V.
Erään varakkaan ihmis-ystävän kävi kovin sääliksi Wolmari-raiskan kurja tila. Oikein omantunnon asiana oli se vaivannut häntä kauvan aikaa. Myötäänsä mietti hän keinoja poika paran auttamiseksi, mutta eipä niitä ollut niin helppo löytää. Vihdoin luuli hän keinon keksineensä, ja hän lähti tallustelemaan Ellulaa kohden.
Huoneessa ei ollut muita kuin nuorimmat pojat ja heidän äitinsä ja piikatyttö.
"Missäs isänne on?" kysyi vieras.
"Hän on kylässä," vastasi tyttö.
"Entäs Wolmari?"
"Meni ulos joku aika sitten; olisiko mennyt Hakkilaan," arveli piika.
"Mitä te Wolmarilla tekisitte, joka on niin pahankurinen," puutui
Nestori puheesen.
"Mutta saattaahan siitä vielä tulla siivo poika," sanoi vieras.
"Ei siitä tule, vaikka isä kovasti pieksää," väitti Nestori.
Samassa tuli Wolmari huoneesen.
"Kylläpä siellä metsässä on lunta jo kelpolailla ja jotenkin kirpeä pakkanenkin siellä on… Kävin jänisansojani katsomassa," sanoi Wolmari ja tuli vierasta tervehtimään.
"Se valehtelee… Ei se ole ollut kuin mäkeä laskemassa," ehätti nuorin veli sanomaan.
Wolmari loi vieraasen aran silmäyksen, eikä ollut kuulevinaankaan Hjalmarin muistutusta. Hän katsoa vilautti ympäri huonetta ja meni sitten nurkassa olevan kaapin päällä olevia kaluja kapistelemaan. Kauvan ei hän ollut siinäkään. Yhdessä ja toisessa paikassa koetti hän istua, mutta hyvä ei näyttänyt olevan missään. Vihdoin palasi hän taas tuon kaapin luo.
Vieraan mielestä tuntui kovin sopimattomalta, että tuommoiset pienet tenavat parjasivat veljeään ja vielä noin julkisesti, Wolmarin itsensä kuullen. Sentähden sanoi hän:
"Ei sitä niin rumasti saa sanoa omasta veljestänsä, että hän valehtelee; ehkä hän kävikin jäniksen ansoillaan."
"Eikä käynyt… Ja miks'ei saa sanoa, kun hän kumminkin on valehtelija," intteli pikku veli.
"Mistä sinä sen tiedät?"
"Sen on isä sanonut."
"Kyllä te nyt liiaksi sorratte Wolmaria. Hänestä voipi tulla parempi mies kuin teistä, vieläpä vaikka pappi," koki vieras puolustella.
"Mitäs linnusta … joka on varaskin, ja senkin on isä sanonut … mutta minusta tulee pappi eli muu iso herra," ennusteli tuo pieni orakeli.
Wolmari vilkasi taas vierasta silmiin ja rupesi kiireemmästi sioittelemaan kaapin päällä olevia kaluja.
Samassa astui Ellu huoneesen.
"Siinäkö sinä, roiston-alku, taas olet?" sanoi Ellu ja vatkasi poikaa isosolkisella nahkavyöllä selkään, sillä sen hän sattui silloin käsiinsä saamaan.
Poika hypähti kohoksi, niinkuin käärmeen pistämänä, meni penkille istumaan ja istui siinä mykkänä kuin kala.
"Tuo poika minulle tuottaa sanomatonta harmia ja mielipahaa. Hänestä ei näy kurittamallakaan saavan ihmistä. Kaikki konnan koukut on hän jo oppinut, yksin varastamaankin," sanoi Ellu sitten.
"Kuulittehan nyt, valehtelinko minä," sanoi Hjalmari.
"Pidätkö, penikka, suusi siinä," sanoi isä.
"Minulla olisi teille asiaa: ettekö pane Wolmaria kansakouluun?" aloitteli vieras.
"Kansakouluun?! Mitäs hän siellä tekisi?!" kysyi isä ihmetellen.
"Oppisihan siellä aina jotakin."
"Hän ei menestyisi siellä kuitenkaan, sillä pian tekisi hän semmoisen roimeen, että hänet täytyisi eroittaa pois koulusta," arveli Ellu.
"Ei Wolmaria saa panna kouluun, sillä ei hänestä tule miestä kuitenkaan, mutta minusta tulee, minut kouluun pitää panna," sanoi Nestori.
"Osaatko tukkia suusi, vai mitenkä on?" sanoi isä ja katsoi poikaa vihaisesti silmiin.
Poika venytti naamansa pitkäksi kuin kalalahturi ja lähti kävellä murristelemaan pois; näytti siltä kuin hän olisi ajatellut: "älä huoli."
Vierasta kovin kummastutti tuo tapa, millä Wolmaria kohdeltiin. Hänen säälikseen kävi se sortotila, jota poika sai joka tilaisuudessa kaikilta kuulla, saamatta ainuttakaan lempeää ja ystävällistä sanaa. Hän oli kyllä kuullut, että poikaa nurjasti ja kovasti kohdellaan, mutta ei hän likimainkaan arvannut häntä noin tylysti ja sydämettömästi pidettävän. Tämän kaiken huomattuansa, tuli vieraalle sitä suurempi halu saada poika kouluun ja koettaa saada häntä sen kautta ihmistymään. Sentähden sanoi hän:
"No, mutta toimitetaan kuitenkin poika kouluun, minä luulen, että se vaikuttaisi häneen terveellisesti; kyllä minä maksan kaikki kulutukset hänen edestään ja hän saa vapaan majapaikan ja ruo'an meillä."
"Jos se nyt kerran asia siksi tulee, niin kyllä kaiketi minäkin voin hänet kouluun kustantaa," sanoi Ellu.
"Niin taikka näin, sama se; pää-asia on vaan se, että toimitamme pojan kouluun," sanoi vieras.
"Kun nyt sitä niin hartaasti haluatte, niin totta menköön," myönsi isä vihdoin.
Koko keskustelun ajan oli Wolmari ikäänkuin omantunnon vaivassa. Välisti loi hän aran silmäyksen isäänsä ja toisin ajoin katsoi hän vierasta silmiin niin luottavasti ja rukoilevaisesti; näytti siltä kuin veri olisi hänen kasvoissansa muutellut. Kun hän kuuli isänsä viimeisen lauseen, loistivat hänen silmänsä ilosta. Eipä kummakaan, sillä osoitettiinhan hänelle nyt ihmisyyttä.
Heti tuon keskustelun jälkeen ruvettiin Wolmaria laittamaan kouluun lähtemään. Voi kuinka iloinen hän nyt oli. Kaikki tuo ankara arkuus ja väipästelevä ujous, joka oli hänen varsinainen luonteen-ominaisuutensa, näytti hetkessä kadonneen kuin kaste maahan. Avosydämisesti puheli hän asioita, samassa hyörien ja pyörien kaikenlaisissa valmistuspuuhissa. Pian nämät olivatkin valmiina ja niin lähti poika vieraan mukana astelemaan kylään, jossa koulu oli ja jossa nyt juuri lukukausi alkoi.
Tiellä mennessä oli Wolmari hyvin kehkaantunut uuden yrityksensä tähden. Vapaasti puheli hän kaikenlaisista asioista tuolle hyvälle matkakumppanilleen, joka niin paljon hänelle hyvää soi ja johon hän ehdottomasti luotti; tuntuipa siltä kuin hän olisi halunnut avata sydämensä syvimmät tunteet hänelle.
"Kyllähän sitä minuakin pahaksi sanotaan ja paha minä olenkin, mutta pahaksi sitä semmoisella pidolla tuleekin kuin minullakin on. Kaikki minua sortaa ja tuo isäkin niin kovasti… Välisti minun täytyy tapella, vaikken tahtoisikaan, sillä kaikki minun päälleni käyvät, tavasta suurissa parvissakin. Niin — kupeenikin on revennyt. Eräänä kertana hyökkäsi koko poikaparvi päälleni ja täytyihän minun … siinä se meni… Hyvä Jumala! Kyllä taisi terveys mennä ijäksi… En ole tohtinut sanoa sitä kenellekään, eikä sitä isäkään tiedä… — Mutta nyt koetan tulla paremmaksi," tuumaili Wolmari vähän liioitellen ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
Niin. Seuraavana päivänä kirjoitettiin Wolmari kouluun. Voi kuinka hyvä hänestä oli siellä olla. Opettaja oli hänelle niin hyvä; hän neuvoi, ohjasi ja opetti häntä niinkuin kaikkia muitakin ja piti samassa arvossa kuin toisiakin. Ja Wolmari toivoi — toivoi voivansa parantua.
Wolmarin koulutoverit olivat hänen vanhoja riitakumppaneitaan. Nämät katselivat häntä toiselta kannalta kuin opettaja, majatalon väki ja moni muu. He tunsivat hänet pahankiskoiseksi, riidanhaluiseksi ilkiöksi, jota vastaan täytyi olla aina varoillansa, jos tahtoi säilyttää korvuksensa eheinä; vieläpä he tiesivät senkin, että Wolmari on näpistelijäkin, joka kaikista maineista oli kaikkein pahin. Tämän tähden koko koululiuta, ikäänkuin itsestänsä liittoontui vastustamaan tuota ilkiöä, joka heitä niin monta kertaa oli löylyyttänyt.
Kuitenkin kävi ensimältä kaikki hyvin. Luokalla ei kukaan mitään yrittänyt, sillä he aluksi ujostelivat ja ikäänkuin tunnustelivat toisiansa, miltä nyt rupeaisi tuntumaan näin vastakkaisin olo. Opettajan silmän alta poissa ollessa rupesi vähitellen väli kuitenkin käymään riitasaksi. Toverit eivät malttaneet olla Wolmaria muistuttamatta ja sättimättä entisistä väleistä, ja uskoen olevansa nyt hyvässä turvassa, kävivät he häntä tuuppimaankin. Wolmari koki väistellä heitä minkä voi, mutta vaikka kuinka vähän hän olisi torjunut hyökkäyksiä, hyökkäsi kohta koko lauma hänen kimppuunsa. Semmoisissa tapauksissa syntyi tappelu ja silloin ei suinkaan Wolmari säästänyt, vaan antoi oikeaan ja vasempaan, niin että silmät tulta iskivät ja korvukset kuumana kähisivät. Pahimmin saaneet tästä huutamaan ja opettajalle sekä vanhimmilleen kantelemaan.
Tämmöiset jupakat eivät olleet kovin harvinaisia ja usein piti näiden johdosta pitää tutkinnoita. Niissä kävi selville, että melkein aina oli muut kahakan alkaneet ja syyttä tarpeetta yhdellä tai toisella tavalla ärsyttäneet Wolmaria. Näissä tilaisuuksissa oli hän hyvin arka ja pelkäsi niin, että oikein vapisi. Hän koki puolustella itseään, luvaten samassa hartaasti, että hän kokee välttää kaikkea riitaa. Nöyrästi pyysi hän aina, ettei häntä pantaisi pois koulusta, sillä silloin tulisi hänelle kovat ajat; tuntuipa todellakin siltä, että Wolmarilla on totinen halu tulla paremmaksi.
Ensimältä nuot tutkinnot päättyivät siihen, että molemmille puolille annettiin muistutuksia ja nuhteita, ja samassa kehoitettiin heitä noudattamaan keskenänsä rauhaa ja hyvää sopua sekä hyvää järjestystä.
Ajaksi tämä auttikin, mutta ei kauvaksi. Muista erillään oleili Wolmari välitunneillakin, kokien sitenkin vältellä eripuraisuutta ja riitaa, vaan toiset eivät niin tehneet. Jo sekin herätti toverien seassa ylönkatsetta Wolmaria kohtaan, kun hän heistä niin erillään asusti, ja yhä lujempaan juurtui heissä se mielipide, että hän on ylenkatsottava, huonompi heitä, eikä ole siitä syystä mahdollinen heidän kanssaan yksissä olemaan.
Kun tämmöiset mielipiteet pääsivät kerran vallalle toveristossa, väljensi se yhä suuremmaksi sitä väylää, mikä ennestäänkin oli heidän ja Wolmarin välillä. He katselivat ja kohtelivat häntä niinkuin täydellistä yhteiskunnan hylkyä, joka on vaan täynnä kaikenlaista pahuutta ja ilkeyttä ja joka olisi turmelevan mätähaavan tavoin juuritettava pois heidän keskestänsä. He kuiskuttelivat keskenänsä kaikenlaisia pilkka- ja komppasanoja hänestä. Rohkeimmat ja uskaliaammat heistä pitivät tahallansa niin isoa ääntä, että Wolmari helposti kuuli jokaikisen pilkkasanan, mitä he suustaan laskivat ja silloin loi hän heihin synkän ja epäilevän katseen. He rupesivat Wolmaria keskenään kutsumaan "Ellun Wolkoksi" ja tästä uudesta nimestään ei Wolmari ensinkään pitänyt.
Huolimatta kaikista tutkinnoissa annetuista nuhteista, varoituksista ja neuvoista, paheni vaan Wolmarin ja toisten toverien väli pahenemistaan. Opettaja ei tiennyt kaikesti tästä mitään, sillä hänen silmiään koettiin kaikin tavoin välttää ja hän kohteli edelleenkin Wolmaria samalla rakkaudella kuin ennenkin. Wolmari oli hyväpäinen poika ja oppi läksynsä ikäänkuin itsestänsä. Tämän tähden opettaja erityisesti kiitti kaikkien oppilasten kuullen häntä.
Koulun oppilaista oli Pakkarin Aappo niminen poika kaikkia muita isompi ja rotevampi. Hän piti itsestänsä niin paljon, että luuli voivansa uhitella omin neuvoinsa Wolmarille; hän oli kauvan, kynsiänsä hivoen, etsinyt tilaisuutta siihen.
Oli taasen vapaahetki ja Wolmari seisoskeli erillään toisista, kuten ennenkin.
"Mitäs Ellun Wolkko täällä yksinäisyydessään miettii?" sanoi Aappo, kävellen Wolmarin luo ja tarttuen samassa hänen rinnuksiinsa.
"Anna minun olla rauhassa," sanoi Wolmari ja riuhtasi itsensä irti.
"Katsopas tätä," sanoi Aappo ja vanui toisen kerran kiinni.
"Mitä minusta tahdot?" kysyi Wolmari kiivaasti ja kiskasi itsensä taasenkin vapaaksi.
"Aionpa tarkastella, onko selkäsi parannut terveeksi isäsi pieksämisistä ja onko Pönttö-Jussin linkkuveitsi lakkarissasi," sanoi Aappo pisteliäästi, vanuen kahta kiivaammasti Wolmarin rinnuksiin.
Wolmarin silmät iskivät tulta. Hän oli joku aika takaperin käähminyt itselleen Pönttö-Jussin linkkuveitsen, ja se oli saatu häneltä takaisin. Häntä solvaistiin ja häväistiin niillä vioilla, joita hän itsekin kaikkian enimmän häpesi ja joista hän nyt oli tahtonut päästä. Silmänräpäyksessä käsitti hän, ettei hänellä ole mitään armahtamista ja anteeksiantamista ihmisiltä odotettavana.
Nyt ei Wolmari pyrkinyt erilleen solvaisevasta vastustajastansa. Villipedon lailla tarttui hän kynsin hampain Aappoon kiinni ja yks, kaks, oli tämä Wolmarin alla. Siinä hän peittoi ja repi häntä minkä suinkin voi ja Aappo päästi surkean hätähuudon. Toiset pojat riensivät Aapon apuun, mutta silloin sai Wolmari käteensä lähellä olevan puunkappaleen ja tällä huimi hän oikeaan ja vasempaan, eteensä ja taaksensa, oikein Sven Tuuvan tavalla, ja niin hän ajoi hyppyyn kaikki pojat. Siinä rymäkässä sai moni Wolmarilta pahoja kopposia. Aappo maata kellitti kentällä, eikä päässyt paikalta päkähtämään, sillä Wolmari oli kopassut häntä ronkkaan, niin että jalka meni voimattomaksi. Kaikki huutaa volisivat yhteen ääneen, toiset saatuin mäkköstensä tähden, toiset peljästymisen vuoksi; Wolmari ei vaan itkenyt, synkkänä seisoi hän erillään muista, katsoa tuijottaen pitkin nokkaansa yhteen ja samaan paikkaan.
Opettaja kuuli tuon metelin. Hän riensi paikalle ja nytkös kaikki yhdestä suusta hänelle itkusuussa kantelemaan ja päivittelemään, kuinka Wolmari heitä taasenkin on pahoin pidellyt ja pieksänyt.
"Lähtekää nyt luokalle; tästä täytyy taas pitää tutkinto. Mutta minua kovin harmittaa, kun ette te ole vähääkään ihmisiksi, vaikka kuinkakin teitä koettaisi neuvoa, ohjata ja varoittaa," sanoi opettaja ja siihen se asia sillä kerralla jäi.
Kun pojat menivät kotiinsa, kantelivat he siellä vanhemmilleen, kuinka häijy ja räähkä Wolmari on ja kuinka hän on heitä taasenkin aseen kanssa pieksänyt ja rääkännyt. Vaikka monikin vanhin, tuntien Wolmarin todellisen tilan, surkutellen ja säälitellen katsoivat pojan elämän kovuutta ja olisivat niin mielellänsä lievennelleet sitä, tuntui se toki sietämättömältä, että kaikki muut pojat olivat hädässä hänen koulussa ollessa. Seuraus kaikesta tuosta oli semmoinen, että yksi ja toinen sekä Wolmaria sääliväisistä että säälimättömistä, kansakoulussa olevien poikien vanhemmista, kävi koulun johtokunnan esimiehen luona vaatimassa Wolmarin eroittamista pois koulusta.
Tutkintopäivä tuli. Johtokuntakin tuli paikalle, sillä esimies oli kutsunut kaikki jäsenet silloin koululle saapumaan; useita lasten vanhempia oli myös paikalle tullut. — Tutkintoa aljettaissa kehoitettiin kaikkien puhumaan totuutta. Kaikki oppilaat kannustivat Wolmaria, sanoen, kuinka Wolmari taasenkin syyttä tarpeetta heitä pieksi aseella, että moni heistä on ihan vaivaisena ja uhkasivat erkaantua pois koulusta, ellei Wolmaria eroiteta.
"Tietääkö kukaan vielä mitään tähän asiaan; onko se kaikki totta, mitä nämät ovat sanoneet?" kysyi johtokunnan esimies.
"Ei se ole kaikki totta," kuului lapsen kimakka ääni.
Kaikkein silmät kääntyivät ääntä kohden ja silloin havaittiin, että sanoja oli kaikkein nuorin ja pienin koulun oppilas, tuo lihava ja palleroinen Värnön torpan Aape.
"No, kuinka se sitten oikein on, Vape? Tulepas tänne lähemmäksi selittämään," kehoitti johtokunnan esimies.
Poika tuli punastellen.
"Alapas nyt, Vape," sanoi esimies.
"Wolmari ei alkanut riitaa, vaan sen teki Pakkarin Aappo."
"Millä tavalla?"
"Hän sanoi Wolmaria Ellun Wolkoksi ja sanoi tahtovansa katsoa, onko hänen selkänsä kerinnyt parata isänsä pieksämisestä; niin ja hän sanoi koettelevansa, onko Wolmarin lakkarissa Pönttö-Jussin linkkuveitsi… Niin teki Aappo, vaikkei Wolmari puhunut hänelle mitään," selitti pikku puolustaja.
"Hetikö Wolmari löi?"
"Eikä lyönyt. Kahdesti repi hän itsensä irti Aapon kynsistä ja pyysi että antaa hänen olla rauhassa."
"Mutta sitten?"
"Mutta sitten kuin Aappo kolmannen kerran vanui kiinni Wolmariin, suuttui hän."
"Löikö Wolmari sitten?"
"Löi ja oikein kovasti."
"Puulla?"
"Ei hänellä silloin vielä puuta ollut."
"Löikö Wolmari muitakin?"
"Löi."
"No, minkä vuoksi hän muita löi?"
"Sen tähden kuin hekin menivät Wolmarin päälle."
"Milloin hän sitten puulla löi?"
"Silloin kun he joukolla hätyyttivät Wolmaria."
"Löikö hän oikein kovasti?"
"Löi se, ja ketä vaan sai."
"Mitäs muut pojat sanovat tästä Vapen todistuksesta?" kysyi esimies.
"Vape valehtelee," ehätti Pakkarin Aappo sanomaan.
"Mitäs muut pojat, kumpi näistä valehtelee?"
"Vape valehtelee," vastasi yht'aikaa usea ääni.
"No, mitäs Wolmarilla on tähän sanomista?" kysyi esimies.
Wolmari ei vastannut tähän kysymykseen mitään. Silmät maahan luotuina seisoi hän vaan. Moneen toviin kehoitettiin häntä jotakin sanomaan, mutta turhaan, sillä mykkänä pysyi hän. Kenties tunsi hän tunnossaan, että hänen kohtalonsa on nyt ratkaistu.
Pojat saivat nyt poistua ja johtokunta jäi opettajan kanssa neuvottelemaan. Esimies ja joku muukin oli sitä mieltä, että muissa on yhtä paljon vikaa kuin Wolmarissakin ja että häntä jo kovan isänkin vuoksi olisi sääli koulusta eroittaa. Mutta enemmistö taas arveli, että Wolmari kuitenkin edelleenkin tulisi olemaan kaiken riidan ja pahan syynä ja niin vaikuttaisi pahaa koulun oloissa, ja tämän tähden olisi paras hänet eroittaa koulusta.
Tämä tuli päätökseksi ja Wolmari kutsuttiin kuulemaan tuomiotansa.
Synkkänä ja alakuloisena otti hän vastaan tämän hirveän sanoman.
Kyynelet kiiluivat hänen silmissänsä, kun hän mykkänä kuin hauta, kävi
puristamassa johtokunnan jäsenten ja opettajan kättä hyvästijätöksi. —
Sitten poistui hän kouluhuoneesta.
Wolmarille tuli nyt kovat ajat. Kolkko, synkkä ja epäilyksen alainen tulevaisuus ammoitti kauhean kitansa, nielläkseen hänet, eikä apua kuulunut kustaan. Hän oli vakaasti päättänyt parantaa vilpillisen elämänsä ja pyrkiä mieheksi, mutta turhaan, sillä armoa ei ollut odottaminen kylässä eikä kotona; syytöksiä, tuomioita ja rangaistuksia vaan kaikkialla.
Tämmöisiä näkökohtia ja ajatuksia risteili yhtenä pyrynä Wolmarin sielussa. Tämä saatti hänet niin kovaan hätään, että hänen joka jäsenensä vapisi ja sydän löi yhtenä mylläkkänä.
"Mihin minä menisin, kuhun pakenisin, sillä paeta nyt tuntuisi tarvitsevan? Missä löytäisin armoa ja turvaa? Pakeneisinko maailman ääriin, pois tuttujen ihmisien näkyvistä ja kuuluvista, outojen ihmisien pariin? — Mutta ei, sillä mikä minusta siellä tulisi ja millä itseni elättäisin, sillä olenhan vielä niin vähäväkinen. Jospa isä minua vähäkään armahtaisi, jospa hän sanoisi yhdenkään lempeän, neuvovan ja ohjaavan sanan! Niin, niin — jospa, jospa … mutta sitä ei hän tee, hän peittoo vaan minua niinkuin maan-matoa, tietämättä mitään säälistä, armosta ja anteeksiantavaisuudesta.
"Mutta miksi minun pitää olla tämmöinen? Miks'en minä voi hillitä itseäni? Miks'en minä nöyrry, vaikka minua kuritetaan ja rangaistaan? Miksi minun sydämeni on niin kova ja paatunut ja mistä tämä kaikki tulee? Miks'en minä voi tyyneesti kärsiä sitä ainaista sortoa, vainoa ja pieksämistä, joita minä niin runsaasti osakseni saan? Niin, miks'en, — siihen en löydä vastausta. Onneton olen, onnettomin koko maailmassa, mutta mikäpäs auttaa."
Tämmöisiä ajatteli Wolmari ja hän itki niin paljon, että oli vedeksi muuttua. Mutta vaikka kuinkakin hän olisi miettinyt, ei hänellä ollut muuta neuvoa kuin lähteä kyynelsilmissä tallustelemaan kovaa kotia kohden.
Ellu oli jo ennen pojan kotiin tuloa saanut tiedon tuosta koulussa tapahtuneesta kahakasta ja Wolmarin koulusta eroittamisesta. Tämän kaiken kuultuansa, puskui isässä kauhea viha poikaansa vastaan. — En henno tällä kerralla lukijaa kauhistuttaa yksityiskertomuksilla siitä hirveästä rangaistuksesta, minkä Wolmari tästä sai. Mainitsen vaan sivumennen, että Ellulla oli kätkössä jo monta vankkaa patukkaa Wolmarin varalta, ennenkuin hän kotiinkaan tuli ja että hänellä kotiin tultuansa oli kuuma iltanen.