II.
Kylän vähäväkisin mies.
Vieras ajeli eteenpäin ajatuksiinsa vaipuneena.
"Osaavatko nuot kuopan asukkaat lukea?" kysyi hän yht'äkkiä kyytimieheltä, ikäänkuin unesta havahtuen.
"Parhaita lukijoita pitäjäässä."
"Lapsetkin?"
"Vanhimpia lapsia, jotka siinä ijässä ovat, ei voita yksikään… Kirjan saavat joka lukukinkeriltä", sanoi mies yhtäkaikkisesti.
"Mikäs tuo tuolla on?" kysyi vieras äkkiä.
"Mikä niin?"
"Tuo, tuo, joka meidän edellämme kaukana menee. Ettekö näe?"
"Niin. Hän näkyy olevan Kättä-Risto", sanoi mies.
"Kättä-Risto! Minkä vuoksi häntä Kättä-Ristoksi sanotaan?" utasi matkustaja.
"Hänellä ei ole oikeaa kättä ensinkään."
"Synnymältäkö hän oli jo käsitän?"
"Eikä ollut … miehenä se on mennyt… Hän on kylän vähäväkisin mies."
"No ihme! Kun ennen kylään tuloamme kysyin teiltä: onko kylässänne mitään merkillistä, ette sanoneet mitään semmoista olevan. Kuitenkin on jo nähty kylän laiskin mies, ja kenties kohta nähdään kylän vähäväkisin mies", sanoi matkustaja ihmeissään.
"Niin, mitäs noista tuommoisista … kyllähän niitä semmoisia…", sanoi kyytimies, ny'äisten samassa hevostansa.
Edellä menevän miehen käynti näytti oudolta ja sepä se juuri olikin joka matkustajan huomion häneen käänsi. Hän kallisteli puolelta toiselle kävellessään, niin että hänen luuli joka askeleella kaatuvan kummalle puolelle tahansa. Oikea puoli oli kolkosti aukea, kun ei siinä ollut kättä heilumassa ja käynnille tahtia pitämässä. — Vasemmassa kädessään näytti hän kantavan jotakin raskasta esinettä. Tämmöisenä näytti hän semmoiselta kuin myrskyn käsistä päässyt tuntimylly, josta myrsky on toiset puolet siipejä pois karsinut ja joka vielä myrskyn jälkimainingin vuoksi kovasti heiluu.
"Raukka niin kovasti heiluu kävellessään", sanoi matkustaja.
"Hänellä on jalkakin vialla… Sooh, ruuna."
"Samallako sekin vikaantui kuin käsikin meni?"
"Samalla — kah nyt siinä!"
"Hän näyttää kantavan vasemmalla kädellänsä jotakin."
"Niin näkyy tekevän."
"Mitähän hänellä mahtaa olla kannettavana?"
"Eiköpä tuo kantane taas lantaa."
"Lantaa! Mitä hän sillä tekee?"
"Peltoa lannoittaa tietysti", sanoi kyytimies, ikäänkuin ärähtämällä, katsoa vilauttaen samassa matkustajan silmiin, kenties nähdäkseen, etteikö tuokaan vielä sen vertaa tiedä, ettei lantaa muualla tarvita kuin pellolla.
"Onko hänellä sitten peltoa?" kysyi matkustaja, eikä ollut huomaavinaankaan kyytimiehen tyytymättömyyttä.
"On, ja vieläpä hyväsestäänkin."
"Tietysti hänellä on mökki myös."
"On."
"Onko se kaukana tiestä?"
"Eikä ole … aivan tien vieressä."
"Käymmekö siellä?"
"Tulee yö ennenkuin ehdimme kaupunkiin … mitähän tuolla…"
"Minä maksan mitä vaan tahdotte siitä ajasta, minkä siellä viivymme. —
Piisaako kaksi markkaa?"
"Piisaa hyvinkin… Jos ma häntä… Ilman aikojaanhan minä vaan sanoinkin … kyllä kaiketi minä joudan teidän kanssanne olemaan, vaikka koko viikon —; mihinkäpä minulla kiire olisi", sanoi kyytimies hilpeästi ja hänen kärtyisyytensä haihtui siihen paikkaan kuin tuhka tuuleen.
"Kas tuossahan se Kättä-Risto meneekin jo mökkiinsä", jatkoi kyytimies vilkkaasti, osoittaen kädellänsä edellä mennä veivaavaa miestä, joka todellakin kääntyi tien ohessa olevaan mökkiin.
Kun matkustajat tulivat mökin kohdalle, käänsivät he hevosensa sinne. Maantien ja mökin välissä oli juuri sen verran piha-maata, että hevonen hädintuskin sopi siihen ajoneuvoineen.
Asuinhuoneena oli pienen pieni neliseinäinen tupa ja sen edessä parin sylen päässä samankokoinen aitta. Molemmat huoneet olivat suin yhteen, ja näiden väli oli katettu ja laudoitettu, joten molemmat huoneet, välineen, näyttivät yhdeltä ja samalta rakennukselta. Väli oli laudoittamalla jaettu vielä kahteen osaan, joista etummainen toimitti porstuan virkaa ja perimmäinen lienee ollut ruokien säilytyspaikka. Tämän rakennuksen takana oli vielä hyvänkokoinen lato ja siinäpä ne sitten Kättä-Riston huoneet olivat.
Ulkopuolella huoneita oli semmoinen puhtaus, ettei oljen kortta eikä risun kipenettä olisi löytänyt, vaikka neulan kanssa olisi hakenut, tuntui siltä ettei mökissä olisi pariin vuoteen asunut ristisielua, niin puhtaat olivat mökin tienoot; olipa matkustajain oikein sääli siihen hevostansa ajaa.
Tuvan toinen akkuna oli maantielle päin ja akkunan alla oli pieni, sievä kasvitarha, Joka näytti olevan hyvässä voimassa ja järjestyksessä, ja oli jo suurimmaksi osaksi kylvetty, Pensaskasvit olivat jo suurimmaksi osaksi lehdelle puhjenneet ja ne levittivät hyvänhajuista tuoksua kauniisen kevät-ilmaan. Kasvitarhan ympärillä oli punaiseksi maalattu sievä pinna-aita ja kaikkineen oli tuo tarha eteläpuolella mökkiä, sillä mökki oli pohjapuolella maantietä.
Mökin ympäristöllä oli koko joukko peltoa. Pari sarkaa rehoitti rehevässä rukiinlaihossa; pari oli myös pantu perunaan ja ohraa oli kylvetty useampia sarkoja. Pellot olivat hyvässä järjestyksessä ja niin hyvissä ojissa, että oikein ihmeeksi kävi. Pyörtänöillä ei näkynyt ainuttakaan kiven nupulaa, ei yhtään multakokaretta; ne olivat puhtaat kuin kerran pyyhkäistyt ja niissä oli jo rehevä heinän alku. — Useita sarkoja näkyi olevan kedossakin.
Sama puro, joka eräästä metsälammesta kierrellen juoksi kylän laiskimman miehenkin kurjan maaluolan sivutse, ohjasi suuntansa mutkitellen tännekin ja aivan Kättä-Riston mökin tyköä meni se maantien poikki, iloisesti solisten juoksi se aivan aitan päitse erästä syvälle pistävää merenlahtea kohden. Pikkusen matkaa aitasta oli purossa koskipaikka ja siihen oli Risto laittanut tokeita ja piti siinä kalanpyydyksiä.
Kun matkustajat tulivat mökille, oli tuo vähäväkinen mies jo ehtinyt mennä pyydyksiänsä kokemaan; matkustajatkin menivät uteliaisuudesta sinne. Kamalalta näytti, kun toiskätinen ja muutenkin ruhjountunut mies seisoi kuohuisessa koskessa yhden ainoan heikon pukin päällä, ja toisella kädellään koki kiskoa mertojaan väkevästä virrasta. Välistä näytti siltä kuin virta veisi hänet mertoineen päivineen, mutta ei, aina pääsi Risto kuitenkin vihdoin voitolle, vetäen merran toisensa perästä ylös. Ensimältä tarjosivat matkustajat hänelle apuansa, mutta hän ei ottanut sitä vastaan.
"Ei, ei. — Ei tarvitse … kyllä minä nämät… Onpa pitänyt ennenkin saada … mistäpä se aina apu tulisi", sanoi hän vaan itseensä luottavasti.
Kun hän sai pyydyksen ylös, hinasi hän sen maalle. Ensimmäistä mertaa tuodessaan, tervehti hän kyytimiestä, mutta matkustajaa näytti hän oudoksuvan ja kummeksuvan. Lieneekö siihen ollut se syynä, kun hän tunsi kyytimiehen, mutta matkustaja oli hänelle outo. Salavihkaa katsoa vilahutti hän tavasta matkustajaa, nyysäyttäen samassa nokkaansa ja pyyhäisten sitä terveen kätensä hihalla.
Niissä kolmessa merrassa, mitkä hänellä oli, oli kussakin hyvä joukko kaloja. Enimmäkseen olivat ne särkiä, mutta olipa seassa lahnaa ja säynästäkin. Saatuansa kalat pyydyksistä pois ja pyydykset puhdistetuksi, pani hän ne taas toisia kaloja pyytämään. Vaivaloiselta näytti työ, vaan pannuksi ne kumminkin tulivat.
"Saammeko me tulla teidän huoneesenne?" kysyi matkustaja, kun he olivat tulleet mökin eteen.
"Kyllä kaiketi, vain…" sanoi Risto, nyysäten nokkaansa ja pyyhäisten takkinsa hihalla, katsoa vilkaisten matkustajaa.
"Mitä vain?"
"Vain onhan se niin huono … eihän sinne viitsisi vieraita viedä…
Jos kuitenkin haluatte, niin aika kernaasti", sanoi Risto.
Sitten mentiin tupaan. Pieni oli asunto, mutta siisti kuin puhdas astia. Ei rikan kipenettä lattialla ja päälliseksi oli se valkea kuin kika. Somasti laitettu kaakelitakka oli ovinurkassa ja siihen oli sovitettu yksireikäinen hällä, jossa voi keittää. Perällä oli oikein koottava vuode ja se oli koottu niin sievästi kuin sen olisi tehnyt siistein nainen. Ikkunan alla oli pieni pöytä ja seinänvierillä neljä tuolia. Jos ei oteta lukuun takkanurkassa olevaa pientä hyllyä, jossa oli muutamia kuppeja ja muita pieniä astioita sekä samassa nurkassa olevaa pienen pientä maalattua pata-arkkua, missä keitto-astioita säilytettiin, niin ovat kaikki huonekalut luetellut.
Talon isäntä kehoitti vierasta istumaan, istui itsekin, katsoa vilautteli vierasta, nyysäili ja pyyhki nokkaansa.
"Yksinännekö te asutte tässä?" kysyi vieras, ikäänkuin puheen-aluksi.
"Yksinäni… Kukapa tähän tämmöiseen kumppaniksi pyrkisi; eikähän tässä olisi useammalle tilaakaan", sanoi Risto.
"Kuinka te voitte näin hyvän siivon pitää?" sanoi matkustaja ihmetellen.
"Minun ei haluta liassa asua. — — Ja eihän se paljoa maksa, sillä onhan tuota kyllä köyhälläkin vettä", vakuutti isäntä.
"Eikö tule vaikeaksi elää ja toimia noin raajarikkoisena?" kysyi matkustaja.
"Tietystihän olisi parempi, kun olisi aivan terve. Mutta kun nyt kerran olen tämmöinen kuin olen, niin on paras tyytyä kohtaloonsa ja tehdä työtä vointinsa mukaan. Monen on huonommastikin asiat, sillä olenhan, Jumalan kiitos, muutoin aivan terve", selitti Risto tyytyväisenä.
"Oletteko syntymästä saakka olleet raajarikkoinen?" kysyt matkustaja, ikäänkuin ei hän sitä tietäisi.
"Enkä ole ollut… Olin jo kohta kolmenkymmenen, kuin tämmöiseksi tulin."
"Kuinka ja missä se tapahtui, senpä haluaisin tietää?"
"Kaupungissa, laivan työssä se onnettomuus tapahtui", sanoi Risto ja pyyhkäsi nokkaansa.
"Kuinka se tapahtui? kertokaapa se oikein seikkaperäisesti", kehoitti matkustaja.
"Mitäpä erinomaisia seikkoja siinä lienee. Silloin rakennettiin kaupungissa joka vuosi useita laivoja. Monta vuotta perätysten olin minä melkein myötäänsä laivan työssä. Minua sanottiin hyväksi kirvesmieheksi, ja minulle maksettiin hyviä palkkoja.
"Se oli kevät-talvi, kun eräänä kertana nostettiin pitkää ja paksua hirttä pystyyn korkealle kohonneen rakennettavan laivan kupeelle telinepiitaksi. Hirren latvaan oli kiinnitetty kolme köyttä. Ne jaettiin kolmella eri suunnalla, ja väkipyöräin avulla ruvettiin kahdella köydellä vetämään hirren päätä ylös ja kolmannella holttailtiin sen kulkua. Kun hirsi oli noussut noin puoliväliin, katkesi toinen vedettävistä köysistä. Hirsi riepsahtt heti täydellä voimallaan ainoan pidettävän köyden nojaan; sekin katkesi ja hirsi putosi maahan. Pudotessaan raippasi sen tyvi minua oikealle sivulle. Mitä sitten tapahtui en tiedä, sillä minä olin pyörtynyt. Tunnottomana olivat he minut kantaneet sairashuoneesen, ja ensimmäisen kerran kuin toinnuin, huomasin, ettei minulla ollutkaan oikeaa kättä. — Siinä kaikki seikat", selitteli Risto.
"Se oli surullinen tapahtuma", sanoi matkustaja. "Oli se, sen myönnän itsekin. Vaimoni, vaimoni! huudahdin minä tuskissani, kun huomasin miten asiani olivat. Niinkuin puukon pistos kävi sydämelleni se ajatus, että mitenkä nyt tulisimme toimeen ja mitenkä voin rakkaan vaimoni toimeentulon turvata niin, ettei hänen tarvitseisi puutosta kärsiä. Tuntui siltä kuin tuo huutoni olisi tullut suljetusta haudasta, joka ei enään mitään toivoa jäljelle jätä", sanoi Risto, nyhjäten ja pyyhkäisten taasenkin nokkaansa.
"Mitä! Onko teillä vaimokin?" huudahti matkustaja kummastellen.
"Minulla on ollut, mutta ei ole enään, sillä Herra katsoi hyväksi ottaa hänet minulta pois. Muutoin ei mielestäni ole yhtään kummempi asia, jos minulla silloin oli vaimo, kuin että se olisi kenellä tahansa", sanoi Risto, ikäänkuin vähän loukkautuneena.
"No, no. — Eipä silti … mutta kun minä luulin, ettei teillä koskaan ole vaimoa ollut. — — Kuinka kauvan olitte sairashuoneessa?" sanoi matkustaja vähän hämillään.
"Neljä kuukautta … eipä sieltä sen vähemmällä päässyt, sillä poisleikatun käteni sia ei pikemmin parannut. Paitsi sitä, oli oikea reisiluu myös mennyt poikki samassa kaupassa; sekin tarvitsi aikansa kiinni luutuakseen. — Paljon huonommasti olisi ollut asiani, jos jalkani olisi mennyt yhtä murskaksi kuin kätenikin, sillä silloinhan olisi sekin ollut poikkileikattava ja nyt olisin aivan avuton — —; onhan se kuitenkin näin paljon parempi", tuumaili Risto.
"Lääkäri teitä hoiti?"
"Lääkäri ja vaimoni."
"Oliko vaimonne myös siellä?"
"Kuinkas hän muutoin olisi minua hoitanut, ellei hän siellä olisi ollut?" sanoi Risto ja hänen suunsa vetäysi vähän hymyyn.
"Tuota noin — —. Olen niin kiintynyt asiaan, etten huomaa mitä sanonkaan — —. Suokaa anteeksi ja sallikaa minun kysyä: Oliko vaimonne teitä alusta alkain hoitamassa", sanoi matkustaja.
"Ei ollut. Kun hän tuon onnettoman tapauksen sai kuulla, säikähti hän niin pahoin, että oli henkensä heittää. Pariksi viikoksi pani se hänen vuoteelle, mutta kun hän sen verran toipui, tuli hän heti luokseni, eikä lähtenyt vuoteeni vierestä yöllä eikä päivällä, ennenkuin minäkin pääsin sairashuoneesta pois. Silloin itkin minä monta säälin ja epätoivon itkua, katsoissani hänen uhraavaisuuttansa ja ajatellessani hänen tulevaa toimeentuloansa. Hän heltyi myös useasti itkuun, mutta hän itki säälitellessään minua. Hän koki lohduttaa minua minkä voi ja aikoi tehdä työtä yöt päivät, niin kyllä kaiketi sitten muka eläisimme. Ei hän ensinkään huomannut, kuinka heikko ja huono hän itsekin oli — se raukka."
"Ja sitten te lähditte pois sairashuoneesta?"
"Niin, sitten me lähdimme molemmat, horjuvina ja kalpeina kuin kuolema, sillä vaimonikin oli sairautensa ja paljon valvomisen tähden niin heikonnut, että hän oikein horjui."
"Kuinkas sitten voitte elää, annettiinko köyhäin apua?"
"Köyhäin apua! Mitäs sillä olisimme tehneet…? Eihän toki, eihän toki… Olihan meillä ahkeralla työllä koottua säästöä niin paljon, että voimme hyvän-aikaa tulla toimeen muiden avuttakin… Olisipa sekin, kun heti ensimäisen vastuksen tultua turvaantuisi köyhäin apuun", sanoi Risto, ikäänkuin ihmetellen, kun heistä niin halvasti ajatellaan.
"Milloin sitten vaimonne kuoli?"
"Kohta jälkeen kuin tulimme sairashuoneesta. Hän oli raskaana ja jonkun viikon kuluttua sieltä tulomme jälkeen synnytti hän terveen tyttären. Tuon minun tapaturmani tähden tullut sairastus oli hänet niin heikontanut, ettei hän enään kestänyt tuota hengen vaarallista rynnäkköä ja muutaman päivän perästä, lapsen syntymisen jälkeen, heitti hän henkensä. Silloin en tiennyt, olinko elävä tahi kuollut. Minä itkin niin paljon, että olin vedeksi sulata, enkä voinut moneen vuorokauteen ottaa minkäänlaista ruokaa suuhuni. Herra Jumala! — ajatelkaas — olla käsitönnä ja jalatonna, kivun ja murheen kalvaamisesta heikontuneena ja horjuvana kuin haamu, yksinään rakkaan ja osanottavan vaimonsa jättämänä — olla semmoisen vastasyntyneen heikon lapsen tukena ja turvana — ajatelkaas miltä se tuntuu", selitti Risto kiihkeästi ja taas pyyhkäsi hän takkinsa hihalla, mutta ei tällä erällä nokkaansa, vaan silmiänsä.
"No, onko teillä ollut lapsikin?" kysyi matkustaja ihmetellen.
"On ollut ja on vieläkin", sanoi Risto nokkaansa nyhjäten.
"Vieläkin! Missä hän nyt on?"
"Seminaarissa."
"Seminaarissa — Niinkö?"
"Niin … eikä siinä mielestäni ole mitään kummailemisen syytä", sanoi
Risto.
"Eipä, eipä… Kuka hänet sinne on kustantanut?"
"Kukapa häntä sen likeisempi ja velvollisempi on kustantamaan kuin minä", sanoi Risto isän velvollisuudella.
"Eikö kukaan ole teitä auttanut?"
"Ei pennilläkään."
"Ihmeellistä! — Joko hän kauankin on ollut seminaarissa?"
"Viisi vuotta. Hän pääsee nyt sieltä pois ja joka hetki odotan häntä kotiin tulevaksi… Hän on hyvä tyttö ja oikea äitinsä kuva — — —. Voi jos te näkisitte, kuinka hän rakastaa minua", sanoi Risto ja hänen silmänsä oikein loistivat ilosta.
"Kaupungissako olette syntyneet ja mieheksi kasonneet?"
"En ole. Tässä kylässä olen syntynyt ja kaiken ikäni ollut."
"Entä vaimo vainajanne?"
"Täällä hänkin."
"Se jäi äsken kesken: millä tavalla sitten rupesitte henkeänne elättämään ja lastanne hoitamaan, kun vaimonne kuoli?" kysyi matkustaja, ikäänkuin tarkoin perustellakseen asiaa.
"Meillä oli hyvä torppa. Siitä tuli viljaa vähän myötäväksikin ja muitakin varoja oli vähän säästössä. Paitsi näitä oli meillä kolme lehmää ja hevonen. Täytyi ottaa renki ja piika, hoitamaan taloutta ja tekemään työtä. Itse hoidin lasta minkä voin, sittenkuin piika oli tärkeimmät tehtävät tehnyt. Niin sitä mennä retuutettiin eteenpäin, vaikkei se hääviä ollut", selitti Risto.
"Tämäkö torppa teillä silloin jo oli?"
"Ei tämä se ole … mitäs tämä on sen rinnalla, kurja pieni mökki vaan.
— Jospa sen olisikin saanut pitää, niin toista se olisi ollut", sanoi
Risto surumielisesti.
"Teidän kait täytyi myödä torppa pois, kun ette voineet sitä menestyksellä hoitaa, saadaksenne varoja eteenpäin elääksenne?" arveli matkustaja.
"Ei niinkään… Kyllä olisi voitu hoitaa… Asia ei ole sinne päinkään. Minä ostin tuon torpan jo ennen naimistani ja sittemmin paransimme sitä paljon. Kaupanteon aikana en minä saanut mitään muita kirjoja kuin ainoastaan sen kauppakirjan, jolla minä torpan ostin. Muut torppaan kuuluvat kirjat sanoi myöjä olevan maanomistajan hallussa. Useat kerrat vaadein minä häneltä noita mielestäni tärkeitä papereita, mutta hän vaan naurellen vastasi:
"'Mitäpä sinä niillä teet? Paremmassa tallessahan ne ovat minun takanani. Tee sinä vaan työtä ja laita torppa hyvään voimaan, sehän on oma hyväsi, ja kyllähän sinä saat torppari pitää.'
"Niin sanoi hän, kun olimme kahden kesken, mutta kun puhuin hänelle asiasta muiden kuullen, ei hän ottanut puhuakseen koko kirjoista ja torpasta luotuista sanaa: meni vaan muihin asioihin tahi puitsi kaikenni sääriinsä.
"Kun hän oli kylän rikkain mies, uskoin…"
"Malttakaapas vähäisen! Onko hän sama mies, joka noilta hiekkakummun asukkailtakin otti torpan pois?" kysyi matkustaja.
"Aivan sama. Monelle on hän saman kepposen tehnyt ja saattanut monta perhettä onnettomaksi. Usea on koettanut lain kauttakin oikeuksiansa valvoa, mutta mitä mutkia hänellä milloinkin lienee, vaan aina hän on voittanut. Kuopan Taneli on viimeinen hänen uhrinsa. Mutta mistä te tiedätte, että kylän rikkain mies on häneltäkin torpan ilman mitäkkin riistänyt?" sanoi Risto.
"Minä kävin hänen mökissään ja hän kertoi minulle koko jutun", sanoi matkustaja.
"Tulittekos tietämään, että he ovat tosilaiskaa väkeä?" kysyi Risto ja hänen suupielensä vetäysi hieman veitikkamaiseen hymyyn.
"Kyllä minä tulin tuntemaan heidät perinpohjin."
"Hän, tuo Taneli, on kyllästynyt tämän maailman kavaluuksiin, ja tehnyt niistä semmoisia kummallisia johtopäätöksiä, joita minä en voi hyväksyä. Mitä se nyt on, että ensimäisen vastoinkäymisen kohdatessa nuoret ja terveet ihmiset heittääntyvät oikein kruunun laiskoiksi ja antavat muiden ihmisien itseänsä elättää. Minä en ainakaan niin voisi tehdä, Heidän laiskuutensa vuoksi käypi paljon ihmisiä heitä katsomassa ja sentähden en ensinkään pidä kummana sitä, kun tekin olette siellä käynyt. Mutta se minua kummastuttaa, kun te minuakin, kaikkein viheliäisintä ihmistä, puhuttelette!" tuumaili Risto.
"Älkää nyt toki joutavia puhuko! Te olette kaikessa raajarikkoisuudessanne parempi monta muuta terveempää ihmistä. — Mutta kuinka sen entisen torppanne kävikään —? se jäi äskettäin kesken", muistutti matkustaja.
"Niin. Kun hän oli kylän rikkain ja arvossapidetyin mies, uskoin minä häntä ja tein työtä torpassa minkä voimat ja varat suinkin myöten antoivat, saadakseni sen hyvään kuntoon. Tosin olin minä paljon kaupungissa työssä laivaveistämöllä, mutta minä sain paljon isompia päiväpalkkoja kuin tavalliset työmiehet. Sen vuoksi katsoin minä parhaaksi teettää kaikki työt urakalla ja itse ansaita.
"Sitten kuin minä nain, kävi paljon paremmasti, sillä vaikka olinkin paljon poissa kotoa, oli kotona talouden hoitaja ja kaiken perään katsoja. Vaimoni oli siisti, puhtautta rakastava ja työtelijäs ihminen ja hänkin teki työtä minkä voi. Me ennätimme olla yhdessä viisi vuotta ja sillä ajalla parani ja vaurastui taloutemme paljon. Voi kuinka hyvä oli tulla laivantyöstäkin kotiin, kun lempeä vaimo tuli iloisesti vastaan-ottamaan ja kun kodissa valliisi kaikkialla hyvä järjestys ja puhtaus. Ne olivat ainoat onnen-ajat minun synkässä elämässäni ja minä en voi olla niitä ikävällä muistelematta. — Ensimäinen lapsemme kuoli aivan pienenä ja ainoastaan tämä tytär, mikä minulla on, on ainoa muisto ja perintö rakkaalta vaimoltani.
"Kun pari vuotta oli kulunut vaimoni kuolemasta, tuli maanomistaja minun luokseni. Tämä oudoksutti minua kovasti, sillä sitä ei ollut tapahtunut vielä koskaan minun aikanani. Minä kehoitin häntä istumaan, mutta hän ei istunut, käveli vaan paikasta toiseen, molemmat kädet seljän takana. Minä aavistin pahaa ja sydämeni pamppaili kovasti.
"'Minä tahdon tämän torpan sinulta pois', sanoi hän äkkiä, pyörähtäen minun eteeni.
"'No, herrantähden…! Minkä vuoksi?' sanoin minä hämmästyksissäni.
"'Sen vuoksi, että minä tarvitsen tämän torpan tilukset karjanlaitumiksi', sanoi hän poiskääntyen, ja hän nauroi niin kamalaa naurua.
"'Onhan torpasta tehty päivätyöt täydellisesti, kuten ennenkin', koin sanoa.
"'Vaikka.'
"'Eihän määrä-aika ole vielä lopussa; onhan vielä jälellä useampia kymmeniä vuosia', puolustelin yhä.
"'Minä en ole tehnyt sinun kanssasi minkäänlaisia kauppoja ja jos joku on sinulle torpan myönyt, ei hänellä ole ollut siihen mitään oikeutta', sanoi isäntä perään-antamattomasti.
"'No mutta — — hyvä Jumala!… Nythän tarvitsen torppani kaikkein parhaiten kuin koskaan ennen… Olenhan raajarikkoinen, työhön kykenemätön mies, pieni lapsi hoidettavana, ilman vaimoa, äitiä ja mitään muuta turvaa — — ajatelkaas', sanoin.
"'Minä olen sen jo aikaa ajatellut. Senpä tähden juuri … minä en anna tuommoisen työhönkykenemättömän vaivaisen asua maallani', sanoi hän kylmästi.
"'Mutta olettehan luvanneet minulle aina, että saan asua tässä', sanoin taas.
"'Noh, etkö sitten ole saanut asua tähän saakka, mutta tästä eteenpäin et saa', sanoi hän vaan päättävästi.
"'Vaikkako aikaa vielä on? Vaikkako päivätyöt ovat kunnollisesti ja määrälleen tehdyt, ja vaikkako olette monta kertaa juhlallisesti sanoneet torpan kirjat olevan takananne sekä vakuuttaneet minua saavani asua ilman niittäkin määrä-aikaan asti?' sanoin minä vähän tuimasti.
"'Vaikka… Nimittele mitä nimittelet, mutta kyllä sen vielä näet', sanoi hän uhkaavasti.
"'No, kun maksatte mitä torppa minullekin maksaa, niin samahan se, sillä olenhan siihen pannut paljon työtä ja rahaakin', sanoin tuskissani.
"'En penniäkään', äyhkäsi hän ja lähti vihoissaan pois.
"Jonkun viikon kuluttua sain minä kirjallisen haasteen käräjiin, jossa sanottiin talon isännän, Olli Ponarin, tahtovan takaisin saada hänen tilallaan olevaa ja minulta hallittavaa torppaa.
"Käräjäpäivä tuli ja me astuimme esiin. Ponari toi nyt sen syyksi, etten minä ole kiinnittänyt torppaa tilaan ja sen vuoksi tahtoi hän torpan takaisin. Tuomari kysyi, olenko minä kiinnittänyt torpan kantatilaan.
"'En minä ole sitä tiennyt kiinnittää, kun Ponari on aina vakuuttanut, että minä saan vapaasti asua torpassa määrä-ajan loppuun asti ja kun minulla ei ole muita kirjoja kuin tämä kauppakirja', minä sanoin ja vein kirjani esiin.
Kun tuomari oli kauppakirjan lukenut, intti Ponari, ettei hän ole koskaan antanut minkäänlaista lupaa, ei suullisesti eikä kirjallisesti, että minä saisin torpassa asua; ei myös sanonut piittaavansa koko minun kauppakirjastani niin mitään, koska myöjällä ei ole ollut oikeutta hänen suostumuksettaan torppaa myödä.
"Oikeus julisti semmoisen päätöksen, että koska minä en ole tolppaa kantatilaan kiinnittänyt, enkä tilanomistajan kanssa mitään sopimusta tehnyt, niin tuomitaan torppa pois ilman mitään maksutta."
"Ja niin jouduitte puille paljaille?" kysyi matkustaja.
"Niin jouduin", sanoi Risto ja pyyhkäsi nokkaansa.
"Kylläpä tuo Ponari on kovasydäminen mies", arveli matkustaja.
"Kyllä hän on. Sillä tavalla on hän suurimman osan rikkauttaan kiskonutkin, nimittäin suurella vääryydellä. Kuinka kauvan Jumala sallinee hänen imeä köyhäin verta, hikeä ja väkeä?" sanoi Risto.
"Paniko hän sitten tuon teidän torppanne karjanlaitumeksi?"
"Eikö mitä. Hän möi sen jollekin toiselle isosta hinnasta."
"Ja sinne menivät rahanne ja vaivanne?"
"Sinne menivät, sinne menivät."
"Silloin kait jouduitte pahaan hätään ja avuttomaan tilaan … annettiin kait silloin teille köyhäin apua", edellytti matkustaja.
"Köyhäin apua! Ei, sitä ei annettu ja vaikka olisi annettukin, en olisi ottanut sitä kuitenkaan vastaan", sanoi Risto lujasti.
"Minä en voi mitenkään käsittää, kuinka te noin raajarikkona, vähäväkisenä ja paljaaksi riistettynä voitte pienen lapsen kanssa toimeen tulla muiden avutta", sanoi matkustaja.
"Minä en sittenkään tullut niin tyhjäksi kuin luultiin. Minulla oli vielä tallessa pieni säästö vanhoilta hyviltä ajoilta. Paitsi sitä olivat huoneet minun omani tuossa minulta riistetyssä torpassa ja ne olin laittanut kaikin puolin hyvään kuntoon. Ponari kyllä tiuskui, että minun pitää mökkini kiireesti laittaa pois hänen maaltaan. Jos niin olisi täytynyt tehdä, olisivat ne menneet aivan polusta. Mutta minun onnekseni sai Ponari torpalle varakkaan ja järkevän ostajan. Hän ei pannutkaan rahojansa koiran hännän nenään, sillä ei hän tyytynytkään koreisiin suullisiin ja yhdenkeskisiin lupauksiin, vaan tahtoi kovat kirjat hänen ja Ponarin välille torpasta; vieläpä hän tahtoi takansa tilan kiinnekirjankin, hakeakseen kiinnityksen torpalle ensimmäisissä käräjissä. Sitten vasta maksoi ostaja rahat. — Vaikka Ponari torjui kovasti vastaan, ettei torpan uusi isäntä saa ostaa minulta huoneita, ei hän näin varustettuna ollut koko Ponarista taallaankaan, vaan rupesi minun kanssani kauppoja hieromaan, sillä hän älysi, että tulee paljon kalliimmaksi, jos rupeaa uudesta huoneita laittamaan. Näin tavoin sain minä huoneillani paremman hinnan kuin jos ne olisi pitänyt myödä maalta pois vietävänä."
"Entä sitten?"
"Nuot torpan ostajat olivat niin hyviä ihmisiä, että antoivat minun vuokratta asua entisissä huoneissani pari vuotta. Sillä välin hankin minä eräältä talolta tämän maapalasen, joka minulla nyt on. Sillä miehellä ei ollut mitään mutkia ja empimättä antoi hän kiinnittää tämän kantatilaan ja niin ei minulla ole mitään pelkäämistä.
"Kun olin kykenemätön mihinkään rakennustyöhön, teetin urakalla nämät mökit. Itse rupesin purastamaan peltoa…"
"Itse peltoa! Kuinka herran tähden te toiskätisenä voitte peltoa tehdä?" huudahti matkustaja.
"Sitä täytyi tehdä sen mukaan kuin voi; vähä päivässä, paljon viikossa. Onhan ollut siitä hyvä, ettei peltomaalla ole ollut kiviä. Täytyi teettää semmoinen pikkunen kuokka, jolla voin toisella kädellä kuokkia. Sillä sitten nyhdin kipeneen kipeneen perästä maanpinnasta irti. Pahimman vastuksen tekivät eteensattuvat kannot ja pehkot. Mutta kun minä niitäkin hellittämättä nykin, nytkytin ja kaivelin puolelta ja toiselta, heltivät ne viimein kuitenkin, sillä tekeehän ahkera vesitippakin vihdoin kolon kiveenkin. Rohki ei tosin tällä tavalla peltoa tullut, mutta kun olin koko kesän ahkerasti työni kimpussa, oli sitä kuitenkin talventullen näkyviin asti."
"No, mutta ojia ette kyenneet ainakaan kaivamaan", sanoi matkustaja.
"Ja kuitenkaan ei ole pellossani ainuttakaan kyynärää muiden kaivamaa ojaa", vakuutti Risto.
"Kuinka se on mahdollista, että toisella kädellään ojaa kaivaa?"
"Hätä neuvon keksii. Minulla on erilainen lapio kuin muilla ihmisillä. Sen varrenjuurella on aspilla kiinnilyöty rengas. Kun minä lähden ojaa kaivamaan, pujotan minä renkaasen nahkahihnan, jonka päät pistän soljella kiinni, niin että sekin on nyt suurena renkaana. Tämän hihnan mutkan panen minä oikean olkapääni kautta hartioini yli ja nyt on ojamies valmis. Lapionvarsi pitää myös olla niskasta tavallista väärempi. Kun minä rupean ojaa kaivamaan, voin vasemmalla kädelläni varren ponnesta hoitaa lapion mihin asemaan tahansa. Jalallani poljen lapion maahan, kädelläni käännän lapion niin, että maa jääpi lapiolle ja siihen siaan kuin muut nostavat sen käsivoimalla ylös, teen minä saman tempun hartiovoimalla. Siinä työssä täytyy minun olla tavallista köykymmässä, mutta istun levähtämään, kun kovin selkä puuttuu. Totta kyllä, ettei ojaa niin rohki tule, mutta sitä tulee kuitenkin", selitteli Risto.
"Itsekö olette kaikin tuon pellon tehneet?"
"Joka kapan-alan. Suurimman osan tein sitä niinä kahtena vuotena, jolloin vielä asuin entisen torpan huoneissa. Olipa pelto sen ajan kuluttua tarpeesen, sillä varat olivat melkoisesti kuluneet mökin rakentamisessa ja noitten kahden tulottoman vuoden elämisen tarpeissa.
"Kun lapsen kanssa muutin tähän mökkiin, oli minulla jo perunaa ja ohraa kylvössä. Siitä saimme ne vähät tarpeet, mitä elämiseksemme tarvitsimmekin. Pahin puute oli maidosta, jota lapsi välttämättömästi tarvitsi. Kuitenkin koin vaihdella sitä oljilla, ruumenilla ja perunoilla, niin ettei siitäkään kovin pahaa puutteita tullut.
"Peltoa piirastin vointini mukaan lisää ja entisen koetin saada hyvään kasvuvoimaan. Se rupesi antamaan yhä parempia satoja ja niin ei ole ollut hätäpäivää.
"Kuta enemmän aika kului, sitä paremmaksi kävi elämä. Lapsi kasvoi vuosi-vuodelta ja se toi sekä hupia että hyötyä. Hän loi paljon valoa minun murrettuun ja synkkään elämääni. Lapsellisella lepertelemisellään ja viattomalla iloisuudellansa sai hän ankarimmatkin suruni haihtumaan ja samassa oli hän minun oikea käteni."
"Mutta kuinka te voitte saada lantaa noinkin paljolle pellolle, kun teillä ei ole eläimiä?"
"Siitäkin olen kokenut pitää huolta. Ruumenet, oljet, pyörtäneistä ja kedoista kerääntyneet nurmet annan minä joka vuosi tässä lähellä asuville, eläimiä pitäville, mutta pellottomille mökkyreille. Heidän kanssaan olen tehnyt semmoiset kaupat, että heistä kahden tulee vuoropäivinänsä antaa minulle tuoppi maitoa päivässä ja kaikki lanta, mitä heille vuodenpitkään karttuu; heidän on myös vedätettävä se valmiiksi pellolle. Itse pidän huolta lisä-ainetten hankkimisesta heidän tunkioihinsa ja siitä, ettei heiltä mitään lantavaroja hukkaan mene. — Näin tavoin saan lehmän-antia tarpeekseni ja paljon lantaa. Muutoin pidän siitä täällä kotonakin huolta, Tuolla ladossa on minulla melkoiset lantavarat. Sinne keräilen karisseita lehtiä, turpeita, hakkailen havuja, kantelen muuraispesiä ja muuta semmoista törkyä. — Joka päivä kokoilen tieltä parin virstan päästä, ja muilta lähiseudun ulkopiirteiltä, kaikki mitä eläimet ovat sinne jättäneet ja vien latooni. Kaikki likavedet kannan sinne ja usealta mökkyriltä saan hyviä lisiä sitäkin laatua. Kun en milloinkaan lyö laimin sitä tehtävääni, kertyy vuoden pitkään melkoinen kasa. Lato on jaettu kahteen osaan. Toinen puoli on aina mahimassa yli vuoden ja sitten on se avullista lantaa.
"Tällä tavalla saan peltovähäni pidetyksi hyvässä lannassa ja kasvuvoimassa, jonka vuoksi saan siitä viljaa maantäydeltä. — Mitäs, eihän se paljokaan pelto auta mitään, ellei se ole hyvässä kunnossa", tuumaili Risto.
"Mutta minun mieleeni muistuu jotakin. Tuon Kuoppa-Tanelin kuopan edessähän on kelpo läjä kaikenmoista törkyä ja roskaa. Kun se siinä on ollut, ties kuinka kauvan, luulisin sen jo tekeyneen avulliseksi pellon lannaksi, Kumma kun ette ole tuota joutilasta tunkioa vedättäneet pellollenne", arveli matkustaja.
"Asia ei ole aivan niin kuin te luulette. Kyllä minä sen olen aikaakin huomannut, mutta sitä ei ole niin helppo saada kuin outo luulisi. Minä kävin sitä kerran pyytämässäkin ja olisin siitä hänelle maksanut, mutta hän vaan ei sitä antanut. Taneli selitti, että jos hän tunkionsa möisi, menettäisi hän elinkeinonsa. Sillä jos niin kävisi, eivät ihmiset pitäisi heidän asuntoansa niin viheliäisenä ja omituisena kuin ennen, eivätkä tulisi heitä enään katsomaan, eikä tuomaan heille mitään", selitteli Risto.
"Ei ole turhaan sepitetty tätä sananlaskua: 'Ahkeruus kovan-onnen voittaa' ja mielestäni sopii se aivan hyvin teihin. Mutta onko tuo kylän rikkain mies yhtä rikas vielä kuin ennenkin, senpä tahtoisin nyt tietää?" kysyi matkustaja.
"Eiköpä se liene … en ainakaan minä ole kuullut, että hän sen köyhtyneempi olisi. Ja mikäpäs hänen olisi rikasna pysyessä, sillä onhan hänelle aina vääryys onnistunut. Muuta en tiedä kuin ainoastaan sen, että sanotaan hänen ryyppineen ja pelanneen usiampana vuotena", sanoi Risto.
"Eikö teille tule kuitenkin ikäväksi ainainen yksinäinen elämä?"
"Totta kyllä. Silloin kuin teen jotakin työtä, tahi askartelen muuta, kuluu aika rattosasti. Mutta pyhinä, lepo- ja yönaikoina käy aika sangen ikäväksi ja pitkäksi. Silloin koetan lueskelemalla aikaani kuluttaa, mutta ei sitäkään jaksa aina tehdä. Voi kuinka hauska oli silloin kuin Hanna oli vielä kotona. Vaikea oli minun häntä päästää tyköäni pois, mutta hänellä oli niin kova halu päästä opin teille, etten voinut häntä vastustaa. Itsekin hän älysi, kuinka suureen kaipioon hän minut jättää ja suri sitä, mutta meidän täytyi uhrata molemmin toisiemme eduksi, sillä eihän muutoin olisi mitään tullut. Hän on niin hyväsydäminen ja rakastaa minua niin paljon — — mutta mikä sieltä nyt ajaa?" sanoi hän sitten ja katsoi akkunasta maantielle.
Kun tulijat lähenivät mökkiä, hiljensivät he hevosen tultua ja katselivat mökkiä kohden. Kohdalle tultua seisottivat he hevosen ja kärryistä hyppäsi maahan pitkänsolakka hento nainen.
"Voi taivasten tekijä — — Hanna!" huudahti Risto ja syöksähti ylös.
Samassa tuokiossa syöksähti nuori, kaunis impi sisälle huoneesen.
Hätäisesti ja hieman oudoksuen silmäsi hän huoneessa olevia vieraita.
Mutta siitä huolimatta ryöpsähti hän isänsä kaulaan.
"Voi, voi kuinka ikävä minulla on ollut teitä, isä. Kyllä kaiketi teilläkin on täällä ollut kovin ikävä, isä raukkani. Mutta nytpä olenkin päässyt myötyriksi pois seminaarista ja voin nyt jonkun ajan olla teidän luonanne. Jos Jumala suopi, niin teidän ei enään tarvitse olla yksin, sillä minulla on jo opettajattaren paikka ja minä koetan toimia niin, että tekin tulette sinne kanssani asumaan — —. Voi, voi, rakas isäni!" puheli tyttö ja halaili innokkaasti isäänsä.
"Hanna, Hanna, rakas lapseni!" hoki vaan lapsensa tavannut isä. Hän kiersi tuon terveen kätensä tyttärensä ympärille niin hyvin kuin taisi ja katkenneen käden lyhyt tynkkä nytkähteli ja tärähteli ehtimiseen; sekin oli sydämeltä saanut käskyn tarttua kiinni ainoaan lapseen, mutta sen voimat eivät sen etemmäksi ylettyneet.
Matkustaja silmäsi kummankin kasvoihin. Kirkkaat kyyneleet kiilsivät sekä isän että tyttären silmissä. Matkustaja vinkkasi kyytimiehelle, että lähdettäisiin pois; hyvästit sanottuaan menivät he, sillä he älysivät, ettei heitä enään tarvita.