sywemmälle aatteisiinsa.
"Pian meni pois meidän ystäwämme", wirkahti wiimein nainen ikäänkuin surusta hawahtuen.
"Pian", sanoi nuori mies, waikka hän näytti olewan aiwan ajatustensa wallassa, eikä näyttänyt käsittäwän mitä sanottiin.
"Mikä olisikaan hänestä tullut, jos hän olisi saanut elää ja jos hän olisi saanut kehittyä suotuisammissa oloissa, sillä hän oli hywäoppinen ja samassa niin sywämietteinen? Minä luulen, että hän eläisi wielä nytkin, jos toisin olisi ollut", pitkitti nainen.
"Niin oikein; sinä puhut tämän turpeen alla lepääwästä ystäwästämme. Se on totta mitä sanoit. Kaikenlaiset wastoinkäymiset jo lapsuudesta pitäin synkistyttiwät hänen luonnettansa ja wiimein murtiwat ne hänen kauwas näkewän ja korkealle pyrkiwän henkensä.—Samoin minäkin uskon, että hän eläisi tänäkin päiwänä, jos eiwät niin useat masentawat syyt olisi häntä kohdanneet", sanoi nuori mies.
"Mutta kuinka hän niin ajattelewana nuorukaisena teki niin ajattelemattoman työn, että hän poltti kaikki kirjalliset teoksensa? Se oli minun mielestäni sopimaton teko ja suuri wahinko", sanoi nainen.
"Hän ei woinut toisin tehdä, sillä kun kaikki toiwo ja mahdollisuuskin siihen oli häneltä mennyt, joutui hän ympäristöllämme liikkuwan kiihkeän uskonlahkon kynsiin ja he pakottiwat hänen sen tekemään."
"Mutta olisihan hänellä ollut wielä mahdollisuutta, kun olisi mennyt suomalaiseen kouluun."
"Hänellä ei ollut waroja, sillä isäpuolen konkurssi wei kaikki ja tämä wei häneltä wiimeisenkin toiwon ja mahdollisuuden. Mutta sinullakin on osasi hänen sortumiseensa, waikk'ei sinulla ole siitä pienintäkään aawistusta, sitä wähemmin wähintäkään tietoa."
"Mikä se on? Sano rakas Oskari!"
"Häneltä oli eräs ilmoitus sinulle, armaani, jonka hän kuolinwuoteellansa ollessaan pyysi minun sinulle tuomaan."
"Minullakin osaa … hänen sortumiseensa … minulle kuolinwuoteellansa käskenyt ilmoittaa…! Mitä tämä nyt on?" sanoi nainen hämmästyneenä.
"Niin se kumminkin on. Hän oli rakastunut sinuun ja sentähden jaksoi hän pyrkiä niin paljon, toiwossa, että hän kerran saa sinut omaksensa omistaa.——Meidän yhdistyksemme wei häneltä tämän toiwon ja sekin lannisti häntä", selitti nuori mies wärähtelewällä äänellä.
"Rakastunut…! Mitä sanot…? Eihän mitään semmoista woinut tulla kysymykseenkään——enhän ole siitä tiennyt mitään, enkä antanut siihen mitään aihetta", sanoi nainen hämillään.
"Sitä ei tiennyt kukaan muu kuin hän itse,—hän kantoi sen mykkänä omassa sydämessään; me molemmat sen nyt waan tiedämme."
Nuori, kaunis nainen waikeni; oli niinkuin hän olisi kuullut jotakin aiwan käsittämätöntä.
"Antti raukka!" alkoi hän wiimein. "Sen sanon sinulle, rakas Oskari, että siinä hän ainakin pani toiwonsa siihen halpaan olentoon, joka ei olisi koskaan woinut mukaantua hänen tarkoituksensa mukaiseksi, eikä toiseksi muuttua kuin se nyt on. Mutta nyt tunnen hänet wieläkin paremmin kuin ennen. Innolla teki hän sitä mihin waan kerran ryhtyi. Yhdenkään ihmisen tietämättä woi hän rakastaakin sortumiseensa asti.— Hän käy kowin säälikseni, mutta minä en olisi woinut häntä auttaa."
Näin puheli kaunis nainen ja puheen loputtua kiersi hän hennot kätensä solakan miehensä ympärille.
"Minä uskon, rakas Lottani, että se niin on. Wahwa wakuutukseni on, että korkein sallimus on meidät toisillemme lahjoittanut ja minä tunnen itseni sanomattoman onnelliseksi.—Kenties oli tuo ystäwämme rakastuminen sinuun hänen ainoa hairahduksensa, joka meidän tietämättämme toi hänelle surua. Mutta nyt hänen henkensä on wapautettu kaikista waiwoista, surusta ja tuskista, ja minun toiwoni on, että hän on nyt siellä, jossa wanhurskaus asuu, missä hän warmaankin iloitsee onnestamme", sanoi Oskari.
Kuihtuneen nuorukaisen hautakumpu oli tästäpuoleen paremmassa kunnossa kuin yksikään muu L——n hautausmaalla, sillä saman pitäjän nuori pastori, Oskari E. nuoren rouwansa Lotan kanssa piti siitä erinomaista huolta. Siihen oli istutettu pysywäisiä kukkaispensaita ja kesäisinä aikoina oli niiden juurelle kylwetty moniwärisiä kukkasia. Ne esiintyiwät jo aikaisin kewäällä ja ikäänkuin silmää iskeä wilkuttain kuiskiwat: "täällä, täällä lepää kuihtunut nuorukainen."