LAPSUUTENI AIKA
Minä olen syntynyt köyhistä vanhemmista, joilla ei ollut pienintäkään muuta omaisuutta kuin kätensä elättämään sitä monilukuista perhettä, jonka haltiaksi Jumala oli heidät asettanut. He tekivät työtä otsansa hiessä, täyttääksensä sitä pyhää kutsumusta, jonka kalleuden he hyvin käsittivät, ja elättääksensä niitä lapsia, jotka Jumala oli heille uskonut. He olivat hurskaita ja Jumalaa pelkääväisiä ihmisiä ja tekivät lastensa eteen työtä ilolla, eikä huokauksella; ja ensi alussa, kun lapset olivat pienet ja ajat hyvät, riitti työn-ansio elatukseksi ja vaatteeksi, mutta ajat muuttuu: lapset kasvoivat isommiksi ja monilukuisemmiksi, ja rupesivat aina enemmän tarvitsemaan toimeen tullakseen; hyvät vuodet loppuivat ja sijaan tuli katovuodet, ja niiden muassa köyhyys koko maakuntaan ja niin vanhemmillenikin, sillä samassa harveni työn-ansio ja työpalkat vähenivät; siihen tuli vielä lisäksi sairaus isälleni, ettei hän kyennyt työhön ollenkaan; äitini voimat eivät riittäneet sairaan hoitoon ja elatuksen hankkimiseen. Aina muistan sen ajan, jolloin joukossa seisoimme ja itkimme kuolemaisillaan olevan isämme vuoteen vieressä, ja jolloin hän puheli meille kuolemasta, tulevaisesta elämästä ja ihmisen velvollisuuksista Jumalaa ja ihmisiä kohtaan; ne opetukset eivät mene mielestäni, niin kauvan kuin elän.—
Niillä ajoin tulin ensikerran eläissäni tuntemaan minkälainen kurjuus on: toisen ihmisen huoneen nurkassa ruuatta ja vaatteetta, sairaan, puutosta kärsivän isänsä vuoteen vieressä—luulisin siinä oppivan ymmärtämään miksi neljännen rukouksen selityksessä Lutherus on jokapäiväisen leivän joukkoon lukenut: »hyvät kylämiehet». Sillä tunnenpa vielä nytkin, että jos ei armeliaat ihmiset olisi joutuneet apuumme, olisimme kaikin siihen nääntyneet.—Isäni ei kumminkaan kuollut siihen tautiin, vaan hän oli kauvan aikaa työhön kykenemätön, eikä ajat myös paranneet, ja puutteet kopisi kantapäillä. Eräänä iltana kuului vanhempaini keskenään puhelevan, ettei nyt ole muuta neuvoa kuin että joku lähtee kerjäämään, taikka muutoin kuolemme kaikin yhteen kokoon. Minä olin vanhin lapsijoukosta, sentähden älysin heti kelle se toimi osaksi tulee. Niinkuin ukon nuoli lensi se ajatus sydämeni läpi, että minun pitää kerjuulle.
Heti toisena päivänä rupesivat isä ja äiti kyynelsilmissä kertomaan minulle, miten oli tehtävä, korjaamaan rikkinäisiä vaateriepujani ja kenkiäni, ja niin toimittamaan minua matkalle.—Mikäpä muu oli neuvona, kun tuo henki on kaikille luoduille niin rakas.—Seuraavana aamuna lähti isä minua viemään likimäiseen kylään, jolloin itkin koko välin, ja jolloin isäni muistutti ja puheli minulle, kuinka tuli olla nöyrä kaikkia ihmisiä kohtaan, ja, jos ihmiset johonkin asiaan vaativat, tehdä sitä mielellänsä mitä saattaa, niin he antavat kernaammasti leipäpalansa. Isäni oli sekä asian laadusta että antamista neuvoistansa niin liikutettuna, ettei saattanut, kyyneltensä tähden, seurata minua ensimmäiseen taloon asti, vaan pyysi erästä matkamiestä viemään minut talon kohdalle. Tämä sen lupasi tehdä, ja veikin minun talon likelle joen jäälle—sillä talvi oli—ja heitti siihen, josta omin neuvoineni menin likimäiseen taloon. Sinne päästyäni rupesin miettimään nykyistä tilaani ja tulin havaitsemaan, kuinka paljo silloin on kadotettu, kun köyhäkin koti kadotetaan. Silloin tulin havaitsemaan, ettei nyt enää olekaan isän ja äitin hellä käsi ja ääni minua vaalimassa, vaan nyt pitää vieraalta pyytää armoleipää! Voi kuinka onnellisilta silmissäni näyttivät talollisten lapset, jotka huoletonna, keltään pyytämättä, menivät pöydän tykö, väänsivät leipäkannikat käsiinsä ja rupesivat, lakki päässä, kiittämättä, syömään, ja tätä tehdessä useinkin pitivät sopimatonta menoa, varsinkin tuon »kerjäläis-pojan» kanssa, joka tuolla nurkassa nälillään kykki. Näitä ajatellessani murtui mieleni itkuksi asti, vaikka ei kukaan tehnyt minulle vastahakoisuutta, sillä mitä talon lapset tekivät kerjäläispojalle, sehän oli tavallista, ja minä pidin sen välttämättömänä kohtaloni seurauksena. Sydäntäni keventääkseni menin porstuaan itkemään, tehden sitä kumminkin niin salaa, ettei sitä kukaan olisi nähnyt. Niin oli sydämeni täysi, että kukatiesi itkisin vielä nytkin yhtä menoa, jos ei ihmisrakas talon emäntä olisi tullut ja moneen kertaan kysyttyään syytä itkuhuni saanut minulta viimein sitä vastausta: »kun pitää kerjäämän». Hyvänsävyinen emäntä koki lohdutella minua ja sanoi: »älä ole milläsikään, ole meillä nyt yötä, minä annan ruokaa, eikä ihmiset ole sulle pahoja; tietäväthän he, ettei isäs eikä äitis ole laiskoja, vaan eivät voi elättää paljoja lapsiansa, nyt varsinkaan kun isäs on sairastunut». Emännän puhe lohdutti minua niin paljon, että palasin tupaan, jossa iloinen takkavalkea palaa rätisi, ja iloiset ihmiset tekivät käsitöitään sen ääressä ja kertoivat matkamiesten kanssa kertomuksiansa. Muun muassa juteltiin siellä kummitusjuttuja, jotka näyttivät hyvin miellyttävän kuulijoita.
Minä istuin pimeässä nurkassa, josta voin nähdä ja kuulla kaikki; kummitusjutut eivät minua yhtään miellyttäneet, sillä olin saanut lukea erään isännän tykönä vanhasta Oulun Viikko-Sanomain vuosikerrasta kertomuksen: »Akat vähästä hätäilevät, uroot vaaran unhottavat», ja se oli niin paljon valaissut ymmärrystäni, että osasin heidän kummitusjuttunsa katsoa ylön. Alapajulla kun olin, en rohjennut heidän mietteitänsä suorastansa tyhjäksi tehdä, vaan ilmoitin että minäkin osaisin yhden kertomuksen, jos he suvaitsisivat sitä kuulla. »Puhu, puhu», kuului heti eräs ääni joukosta, »kerjäläispojat osaavat useinkin satuja». Tämä viimeinen lause tuntui jokseenkin alentavaiselta, mutta mitäpä autti, olinhan kerjäläispoika, kuin olinkin. Heleällä lapsen äänellä rupesin pimeästä nurkastani kertomaan vasta saatua aarrettani; se ei ollut jokapäiväisiä kertomuksia; siinä tuli esille kuningasta, hänen korkeaa virkamiestänsä, pappia renkeinensä, linnoja, kummituksia, väärän rahan tekijöitä ja lopussa heissäkin, vaikka niin törkeissä lain rikkojissa, totuuden valoa j.n.e. Se teki kuulijoissa vaikutuksen: kirveet lakkasivat kapsahtelemasta, rukit surisemasta, kartat raasimasta, ja jokainen kuunteli uteliaasti: mikä kertomukseen lopuksi tulisi. Kertomuksen päätyttyä huudahti talon isäntä innokkaasti: »mutta tuosta pojasta tulee joko iso herra, taikka suuri narri, sillä hänellä on hyvät lahjat ja muisto niin kuin vanhalla konilla». Mutta tuo propheetallinen ennustus ei ole toteuutunut kumminkaan päin, sillä minusta ei ole tullut isoa eikä pientä herraa, eikä ainakaan suurta narriakaan, sillä vanhempani valvoivat kasvatustani ja katsoivat aina, ettei minuun olisi päässyt juurtumaan pahoja, rivoja tapoja, niinkuin valhetta, varkautta, panettelemista j.n.e. Esimerkiksi en saanut koskaan tuoda kotia, tienistillänikään saatuja kalujani, niin kuin vyönlukkoja, solkia, nappeja j.n.e., ettei aina pitänyt tehdä tiliä vanhemmilleni: mistä, keltä ja miten olin ne saanut, jota ei ollutkaan vaikea tehdä, kun oli pahaisna paitaressuna oppinut totuutta arvossa pitämään.—Asian selvitykseksi mainitsen sivumennen—vaikka ei se kuulu tähän jaksoon—kuinka tarkkaa kasvatukseni oli. Olin silloin vanhempaini tykönä, ja erään talon tytön kanssa paimentamassa lehmäkarjaa. Meillä oli eväänä voita pikkuisessa »karjarasiassa», leipää, ja särvinnä pari pulloa maitoa, joista toinen oli minun. Tulipa meidän tykömme eräs poika ja pyysi maitoa juoda. Luultavasti minä en suostunut antamaan evästäni hänelle. Silloin poika, jonka nimi oli Volmar, rupesi lakkaristaan vetelemään lankaan pujoteltuja nappikimppuja, yhden toisensa perästä, ja lupasi antaa minulle nappeja, jos antaisin hänelle maitoa. Minulla ei ollut ennen ikään ollut kaupan kalua, ja voitto kiihoitti kauppaan; ruvettiin siis rasian kannella mittaamaan maitoa pullosta ja niin sain häneltä toista tusinaa kirkkaita nappeja. Minä en koskaan ennen ollut saanut olla niin ison tavaraston haltijana ja siitä ilosta näytin heti kotia päästyäni tavarani vanhemmilleni, mutta minulle tuli niistä niin tiheä tili, että ennenkuin sain tavarani omistus-oikeuden oikein uskottavalle kannalle, sain käydä noutamassa mainitun talon tytön todistajaksi asiassa, joka todisti, että olin napit saanut »Volmarilta» rehellisellä maito-kaupalla; sitten pääsin rauhaan. Siitä asti olen aina arvossa pitänyt vanhempaini tarkkaa kasvatusta; sillä kohta jälkeen tuli tieto, että Volmar olikin napit varastanut, ja epäilemättä olisin syyttömästi tullut varkaaksi, jos eivät vanhempani olisi niin tarkoin valvoneet tavarani omistus-oikeutta, ja jos ei kaupassani olisi ollut vierasta miestä. Siitä tapauksesta opin koko elämäni ajaksi, etten siitä myöten ole koskaan oudolta ostanut mitään, jos ei ole ollut vieraita miehiä.
Kah kuinka ihminen on hajamielinen! Pitihän puhuani ensimmäisestä yöpaikastani kerjuureisulla, ja nyt olen mennyt kaikenni pois aineestani!
»Enkö minä sitä sanonut, että kerjäläispojat osaavat satuja puhua», sanoi muuan, ikäänkuin kerskataksensa oikeasta ennustuksestansa.— »Mutta se ei ollutkaan satu» sanoi toinen kuulija, »mistä olet tuon kertomuksen kuullut?» kysyi hän sitten minulta.—»Olen sen lukenut», vastasin minä.—»Lukenut! mistä?» oli usea kummasteva ja kysyvä ääni.— »Kiviojan Esa isännällä on semmoinen kirja, jossa ei yksi asia ole järkiään loppuun astikka, vaan ennenkuin pitkät asiat loppuivat, oli jo muitakin lyhyempiä asioita välissä, ja aina kun asia katkesi, oli alla: 'lisää toisten', selvitin minä toimessani».—»Mikä sen kirjan nimi oli?» kysäisi muuan.—»Sen oli joka toisessa lehdessä nimenä: 'Oulun Viikko-Sanomia', ja ettepä usko kuinka paljo siinä oli hupaista lukemista», selvitin minä, kun en paremmin ymmärtänyt vielä sanomalehtien järjestystä.—»Ne ovat aviisuja», sanoi muuan.—»Mitenkä sen saisi sieltä lainaan?» kysyi taas joku.—»Kaikkiapa lainaan haetaankin, eihän aviisuissa ole muuta kuin loruja; parempi kun lukee Jumalan sanaa», sanoi taas joku joukosta.
Kun minä kuulin että sitä minun hyvää kirjaani haluttiin lainaan, tarjosin minä kohta itseäni sen hankkijaksi ja juoksin päätäsuoraan hengestyksissä Kiviojan Esa isännän tykö. Hän oli takkavalkean ääressä juuri lukemassa mainituista sanomista: »kuinka kaunis ja kestävä punamaali saadaan huoneitten ulkoseiniin;» tilaisuus näytti erittäin lupaavalta. Minä en oikein tohtinut hengittääkään, paljaasta kunnioituksesta niin viisasta miestä kohtaan, joka omisti semmoiset tietoaarteet, odotin vaan milloin hän lopettaisi tieteilemisensä. Sen tehtyä lähenin minä ujosti isäntää ja pyysin »sitä kirjaa» lainaan.— »Etkö sinä ole kerjuulla? Miten minä sinulle kirjani lainaisin?» lausui isäntä.
»Nikkilän pojat pyysivät sitä lainaan», selitin minä.
»Sinnehän minä annan ne revittäville», sanoi isäntä, löi »kirjansa» kiinni, painoi lakin paremmin kallelleen päähänsä, puhaltaa tuhahutti nokkaansa, niin kuin tapansa oli, nousi ylös ja meni kaappinsa luo, otti avaimet, aukaisi kaappinsa ja paiskasi, että moksahti, »aviisunsa» sinne, pani kaappinsa lukkoon, otti avaimen pois suulta ja niin oli päätös tehty. Minä palasin hyvin alakuloisena ja puoletonna yöpaikkaani takaisin, jossa surumielin kerroin, että: Kiviojan Esa isäntä ei antanutkaan »kirjaansa» lainaan.—
Iltasen saatuani menin matkamiesten kanssa saunaan maata, ja taas rupesi sama katkeruus, kuin alussakin, valloittamaan mieltäni, kun mä mietin tilaani. Viimein valloitti minun uni, joka on niin tasapuolinen, kuin kuolemakin, niin köyhille kuin rikkaillekin, mutta molemmille rakkaampi kuin jälkimäinen. Nukkuissani näin unta: minä olin olevinani isäntänä ja kylvävinäni siementä suurella vainiolla omaan peltooni, joka oli hyvässä voimassa ja järjestyksessä. Herättyäni tuntui uneni jotenkin lohdulliselta, ja ajattelin: »Kävisköhän niin, että olisin maailmassa vielä isäntänä?»—Kukas ei tulevaisuuttansa mielihyvällä toivoisi hyväksi?—Aamulla nousivat matkamiehet niin kuin talon väkikin ylös, ja matkamiehet hankkivat lähtöänsä. Yksi matkustaja oli yön tienoona kadottanut kintaansa, ja niitä haki sekä talon väki että matkamiehet, eikä niitä löytänyt kukaan. Viimein minä satuin havaitsemaan, että kadonneet kintaat olivat erään kakluunin takana puitten alla. Niinkuin olisin suurenkin aarteen löytänyt, sieppasin minä kintaat, ja juoksutin ne kaipaavalle matkamiehelle. Minä toivoin että hän olisi ainakin hyvästynyt, kun sai kintaansa, mutta sen sijaan että hän sen olisi tehnyt, löi hän niin kovasti minua kasvoille, että lensin kintaineni päivineni toiseen seinään, ja alkoi veri purskua suun, sieraimen kautta. Sitä tehdessään kirosi hän kauheasti, että »tuo kerjäläispoika, sen vietävä, oli varastanut minun kintaani». Minun tapasi paikalla valtava itku, joka onkin ainoa turva vähäväkiselle, syyttömästi vääryyttä kärsivälle. Kaikki läsnä olevat, sekä talonväki että matkamiehet, kauhistuivat hänen tekoon, ja rupesivat minun puolestani vaatimaan häneltä hyvitystä, sillä tavalla, että hän maksaisi minulle jotain, kun hän oli niin hävitön ja löi minua niin kovasti siitä hyvästä työstä, että minä hänen kadonneet kintaansa löysin. Mies oli pahemmassa kuin pulassa raivostuneen joukon keskellä, mutta ei ruvennut mihinkään maksoon—lieneekö ollut millä maksaakaan— vetäysi takaperin vaan ovelle, hyppäsi ulos, siellä rekeensä, löi ruoskalla hevostaan ja niin meni. Sen tapahduttua rupesivat talonväki ja matkamiehet kokoilemaan minulle muutamia vaskirahoja ja antoivat eväsleivistään minulle useoita leivän puoliskoita, osoittaaksensa sillä, etteivät he suostuneet tuon miehen ilkitekoon. Nämät lahjat tuntuivat minusta jonkunlaiselta, mutta liika kalliisti ostetulta hyvitykseltä; lyönti se olisi mennyt lyöntinäkin, mutta syyttömästi varkaaksi soimaaminen, se oli mielestä menemätön. Siitä opin sen, etten ketään ihmistä, olipa se sitten kuka tahansa, ole syyttänyt varkaaksi, vaikka asia todeltakin näyttäisi, ennenkuin se on todistettu.
Samana päivänä, kun lähdin siitä talosta, tapasin kaksi muuta tuttua kerjäläis-poikaa, joka oli olevinaan koko lohdutus minulle, kun muitakin oli samassa kadotuksessa; päätettiin siis lähteä yksissä neuvoin onneansa koettelemaan. Mutta pian havaitsin ettei tämä uusi kumppanius ollutkaan minulle miksikään hyödyksi. He olivat tottuneet valehtelemaan ja näpistelemään, ja jos minä heitä siitä muistutin, sain kohta korvilleni. Taloissa kun oltiin, ja kun meitä käskettiin johonkin asiaan, lykkäsivät he tavallisesti aina asian teon minun niskoilleni, sanoen silloin aina minua vahvimmaksi; mutta kun oltiin itseksemme, silloin he antoivat minun tuta, että olin kehnoin. Ei tuntenut hauskalta sekään. Kerran kävi niin, että meitä ajettiin takaa varkauden tähden, ja takaa-ajajat löysivät piippunsa toverieni lakkareista! Siinä täytyi minunkin, vaikka olin asiasta tietämätön, seisoa syynin alla, niinkuin kaakkiin tuomitun, ja piipun löydyttyä—vaikka se ei häävi ollut, vaan piippu se kumminkin oli—ottaa korvilleni niinkuin toistenkin. Kuinkas muutoin: olimmehan me kerjäläispoikia ja vielä varkaitakin, mitäpä me olimme yksi toistansa parempia—saada meidän kaikkein piti!—Kun tämä uusi seurue tuntui niin hankalasti rupeavan vaikuttamaan vastaisiin toimiini, päätin erauta koko »kumppaljuunista». Kun taloudessamme ei ollut mitään jakamista, sillä itsekullakin oli tavaransa omassa pussissaan, erkausin heistä ilman keskustelutta, siten että lähdin erihaaralle heidän tietämättänsä. Nyt kyllä loppuivat ilkeydet vähemmälle, mutta taas rupesi tilani minua kovin surettamaan. Näin mennessäni talosta taloon, pyytäen armoleipää, tapasi minun eräänä päivänä erin-omainen murhe, joka ei haihtunut millään tavoin. Aina vaan kohosi rinnassani itsearvoni tunto siinä muodossa, että jos pääsisin jotenkin siihen tilaan, että saattaisin omalla työlläni ansaita elatukseni, eikä tarvitseisi kuulla kerjäläispojan nimeä ja kärsiä niin paljon syytöntä sortoa ja pilkkaa!—juuri näitä miettimässä ollessani, tuli samaan taloon vanhempiani likellä asuva köyhä akka, elatuksen hankkimisessa hänkin. Heti kun näin hänen, valtasi murhe niin mieleni, etten voinut enää itseäni pidättää, vaan puhkesin itkuun, jota salatakseni kytäisin taas porstuan oven taa ja vedin oven eteeni, ettei minua olisi kukaan nähnyt. Siellä annoin kyynelteni vapaasti vuotaa, keventääkseni sydäntäni.
Mutta alin-omainen niiskutukseni ei antanutkaan olla minun salassa, vaan ilmoitti ihmisille, että porstuan oven takana on olento, jolla ei liene asiat—ainakaan omasta mielestänsä—oikeassa. Yksi ja toinen tuli minulta kyselemään, mikä minua vaivasi, ja oliko kukaan tehnyt minulle pahaa? Siinä talossa ei minulle ensinkään tehty pahaa, päinvastoin olivat he hyviä ja sääliviä ihmisiä, mutta ei sekään auttanut; kaikki eivät olleet niin. Minä en saattanut itkultani vastata kyselijöille mitään, niin oli sydämeni täysi. Viimein tuli ennen mainittu köyhä akkakin kyselemään syytä itkuuni, jolle suurella vaivalla ja änkäämällä sain sanotuksi taas ne kurjuutta sisältävät sanat: »kun pitää kerjätä». Minä en saattanut hänelle olla selvittämättä suruni syytä, hänelle, joka oli minussa surua kiihoittanut ja joka oli minusta kaikkein paras ihminen tällä kerralla. Kun hän sen kuuli, sanoi hän: »tuo poikaraukka kuolee tänne surusta ja ikävästä; lähde minun kanssani, minä vien sinun vanhempaisi tykö vielä tänä iltana».—Eivät kenenkään kuoleman-alaisen sanat liene soineet paremmalta yhdellekään murheelliselle sielulle, kuin sen köyhän akan sanat soivat minulle. »Olihan nyt toivoa päästä kotia—vanhempain luokse, joilla ei liene paljon minulle antamista eineeksi; vaan sen enempi oli heillä antaa sitä, mitä vanhemman sydän kätkee. Onhan vanhempain koti vissisti se paikka, jossa ei luulla minua 'varkaaksi', sillä he ovat minun opettaneet sitä välttämään, ja he ovat minun koetelleet, voipihan sen uskoa, että he pitävät minun rehellisenä lapsenaan. Missä olisi maailmassa heidän vertaansa?» Nämät ajatukset lensivät nopeasti pääni ympäri, ja pian oli suru haihtunut. Lähdin siis mainitun akan kanssa kotia koti. Yhtäkaikki peloitti minua mennessäni: »Jos ei olisikaan paremmasti asiat vanhemmillani kuin lähteissäkään, niin olisi sama leikki edessä.—Mutta vähä lukua, ei nyt saa ajatuksia niin pitkälle päästää, saanhan ainakin olla yötä rakasten vanhempaini luona, ja se kannattaa».—Ilta ja koti lähenivät. Tykyttävin sydämin lähenin huonetta, jossa vanhempaini asuivat. Sieltä näkyi valkea, olivathan siis kotona. Astuin sisälle: isä oli pärevalkean ääressä, puhdetöikseen kutomassa seulanpohjaa, ansaitaksensa silläkin jotain; äitini kehräsi kylän kehruuksia. Heti kun havaitsivat minun, ihastuivat he, että tulin kotiin. He sanoivat kovin murehtineensa minua, kun tiesivät kuinka vastenmielistä minusta kerjuu oli; se kuului joltakin. Äiti tuli heti riisumaan vaateriepujani ja kylmettyneitä kenkäresujani päältäni, toimitti minua lämmittelemään, ja kyseli matkani kuulumisia. Itku silmissä kerroin minä hyvät ja huonot puolet. Silloin äiti sulki minut syliinsä ja sanoi: »Jumalan avulla ja kättemme työllä toivomme voivamme yksissä elää, jos ei lihavasti, niin kumminkin laillamme. Koetetaan yhdessä elää, ettei sinun tarvitse kärsiä niin paljon pahain ihmisten sortoa ja pilkkaa. Jos emme voi yhdessä kohden elää, voimmehan ainakin kuolla».—Se tuntui joltakin. Koti olikin rikastunut sillä aikaa, kun olin kerjuulla. Siihen aikaan oli vielä kotitarpeen viinanpoltto voimassa, ja sitä koettiin polttaa uskolti, katsomatta oliko siihen varoja taikka ei, ja silloinkin, vaikka kova köyhyys rasitti maakuntaa. Vanhempani olivat saaneet eräästä talosta rankinsakoja, ja siihen joitakuita kappoja oikeata viljaa höystöksi, ja niin olivat he leiponeet koko leipomuksen leipiä. Voi kuinka rikkaalta nyt näytti, kun oli omasta varasta koko vartaallinen leipiä; jos kohtakin rankinsakoisia, olivathan ne kumminkin aivan omia. Isä oli myös jo niin parantunut, että kykeni työhön, ja kulki eräälle talolle metsässä hakkaamassa. Isä oli metsäretkillään jolloinkin pannut ansoja moniaisiin katoksiin, ja juuri sinä iltana, kun minä kotia tulin, sattunut saamaan katoksestaan metson, joka maata pätkötti lattialla. Voi! Kenen oli parempi olla maailmassa, kuin minun silloin oli: vanhemmat olivat hyvät ja rakkaat, leipiä oli orrella ja leivän särvintä lattialla, ja niin olivat huomisen päivän surut poistetut!
Muutoin alkoi nyt onni olla myötäisempi. Sen talon isäntä, jossa olimme huonemiehinä, pudotti seuraavana päivänä pappilan rautakangen joen pohjaan, avantoa avatessaan, eikä saatu sitä ylös, vaikka puoli päivää yritettiin. Isäntä sanoi viimein minulle, tarjotessani itseäni kankea ylös-ottamaan: »Jos vaan saat sen kangen ylös, niin saat vankan sangollisen potaattia».—Se oli minulle mieluinen sana, sillä minulla oli keino muka valmiiksi mietitty kangen ylössaamiseksi. Juoksin siis noutamaan pitkän saikaran, köyden ja kivimukulan, sidoin köyden toisen pään saikaran päähän kiinni, ja kivimukulan köyteen, parin sylen päähän saikaran päästä—sillä minulla oli salainen aavistus, että kanki oli pohjassa pystyssä—työnsin joen pohjaan sen saikaran pään, johon köysi oli sidottu, ja aloin sillä kiertää avannon kohtaa. Aikani kierrettyä rupesin junnaamaan ylös, ja hei!—kanki tuli ensikerralla ylös, ja potaattisanko oli minun. Hätäkö elää: leipää, lihaa ja potaatteja!
Vanhemmillani oli eläiminä moniaita lampaita. Näiden lampaitten elatusvaroja lisätäksensä, toi isä metsästä tullessansa useinkin nuoria haapoja, ja kuori niitä iltamilla hienoiksi siepaleiksi, joita lampaat söivät ahnaasti. Kerran niitä katsellessani, johtui mieleeni ruveta pukartamaan umpipuusta jotain pienen astian tapaista. Aikomisesta työhön, ja huomenna minulla oli pikkuinen kiulu. Ei se ollut juuri sievän näköinen, vaan sinne päin se kumminkin oli. Illalla saatin näyttää isälle, että minäkin olin jotakin tehnyt. Isä katseli teostani, ja sanoi: »rupea koittamaan työtäs siistimmäksi, tee niitä enempi ja vie pappilan lapsille sitten kaupaksi».—Minä ilolla lupasin koettaa. Huomenis-päivänä toi isä metsästä raaka-aineita nuorelle tehtailijallensa, ja minä rupesin innolla työhön, jossa isä ohjaili minua. Viikon päästä oli minulla valmisna koko joukko sieviä, umpipuusta tehtyjä, pieniä astioita, jotka hyvin sopivat lasten leikkikaluiksi. Oli lauvantaipäivä, ja pyhä uhkasi tulla leivätönnä perheeseen; mutta minulla oli kaupanhalua, läksin siis onneani koettelemaan pappilaan. Pappina oli silloin pitäjäässämme oikea köyhäin isä, yli koko maamme tunnettu Jonas Lagus. Menin lasten tykö ja esittelin asiaani. Lapset heti ihastuivat tuomiini kaluihin ja pyysivät vanhempiansa ostamaan niitä heille. Pastori kysyi: mitä minä tahtoisin —astioillani?—»Kun saisin vähän leipää ja kaloja, ei ole kotona ruokaa», vastasin minä.—Sen kuultuansa antoivat he minulle niin paljo leipiä, hyvän joukon silakoita ja palasen lihaa, etten saattanut niitä kantamalla viedä kotiini, vaan minun täytyi ottaa kelkka pappilasta lainaan. Päälliseksi pyysivät he että tekisin heille vielä paljon semmoisia pieniä talous-astioita ja muita leikkikaluja, sillä pastorilla oli paljo pieniä lapsia, ja että rupeaisin tuomaan heille lattiahakoja kahdesti viikossa, jonka pyynnön ilomielellä lupasin täyttää.
Ei kukaan liene iloisemmalla mielellä koskaan rientänyt kotiaan, kuin minä nyt riensin, kun tiesin keventäväni vanhempaini surun huomisesta päivästä. Kyllähän se tuntui mielessäni, etten ollut saanut kaikkea hyvyyttä ansioillani, vaan se kumminkin lohdutti mieltäni, etten ollut sitä suoraan kerjännyt. Vanhempani olivat ilosta tukehtua, kun näkivät mitä minä toin, ja kun kerroin kuinka minua pyydettiin tekemään vielä lisää astioita ja muita leikkikaluja, ja hankkimaan lattiahakoja, niin puhkesivat he kyynelsilmin kiittämään pappilan väkeä, ja minäkin sanon vielä nytkin: »Jumala heitä siunatkoon!»
Minä rupesin kohta työhön. Silloin alkoivat pappilan lapset saada pyttyjä, sankoja, kiuluja, korvoja, kirnuja, hevosia, lehmiä, lampaita j.n.e., niin että se ei ollut vähä, mitä yhä välistä vein pappilaan. Lattiahavoissa pidin myös pappilan pari vuotta, jotka piti talvella olla hienoista kuusen ja kesällä nuorista katajan havoista. Leikkikaluja tehdessäni vartuin aina paremmaksi käsistäni, ja rupesin tekemään isompiakin kaluja, niinkuin lusikoita, piippuja, jotka lakeerasin, rasioita, konseloita, hakasia, höylänpäitä, kuontalolapoja ym., jotka äiti kylillä vaihetteli ruokavärkkeihin ja niin sai niillä aina jotakin. Isä ja äiti tienasivat myös minkä voivat, ja niin elää kitkuteltiin, jos ei kaikesti juuri niin lihavastikaan, vaan kumminkin kerjäämättä.
Kertomuksestani olen kokonaan unhottanut, että lukemisestani vanhempani pitivät parhaan huolen. Jo aikaisin opettivat he minun kirjalle, ja vähän häpeissäni täytyy mainita, että olin viiden vuoden vanhana yhtäläinen lukija kuin nytkin. Aina muistan ensimmäisen kinkerimatkani omituisuutensa vuoksi. Kun pappi kirjoitti lukuani kirkon kirjaan, niin minä, hökäle kun olin, menin hänen olkansa ylitse katsomaan ja pyysin että hän opettaisi minut kirjoittamaan.—»No, minkätähden sinä kirjoittamaan opetteleisit?» kysyi pappi.—»Että mä papiksi pääsisin», oli vastaus.—»Minkätähden sinä papiksi tahtoisit?» oli taas kysymys.— »No, hei! kun ne hyvää syövät ja komeasti kävelevät», vastasin minä ällistymättä. Silloin valloitti nauru koko kinkeriväen.— Lukukinkereillä annettiin minulle pieniä kirjasia palkinnoksi hyvästä luvustani, josta toiset pojat minua vihasivat ja pilkkasivat, itse kun saivat toria, ja kutsuivat minua »maisteriksi.».
Minä olin aina rehellinen vanhemmilleni, enkä salannut heiltä mitään, vaikka miten olisi ollut asiat, josta myös sain pilkkaa kuulla. Kerran olin unohduttanut ulkolukuni, ja pappi käski sanoa äitille terveisiä, että: »Pekka on nyt mennyt laiskain luokkaan».—Kinkereiltä tultuani kysyi äiti: »Mitä sinne nyt kinkereille kuuluu?»—»Pastori käski sanoa teille terveisiä, että Pekka on nyt mennyt laiskain luokkaan», vastasin minä.—Voi kuin toiset lapset hulluttelivat ja pilkkasivat minua, kun minä muka en osannut omaa puoltanikaan pitää,—kummako se oli heille, kun olivat itse vilpillisiä! Eipä niistä tullutkaan yhdestäkään kunnollista ihmistä.
Kun kerran olen ruvennut kertomaan niistä oppilaitoksista, joita olen saanut nauttia, niin kerron perille asti. Ylempänä mainittu pastori oli kotonansa pitänyt, joku aika takaperin, vapaehtoista koulua, jossa muun muassa oli kylän nuorukaisille opettanut kirjoitusta ja luvunlaskua. Se oli nostanut semmoisen opinhalun seurakunnan nuorukaisissa, ettei heidän joukossaan kuulunut muutakuin: »2 kertaa 2 on neljä, 7 kertaa 7 on 49», ja »pitääkö tuossa sanassa kirjoittaa kova vai pehmeä 'tee'?» j.n.e. Toistensa kirjoitusvihkoja muka tarkasteltiin sekä kauno- että oikokirjoituksen suhteen, ja toiset oikoivat toistensa vikoja, sillä koulu oli loppunut jo pari vuotta sitten. Taulu ja kirjoitusvärkit oli melkein joka lapsella, ja metsäteitten varret olivat talvella kirjoitetut täpitäyteen, että ne olivat niinkuin haravoidut; oppilaat olivat niihin risun nokalla kirjoittaneet mielilauseitansa, jotka kaikki eivät tainneet olla juuri niin siveelliseltä pohjalta kotoisin. Se oli laaja koulu se; olihan siinä vapaat kirjoitus-aineet, vapaa paperi ja kynä, josta ei tarvinnut köyhemmänkään mitään maksaa, ja vielä siitäkin oli se merkillinen, että paperi tavan takaa uudistui aivan entisen veroiseksi, sopihan siihen, hevosta ajaissa, koetella. Mitäpä siitä jos hevonen kuormansa kanssa jättikin, oltiinhan nuoret ja juostiin jälkiin; sen paremmin posket punoittivat.—Semmoinen koulu se oli.—
Ennenkuin menen edemmäksi kertomuksessani, mainitsen sivumennen, mitä sellainen koulu on vaikuttanut. Aikoina vielä, joilta kertomus on, ei pidetty yhtään kalukirjoitusta, ei ainoataan huutokauppaa eikä muita kirjallisia toimia oman pitäjään suomalaisilla asukkailla, vaan ne työt toimitti kaikki toisessa pitäjäässä asuva nimismies isosta palkasta, sillä hän otti kalukirjoituksesta ja huutokaupoista sadan ja neljänkymmenen markan vaiheille, kuinka asia oli; maan kauppakirjoista 2 markkaa 40 penniä j.n.e. Nyt on jo pari vuosikymmentä oman kunnan miehet tehneet edelliset työt kolmen ja kahden kymmenen markan vaiheella, ja jälkimäiset 50 pennillä, eikä ole sitten herrasmiestä niissä toimissa nähty, sillä kirjoitusmiehiä on kunnassa kosolta. Silläkin tavoin on jo semmoisestakin koulusta ollut kymmenientuhansien markkojen voitto pitäjäällemme, lukematta mitä se muutoin on kansallishenkeen vaikuttanut, vaikka melkein yleiseen vielä tahdotaan kovin peljätä »puoliherroiksi» tulemista, väittäin, ettei »talonpoika tarvitse mitään oppia», jonka mielilauseen pohjalla vastustetaan kansakouluja ja muita oppilaitoksia.—
Siinä talossa, missä vanhempani olivat huonemiehinä, oli poika, joka oli parhaita edellä mainitun koulun oppilaisista. Sille sanoi isäni eräänä iltana: »kun opetat, Junnu, tuon meidän pojan kirjoittamaan, niin minä maksan sinulle puolen riksiä».—Junnu ihastui heti niin isosta tarjoituksesta ja kysyi innokkaasti: »annatteko todella?» Isäni vastasi: »heti kun poika kirjoittaa luettavaa kirjoitusta, saat sen, jonka olen luvannut». Hei kuinka ne keskustelut miellyttivät minua: »nythän saan opetella kirjoittamaan, niin kuin toisetkin pojat, ja kukatiesi saan minäkin vielä ansaita puolen riksiä kirjoituksellani!»— Se yö ei tahtonut loppua milloinkaan, niin pitkä oli se mielestäni, sillä aamullahan jo sai koettaa. Voi kuinka se tuntui hyvin käyvän laatuun!—eihän siinä ollut muuta kuin kynällä ja läkillä teki paperille koukeroita, niin—mutta oi! pitihän se tulla semmoista, että sitä saattoivat muutkin lukea, se minua huolestutti!—Kun aamu tuli, ruvettiin työhön. Ensimmäiseksi läksyksi tehtiin isot ja pienet aakkoset, ja yksikkönumerot nimisanojen kanssa, siinähän oli kylläksi. Minä tein ahneesti päivän työtä ja illalla menin saaliini kanssa opettajani tykö, näyttämään työni hyvyyttä.—»Voi kuinka olet tehnyt rumia», sanoi opettaja. »Ja iso koo ja ärrä ovat aina tehdyt väärinpäin», lisäsi hän, »ja numeroissa ovat: kakkonen ylön-alaisiaan, viitonen ja seitseminen nurinpäin; koeta vasta tehdä kirjaimet kauneimpia ja kaikki oikein päin», muistutti opettaja.—»No sepä nyt on kumma», ajattelin minä, kun ei ne tulleet kelvollisia, ja niin tarkasti kun minä niitä koin tehdä!»—Toisena iltana menin taas opettajan tykö työni kanssa, ja opettaja sanoi että kirjaimet ja numerot olivat nyt kaikki oikein päin ja paljon paremmat kuin eiliset; se tuntui hyvältä. Minä kysyin nyt opettajalta: »miksi pidetään kaksi peetä ja kaksi teetä ja koota?»—»Siksi niitä kutakin pidetään kaksi, että herrat pitävät toisia ja talonpojat toisia kirjaimia», selitti opettajani toimessaan. Luultavasti teki opettajani selvityksensä semmoiseksi siitä syystä, kun ei itsekään tiennyt asiata paremmin, vaan pitäähän opettajan selvittää oppilaisensa kysymykset—kuinkas muuten! Selvitys ei tyydyttänyt minua. »Miksi herroilla pitää olla erilaiset kirjaimet kuin muilla?» kysäisin taas.—»No etkö sinä näe, että herrat ovat muutenkin erilaisia kuin muut ihmiset? Niillä on helpommat päivät, parempi ruoka, paremmat vaatteet, ja päälliseksi ovat he oppineita», selvitti taas opettajani, ja se selvitys riitti. Olinhan omin silmin nähnyt kuinka suuri väli oli esimerkiksi oman perheeni ja herrasperheitten elämän välillä, ja minua oikein hävetti kun meninkään kysymään semmoisia asioita, joiden olisi pitänyt olla itsestänsäkin selvät. Tosin vielä yritti mieleeni tulemaan semmoisia kysymyksiä kuin: »kun kerran herroilla on joitakuita eri kirjaimia, miksi ei heillä sitten ole kaikki erilaisia?»—vaan ei nämät epäiltävät kysymykset saaneet kauvan sijaansa, sillä opettajani oli antanut selvityksen ja sitä on uskominen, kuinkas muuten!
Tätä seikkaa olen monasti ajatellut ijällisempänäkin, ja olen aina tullut siihen päätökseen, että jos opettajani olisi ollut oppineempi, niin olisin kaiketi tullut paremmaksi oikokirjoituksessa kuin olen, ja että opettajaksi pitäisi aina valita, olkoon koulun kuinka halpainen tahi ylhäinen tahansa, niin oppineita opettajia kuin suinkin mahdollista, sillä »kuinka taitaa sokea sokeata taluttaa?»
Niin, kumminkin opettelin kirjoittamaan, ja kuukauden päästä voin vanhemmilleni näyttää omakätisesti kirjoitetun nimeni paperilla, josta vanhempani suuresti ihastuivat, ja Junnu sai puolenriksiänsä. Semmoinen se oli se kouluni, jossa en juuri hääviksi tullut, mutta kumminkin olin nyt jo, en ainoastaan luku-, mutta myös kirjoitus-mieskin, ja nyt olivat lumihanki ja kirjankannet hädässä. Vanhempani eivät ymmärtäneet kieltää minua sotkemasta kirjan kansia, sillä olihan se heille iloinen asia, kun heillä oli niin oppinut poika, joka kirjoitteli kirjan kansiin. Vielä nytkin näkyy kirjain kansissa niitä sotkuja, jotka eivät suinkaan kiitä tekijäänsä.—Semmoisen kustannuksen minun isäni teki minua kouluttaissaan, mutta sen luulen olleen ainakin yhtä ison, kuin köyhän lesken »ropon» panon uhriarkkuun, sillä isäni ei suinkaan maksanut puoltariksiään siitä mitä hänellä liiaksi oli. Ja jos kohta kouluni ei ollut sen pätevämpi, ja jos en siellä sen paremmaksi tullut, niin opin kumminkin siellä jotain, jota eivät kaikki muut kansalaiseni olekaan saaneet oppia, nimittäin kirjoittamaan.
Lapsuuteni aikana oli minulla kerta vielä kova koetus, joka ei mene mielestäni niin kauvan kuin elän. Minä olin poissa vanhempaini tyköä koko talvikauden, eräässä talossa hevosta toisen jälkiin ajamassa, ansaitakseni sillä tavoin ruokani. Se talo oli niin lähellä vanhempani majapaikkaa, että kuljin heidän tykönänsä yötä.—Olin silloin 12 vuotta vanha. Erään kerran oli häät ylipäässä pitäjäästä, ja sen talon tytär, jossa olin hevospoikana, oli myös häihin kutsuttu. Hänellä oli kyytimiehenä nuori aikamies, erään talon poika. Häiden loputtua kun he myöhään illalla tulivat kotia, ei kyytimiestä päästetty yötävasten pois talosta.
Minä, joka olin talon »asiapoika», päästin vieraan hevosen, panin sen talliin, syötin, juotin sen hyväksi, jos hyväksi, korjasin värkit ja reen hyvään talteen, jonka tehtyä sain iltaseni ja menin kotia hyvällä omallatunnolla, niinkuin ainakin. Aamulla aikaisin tulivat mainittu kyytimies ja talon renki vanhempani tykö, ja sanoivat että minä illalla olin varastanut kyytimiehen siloista avaimen—hänen hevosellansa oli talvisilat—ja pyysivät hyvin laupiaasti, että minä antaisin hyvällä pois silain avaimen, niin silloin ei muka seuraisi mitään pahempaa. Minä olin niinkuin ukkosen iskemä, niin hämmästyin minä tuosta äkillisestä ja kunniaa loukkaavasta syytöksestä. Tietysti minä hyvin punastelinkin, jota usein pidetään varmana syyllisyyden merkkinä, mutta tällä kerralla se oli ainakin petollinen: saattaahan kunniallinen ihminen punastua paljaasta raa'asta syytöksestä, olematta silti viallinen.
Minä en voinut muuta lausua puolustuksekseni kuin: »en minä ole sitä ottanut». Mutta se ei tyydyttänyt päällekantajaa. »Näkeehän sen, koska niin punastelit ja hätäilet, että sinulla se on silain avain, ja eihän se mihin ole joutunut, sinä kun illalla korjasit hevosen värkit. Laita vaan avain kiiruusti tänne, taikka…», kuului päällekanne, niinkuin ukkosen jyrinä.—»En ikänä minä ole tavannut pojassa sitä vilppiä, sillä me olemme pienestä pitäin opettaneet häntä pitämään toisen omaa pyhänä», sanoi äitini.
»Haa, sinä puolustat varasta ja vahvistat sitä vielä sikiössäs lujemmaksi; kyllä sen vielä näet kun varsasi paalussa riippuu; parempi olisi jos ottaisit häntä niskasta kiinni ja antaisit selkään oikein oikeasta kädestä, koska ei hän muuten tunnusta, taikka jos et sinä sitä tee, niin kyllä minä sen seljän kypsytän», sanoi taas päällekantaja.— Se loukkasi äitini kunniantuntoa. Hän meni ulos ja toi tullessaan tyven puolen perävitsasta, sieppasi minun niskasta kiinni ja löi kerran selkääni ja kysyi: »oletko sinä ottanut sen avaimen? tunnusta paikalla, taikka minä muokkaan sinun niin, ettet paikalta pääse, tunnusta heti», ja häristeli kepillänsä.—Sitä tuskaa ei arvaa kukaan muut kuin kokenut, joka minulla silloin oli: karkea, raaka, kunniata loukkaava, syytön syytös niin rumasta rikoksesta kuin varkaus, mursi kovin sieluani ja päälliseksi oli vielä ruumiillinen kipu tarjolla. »Voi äitikulta!» sanoin minä, »enhän koskaan ennenkään ole varastanut, enkä nytkään; miten minä tunnustan itseni syypääksi rikokseen, jota en ole tehnyt, ja kuinka annan takaisin sen, jota en ole ottanut? Vaikka hengen ottaisitte paikalla, niin en voi toisin tehdä; tässä minä olen, tehkää minulle miten tahdotte».—Äiti ei lyönyt muuta kuin sen yhden kerran. Hän nakkasi kourastansa vitsan pois ja päästi irti minun sen kuultuansa ja sanoi: »En suinkaan minä rupea lastani vaivaiseksi pieksämään tuommoisten todistusten nojalla. Minä en ole ikään varasta puoltanut, niinkuin sinä syytät; laita vaan tukevammat todistukset syytökseesi ja sinä näet etten silloin jätä rankaisematta, ja toivon että jättäisit meidät rauhaan, sillä jo nyt on kylläksi».—»Älkää huoliko sen kappaleet, kyllä minulla on vielä parempiakin keinoja, koska te ette oikeata tottele; minä käyn tulevana yönä Kiiskin Pekan kanssa kirkkomaassa niin saatte nähdä mitä siitä seuraa: onko sitten parempi tuoda varastettu kalu takaisin, kaikkein kivien ja puiden lyödessä, ja jäädä sitten ijäksensä kuoleskelevaiseksi?» uhkaili päällekantaja.—Äiti rupesi häntä pilkkailemaan: »käy, käy vaan, vaikka kävisit karjamaassa, oletpa, raukka, hyvin typerä, kun kehtaat tuommoisia puhua; kyllä minäkin koen olla apuna, että poika pääsee hyppyyn kun tarvis tulee», sanoi äiti.—Lapsellinen kuin olin ja vähän taika-uskoisen pelon alla, kysäisin minä: »tekeekö ne syyttömälle mitään?»—»Ei ne syyttömälle mitään tee», vastasi päällekantaja.—Se sanoma helpoitti sydäntäni, niinkuin raskas kuorma olisi pudonnut pois päältäni, ja minä sanoin iloissani pilkallisesti: »kyllä minä koen maata yötäpäivää vaate päällä, että olisin valmis lähtemään hyppyyn, kun tarvis tulee».—»Älä ylpeile, p——le», lausui päällekantaja, ja sillä hyvästijätöllä meni hän pois. Jälistäpäin kuulin että todellakin he olivat kontanneet kirkkomaassa, sillä kansa oli silloin vielä kotipitäjäässäni, paremman valistuksen puutteessa, peräti taika-uskoinen, joka kuitenkin on nyt jo niin hälvennyt, että jos jossakussa havaitaan vihjauskaan sinnepäin, niin hän joutuu kohta yleisen pilkan esineeksi. Summa vaan on koko siitä tenhokonstista, ettei ole sen koemmin näkynyt koko »konninkaisia» eikä »männinkäisiä», enkä ole tullut »kuoleskelevaiseksi», vaan kuolevaiseksi kyllä jäin sen tapauksen perästä, niin kuin siihenkin asti olin ollut.
Olen usein miehenä ollessanikin muistanut sitä asiata, ja minua on kummastuttanut, kun ihmisen kunnia ja terveyskin pannaan alttiiksi, ja niin siveyttä loukkaavaa meteliä saatetaan pitää niin vähäpätöisen kalun kuin silainavaimen tähden, ja—todistamattomasti!—Ei muuta todistuskappaletta kuin omat ennakkoluulot! Se on liika paljon!
Kun mä kerron vielä, miten ensikerran tupakkia panin suuhuni, niin on lapsuuteni aika kerrottu. Oli »Kataja Jussi» niminen aikamies, joka kulki kerjäten, se oli kova tupakkimies. Kerran se tuli siihen taloon, jossa vanhempani asuivat, ja rupesi hakkaamaan kotikasvu-tupakeita. Olin silloin 10-vuotias. Minä menin kyselemään: »mitä ne ovat?»— »Kataja-Jussi» rupesi heti hyväntahtoisesti selvittämään: »ne ovat oikein hyviä, niitä pannaan suuhun ja pidetään vaan suussa; panesta sinäkin näitä suuhus».—Se kehoitus oli niin ystävällinen ja hyväntahtoinen, että sitä heti seurasin. Nyt sattui se onnettomuus, että äiti kutsui minun tykönsä ja rupesi päätäni siivoamaan—ja minulla oli suu täynnä tupakeita. Minun piti panna polvilleni äidin viereen lattialle, pää äitin polvilla, jossa hän sitä siivosi. Minulle tuli suu täyteen kuoloa, että posket olivat kuin puhuttu rakko, enkä tohtinut sylkeä, sillä olin kuullut äitin sanovan, ettei tupakkia saa panna suuhun, enkä myös saattanut nielaista, sillä sydäntäni ellosteli. Pidettyäni suussani niin kauvan kuin suinkin mahdollista, täytyi minun viimein hoilahuttaa lattialle kaikki mitä suussa oli. Äiti sen havaittuaan, luuli minun pahoin voivan ja oikaisi minun ylös. Minä seisoin siinä kuoleman kalpeana ja vapisin. Jo äiti havaitsi että minulla oli ollut tupakkia suussa, ja sanoi: »eikö tuo ryökäle ole pannut tupakkia suuhunsa, sukkelaan laita itsesi lattiata lakaisemaan, rangaistukseksi pahasta työstäsi»!—Minä koin totella, lakaisin ja vapisin; jo rupesin oksentamaan niin kuin pannun piipusta, enkä pysynyt pystyssä. Nyt kävi äitin sääliksi ja hän armahti tuota pientä rankaisulaistansa ja laittoi maata. Tauti kyllä parani, mutta se siemen, joka oli minuun kylvetty, ei parannutkaan niin pian. Kaukaisiin aikoihin ei se kyllä itänyt, mutta kumminkin se iti, josta toisten enempi. Tätä olenkin sentähden vaan kertonut, kuinka pahat ja vaaralliset tavat saatetaan kavalasti istuttaa ja kylvää lapsiin, ja kuinka lasten kasvatus on tarkkaa ja peräänkatsottavaa.
Loppusumma lapsuuteni ajasta on vaan se, ettei enää tarvinnut kerjätä sen koommin, jos kohtakin kärsiä, sillä minä aloin työlläni ansaita elatukseni ja kelvata ihmisille palvelukseen.