IV.
Ellu ei ollut koskaan kuullut tämmöisiä sanoja ja tämä loukkasi häntä kovasti. Hän oli tottunut käskemään, opettamaan ja neuvomaan, mutta ei suinkaan itse neuvottavaksi alentumaan. Vaikka yleiseen tiedettiin, minkälaisella perustuksella hänen jumalisuutensa ja hurskautensa oli ja kuinka julmaa kotikuria hän harjoitti, ei kuitenkaan kenenkään haluttanut mennä hänelle niitä ilmoittelemaan, sillä Ellun raaka itsepintaisuus oli niin yleiseen tunnettu, että se kammotti jokaista. Tämän tähden välttivät he yhteensattumista hänen kanssaan niin paljon kuin mahdollista oli.
Yöt, päivät vaivasi tämä jupakka Ellua. Oliko totta mitä Juoseppi oli Wolmarista sanonut, vai oliko se vaan kateudesta ja vihasta syntynyt syytös, jossa ei ollut pontta eikä perää? Nämät kysymykset pyörivät myötäänsä hänen mielessään, mutta hän ei vaan saanut niitä selville. Hän ei ollut koskaan kuullut Wolmarista sanottavan mitään pahaa ja kuinkapa semmoista voisikaan kuulua, hän kun poikansa oli kasvattanut kristillisessä kurissa, mietti hän. Tämä ajatus selkeni hänelle vihdoin ja hän tuli puolittain semmoiseen päätökseen, ettei koko Juosepin syytöksessä ole perääkään.
Vaikka hän näin puolinaisen päätöksen kautta oli saanut jonkulaista levollisuutta, ei hän kuitenkaan saanut oikeaa rauhaa. Saadaksensa täydellistä vakuutusta asiassa, kysyi hän sitä eräältä kylässä olevalta ystävältään ja uskoveljeltään. Tämä todisti todeksi kaikki mitä Juoseppi oli Wolmarista sanonut, vieläpä lisäsikin sen tiedon, että poika on tavattu useat kerrat näpistelemästäkin.
Tämä isku oli Ellulle monta kertaa kovempi kuin kaikki Juosepin ilmoitukset, nuhteet ja neuvot yhteensä. Olihan hänen tosi-ystävänsä sen sanonut ja hänellä ei suinkaan ollut mitään vihaa ja kateutta häntä vastaan. Siis se on ainakin tosi ja vielä hirveämmässä muodossa kuin Juoseppi oli sanonutkaan.
Kovin lujille pani tämä tieto Ellun. Hänen itsepintainen omarakkautensa ja luultu hurskautensa oli saanut semmoisen kolahduksen, ett'ei hän ollut osannut semmoista uneksiakaan, ja se teki hänet oikein sairaaksi. Hän ei syönyt eikä juonut moneen päivään paljon mitään ja useampina vuorokausina ei hän nukkunut ensinkään. Kova myrsky raivosi Ellun sielussa, sillä kaksi ristiriidassa olevaa mielipidettä taisteli siellä keskenään. Oli, näette, punnittavana: oliko vika hänen kasvatuksessaan, vai Wolmarissa, kun hänen täytyi kaikessa hyvyydessään semmoista kuulla. Ehkä hän onkin ollut pojalle liian kova, liiaksi kurittanut häntä, mutta ei —; kenties on hän ollut liian löyhä kasvatuksessaan — niin, siinäpä se nyt oli — ehkä ja kenties —; oli miten oli, mutta lopullista selvää vaan ei tullut.
Taisteltuaan useampia vuorokausia tämmöistä ankaraa sisällistä taistelua, tuli Ellu siihen päätökseen, että hän on liian pehmeästi poikaansa kasvattanut. Hän näki pojassaan semmoisen kovasydämisen ihmisen alun, joka ei vähällä kurilla ota heltyäkseen. Mutta maksoi mitä maksoi, hänen täytyi saada Wolmari nöyrtymään, tottelemaan ja siivoontumaan ja niin temmatuksi hänet pois pahalta ja vilpilliseltä tieltä.
Kun Ellu oli tullut tähän päätökseen, puski hän kaiken kiukkunsa ja vihansa Wolmarin niskoille. Hänen, tuon tottelemattoman ja kovasydämisen pojan syy se muka oli, kun hän sai tuommoista kuulla ja kärsiä. Kaikki häpeä, moitteen- ja nuhteen-alainen syytös, kaikki kärsimiset ja sielun tuskat, kaikki nämät olivat Wolmarin työtä Ellun mielestä, ja hän tunsi kauheasti kärsivänsä uppiniskaisen ja tottelemattoman poikansa tähden.
Ellu ei pieksänyt poikaansa heti noiden harmillisten uutisten kuultuansa, mutta sen enemmän haukkui ja sätti hän häntä. Ikene-irvissä ja hammasta purren pauhasi hän lakkaamatta pojalle, uhaten hänet hakata ja pieksää kananpaloiksi, ellei hän vaan parantaisi tapojaan. Usein hän tuota tehdessään puristeli ja huihtoi nyrkkejään aivan pojan nenän edessä ja silloin oli hänen hahmonsa muutuksissa, sillä ylönpalttinen viha kiehui hänen sydämessään; näyttipä siltä kuin Ellulla olisi täysi työ hillitessä itseään, ettei hän murskannut kappaleiksi tuota kahdentoista vuotiasta poikaansa.
Wolmari parka oli nyt ikäänkuin alituisessa hengenvaarassa. Hän ei uskaltanut puhua yhtäkään sanaa, ei tarpeekseen syödä eikä nukkua. Jos hän joskus vaipui uneen, säikähteli, vavahteli ja karjahteli hän niin surkealla ja sydäntäsärkevällä tavalla kuin tappaja olisi ollut takana. Niissä tapauksissa kavahti hän sängynlaidalle istumaan, eikä tointunut uneksimisestaan, ennenkun isä karjasi hänelle tahi lyödä läimisti kämmenellään selkään. Silloin poika päästi valittavan pienen äännähdyksen ja kytkähti jälleen vuoteesen; eipä konstikaan, sillä tiesihän hän nyt, että hänellä on isä, joka kyllä pitää hänestä huolen.
Tästä lähtien rupesi Ellu kaikkialla vainuamaan Wolmarin jälkiä ja ottamaan vaaria hänen töistään. Kylillä käydessään hän kyseli salamyhkää ihmisiltä, oliko poika tehnyt mitään konnantöitä. Kantelijoita ja kielijöitä oli nyt ilmestynyt kosolta, kun he näkivät, että Ellu niitä halulla urkkii. Paljon puhuttiin nyt Wolmarin päähän totta, mutta paljon valhettakin. Sillä vaikka mikä ilkityö tapahtui kylässä, sai Wolmari sen kantaa, vaikkei kaikesti voitu todistaa ilkityötä hänen teokseen.
Ellu ei huolinut siitä mitään selvää ottaa, olivatko tehdyt rikokset Wolmarin tekoja vai ei, siinä oli kylläksi, kun vaan ne hänen tekemikseen sanottiin. Vihan vimmassa meni hän kotiinsa ja otti pojan käsiinsä ja niin sai hän omainsa ja muiden pahaintekojen edestä. Usein pieksi isä hänet vähiin hengin. Eräänäkin semmoisena kertana huusi poika kauheissa tuskissaan:
"Voi herra Jesus! Tappakaa, rakas isä, minut pikemmin, en minä tätä hirveää tuskaa jaksa pitkälle kestää!"
Tylsistynyt äiti seisoi tavallisesti silloin vieressä, katsella tuijottaen tehtävään työhön, kiemurtelevaan ja parkuvaan poikaansa; näytti siltä kuin hän ei olisi täydellisesti tajunnut mitä siinä tehtiin, sillä hänen silmänsä kiiluivat niin kummallisesti. Kun leikki oli lukussa, pani hän tavallisesti kädet ristiin rinnoillensa ja sanoi:
"Eipä Wolmarista miestä tullutkaan."
Kuitenkin koki äiti, ikäänkuin jonkunlaisella äitimäisellä vaistolla, lievitellä poikansa kurjaa tilaa ja voidella hänen rikki muokattua selkäänsä.
Tällävälin olivat Ellun toiset pojatkin kasonneet ja varttuneet; nuorinkin heistä oli jo puhuva ja juokseva tenava.
Kun sitten vieraita tuli Ellulassa käymään, päivitteli Ellu yhtenään, kuinka hillimätön, räähkä, pahansisuinen, tottelematon, ilkeä, epärehellinen ja raateleva hänen vanhin poikansa on. Ikäänkuin kerskaten selitti Ellu, kuinka usein hän on poikansa pieksänyt liki henkeä, eikä siitä kuitenkaan tuntunut mitään apua olevan. Tavallisesti lopetti hän puheensa sillä tuomiolla, ettei Wolmarista tule miestä pahastakaan, vaan suuri roisto.
Tämmöisien puhetten ja arvosteluin aikana oli Wolmari itse läsnä, katsellen kenkäinsä nokkiin, uskaltamatta kertaakaan nostaa silmiänsä, katsoaksensa muita ihmisiä silmiin. Siinä olivat nuorimmat pojatkin, katsoa töllistelemässä vuoroin isäänsä ja vuoroin Wolmaria ja viimein kaikkia muita. Vieraat eivät tavallisesti osanneet sanoa tuommoiseen ilmi-antoon niin mitään, katsoivathan vaan pitkin nokkaansa. Siinä oli sortunut äitikin tylsämielisenä, mutta kun Ellu sanoi ettei Wolmarista miestä tule, niin hänkin sanoi: "eipä Wolmarista miestä tullutkaan." Silloin menivät nuorimmat veljet Wolmarin eteen ja sanoivat: "ei sinusta tule miestä, mutta meistä."
Tämmöistä oli Ellun kasvatustapa. Ei yhtään lempeää sanaa, ei yhtään rakkautta, jota luontokappalekin osottaa sikiöllensä. Ei yhtään vanhimman rakkautta osoittavaa tekoa, ei yhtään totuuteen neuvovaa ohjausta, eikä yhtään sydämellistä keskustelua. Vitsa, sorto, hirmuvaltainen ja ylimyksellinen ankaruus, ja tuomitseva valta aina vaan oli ylinnä.
Yhä enemmän kauhistutti ihmisiä Ellun kasvatustapa. He näkivät ja tunsivat selvästi, ettei sitä hyvä seuraa. Usea ihmisrakas ihminen kävi asiansyten Ellulassa siinä tarkoituksessa, että saada Ellun mielipidettä siinä suhteessa muuttumaan. Varovasti koettivat he Ellua oikaista siihen suuntaan, että tämän tulisi lempeämmin ja ihmisellisemmästi lapsiansa kohdella, koska hän kovuudellansa saattaisi heidät vasten tarkoitustansa saattaa turmioon.
Ellu ei myöntänyt kenellekään, että hänen kasvatustapansa oli väärä. Mutta miten lienee ollutkaan, havaittiin hänessä kuitenkin jonkunlainen muutos. Nuorimpia lapsiansa rupesi hän perin toisella tavalla kohtelemaan kuin Wolmaria. Heidän pikku-rikoksistaan kolhi ja maksi hän heitä kyllä armottomasti, mutta kun pienokaiset panivat pitkäveteisesti suunsa väärään ja rupesivat sitten hitaasti itkeä marisemaan, otti Ellu heidät syliinsä, taputteli heitä poskille ja päähän. Samassa painoi hän heitä rintaansa vasten, lausuillen: "oliko isä paha? Joko isä löi? Älä ole, pienokaiseni, milläsikään — ei isä enään ole paha … kävikö kipeästi? Isän poikahan se on. — — Sinusta tulee mies, mutta ei Wolmarista," ja monta muuta semmoista sanoi isä.
Tämmöisellä kohtelulla istutti Ellu nuorimpiin lapsiinsakin tottelemattomuutta ja pelottomuutta. Sillä kun he tiesivät, ettei siitä sen pahempaa seuraa, eivät he noista kopposista olleet taallaankaan, vaan olivat kynsin hampain kiinni joka paikassa pahuudessa. Mistä heitä enimmän kiellettiin, siihen he parhaiten pyrkivät, ja jos joku otti heidät kiinni, estääksensä heitä pahuutta tekemästä, käpertyivät he käteen kuin kissa ja purivat kuin koira. Kun he ulos pääsivät, koettivat he kiireen kautta ehättää niin vaarallisille paikoille, kuin suinkin saatavissa oli. He kiipesivät huonetten katoille, tikapuiden ylimmäiselle puolalle, heittivät itsensä ripuksiin kaivon suuhun ja moneen muuhun semmoiseen paikkaan, missä vaan jotakin vaaraa oli. Kun heitä sitten hätäillen haettiin, kokivat he olla hiljaa kuin hiiret siihen asti, kun heidät huomattiin. Kun he sitten huomattiin, kokivat he näyttääntyä niin vaaranalaisilta kuin suinkin mahdollista oli, huutain hoilaten täydeltä kurkkua, niinkuin hengen hädässä.
Niin, tämmöistä jälkeä oli Ellun lievennetty kasvatustapa tehnyt hänen nuorimmissa pojissaan, joihin hän nyt pani kaiken toivonsa.