III.
Alun pitäin oli Ellulan Ellu hyvin jumalinen mies. Hän kävi ahkerasti kirkossa ja tuskiinpa oli ainuttakaan messua, jolloin Ellu ei olisi ollut rippiväessä. Raamattua ja muita hengellisiä kirjoja luki hän ahkerasti, eikä antanut silloin minkään itsensä häiritä. Tällä tavalla oli hän ajanpitkään koonnut itsellensä sieltä täältä, raamatusta ja muista kirjoista, koko joukon uskonnollisia tietoja. Tämä ei suinkaan olisi ollut moitittavaa, mutta hän käytti näitä tietojansa itsekkään sydämensä tueksi ja korottamiseksi, ja pian paisui se salaiseksi sisälliseksi hurskastelemiseksi ja ylpeydeksi. Pian tuli asia siksi, että Ellu tässä omanrakkauden ja itsekkäisyyden salaisessa valossa rupesi enemmän tarkastelemaan muita ihmisiä kuin itseään, ja tässä toimessaan hän oli niin ahkera, ettei suinkaan paras poliisimies olisi häntä toimissaan voittanut. Kaikkialla ja kaikissa havaitsi hän vikoja ja puutoksia, yhdessä yhtä ja toisessa toista. Vanhemmat eivät hänen mielestään kasvattaneet lapsiansa, niinkuin kasvattaa olisi pitänyt ja aviopuolisoiden väli oli poikennut pois raamatulliselta kannalta. Vaimot olivat muka anastaneet itsellensä liian suuren vallan ja tekeentyneet liian verralliseksi miehensä kanssa. Tämmöinen ei suinkaan ollut laita Aprahaamin aikoina, jolloin Saara kutsui miestänsä herraksi. Tästä oli hänen mielestään seurauksena se, että lapset saivat olla ja elää liikanaisessa vapaudessa ja siis kurituksetta ja Herran nuhteetta. Liikaa oli Ellun mielestä sekin, kun lapset saivat vapaasti leikkiä, nauraa ja ilakoida, ja silloinhan eivät he muka osanneet antaa vanhemmillensa tarpeellista kunnioitusta eikä pitää itseänsä tarpeellisen matkan päässä heistä. Useinkin kuin olisi pitänyt antaa jo selkään oikein miehen kädestä, tyydyttiin siihen, että hyvällä sanalla koettiin muistuttaa ja varoittaa lapsia joistakin poikenpuolisuuksista, ja tämä oli suuri pahe Ellun mielestä, joka tulisi kantamaan huonoja hedelmiä. Tämän johdosta ei ollut hänen luulonsa mukaan kukaan, niinkuin olla olisi pitänyt. Tätä katsantotapaa hyväkseen käyttäen, rupesi hän itsessänsä löytämään enemmän täydellisyyttä kuin kenessäkään muussa ja tämä havainto paisutti yhä enemmän hänen sisällistä ylpeyttään. Tämän täydellisyyden perään pyrki hän lakkaamatta, tehden ahkerasti työtä sen eteen. Tämmöisen peri-aatteen tähden se oli kuin hän vaimonsa ylitse otti semmoisen ylivallan, että vaimo parka kadotti kaiken itsenäisyytensä ja joutui tylsistyneesen ja tahdottomaan orjan tilaan. Siitä lähteestä ne olivat Wolmarin selkäsaunatkin kotoisin, sillä hän tahtoi paremmasti kasvattaa lapsensa kuin muut velvollisuutensa laiminlyöneet vanhemmat; kuitenkin lienee hänen juro, sydämetön ja äkäinen luonteensakin ollut hyvänä apuna hänen ankaruuteensa.
Näin tavoin luulikin hän saavuttaneensa yhä suurempaa täydellisyyttä ja hänen puheensa, työnsä ja elämänsä tulivat toisenlaisiksi kuin ennen; tuntuipa siltä kuin hän kaikilla näillä olisi sanonut muinaisen hurskaan miehen tavalla: "Minä kiitän sinua Jumala, etten minä ole niinkuin muut ihmiset, ryövärit, väärät, huorintekijät" j.n.e.
Kun Ellu oli näin täyteen henkeä tullut, ei häntä tyydyttänyt enään mikään. Kirkon-opissakin rupesi hän huomaamaan yhtä ja toista vikaa ja puutosta, vaikka se oli ensimmältä ollut hänen täydellinen ihanteensa. Kun kirkon-opin kanssakin oli niin käynyt, oliko sitten kumma, jos ei hän hyväksynytkään ainoankaan ihmisen ajatustapaa eikä elämän laatua? Tämmöinen paisunut mieli ei voinut pysyä kauvan salassa, vaan sen täytyi puhjeta ilmi. Vaikka hän oli luonnostansa hyvin harvapuheinen, tuli hän nyt niin puhelijaaksi ja kiihkeäksi, että sitä oikein ihmeteltiin. Julkisesti alkoi hän morkata kirkon-oppia ja kaikkia vallalla-olevia uskonnollisia käsitteitä. Kaikki muut olivat väärässä, hän yksin vaan oikeassa.
Niistä asioista ei ollut hyvä mennä Ellun kanssa kiistelemään. Sillä jos joku rupesi häntä vastustamaan, viskasi hän semmoisen raamatullisen sanatulvan vastustajaansa vastaan, ettei siinä ollut aikaa mitään sanoa eikä ajatella. Sattuiko niin, ettei hän joskus voinut sanatulvallaan puoliaan pitää, rupesi hän niin huutamalla ja karjumalla puhumaan, että selvästi huomasi sen tulevan kiukustuneesta ja itsepintaisesta mielestä. Jos vastustaja rupesi puhumaan hänen lakattuaan, uudisti hän aina samassa tuokiossa huutamisensa, tukkien huutamisellaan toisen suun ja riistäen häneltä sananvuoron. — Niissä tilaisuuksissa meni hän vähäpätöisemmissäkin asioissa suurimpiin tyhmyyksiin asti, kun vaan eivät asiat menneet hänen mieltänsä myöten.
Suurella ahkeruudella ja pontevuudella rupesi Ellu nyt levittämään tuota täydellisyyden oppiansa. Ihme kumma! Vaikka hänen oppinsa oli raamatun hengen vastakohta ja vaikkei hänellä ollut mitään rakkautta ketään kohtaan, pelkkää käskemistä, vaatimista, pakottamista, parjaamista, uhkaamista ja tuomitsemista vaan —, sai hän kuitenkin perustetuksi jonkumoisen eri lahkon. Tämän opin omistivat senlaiset ihmiset, jotka eivät olleet pitäneet mitään lukua raamatusta, eikä siihen perustuvasta kirkon-opista, eivät lukeneet, eivätkä käyneet kirkossa ja niin muodoin eivät välittäneet mistään mitään, elivät ja olivat vaan niinkuin kuolleet konsanaankin. Kun he sitten kuulivat Ellun julistavan autuaaksi tekevää oppiansa, takertuivat he heti siihen kiinni kuin kärpänen tervaan, sillä heidänkin halutti nyt tuon uuden opin turvissa taivaaseen päästä.
Hänen vaimonsa oli jo niin tylsistynyt, ettei hän voinut käsittää, oliko tämä muutos hyväksi tai pahaksi, oliko se oikein vai väärin. Tässä tylsistyneessä mielessään rupesi hän kuitenkin vähitellen omaamaan sitä mielipidettä, että kylläkaiketi se Ellu mahtaa kuitenkin olla oikeassa ja siitä hetkestä saakka oli hänestä sama, olivatpa asiat miten tahansa.
Ensimmältä kokoontuivat nämät Ellun ystävät ja seuraajat Ellulaan hartaushetkijään viettämään, mutta sittemmin kokoonnuttiin muidenkin samanmielisten luona. Niissä tilaisuuksissa selitteli Ellu toisille, kuinka peräti turmeltuneeksi raamatun oppi oli käännelty ja väännelty, ja sentähden ei muka elämänvanhurskautta löydy nimeksikään ihmisissä. Kirkkoakaan ei Ellu julkisuudessakaan säästänyt, vaan sanoi sitä kuolleeksi muoti-asiaksi, jolla ei ole voimaa eikä kykyä luomaan hengellistä elämää ihmisiin. Pian rupesivat muutkin älyämään, kuinka edullisessa tilassa he toki kuitenkin muiden suhteen olivat hengellisissä asioissa. Seuraus semmoisesta tunnosta oli se, että hekin rupesivat katsomaan muita ihmisiä ylön ja ihailemaan omaa itseänsä.
Näissä tilaisuuksissa ei suinkaan säästetty lähimmäisen vikoja ja puutoksia. Kaikki ne tarkastettiin ja katseltiin suurennuslasin lävitse; kaikki ne harkittiin, punnittiin ja arvosteltiin ja melkein aina kävi niin, että hyttysestä saatiin kameeli. — Tuskimpa mikään sielujen kadottaja on koskaan tarkempaa syntiluetteloa pitänyt. — Pauhaavia ja jyliseviä tuomioita ei suinkaan silloin puuttunut.
Tämä käänne ei suinkaan lieventänyt Wolmari raiskan tilaa, vaan pikemmin pahensi sitä. Hänen piti aina olla mukana näissä seuroissa ja hänen tuli pitkät iltapuhteet istua yhdessäkohden kuin kuva seinällä; kuunnella hänen myös tarkoin täytyi mitä siellä puhuttiin ja opetettiin. Jos hän vähänkään liikahti tai katseli johonkin syrjään taikka vaikkapa vaan haukotteli, sai hän kohta isältään semmoisen tukkapöllyn, että kylläkaiketi tiesikin mistä oli kotoisin; isommat rikokset rangaistiin armotta kovemmasti.
Kyllä sen arvaa kuinka tukalaksi ja vaikeaksi Wolmarille kävi iltakaudet noin yhdessä paikassa istuminen. Hänen vilkas luontonsa paloi vaan niiden vapaahetkien perään, jolloin hän isänsä orjallisen vaarinpidon alta oli päässyt vallatonta vapauttansa nauttimaan. Niitä hetkiä hän muisteli ja ikävöitsi noissa seuroissa istuissaan, eikä kuullut ja ymmärtänyt niin sanaakaan seuran "ylösrakentavaisista" ja kasvattavista puheista. Vaikka hänellä oli kova edessä, ei hän kuitenkaan malttanut olla kaikesti tekemästä yhtä ja toista ilkivaltaisuutta saman-ikäisille poikasille ja tyttösille, mitkä myös olivat vanhempiensa kanssa sinne tulleet. Kun Wolmaria sitten noista kepposista ankarasti rangaistiin, kävi noiden toverien niin sääliksi, että he rääkyivät pahemmin kuin rangaistava itse. Tämän vuoksi kokivat he salata niin paljon kuin voivat Wolmarin ilkeyksiä, vaikka saivatkin häneltä kärsiä mitä suurinta häijyyttä.
"Ei sitä kaikista vähäpätöisistä syistä tarvitseisi noin kovasti rangaista," muistutti eräänä kertana eräs seuramies.
"Joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan … kyllä se nyt jo kestää," sanoi Ellu niin tuimasti, että kaikki säikähtivät.
Niin olihan Ellulla raamattu puolellansa.
Usein näissä seuroissa oli puheena lasten kasvatus. Ellu ei voinut kyllin kuulijainsa mieleen painaa, kuinka löyhällä ja huonolla kannalla toki nykyinen lasten kasvatus on, johon kuitenkin perustuu koko tuleva maailma. Huonoja esimerkkejä lateli hän niin viljalta, että kaikki hämmästyivät kuullessaan semmoisia ja kauhistuivat sitä tapain turmiota, mikä oli tuleva koko maanpiirin päälle. Ahkerasti teroitti Ellu heille, kuinka lapset pitää kasvattaa "kurituksessa ja herran nuhteessa." Tunnustaa täytyy, ettei tätä saarnattu kuuroille korville, sillä moni poikanen ja tyttönen sai tästäpuoleen useammasti selkäänsä kuin ennen, mutta ei siinä vertoja vetänyt puoliväliinkään yksikään Wolmarille.
Tämmöisellä kasvatustavalla muodostui Wolmarin luonne eriskummalliseksi. Isänsä nähden oli hän arka, luimisteleva, salaperäinen, vähäpuheinen, katsella killistellen tarkasti joka puolelle. Isänsä liikkeistä ja toiminnasta piti hän niin tarkan vaarin, ettei pieninkään liike ja teko jäänyt häneltä huomaamatta. Tämmöinen, Ellun mielestä, jumalinen kasvatus oli poikaan istuttanut ja juurruttanut vähitellen joitakuita näennäisiä hyviä tapoja, jonkatähden isä luuli häneltä terveellisenä pidetyn kurituksen kantavan hyviä hedelmiä. Poika ei kiroillut koskaan isänsä kuullen, mutta sitä enemmän teki hän sitä, kun isän silmä välttyi. Jos muita poikasia sattui tulemaan silloin kuin isä oli saapuvilla, oli Wolmari ikäänkuin heidän hillitsiänsä ja johtajansa. Sattuivatko nuot suotuisat toverit sanomaan jonkun iloisemman sanan taikkapa vaan nauraa rähähtämään, oli Wolmari kohta valmis heitä hillitsemään ja häkimään.
"Tepä nyt joutavia olette… Pitäishän sitä ihmisen ajatella mitä hän tekee ja puhuu," oli hän valmis heti muistuttamaan.
Eräänä kertana lämmitteli eräs poika itseänsä takkavalkealla, sillä kylmä ilma oli. Kuinka lienee niin sattunut, että poika tietämättään kärvensi itsensä pahanpäiväiseksi takapuolelta. Savu pöllysi hänen vaatteistansa, ja kun muut huomauttivat siitä, hypähti poika takan tyköä pois, tarttuen samassa kädellänsä savuavaan kohtaan, ja nyt rupesi polttamaan hänen ihoansakin.
"Kuinkahan kuuma siellä helvetissä on, kuin tuossa takassakin on noin kuuma?" sanoi poika, pidellen yhä koskenutta paikkaa.
"Voi tuota Mikkiä, kun kiroaa! Sinäpä nyt olet aikahinen … mitä sinä joutavia… Pitäähän sitä toki ajatella," muistutti Wolmari ja vilkaisi isäänsä, nähdäkseen, minkä vaikutuksen hänen hurskas puheensa häneen teki.
"Sinä pöllö! Senkö sinä kiroamisena pidät, kun helvettiä peljätään? Se on hyvä, kun sitä peljätään ja muistetaan, mutta sinä et pelkää sitäkään, teet vaan syntiä ja tyhmyyksiä myötäänsä," sanoi isä ja hänen silmänsä säihkyivät tulta.
Olipa liki, ettei poika saanut selkäänsä tuon luullun jumalisuutensa tähden, ja hän joutui niin pyörälle, ettei tiennyt mitä ajatella, kun ei tuokaan kelvannut, vaikka hän luuli tehneensä isänsä mielen mukaan.
Semmoinen oli Wolmari isänsä parissa ollessaan, mutta aivan toisenlainen oli hän muualla. Arka ja luimisteleva oli hän kylässäkin vanhempien ihmisien saapuvilla ollessa, mutta kun ei heitä parissa ollut, niin poissa oli silloin Wolmarilta ujous ja arkuus. Yhtenä tuiskuna lensi hänen suustaan niin sanarikkaat kiroukset, ettei niin nuorena olisi hänen luullut kerinneen niin runsasta sanavarastoa koota kiroilemiseen. Riettaissa rivopuheissa oli hän niin mestari, ettei paatunein vanha konnakaan häntä siinä voittanut.
Samanlaista ylivaltaa käytti hän saman-ikäistensä kesken kuin ennenkin, mutta sitä suuremmassa määrässä, minkä verran hän oli kasonnut ja vahvistunut. Koko kylän poikaset ja tyttöset olivat Wolmarin tähden pahassa hädässä ja he pelkäsivät häntä pahemmin kuin metsän petoa. Hän pieksi ja rusikoitsi ihan syyttä, tarpeetta kenen vaan voitti, ja sentähden täytyi kylän poikain ryhmittyä yksissä neuvoin itseänsä ja muita puolustamaan tuolta ankaralta päällekävijältä. Samalla lisätyllä voimalla saivat luontokappaleet kärsiä kuin toveritkin.
No niin. Wolmari oli itse saanut ja antoi nyt muille.
Tästä Wolmarin käytöksestä, ulkona kodista, ei isällä ollut pienintäkään tietoa, se täytyy hänelle kunniaksi sanoa. — Kaikki ihmiset tiesivät, kuinka ankarasti Wolmaria kuritetaan, niin ettei suinkaan kurin puute ollut syynä pojan rivoon elämään. Aavistipa jo silloin monikin, että liiallinen kuri oli hänet juuri tuommoiseksi villiksi paaduttanut. Tämän tähden ei kenenkään tehnyt mieli kieliä Ellulle Wolmarin pahoista töistä, sillä he tiesivät, että poika saapi kahta kovemmasti selkäänsä, jos vaan hänen isänsä tietoon tulee pojan vehkeet. Tällä tavalla kokivat he suojella pojan selkänahkaa, joka ei entisen mitan jälkeenkään päässyt paljon koskaan oikein terveeksi paranemaan.
Sattuipa kerran niin, että heidän seuraa taas pitäessään, tuli sinne eräs mies, joka oli hieman mieltynyt tuon pienen seuran uskonnollisiin käsityksiin. Kun keskustelua siinä jatkettiin, rupesi tuon vasta seuraan tulleen, Miettisen Joosepin, mielestä tuntumaan, etteivät seuran käsitteet olleetkaan kaikin paikoin oikeita. Hän siis rupesi hiljollensa selittämään, minkälainen hänen oma kantansa eroavissa asioissa on. Mutta Ellupa ei kärsinytkään mitään vastaansanomista, sillä hän oli oppinut neuvomaan, käskemään ja ohjaamaan, eikä kuuntelemaan, oppimaan ja tottelemaan. Viha kuohahti heti esille hänen itsepintaisesta ja omarakkaasta sydämestään ja hän ärähtäen sanoi:
"Eipä luulisi semmoisen miehen tulevan muita opettamaan, joka ei lastensa kasvatuksesta pidä sen parempaa huolta."
"Mitä erin-omaisempia minun lapseni sitten ovat tehneet?" kysyi
Miettisen Juoseppi.
"Sinä et kasvata lapsiasi kurituksessa ja herran nuhteessa. Tuolla maailman jalvoissa saavat ne vaan pyöriä, oppimassa kaikenlaista ilkeyttä ja turmelusta," sanoi Ellu tuimasti ja nuhtelevaisesti.
"Mitähän sinä sitten luulet aikaan saaneesi kaikella ankaralla poikasi pieksämiselläs?" sanoi Juoseppi, hänkin jo vähän kiivastuneena.
"Älä astu minun kantapäilleni. Kuka rohkenee syyttää minun itseni ja perheeni elämää, ja kuka kykenee sen tekemään? Et suinkaan sinä ainakaan," sanoi Ellu itseluottamuksella.
"Meissä ei ole täydellisyyttä kenessäkään, minussa kaikkian vähimmän. Kyllä niitä vikoja sinussakin löytyy, mutta sinä et huomaa niitä ja kuitenkin minäkin voisin niitä luetella," sanoi Juoseppi lujasti.
"Mitä on vikaa, sanopas?" sanoi Ellu kiivaasti ja astui Juosepin eteen.
"Sinun vaimosi, esimerkiksi, elää kurjinta orjan elämää."
"Mitä…?! Puuttuuko häneltä ruoka tai juoma?" sanoi Ellu kauhuksissaan.
"Ruoka ja juoma ei ole aina ihmisen elämän onnellisuus. Eikä niitäkään niin viljalta liene … minä luulen, että hänellä on luetut palat, jotka hän osaksensa saapi. Tämä ei ole kristin-opin kanssa yhtäpitävä," sanoi Juoseppi.
"Jumala sanoi vaimolle: Sinun tahtos pitää miehes ala annettu olemaan ja hänen pitää vallitsemaan sinua. Kumoa tämä raamatun paikka, jos voit ja puhu sitten," sanoi Ellu voitollisesti.
"Niin pintapuolisestiko sinä käsität raamatun totuudet? Jumala loi vaimon ihmiseksi niin hyvin kuin miehenkin ja yhtä suurella omistus-oikeudella luotuun maailmaansa ja sen hyvyyksiin kuin miehenkin, eikä suinkaan kenenkään orjaksi. Jumala on luonut vaimon miehen kunniaksi ja käskenyt heidän toinen toistansa rakastaa ja kunniassa pitää, eikä toisiansa sortamaan ja orjuuttamaan. Siis osoittamasi raamatunpaikka ei ensinkään oikeuta sinua vaimosi pitämään antipaloilla ja semmoisessa orjan tilassa kuin hän on," väitteli Juoseppi.
"Minkälaisessa orjuudessa hän sitten on mielestäsi?" kysyi Ellu vähän ällistyksissään.
"Vielä häntä kysyt! Eihän hänellä ole valtaa minkään ylitse kotonaankaan, eipä edes omain lastensakaan. Perheen haltiana ja lasten äitinä on hän pakoitettu olemaan kuin hyypiä hävitetyssä kaupungissa. Pienten lastensa kanssa ei hän saa olla samassa huoneessakaan kuin sinä. Hänen täytyy aina olla pelvollaan, aina varusalla ja häpeissään sinun kovuutesi ja julmuutesi vuoksi. Hän ei saa sinun luvattasi koskea mihinkään omassa kodissaankaan. Avaimet ovat sinun hallussasi ja sinä lukitset kaikki vaimosi nokan edestä, ettei tämä saisi mitään ominluvin liikuttaa. Ja sittenkin sinulla on ristit ja senkin seitsemät salamerkit kaikissa paikoissa, nähdäksesi, että eikö tuo vartioitu kuitenkin jollakin tavalla saa sinun aarteitasi näpistellä, jos ei muuta, niin ainakin jotakin ruokavärkkiä lastensa suuhun. Sieltä sinä annat vaimollesi ja lapsillesi niinkuin koirille ja sen pitää piisata niin kauvaksi kuin katsot taas hyväksi heille jonkun palan viskata. Onko tämä laita? Pahin pakanakaan ei pidä vaimoaan ja lapsiaan sillä tavalla. Minä luulen olevan semmoiset raamatun paikat löytymättä, joissa tämmöistä menoa opetetaan," puhkesi Juoseppi puhumaan ärtyneellä mielellä.
"Mitä sinun tarvitsee meidän välihimme sekaantua; minun vaimoni on kylläkin tyytyväinen oloonsa," sanoi Ellu vaan, sillä hänen käsistään oli jo puolet aseita poissa.
"Mitäkö minun tarvitsee sekaantua sinun asioihisi? Meidän kaikkien velvollisuutemme on muistuttaa toisiamme silloin kuin näemme julkisen vian lähimmäisessämme. Mutta sinäkö antaisit itseäsi ojentaa? — Ohoh … jopa kaiketi! Sinä tahdot vaan muita opettaa ja vaadit ehdottomasti itseäsi tottelemaan, vaikka väittäisit korpin valkeaksi. Muiden vikoja sinä haet ja kannustat, mutta et kertaakaan mene omaan poveesi katsomaan mitä siellä löytyy. Täydellisenä sinä vaan tahdot itseäsi pidettävän, vaikka olet moninaisissa puuttuvainen, niinkuin muutkin syntiset ihmiset tässä kuolevaisessa ruumiissa. Ja jos joku sinua yrittää nuhtelemaan kahdenkesken siveyden hengessä, suutut sinä, luullussa hurskaudessasi, silmittömästi ja käyt hävyttömäksi; sen vuoksi sanon kaikki nyt tässä kaikkien kuullen. Kaikki muut ovat väärässä ja sinä yksin vaan oikeassa. Väärässä on lutherilainen kirkkomme oppikin ja eiköpä liene raamattukin kohta mielestäsi väärä.
"Niin, niin, entäs se vaimosi tyytyväisyys? Kyllähän minä tiedän mitenkä senkin kanssa on. Totta kyllä on, että hän tottelee ja uskoo sinua, mutta sinä olet hänet semmoiseksi typistänyt. Sinä olet kovuudellasi ja julmuudellasi hänestä pusertanut kaiken voiman, tahdon, tunnon, sydämen, jopa osaksi järjenkin, kaikki, kaikki. Hänellä ei ole enään kykyä ja voimaa edes suremaan ja murehtimaankaan, ja tylsistyneenä, menehtyneenä on hän nyt tahdoton ja voimaton välikappale sinun käsissäsi," kiilasi Juoseppi yhä.
"Minä tahdon olla herra kotonani ja perheeni keskellä. Minä pidän heidät terveellisessä ja kristillisessä kurissa, ja olen oikeutettu vaatimaan heiltä ehdotonta kuulijaisuutta. Minun vaimoni ei saa olla suuna ja päänä joka asiassa eikä päälläpäsmärinä kaikissa, niinkuin sinun vaimosi. Lapsieni en myös anna kuritonna juosta pitkin maailmaa, niinkuin sinä teet," sanoi Ellu lujasti.
"Senhän minä tiesinkin. Olisikin varsin ihme, jos kerrankaan tunnustaisit vian itsessäsi olevan. Minun vaimoni on kyllä päälläpäsmärinä kaikissa ja niin pitää ollakin, sillä hän se on kaiken talouden haltija. Ei hänellä ole lukitut ovet eikä luetut palat, vaan vapaasti hän saa ottaa ja panna, mistä ja mihin vaan parhaaksi näkee. Tasan meillä on valta kaikissa asioissa, eikä meillä ole mitään salattavaa, peitettävää ja kätkettävää toisiltamme. Tämmöistä se on meidän elämämme ja kerskaamatta voin sanoa, ettei se ole ollut haitaksi taloudellemme eikä avioelämällemme, vaan suureksi siunaukseksi.
"Mitä tuohon toiseen syytökseesi tulee, niin siinä laskit aika valheen. Me emme ole lastemme ainuttakaan ylimielistä tekoa jättäneet muistuttamatta, nuhtelematta ja varaamatta, ja kun sana ja varoitukset eivät ole auttaneet, emme kuritustakaan ole laiminlyöneet. Mutta että tuolla tavalla peitää lastansa kuin maanmatoa, niinkuin sinä Wolmari-raiskaa peidät, siihen emme koskaan ryhdy," väitteli Juoseppi.
"Niin, mutta hän totteleekin vanhempiaan ja muita ihmisiä ja se on kurituksen hedelmä," takaili Ellu.
"Kyllähän hyvinkin … mitäpäs muuta hän tekee. Sinä luulet hänestä hyvinkin hyvää, mutta niin ei ole laita. Sinun läsnä-ollessasi kokee hän miten kuten välttää sinun silmiäsi, mutta niiden alta vältyttyään on hän kokonainen villipedon alku, jonka hillimättömällä pahuudella ei ole mitään rajoja. Moni heikompi eläin on hänen käsissään saanut kärsiä hirmuisen kidutuskuoleman. Kaikki ikäisensä pojat, mitkä hän vaan voittaa, lahtaa ja pieksää hän vähiin hengin. Hakkilankin Paavon, tuon siivon pojan, on hän asetten kanssa muokannut pari kertaa niin pahasti, että on kummallakin kerralla saanut vuoteen omana maata monta viikkoa. Semmoista jälkeä se sinun ankara ja petomainen kurituksesi tekee, josta sinä niin ylpeillen kerskaat. Tällä tavalla olet sinä kuolettanut lapsestasi kaikki ihmiselliset tunteet ja paaduttanut hänet kelvottomaksi vastaan-ottamaan parempia tapoja.
"Tätä en suinkaan sano kannellakseni ja juorutakseni pojastasi, sillä minä, niinkuin muutkin, sääleilen pojan surkeaa ja väärälle tielle vievää kasvatusta. Tarkoitukseni on, että ottaisit ajasta vaarin ja rupeaisit lempeydellä ja hyvyydellä ohjaamaan lastasi, pelkäämään Jumalaa ja häpeämään ihmisiä, ennenkun se on liian myöhäistä," puheli Juoseppi.
"Aina se on vaan sinun työnäsi, että parjata ja kannustaa minua ja minun töitäni. Mutta minä tiedän mikä minä olen ja mikä minun poikani on, enkä tarvitse sinun löyhäperäisiä neuvojasi ja sortohalusta lähteneitä haukkumisiasi; itse minä vastaan kaikesta," sanoi Ellu uhkamielisesti.
"Se on kyllä surkea ja sen tiesin jo ennakolta. Minä olen sanonut sanottavani, johon omatuntoni on minua jo kauvan pakoittanut; tee nyt kuinka tahdot, minun omatuntoni on puhdas. Ja nyt kun tunnen ja tiedän, millä perustuksella teidän jumalisuutenne ja kristillisyytenne on, en tahdo enää koskaan häiritä teitä."
Näin sanoen lähti Juoseppi pois.