III.
Kylän toimellisin ihminen.
Kun he olivat hevosensa ajaneet maantielle tuosta pienestä mökin pihasta, käänsi Hannan kyytimies heti hevosensa siihen, sillä siinä ei ollut tilaa kahdelle hevoselle.
Matkustaja oli niin ajatuksiinsa vaipuneena, ettei hän näyttänyt huomaavan mitään. Kyyditsijäkin herkesi hiljaiseksi ja rupesi viimein torkkumaan. Tämän tähden sai hevonen kävellä jurpotella mielensä mukaan, sillä eipä sillä ollut nyt kiirehtijää. Kauvan aikaa olivat he näin mennä lötöstelleet, ennenkuin matkustaja vihdoinkin havahtui.
"Vähäväkinen oli mies, mutta ahkera ja sydäntä täynnä", sanoi matkustaja havahduttuaan.
"Älkää muuta sano … ja säästävä myös", sanoi kyytimies haukotellen.
"Onko hänellä jotakin säästössäkin?"
"Onpa vainen. Hänellä on pankissa monta tuhatta markkaa — kuinka paljon lieneekään", arveli kyytimies.
"Ja hän on tietysti niitä noin vaivaisena koonnut?"
"Aivan niin. Mutta hän onkin niin säästäväinen, että jos hänellä on penniäkään liikaa, jota ei hän välttämättömästi tarvitse, toimittaa hän heti sen pankkiin", selitti kyytimies.
"Teillähän on täällä ihme ihmeen perästä. Tämä taitaa olla oikein onnellinen paikkakunta: onko täällä yhtä ainoata, joka köyhäin apua tarvitseisi?" sanoi matkustaja kumppanilleen.
"Eipä niistä puutetta ole. Kyllä niitä on niin paljon, etteivät tilalliset ole voida mitenkään kaikkia elättää ja hoitaa… Älkää luulko, että niistä puutetta… Mutta kun nyt huomaan, että teistä on ihmeitä tuommoiset aivan vähäpätöiset asiat, niin voin minä teille vielä erään ihmeen näyttää."
"Missä se on?"
"Täällä edessä päin."
"Mikä se sitten on?"
"Eräs akka vaan, mutta hän on toimellisin ihminen mitä koskaan olen nähnyt", vakuutti kyytimies.
"No, mutta toimellinenhan on tuo käsitön mieskin."
"Totta kyllä, mutta hän on kumminkin mies, jos kohtakin raajarikko, vaan tämä on vaimo", intteli kyytimies.
"Käymmekö hänen luonaan?"
"Käymmepä tietenkin. Olisihan vääryys mennä hänen ohitsensa, kun te kerran senlaisiin haluatte tutustua", tuumaili kyytimies kehkaantuneena.
Päivä oli käynyt jo hyvin illalle heidän näin paljon viivytellessään. Ilma oli lämmin ja tyyni; ei puunlehtikään liikahtanut. Matkustaja ei kiirehtinyt nytkään kulkuansa, sillä koko luonto oli niin kaunis, raitis ja virkistävä.
Vastaan rupesi nyt tulemaan paksua savua, joka lähti jostakin kydöstä (suopellosta).
"Nyt se kohta tulee", sanoi kyytimies.
"Mikä tulee kohta?"
"Se akka."
"Mutta eihän täällä edessä päin näytä olevan minkäämlaista ihmisasuntoa."
"Ei se akka näinä aikoina huoneessa asustelekaan."
Kun he olivat vielä kappaleen matkaa eteenpäin ajelleet, levisi heidän eteensä avara ja kaunis peltovainio. Toisella puolella vainioa oli ketoja heinän kasvussa; yksi osa kylvetty rukiisen ja rehoitti nyt kauniissa laihossa; ohraa ja kauraa oli myös kylvetty iso palsta. Kevätkylvöt olivat pölkytyt sileiksi kuin pöytä ja orasnenät tunkivat yleensä itseänsä esiin. Peltosarat olivat hyvässä järjestyksessä ja ojat olivat sieviä ja suoria kuin jouhia.
Toisella puolen vainioa oli sekä vanhoja että uusia kuokoksia; nähtävästi nuot vanhemmat olivat viimekesäisiä ja uudemmat tämänkesäisiä.
Noilla vanhemmilla kuokoksilla puuhaili ahkerasti yksinäinen vaimo-ihminen. Hän oli kokoillut kuokoksella olevat risut, rydöt ja kannot kokoihin ja poltteli niitä nyt parhaallaan. Siitä tuo savu. Mikä vähänkin oli polttopuuksi kelpaavaa, ne olivat karsittuina ojien päällä läjissä.
"Tuossa se nyt on", sanoi kyytimies, osoittaen vaimoa kädellänsä.
"Kuinka me voimme tuonne vainiolle päästä häntä puhuttelemaan?" kysyi matkustaja.
"Kyllä. Täällä tulee veräjä, käännämme hevosen siitä vainioon, panemme sen kiinni veräjän pieleen ja menemme sitten vaimon luo", tuumaili kyytimies.
Tuumasta toimeen. Kun he olivat saaneet hevosensa kiinni pannuksi ja ruokaa eteen, lähtivät he astelemaan vaimoa kohden. Tämä näytti oudoksuvan tätä kohtausta, sillä hän hiljensi työtänsä ja silmäili tavasta tulijoita, samassa salavihkaa pyyhiskellen esiliinallansa hikisiä kasvojansa.
Hän oli näöltään noin neljänkymmenen vuoden ikäinen roteva nainen. Pitkänsolakkana seisoi hän siinä, ja vaikka hän oli nokisessa työssään jotenkin siintynyt, loisti hänen kasvoissaan kuitenkin täydellinen naisellisuus. Hänen kasvonsa ja koko ruumiinsa oli täyteläinen, ja hänen olentonsa osoitti terveyttä, hyvinvointia ja mielenmalttia.
"Hyvää iltaa! Suokaa anteeksi, kun tulemme häiritsemään teitä työssänne", sanoi matkustaja vaimon luo tultuansa.
"Iltaa, iltaa! Tahtoisitte kait kysyä jotakin?" sanoi vaimo.
"Oikeastaan ei meillä ole teiltä mitään asiallista kysyttävää ja kuitenkin voisi semmoista olla paljonkin — —. Tahtoisin puhutella teitä, kun vaan aikanne myöten antaisi", sanoi matkustaja.
"Kyllähän, mutta missä tässä istuisikaan", myönsi vaimo.
"Kyllä tässä…" sanoi matkustaja ja asetteli karsituita puita istuimiksi.
Siihen sitä sitten istuttiin kolmikulmaan.
"Mitä puhumista teillä minulle olisi?" kysyi vaimo matkustajalta ja katsoi häntä silmiin; hän tunsi kyytimiehen, eikä siis luullut hänellä mitään kykyttävää olevan.
"Niin — tuota. Huomasin että vaimo-ihminen ypö yksinään on tämänlaatuisessa työssä ja se herätti uteliaisuuttani. Tottahan teillä muulloin <m muitakin työkumppaneita?" sanoi matkustaja vähän hämillään.
"Minullako —? Ei minulla koskaan ole mitään työkumppania", sanoi vaimo oudoksuen.
"Ei koskaan! Ainako sitten olette yksinänne työssä?"
"Aina."
"Ja tämmöisessäkin työssä!?"
"Mitäs huonompaa tämä sitten olisi kuin muukaan työ? Eihän mikään kunniallinen työ ole arvoa alentavaista", sanoi vaimo, ikäänkuin vähän kummastellen.
"No, no, eipä silti. Minun mielestäni tuntuisi vaan tämmöiset työt paremmin soveltuvan miehille kuin vaimoille", sanoi matkustaja, puolustaen itseään.
"Vaimonpuolikin voisi tehdä mitä työtä tahansa, kun vaan on halua", sanoi vaimo.
"Minä en ymmärrä teitä. Te työskentelette yksinänne näin suurella työpaikalla: mikä on pakottanut teidät tämmöiseen yksinäiseen työhön? — Se on minulle arvoitus."
"Syy on aivan selvä: minulla ei ole semmoista, jota voisin vaatia kanssani työhön", vastasi vaimo.
"Kenen on tämä vaimo ja palkan edestäkö teette tässä työtä?" kysyi matkustaja.
"Onhan tämä laillaan oma vainioni ja teen siis omaa työtäni."
"Oletteko nainut?"
"Olen."
"No, miks'ei miehenne sitten ole tässä teidän kanssanne työssä?"
"Hän on kuollut."
"Sitä en huomannut ottaa lukuun. Olette siis leski?" sanoi matkustaja.
"Niin olen."
"Joko miehenne on kauvankin ollut kuollunna?"
"Kymmenen vuotta."
"Jäikö lapsia?"
"Kuusi."
"Eivätkö vanhimmat lapsenne jo voisi auttaa teitä vähän työssä?"
"Eivätpä ne voi. Vanhin lapsistani on poika. Hänestä voisi olla jo hyväkin apu, mutta hän on vaivainen, eikä pääse sängystä ylös — se raukka. — Vanhimmista tyttäristä ei olisi paljon apua tämmöisessä työssä ja heillä on kyllä työtä vaivaisen veljensä ja toisien nuorempien lapsien hoitamisesta."
"Teillä on siis talo?"
"Onhan tuota toki kattoa pään päällä."
"Ja maata?"
"Ja maata myös."
"Oikein verotalo?"
"Ei, ei verotalo — mitäs… Urakkamaata vain."
"Ovatko huoneenne tässä likellä?"
"Eivät ole aivan likellä."
"No, tottahan olette tästä kylästä kotoisin?"
"Enkä ole."
"Mistäs sitten?"
"Kaupungista."
"Kaupungista! Ja täällä kuljette työssä!?"
"Niin teen."
"Kaupungissako talonnekin on?"
"Kaupungissa."
"Kaupungistako miehennekin oli?"
"Niin oli."
"Mitä miehiä hän oli?"
"Merimies vaan."
"Mitäpäs siitä. Kelpo merimies on mies niinkuin kaikki muutkin miehet —. Kuoliko hän kotona?"
"Eikä kuollut; hän hukkui."
"Merelle?"
"Niin. Hän otti kotikaupungista höyryn kolmen-vuoden reissulle, mutta mennessä jo joutui laiva haaksirikkoon Englannin kanavassa ja siinä hukkui koko laivan väki, paitsi yhtä perämiestä, joka onnistui itseänsä jonkun puun avulla pysyttelemään niin kauvan veden päällä, että jonkun toisen laivan väki ehti hänet pelastaa. Siinä meni minunkin mieheni", selitti vaimo ja kyyneleet tippuivat hänen silmistään.
"Kyllä teille sitten tuli kovat ajat", sanoi matkustaja.
"Kyllä ne tulivat", sanoi vaimo nyyhkimisensä seasta.
"Jäikö varoja, että voitte lapsenne hoitaa ja elättää?" kysyi matkustaja.
"Naimisiin mennessämme olimme molemmat yhtä tyhjät kuin taivaan linnut. Silloin ei ollut mieheni käynyt merellä kuin pari pientä reissua. Hänestä tuli pian kunnollinen merimies ja hän alkoi saada hyviä palkkoja. Ensimäisinä vuosina asuimme toisen huoneissa, sillä eihän meillä mistä omia ollut. Tämä tuntui hyvin hankalalta ja omat huoneet pyörivät aina mielessämme. Kun saatiin vähän varoja kokoon, rupesimme laittamaan omaa kartanoa. Erkki oli jo pari reissua käynyt timperistä merellä, mutta hän päätti nyt jäädä kotiin huonetten rakennuksen ajaksi. Hän oli aina käsinä työssä ja itse hän pani lattiat, katot ja nikkaroitsi ovet ja akkunat. Paljon oli työtä, huolta ja puuhaa, mutta kun oli pari vuotta ponnisteltu, oli meillä pieni, mutta sievä kartano valmiina.
"Vaikka itsekin puuhasimme minkä voimme, eivät kuitenkaan vähät varamme riittäneet kaikkiin kulutuksiin, mitä huonetten rakennuksissa tarvittiin. Seuraus siitä oli se, että täytyi ottaa velkaa enemmän kuin olisimme tahtoneetkaan.
"Hyvältä tuntui asua omissa huoneissa, mutta tuo velka huoletti meitä. Minä, joka olin hätäisempi luontoinen kuin Erkki, hätäilin paremmin kuin hän, ja yöt ja päivät paittosi se minua. Erkki koki minua lohduttaa ja sanoa: 'Älä tuota nyt, Heta, noin kovin huolehdi, kyllä me vielä siitä pääsemme Jumalan avulla. Pari kolme kunnollista reissua kun vaan teen, niin on velka maksettu. Kelpaa meidän sitten elää'."
"Tämä kyllä hetkeksi rauhoitti minua, mutta kaikenni ei se rauhoittanut mieltäni; oli niin kuin joku salainen aavistus olisi rasittanut minua.
"Kesä tuli ja laiva lähti. Emme voineet nukkua viime yönä silmän täyttä, niin vaikealta tuntui tuo kolmen vuoden ero. Aamulla lähdin minä saattamaan häntä rantaan, ja siellä vielä puristimme hellästi toisiamme ennen eroamme. Kun siinä kyynelsilmin toisiamme hyvästi jättelimme, annettiin lähtömerkki ja Erkin täytyi rientää pois. Laiva lähti liikkeelle. Erkki seisoi laivan perässä, huiskutti hattuaan ja huusi: 'Hyvästi, Heta!' Minä seisoin rannalla ja katselin niin kauvan kuin laivaa vähänkin näkyi. Kaukaa näin minä vielä, kuinka Erkki seisoi perällä ja heilutti hattuaan. Vihdoin teki laiva käänteen ja katosi näkyvistä jonkun niemen taa.
"Kun minä lähdin kotiin menemään, olin niin voimaton, etten voinutkaan kävellä ja joka jäsenessäni tuntui kummallinen vavistus. Minun täytyi istua lähellä olevan hirren tyvelle miettimään tilaani. Joku käsittämätön kaiho ja surumielisyys vaivasi niin mieltäni, etten voinut kaukaan aikaan yrittääkään kotiin lähtemään, vaikka voimanikin olisivat jo riittäneet. Ennen oli velka ollut suurimpana surunani ja kuinka sen saisimme maksetuksi, mutta nyt haihtui koko velkasuru kuin tuhka tuuleen, ja eron ja ikävän kaiho otti nyt vallan sydämessäni.
"Vihdoin lähdin mennä horjumaan kotiin.
"Kotiin päästyäni olivat kaikki kynnelle kykenevät lapseni vastassani. 'Mihinkä isä meni…? Äiti, kuulitteko! Mihinkä isä meni?' uteli heistä yksi ja toinen, riippuen minun vaatteitteni liepeissä.
"'Isä meni kauas noutamaan teille makeisia ja kauniita kaluja", koin heille sanoa, tyydyttääkseni heidän utelijaisuuttansa.
Lapset pitivät isästänsä paljon, sillä hän rakasti suuresti heitä. Kun hän raskaan päivätyön päätyttyä tuli iltasilta kotiin, olivat lapset oitis hänen kintereillään. Vaikka kuinka väsyksissä hän olisi ollut, kiikutteli ja hypitteli hän heitä, syötti, riisui ja toimitti maata —. Kummako se on, jos lapset rakastivat ja ikävöitsivät isäänsä, sillä enpä luule monta niin hyvää ja sydämellistä isää löytyvän.
"Elämän velvollisuudet kutsuivat minut taloudellisiin toimiin ja puuhiin. Minä näin lapsiparven ympärilläni, jotka kaipasivat apua ja hoitoa, ja minä tunsin itseni velvolliseksi uhraamaan kaikki voimani ja tarmoni heidän edukseen. Innolla ryhdyin minä työhön ja toimeen, ja tässä jokapäiväisen elämän hyörinässä haihtui enin ikäväni, mutta tuo hyvästijättö-hetki ei vaan haihtunut mielestäni. Semmoisena outona kajastuksena kuvasteli se mielessäni ja tämä raskautti elämääni.
"Noin kolme kuukautta oli kulunut siitä, kun Erkki lähti. Silloin tuli tieto tuosta onnettomasta haaksirikosta ja sen surullisista seurauksista. Niinkuin ukkonen olisi pilvettömältä taivaalta odottamatta iskenyt ruumiini lävitse, niin ankaran vaikutuksen teki tämä sanoma minuun. Minä en itkenyt — minä huusin niin kauvan kun voimani riittivät. Sen perästä tulin niin voimattomaksi, etten kättäni voinut liikuttaa. En kyennyt hoitamaan lapsia, enkä mitään toimittamaan. Hyvät ihmiset näkivät toivottoman tilani ja he auttoivat minua paljon ensiaikoina.
"'Onnettomuus ei tule yksin' sanotaan ja sen tulin todeksi huomaamaan. Minä en ollut koko suruni ajalla edes muistanutkaan velkaa, joka nyt oli hartioilleni tullut. Mutta tuskin olin kynsilleni toipunut, kun jo senkin sain muistooni entisen suruni ja huoleni lisäksi.
"Tuon lainan, minkä olimme tarvinneet huoneita rakentaissamme, olimme saaneet tämän kylän rikkaimmalta mieheltä, ja oli se parintuhannen markan suuruinen. Heti kun tieto saapui mieheni tapaturmaisesta kuolemasta, pani hän saatavansa hakemukseen. Kyllä sen arvaatte, miltä tämä tuntui, tullessaan entisen murheeni lisäksi. Tuntui siltä kuin maa olisi revennyt altani ja nyt vasta tunsin kaikessa kauheudessaan, kuinka turvattomaksi ja onnettomaksi olin joutunut. Minä itkin ja rukoilin velkojaa niin paljon, että olisi luullut kivenkin siitä heltyvän. Minä pyysin häntä, ettei hän saattaisi minua lapsineni mierontielle näin suuren surun ja ahdistuksen aikana ja lupasin tehdä työtä yöt ja päivät ja maksaa hänelle velkani. Kuitenkaan ei tämä mitäkin auttanut; hän sanoi vaan:
"'Mitenkäpä sinä, kuuden lapsen äiti, voit työlläsi niin paljon ansaita, että voisit velkasi maksaa. Pois minun täytyy omani saada, silloin kuin sinulla on vielä jotakin ottamista.'
"Jälestäpäin huomasin, että hänen väitöksensä oli oikea, sillä enpä itsekään tiennyt, mitenkä olisin voinut ainoankaan pennin työlläni ansaita, mutta tarttuuhan hukkuva oljenkorteenkin ja: 'hätäisellä on monta ääntä.'
"Minä koetin hädissäni yritellä sinne ja tänne, hain uutta lainaa monestakin paikasta, mutta turhaan, sillä kukapa minulle uskalsi lainaa antaa.
"Se katkera huutokauppa-päivä tuli, jolloin talo piti myödä. Minä en ymmärtänyt paljon mitään, niin huumaantuneena olin tuon ankaran ja monipuolisen surun käsissä. Kaiken tuon paksun hämärän lävitse huomasin kuitenkin vaistomaisesti, että velkojalla oli tarkoituksena saada talo itselleen siitä hinnasta, minkä olin hänelle velkaa, vaikka se maksoi meille viisituhatta markkaa, omaa työtämme lukuunottamatta.
"Kun toimituksen piti alkaa, oli minulla kuitenkin sen verran älliä ja kykyä, että rupesin pyytelemään, ettei irtainta ensinnä myötäisi, sillä toivoin kartanon ainakin siihen määrään nousevan, jotta velka tulisi maksetuksi. Velkoja vastusti kovasti tätä pyyntöäni, väittäen, ettei muka sitä hullua löytyisi, joka tämmöisestä variksen pesästä maksaisi niin paljon kuin hänen saamisensa oli, ja sentähden olisi irtain ensinnä myötävä.
"'Voihan irtaimen sittenkin jälestä päin myödä, jos ei kartano nouse siihen määrään asti, että se riittäisi velan maksuksi', sanoi joku joukosta.
"'Niinpä kylläkin. Myödään talo ensin; sittepähän nähdään', sanoi toimitusmies, eikä ollut taallaankaan velkojan vätttelyistä.
"Toimitus alkoi. Kymmenen kymmeneltä, markka markalta nosti velkoja hintaa muiden huutojen päälle. Hitaasti nousi hinta, sillä rikkaat eivät tarvinneet niin pientä taloa ja jotka sitä olivat tarvinneet, niillä ei ollut varoja.
"Näin tavoin oli talon hinta nousta kiikutellut tuhanteen yhdeksäänsataan viiteenkymmeneen markkaan, eikä se siitä tuntunut nousevan. Erään kaupungin työmiehen huuto oli viimeinen. Velkoja oli vihassa että oikein vapisi. Vihasta vapisevalla äänellä tenäsi hän, ettei hän nosta enään penniäkään ja antoi tiedoksi, että hänelle pitää heti paikalla maksaa huutosumma viimeiseen penniin saakka.
"Toimitusmies ei hätäillyt vasaraansa pudottamaan. Hän kehoitti vielä nostamaan hintaa ja sanoi talon kyllä kannattavan enemmänkin maksaa. Kun ei mitään kuitenkaan kuulunut, tarenteli hän lyömään vasaransa pöytään.
"'Kaksituhatta markkaa ummelleen, nostakoon siitä sitten ken uskaltaa', kuului silloin velkojan vihainen ääni.
"Toimitusmies ei kiirehtinyt nytkään lyömään, kehoitti vaan vielä hintaa nostamaan. Kukaan ei uskaltanut enään hiiskua mitään ja niin jäi velkojan tarjous viimeiseksi. Toimitusmies rupesi päättelemään huudatusta, kertoen monikertaan tarjotun hinnan.
"'Ensimäinen, toinen ja kolmas kerta", viimesteli toimitusmies, heilutellen vasaraansa, pudottaakseen sen pöytään.
"'Seis! Paljoonko talo on noussut?' kuului silloin väkijoukon takaa.
"Kaikki kääntyivät sinne päin, josta ääni tuli ja silloin huomattiin, että tuon äänen päästäjä oli — Kättä-Risto, eräs käsit…"
"Minä tunnen hänet tarkoin — jatkakaa!" sanoi matkustaja keskeyttäen,
"Sen parempihan sitten on, ettei minun tarvitse hänestä erikseen kertoa. Mutta missä te olette hänet tulleet tuntemaan, koska luullakseni ette ole tästä paikkakunnasta kotoisin?" sanoi vaimo.
"Minä olen häntä tänään puhutellut omassa mökissään. Mutta älkäämme nyt sekoittako asiaa. — Kuinka sitten kävi?" sanoi matkustaja.
"'Niin. Kaksituhatta on vasta tarjottu talosta', vastasi toimitusmies
Riston kysymykseen.
"'Kaksikolmatta sataa', äyhkäsi Risto.
"'Mitä se tuo Kättänenkin…? Ei hänestä tarvitse pitää mitään lukua — kerjäläisestä. Päättäkää vain huudatus äsköiselle minun huudolleni", sanoi velkoja vihasta kiiluvin silmin.
"'En minä… Kyllä minun täytyy ottaa lukuun kaikki tarjoukset … ehkä hän maksaa', sanoi toimitusmies ja alkoi kertoa Riston tarjousta.
"'Vaikkapa vaan Kättänenkin —. Huono ja kelvoton mies tosin olen, mutta kerjännyt en ole toki koskaan', sanoi Risto vähän loukkaantuneena.
"'Kyllä se tuo Risto', kuului silloin useampi mutisevan.
"'No, olkoon sitten kaksi tuhatta, sata ja yksi markka, mutta nyt en enään nosta', sanoi velkoja kähisten.
"'Viisi tuhatta", sanoi Risto ja minä näin, kuinka hänen katkenneen kätensä tynkkä vavahteli.
"'Tuhannen piruako tämä on? Millä luulet, kerjäläinen, maksavasi huutosi?' sanoi velkoja ja hypähti pystyyn istualtaan, niinkuin käärmeen pistämänä.
"'Rahalla tietysti', sanoi Risto kylmästi. 'Paljoonko hänen saamisensa leskeltä nousee?' kysyi hän sitten levollisesti, kääntyen toimitusmiehen puoleen, joka oli päättänyt huudattamisen, lyömällä talon Ristolle.
"'Kahteentuhanteen, kahteensataan markkaan, kasvujen ja kalujen kanssa', selitti toimitusmies.
"Hitaasti asteli Risto pöydän luo ja alkoi kaivaa terveellä kädellänsä poveaan. Viimein saatuaan lompakkonsa esille, luki hän siitä pöydälle kaksikymmentä kaksi sadan markan seteliä.
"'Voipi se kerjäläinenkin joskus olla tiellä, ettei vähäväkisien hikeä aina saada syödä', mutisi Risto rahoja lukiessaan.
"Vihasta hehkuen tuli kylän rikkain mies rahojaan pöydän nurkalta kokoilemaan. Hänellä oli ollut hyvä apaja taas heitettynä, ja hän iloitsi jo siitä, mutta tällä kerralla oli se ilo lyhyt.
"'Ei se huuto ole näillä rahoilla maksettu", sanoi velkoja Ristolle ylvästellen.
"Kunhan olette saaneet mitä teille tulee, niin voitte olla vaiti —. Lopputili on minun tehtävä leskelle, eikä teille — —. Kyllä aina muiden ihmisten kanssa sopii', sanoi Risto.
"Huutokauppa loppui siihen ja väki alkoi hajaantua. Risto ei puhunut minulle sen enempää, vaan lähti mennä veivaamaan pois. Hän oli ehättänyt joutuakseen ajoissa perille mutta huonon kulkunsa tähden oli hän vähällä myöhästyä. Hän astui huoneeseen muiden taa juuri siinä tuokiossa, jolloin toimitusmies oli talon lyömäisillään velkojalle, ja niin kerkesi hän kuitenkin parhaaseen aikaan.
"Minä en tiennyt, oliko se hyvä vai paha, kun tuon huutokaupan noin kävi, niin olivat ajatukseni hajallaan. Vihdoin käsitin kuitenkin sen verran, että tuo rikas mies sai nyt omansa ja ettei hän voi enään mitään vahinkoa minulle tehdä, eikä ajaa minua lapsineni pois huoneestani. Sen myös älysin, että irtain jäi myömättä ja se lohdutti minua paljon, sillä tiesinhän sen olevan omaani, jota paitsi en voisi päivääkään toimeen tulla. Riston suhteista en ymmärtänyt yhtään mitään. Olinko hänelle maksamisessa, vaiko häneltä saamisessa, se vaan ei mahtunut päähäni; sen vaan tiesin, että hän se talon huusi ja maksoi rikkaan miehen saatavan.
"Olin koivin uuvuksissa ja väsynyt sekä sielun että ruumiin puolesta. Ankarat mielenliikutukset ja päivän ponnistukset olivat kaiken tämän vaikuttaneet. Illan tultua laskeusin polvilleni ja kiitin Jumalaa, että Hän oli asiat niin toimittanut, että vielä tämän yötä sain lapsineni maata oman katon alla. Minä rukoilin Häneltä voimaa ja apua kantamaan raskasta kuormaani ja uskoin kaikki huoleni ja suruni Hänen haltuunsa. Tämä kevensi paljon sydäntäni; minä suljin ovet ja panin lasteni kanssa maata, enkä ole koskaan levollisempaa yötä nukkunut kuin silloin.
"Parin päivän perästä tuli Risto meille. Istuttuaan alkoi hän puhua.
"'Te olitte huutokauppapäivänä niin kovin rasitettu, etten voinut ruveta kanssanne mitään puhelemaan', aloitteli hän.
"'Se on hyvinkin totta', vastasin minä.
"'Sen kyllä huomasin, mutta voisitteko nyt keskustella?'
"'Kyllä', koin sanoa.
"'Minun kävi kovin säälikseni, kun tuon nylkyrin käsiin jouduitte. Minä kyllä kokemuksestani tiedän, minkälainen hänen käsissänsä on olla. Tämän vuoksi tulin huutokauppaan, ettei hän saisi kaikkea omaisuuttanne nylkeä.
"'Mutta asialla on toinenkin puoli. Tämä talo on nyt minun ja minä olisin tästä teille vielä maksava liki kolme tuhatta markkaa. Mutta sekin on liian vähä, enkä minä tahtoisi teidän vahinkoanne. Minä olen huomannut, että te olette työtelijäs ja toimellinen ihminen. Sen vuoksi ei olisi mikään mahdoton, että voisitte vähitellen maksella minulle velkaanne, sillä kyllä semmoista on tapahtunut. Minä annan teille semmoisen ehdon, että saatte sillä tavalla lunastaa talonne takaisin.
"'Mutta minulla on vielä toinenkin ehto, joka on kovempaa laatua. Teidän täytyy hankkia itsellenne toinen, halvempi majapaikka, ja minä otan tämän talon haltuuni. Rahoja en kuitenkaan teille maksa, sillä ahdistuksessanne voisitte kuluttaa niitä. — Suostutteko näihin ehtoihin?' selitteli Risto.
"'Voi kuinka hyvä te olette —. Minä suostun vaikka mihin', koin sanoa.
"'No, sitten on hyvä', sanoi Risto ja lähti pois.
"Heti huomenna lähdin minä hakemaan toista, pienempää ja halvempaa majapaikkaa. Semmoisen löysinkin vihdoin ja vuokrasin sen halvasta maksusta. Huone oli pieni ja jotenkin rapistunut, mutta lämmin se oli ja sen pidin suurena etuna.
"Niin pian kuin suinkin kerkesin, muutin lapsineni tuohon pieneen, aivan kaupungin takalaidassa olevaan majaan. Vaikealta tuntui erkaneminen omista uusista, siisteistä ja väljistä huoneista ja meneminen pieneen lahohökkeliin aivan kaupungin laidassa, mutta mikäpä muu keino autti, kun Risto niin tahtoi, ja sen tiesin, että hän tarkoitti minun hyvääni, vaikken kaikkia hänen tarkoituksiansa ymmärtänyt.
"Heti kun olimme huoneistamme muuttaneet pois, otti Risto niihin kaksi perhettä vuokralle asumaan, sillä niissä oli kyllin tilaa molemmille.
"Ei ollut helpot hetket tuossa toisessa asumuksessa elämää alotellessakaan. Vanhimman lapsemme selkään oli jo kauvan kasvattanut kuppaa ja se paheni pahenemistaan, vaikka se oli myötäänsä lääkärin hoidossa. Nyt ilmestyi poikaan toinenkin yhtä paha ja auttamaton tauti, rupesi, näette, oikeaa ronkkaa ajamaan ja särkemään. Ainoilla penneilläni koin hankkia nytkin lääkärin apua, mutta eipä siitä ollut mitään apua, sillä ronkka yhä vaan paheni ja viimein puhkesi se märkiä juoksemaan. Yhä vielä nytkin on se auki, ja jalka on kuivettunut hienoksi kuin niisivarpa ja on paljon lyhempi toista. Raukka ei pääse selkänsä tiestä mihinkään — — se raukka.
"Niin. Voi mitä tuskia hän onkaan saanut kärsiä, poika raiska. Voi kuinka mielelläni olisin antanut puolen hengestäni, jos vaan olisin sillä voinut hänen tuskiansa lievittää, mutta eipä siitä olisi mitään apua ollut.
"Tämmöiseen kurjuuteen ja ahdinkoon joutuneena, lisäsi tämä paljon ensimältä minun kuormaani. Monasti sain hartaasti ajatella, millä tavalla voisin päivän päähän päästä. Entisiä varoja ei ollut ja työni ei riittänyt vähäisiinkään tarpeisiimme, vaikka koin ansaita minkä voimani vähänkin myöten antoivat. Ei ollut yöllä ei päivällä lepoa, sillä päivät koin tehdä työtä ja yöt hoitaa sairasta poikaani ja muita lapsiani. Usein olin niin uuvuksissa että päätä huimasi ja korvat suhisi niin kummallisesti; semmoisissa tilaisuuksissa en ollut voida pystyssä pysyä, vaan menin yhtenä tollona seinästä seinään. — Olen uneuttanut mainita, että olin avukseni ottanut keskenkasvuisen tyttösen, päästäkseni paremmin työhön.
"Kummalta tuntui elämä. Usein muistui mieleeni Riston sanat, että saisin lunastaa talomme takaisin, jos vaan voisin. Tämä oli ainoa hyvä tieto silloisessa elämässäni, mutta kuinka muka voisin? Mistä ja mitenkä voisin ansaita ja saada yhdenkään markan, joka liikeneisi talomme takaisin lunastamiseen? Siinä olivat kysymykset, mitkä antoivat paljon työtä ja usein mietin niitä niin paljon, että päätäni alkoi pyörtää. Jospa olisi edes semmoista pysyväistä työtä, josta saisi rahan päästyään, voisi silloin jotakin toivoa, mutta sitäkään ei ollut kuin silloin tällöin, mietin minä itsekseni.
"Eräänä kertana vaivasin itseäni taasenkin näillä mietteillä ja ajatuksilla. Silloin juohtui mieleeni, että meillä oli paljon miesvainajani hyviä vaatteita, joita emme koskaan voi hyväksemme käyttää muutoin kuin myömällä. Tämä oli mielestäni onnellinen keksintö, ja heti rupesin myöskentelemään tuota meille tarpeetonta kalua. Ja kun hyviä vaatteita oli runsaasti, sain minä niillä kokoon nätin rahasumman.
"Tällä ei vielä pitkälle päästy, mutta yksi keksintö synnyttää toisen. Meillä oli paljon hyviä huonekaluja, jotka miesvainajani oli tehnyt. Me emme tarvinneet niitä nykyisessä pienessä asunnossamme kuin vähäisen osan, ja kaikki liiat kalut olivat entisen kotimme ylisillä joutilaina ja mitään hyödyttämättä. Miks'en voisi näitä myödä, niinkuin vaatteitakin, sillä ovathan nämät meille nykyään aivan tarpeettomia ja jos niitä vielä joskus tarvitseisikin, voimmehan niitä saada, jos varat riittävät, ajattelin minä. Oitis rupesin niitäkin kaupittelemaan ja kun ne olivat hyviä kaluja, kävivät ne pian kaupaksi.
"Tällä tavalla sain kokoon useampia satoja markkoja ja tämä oli minusta paljon. Tarjosin niitä Ristolle talon lunastuksen lyhennykseksi, mutta ei hän ottanut niitä vastaan.
"'Pitäkää näitä rahoja pääomananne ja koettakaa kartuttaa niitä. Jos nyt nämät antaisitte pois, niin ei teille jäisi mitään mahdollisuutta saada varoja, sillä työllänne ansaitsemat rovot tarvitsette kyllä elääksenne', sanoi hän.
"'Mitenkäpä minä niitä kartuttaisin?' sanoin minä.
"'Voisittehan ostaa viljaa, käytättää jauhoiksi, leipoa ja myödä; sopisi myös tehdä maltaita, panna olutta ja sitäkin myödä', opasti hän.
"Tämä neuvo tuntui mielestäni varsin järkevältä ja paikalla ryhdyin minä puuhaan. Minä ostin viljaa, jauhatin, leivoin, tein maltaita, panin olutta ja rupesin niitä myömään. Kun ihmiset oppivat saamaan hyvää leipää ja sahtia, kävi kauppa hyvin. Taloudellinen tilamme parani silminnähtävästi, mutta kun vuoden päästä tein tiliä tuloista ja menoista, oli kaikki vuoden vaivat menneet elämiseen ja huoneen vuokraan, eikä velan eteen jäänyt penniäkään.
"Tämä keino ei kelpaa, sillä tällä tavalla en koskaan saa omaa kattoa päämme päälle, täytyy keksiä joku muu keino lisäksi, mietin minä.
"Minä olin pienuudesta pitäin tottunut maantyöhön. Kun olisi oma pelto, josta saisi viljaa, ettei kaikki olisi ostossa, niin ehkä sitten saisin jotakin säästöön, mutta mistä ja millä saisin oman pellon, aprikoitsin minä yhä edelleen.
"Kulkiessani olin huomannut, että kaupungin maalla on hyvää, lihavaa ja kivetöntä peltomaata, ja tähän kiintyi nyt ajatukseni. Minä rupesin pyytelemään, että kaupunki antaisi sitä minun viljeltäväkseni. Ensin naurettiin ja pilkattiin minun puuhiani. 'Akka rupeaisi maata raivaamaan ja viljelemään. — Kaikkea sitä kuulee!' sanottiin, mutta minä en heittänyt toivoani enkä puuhaani. Vihdoin antoi Maistraati minulle koetteeksi palasen maata visseillä ehdoilla.
"Nyt tuli toiset tuumat. Koko ensimäisen kesän olin kuokka ja lapio kädessä, ja syksyllä oli minulla hyvä palanen kylvettynä rukiisen. Vuosi elettiin tuolla pienellä kaupankitkuttamisella, johon minulla oli talvella kyllin aikaa. Seuraavan kesän olin taasenkin pellon teossa, mutta syksyllä sain pellostani jo kymmenen tynnyriä rukiita kuin herneitä. Voi kuinka rikas olin nyt mielestäni. Vilja oli seuraavana vuonna hyvissä hinnoissa, niin että ruistynnyri maksoi kaksikymmentä viisi markkaa, Kun nyt vuoden päästä tarkastelin, oliko mitään vuoden tarpeista säästöön jäänyt, huomasin, että säästöä oli kaksisataa viisikymmentä markkaa.
"Tämä havainto loi minuun toivoa ja luottamuksella aloin minä tehdä työtä, eikä se ole hukkaan mennyt. Sillä tavalla olen jatkanut aina näihin aikoihin saakka", kertoeli vaimo.
"Ja kaikkiko tämä pelto on teidän tekemäänne?" kysyi matkustaja.
"Joka kipene mitä tässä aidan sisälläkin on, mutta minun tekemiäni ketoja on paljon tuolla aidan takanakin", sanoi vaimo.
"Tuollako, missä eläimet kävelevät laitumella?"
"Niin."
"Kuinka te ketojanne olette aidan taa heittäneet, eivätkö kasva enään?"
"Kyllä, mutta minä olen vaan saanut viljelläkseni sillä ehdolla, että saan ottaa siitä neljä viljaa ja sitten jääpi se kaupungin karjanlaitumeksi", selitti vaimo.
"Eikö se ole liian lyhyt viljelys-aika?" kysyi matkustaja.
"Ei se ole. Maa on viljavaa, väkevä muha päällä ja hyvä savi ojanpohjissa; kasvaa ilman lannoittamatta viljaa maan täydeltä —; eikähän ole mitään muuta menoa", tuumaili vaimo.
"Oletteko kaupungissa syntynytkin?"
"En ole; olen kotoisin K——n pitäjästä Suupohjan maalta."
"Suupohjan maalta! Kuinka sitten olette tänne joutuneet?"
"Niinkuin moni muukin joutuu pois kotipaikoiltansa… Satuin käymään tässä kaupungissa, näimme toisemme ja menimme naimisiin. — Siinä se sitten oli."
"Ja niin te yksinäisenä vaimoihmisenä elätätte semmoisen lapsijoukon muiden avutta?"
"Niinhän tuota toki."
"Ettekö saaneet silloinkaan köyhäin apua, kun oli kaikkian ahtaimmat ajat?" kysyi matkustaja.
"Köyhäin apuako?" sanoi vaimo säikähtäen. "Eihän toki, Jumalan tähden. Ennen olisin tehnyt työtä henkeen asti, ennenkuin olisin alennut niin kurjaksi, että olisin tahtonut köyhäin apua — —. Ei toki, ei toki", jatkoi hän sitten itseensä luottavasti.
"Ja teillä on oma talo nyt, niinhän muistelen teidän äsken sanoneen?"
"Onhan se … oma entinen talo."
"Myös Ristolle maksettu, eikö niin?"
"Kyllä se totta on; hän ei enään velo mitään."
"Kuinka se kävi — miten oli lopputili?"
"Sitätehden kuin sain peltoa raivatuksi, sitätehden karttui varallisuuskin vuosi vuodelta. Kun sain kokoon puolitoista tuhatta markkaa, vein ne Ristolle. Hän hämmästyi niin, ettei toviin aikaan voinut puhua mitään.
"'Minä en olisi voinut uskoa, että te näin pian saisitte näin paljon rahoja kokoon. Luottamusta kyllä on minulla teihin ollut, mutta tämä menee mahdottomiin. Minun käytökseni teitä kohtaan tuntui mielestänne ehkä kovalta, kun ajoin teidät pois omista huoneistanne, mutta teidän hyväänne kuitenkin tarkoitin, nyt voin sen tarkemmin selittää. Minä olen saanut huoneistanne vuokraa vuosittain kaksisataa markkaa ja minun velkani kasvu niiden jälkeen sadalta ei tee enempää kuin sata kymmenen markkaa. Pää-oman lyhennykseksi on siis huonetten vuokrasta joka vuosi jäänyt yhdeksänkymmentä markkaa. Kun pää-oma on joka vuosi lyhennyt, on kasvukin lyhennyt ja nyt ette ole minulle enään näinkään paljon velkaa. Te saatte tuomista rahoistanne takaisin neljäkymmentä markkaa ja sitten olemme kuitit. Alkujaan olikin tarkoitukseni semmoinen, että tällä tavalla kuoletan vähitellen koko velan ja annan sitten talon teille takaisin. Kumminkin olisi se keino vetänyt pitkälle, mutta nythän on hyvä, kuin asia näin sukkelaan kävi. Nyt ymmärrätte, minkä vuoksi teidät kotostanne pois häädin ja toivon että sen minulle anteeksi annatte. Talo on nyt teidän ja parin viikon päästä saatte siihen muuttaa asumaan, sillä silloin on muutto-aika.'
"Niin puheli Risto.
"Nyt tuli minun vuoroni hämmästyä. Olin otaksunut, että velka oli jo vähintään kasonnut kolmeentuhanteen markkaan. Rehellisenä miehenä olin kyllä Ristoa aina pitänyt, mutta en osannut aavistaakaan, että hän on niin jalosti meidän eduksemme toiminut. Sen kyllä tiesin, että hän huoneet vuokrasi, mutta sitä en tiennyt, paljonko hän niistä sai vuokraa, ja vaikkapa paljonkin olisi saanut, mitäpä minun siihen tuli, sillä olihan hänellä oikeus ne hyväkseen käyttää.
"Kyynel silmissä kiittelin ja kostelin minä häntä ja nyt vasta täydellisesti tunsin, kuinka hyvän työn hän meille oli tehnyt.
"'Minun sydämelleni kävi teidän moninkertainen surunne, hätänne ja ahdistuksenne. Minä itse kyllitellen olen saanut kokea samanlaista ja tiedän miltä se maistaa', sanoi hän värähtelevällä äänellä ja hänen katkenneen kätensä tynkkä taasenkin värähteli; niin se tekee aina, kun häntä kohtaa joku asia, joka koskee hänen sydämellensä", selitteli vaimo.
Näin haastellessa oli aika paljon kulunut. Aurinko oli jo laskenut ja vieraat hankkivat lähtemään.
"Ettekö tekin lähde pois, pääsette meidän kyydillämme kaupunkiin?" sanoi matkustaja vaimolle.
"En minä vielä lähde — minä en malta… Nyt on niin tyyni ilma polttaa noita kanto- ja risukokoja; maakin on siksi tuore viimeisen sateen ja keväimenkin tuoreuden vuoksi, ettei ole pelkoa maan palamisesta", sanoi vaimo.
"Ettekö ensinkään polta peltojanne?"
"En vähääkään; sehän olisikin ajattelemattomasti tehty, sillä silloinhan polttaisin valmista omaisuuttani", arveli vaimo.
"Antakaa anteeksi, kun olemme kuluttaneet teidän aikaanne! Nyt saatte meidän vuoksemme tehdä työtänne koko yön", sanoi matkustaja.
"Ei se tee mitään. Yöllä on parempi polttaa kuin päivällä; lepään sitten huomenna — — eikäpähän nyt pimeä haittaa. On ollut niin hupainen kanssanne keskustella, sillä entinen elämäni aukesi eteeni kuin elävä kirja", sanoi vaimo.
Sydämelliset hyvästit sanottuansa lähtivät matkustajat pois.