IV.
Ylemmillä asteilla.
"Nyt meillä ei ole yhtään kiireitä, annetaan hevosen vaan kävellä", sanoi matkustaja kyytimiehelle, hevosen kävellä jurpotellessa.
"Tulee kovin yö, ennenkuin ehdimme kaupunkiin", vastasi kyytimies.
"Yöhän nytkin on ja yhtähän se meille on, tulemmeko sinne tuntia varemmin tai myöhemmin. Minä tahtoisin ihailla näitä Pohjolan valoisia öitä", sanoi matkustaja.
"No, samanpa tuo tekee", sanoi kyytimies ja alkoi vihellellä jotakin mielilauluaan.
Seurasi tovi äänettömyyttä.
"Mitä te piditte tuosta vaimosta?" kysyi kyytimies äkkiä.
"Ihmeen paljon. Häntä kannattaa siveellinen ja uskonnollinen voima, ja tämä voima on kohottanut hänet monta muuta korkeammalle. Hän kelpaisi esikuvaksi monelle ihmiselle, sekä miehille että vaimoille", sanoi matkustaja.
"Älkää muuta älkääkä toista… Eikö sitten kelpaisi…? Ajatelkaas! Vaimo-ihminen elättää kuusi lasta, joista vanhin ei ijässään ole vuoteesta päässyt ylös … ja komiastipa elättääkin. Siihen sitten vielä päälliseksi maksaa semmoisen velan —. Se on jo jotakin. Hänellä on nyt komea talo, ei kenellekään pennin velkaa; viljaa on säästössä moneksi vuodeksi — mitäs puuttuu, vaikkei ole kuin vaimoinen henki? — — — Tiesinhän minä, että te pidätte hänestä", puhkesi kyytimies puhumaan; tuntuipa siltä kuin koko vaimon hyvyys olisi ollut hänen ansionsa.
"Oikeassa olette", sanoi matkustaja ja vaipui taas mietteisinsä.
Kyytimies rupesi taasenkin viheltelemään, mutta tovin päästä rupesi hän nuokkumaan ja nukkui viimein.
Yksinään mietiskeli nyt matkustaja yön hiljaisuudessa. Ei kuulunut muuta kun kävellä lötöstelevän hevosen kavioiden kapse ja kärrynratasten ritinä hiekoitetulla tiellä, sillä linnutkin pitivät yösydäntä ja olivat lakanneet laulamasta; ainoastaan jonkun juoksevan puron sorina säesti silloin tällöin noita yksitoikkoisia säveleitä.
"Kaupunki näkyy jo", sanoi matkustaja ja nyhjäsi kyytimiestä.
"Jopahan, näen mä", sanoi kyytimies oikaisten itsensä, kohentaen lakkiansa ja pyyhkien takkinsa hihalla kuorsaamisesta vaahtoontuneita suupieliään.
"En ole tullut kysyneeksi kotipaikkaanne?" sanoi matkustaja.
"Täältähän tuota olen kaupungista", sanoi kyytimies haukotellen.
"Kestikievarista?"
"Ei kuin pikku talosta."
"Sittehän te tiedätte mihin täällä on paras mennä?"
"Tiedän… Eiköhän sitä kestikievarissa — —. Haaih."
Kello oli kaksi yöllä, kun he tulivat kaupunkiin. Niinkuin pikkukaupungeissa tavallisesti on, ei laitakaupungissa näkynyt hengenhuokua, sillä ihmiset nukkuivat parhaaltansa makeinta aamu-untansa. Mutta keskemmällä kaupunkia tulla teppasi rannasta päin heitä vastaan jalkasin melkoinen parvi herrasmiehiä. Useat heistä käveli käsikädessä ja heidän astuntonsa oli jotensakin varma. He menivät matkustajain ohi mitään sanomatta, katsoa vilkasivat vaan heihin.
Tuskin olivat nämät näkymättömiin menneet, poiketen toiselle kadulle, kun matkustajia vastaan alkoi tulla toista maata. Heitä kohden ajaa viiletti nyt täyttä vauhtia hevosella tulijoita. Hevonen hyppäsi niin rajusti, että oikein hirvitti, semminkin näin yösenä aikana, jolloin kuitenkin on jonkunmoista hämärää, vaikka yöt ovatkin valoisat. Tuli kipinöitsi hevosen kavioista, lyödessään kengitettyjä jalkojaan katukiviä vastaan ja kiessien rattaistakin tuiskahteli silloin tällöin säkeniä. Kiessien taka-istuimella istui ajaja, ohjaten virmaa hevosta. Kaksi herrasmiestä istui rinnan kiesseissä, retkahdellen, milloin toisiansa vastaan, kulloin taas päinvastoin. Tavasta rötkähtivät he niin syvälle eteenpäin, että luuli heidät putoavan nurin-niskoin kiessien keulan ylitse hevosen jalkoihin. Väliin taas saivat he taapäin semmoisen suonenvedon tapaisen ponnahduksen, että pelkäsi heidät, sääret virveliä huutaen, takaperoista häränpyllyä heittäen lentävän kyytimiehen ylitse päälleen kivikatuun. Oli miehissä notkeutta, ja jospa lienee ollut lämpöäkin.
Matkustajat kokivat väistää heitä ja niin päästiin onnellisesti toistensa ohitse.
Samassa tuli vastaan jalkamies-pari. He kävelivät niin tarkkaan koko tuon leveän kadun, että tuskin siihen jäi ainuttakaan neliöjalkaa, jota he eivät olisi tallustelleet. Eipä kadun leveyskään kenties olisi heidän kulkeakseen riittänyt, jolleivät rakennukset katuvierellä olisi heitä estäneet laveampaa alaa tieksensä ottamasta. Tähän arveluun tuli siitä, kun ystävykset yhtenään törmäsivät rakennusten seiniin kopiksi, milloin yhdellä, kulloin toisella puolella katua. Tuossa rynnäkössä kävi välistä niin nolosti, että seinä potkasi heitä niin lujasti vastaan, jotta he kimmahtivat seljällensä kuin torakat, niin että tallukat viuhahtivat taivasta kohden. — Toinen heistä oli pitkä ja hienosäärinen, hännystakissa oleva herra. Hän lienee pitänyt katukivistä parempaa huolta kuin tukevampi kumppaninsa, koska hän yht'äkkiä rupesi niitä suutelemaan. Tämä kävi niin kiireesti ja suurella vauhdilla, että hän huilasi sen voimasta hyvän matkan vatsastaan eteen päin. Siitä ylösnoustuansa oli hyvä palanen poissa hänen — nenänsä päästä. Tämä ei tainnut olla mikään surettava vahinko, sillä sitä ennen oli hänen nokkansa tavattoman pystö ja terävä, mutta nyt oli se tasaantunut jotenkin suhteelliseksi. Kuitenkaan ei hän tainnut pitää koko nokan lyhennyksestä, sillä hän kiroili julmasti ja tapaili nokkaa kouraansa, mutta se riivattu heilui niin hirmuisesti, ettei hän saanut sitä kiinni.
Kyytimies ei voinut olla seisauttamatta hevosta katsoakseen noiden herrojen vaivaloisia matkaa.
"Mi-mitä te mou-mou-kat si-siinä ka-ka-katselette ihmisiä?" sommerteli tuo nenänsä tasannut.
"Aja pois!" sanoi matkustaja kärsimättömästi.
He lähtivät.
"Kaikki ihmisetkö tässä kaupungissa ovat suomuksissa?" kysyi matkustaja.
"Ei toki kaikki. Eiväthän nuot ensimmäisetkään kovin pahasti… Eilen tuli ensimäinen höyrylaiva tänä kesänä kaupunkiin ja herrat ovat olleet siellä juomassa; sieltä ne vaarit nyt palailevat — kas taas tuolla!" sanoi kyytimies, osoittaen erästä katua kohden.
Sieltä tuli toinen pari jalkamiehiä. He olivat lihavia ja parrakkaita miehiä, niin toinen kuin kumpainenkin. Käsikaulassa tulla lötöstelivät he ja kummallakin oli keppi kädessä. Tavasta heistä toinen lotkahti pitkällensä kadulle ja välistä he taasen molemmin lytkähtivät yhteen nippuun; olipa siinä silloin kokonainen läjä. Kun kaaduttiin yhdessä nipussa, möngittiin miestuumasta ylös, mutta sortuiko heistä vaan toinen, oli aina pystöön jäänyt valmis kovaonnista auttamaan. — Selvästi näki, että he työssä ja totuudessa kokivat toinen toisensa kuormaa kantaa.
Nyt tuli juuri kadunristeys, johon heidän piti kääntyä. Siinä oli pytinki korkealla kivijalalla ja kivijalka oli vasta rapattu hyvin karkeaksi, niinkuin kaupungeissa on usein tapana tehdä. Tämän sivua lähtivät ystävykset astelemaan. Nyt sattui niin, että toiselta putosi keppi kivijalan viereen. Mikäpä muu siinä oli neuvona kuin täytyi ruveta sitä ylös vuovaamaan. Mutta sepä ei ollutkaan niin helppo tehtävä kuin puustakatsoja luulisi. Sillä kun hän suuren vatsansa päälle koetti sujuttaa itseänsä, niinkuin paininpuulle, teki vatsa pahaa vastusta ja pääkin lienee ollut liian raskas. Siinä hän kiikkui kuin puntarin nenässä ja käsi ei vaan ylöttynyt keppiin, vaikka kuinkakin olisi kurkoittanut. Vihdoin teki hän väkiponnistuksen, mutta sillä paljolla seurauksella, että päänpuoli voitti, jalat kirposivat maasta ja samassa pukkasi hän paljaan päälakensa kivijalkaan semmoisella voimalla, että luuli kivijalan puhkeuvan sisään.
Voi kova-onni sentään! Tuon munkkimoisen päälaen repi karkea rappinki niin ristirastiin, että se oli melkein yhtä monessa kairassa kuin nahkiaismerta ja veri kähisi siitä joka paikasta kuin siivilästä. Kuitenkaan ei sitä kovin paljon verta tullut, mutta yleensä sitä vaan valui. Koetettiin hakea haavaa, mutta sitä ei löytynyt missään ja kuitenkin oli se kaikkialla, sillä päälaki oli yhtenä mömmönä.
Keppi se makasi rauhallisesti kivijalan vierustalla ja ikäänkuin ilkkuen oli se olevinaan aivan tietämätön koko omistajansa ja muiden hädästä. Ja sen omistaja se laskeutui tyyneesti kepin viereen rauhallisesti lepäämään. Oli niinkuin hän olisi halunnut kepin luo, kun keppi ei tullut hänen luoksensa, ja niin he olivat taasenkin hyvät ystävät, kuten ennenkin.
Ystävä koetti toveriaan ylös auttaa, mutta se oli mahdoton. Hän koetti häntä nostaa, venyttää ja vanuttaa, mutta siinä pysyi toveri, ruikuttaen surkeasti. Matkustajat eivät voineet olla säälimättä tuota kovan onnen saanutta. He astuivat kärryistä alas ja sitten koetettiin miehissä vääntää ylös pulman kohtaamaa, mutta kaikki oli turhaa, sillä hän pysyi kun pysyikin siinä; eipä mikään ihmisvoima näkynyt voivan häntä auttaa, sillä hän ei vaan ottanut jalvoillensa.
"Kylle teiden teyty auttan teme herran. Ottan hevonen ja viiän kotia; mine maksa teile hyvä juomaraha", sanoi sortuneen armelias ystävä matkustajille.
Vaikka tämä olikin vastenmielistä, täytyi matkustajain kuitenkin, samaritanuksen kannalta katsoen, tämä pyyntö täyttää, vaikkeivät he sitä herran sanojen mukaan ymmärtäneet.
Matkustajat noutivat hevosen ja sitten he kolmikannassa väänsivät kova-onnisen sauvoinensa kärryihin.
Kun tuo seinään päänsä pukannut herra oli kotiin saatettu ja "sisälle" viety, aukaisi hänen jalomielinen ystävänsä pörssinsä, tirkisteli kauvan sen sisälle, valikoitsi ja haeskeli sieltä. Vihdoin löysi hän etsittävänsä.
"Tuossa sine saa", sanoi hän sitten ja ojensi kyytimiehelle kymmenenpennin lantin.
Kyytimies ei ottanut sitä.
"Mite? Tahtoko sine hevyttömempi vielä enempi? Se on liikapaljo sekin; viisi pennin olisivat rekkenyt, siliä eipe matkat oltu pitemmet", sanoi tuo lähimmäisensä eduksi uhraavainen herra.
"Eipä taida vielä konkurssi aivan lähellä olla, koska on noin kitsas — — —. Senkin hävyttömät", mutisi kyytimies.
Kun he tästä lähtivät, tulla kopitti satamasta päin eräs herra, jolla oli puujalka. Hänen jalkansa oli aikoinaan reidestä poikki leikattu, jonka vuoksi tuo paksu reiden tynkkä oli pistetty puujalan yläpäässä olevaan kiulumoiseen torveen; muutoin oli se hihnoilla kiinnitetty miehen runkoon, jonka vuoksi ei sitä tarvinnut käsin kiinni pidellä.
Hän oli ehkä paras kävelijä kaikista noista edellisistä höyrylaivalta tulijoista. Hän tulla kapitti aika kyytiä, mutta oli kuitenkin sen verran vinossa, että tarvitsi koko käytävän (trotoaarin) leveyden kävellessään.
Nyt oli sattunut niin, että saman kadun varrella oli eräs katulyhdyn tolppa lahonut ja kaatunut kumoon. Eilisenä päivänä oli tolppa korjattu pois ja maahan jäänyt tyvi nostettu maasta ylös. Täten jäi siihen syvä ja kaitainen reikä. Tämä oli yöksi jäänyt peittämättä, siinä uskossa kai, ettei suinkaan kukaan siihen yöllä astuisi, semminkään kuin tavallinen jalka ei siihen mahtuisikaan.
"Hän on kauppamies Korppeliini, joka tuolta tulee", sanoi kyytimies.
Samassa tuokiossa kaatua mäksästi puujalka herra ylönkuppuraisiansa ja ilkeä rusahdus kuului. Hän oli astua pötkännyt puujalkansa tuohon tolpan reikään ja siitä tuo kuperkeikka. Siinä rymäkössä meni hänen puujalkansa poikki ja hän ei päässyt paikalta pölähtämään.
Matkustajat, jotka eivät tienneet koko tolpan reiästä niin mitään, hämmästyivät kovin ja riensivät apuun.
"Kuule sinä Melkkele (Mälkkälä)! Mene sinä minun rouvani tykö ja keske hene anta minulle toine jalka, ette mine pesse teste pois", sanoi Korppeliini kyytimiehelle, sillä hän tunsi hänet.
"Minä olen kyytissä, niinkuin näette; sitä paitsi on minun hankala mennä sinne yöllä kolistelemaan", sanoi kyytimies.
"No otta sine sitte minu kärry ja vie koti", pyyteli hän vielä.
"Taitaisitte antaa kymmenen penniä, niinkuin Härkänterikin kun hänetkin kotiinsa raijasin, ja mihinkäs sitten kyyti joutuu?" sanoi kyytimies, nähtävästi tuskaantuneena äsköisestä huonosta tienestistään.
"No mine anta markka sinulle, kun sine vie minun", sanoi Korppeliini.
"Mitä tuo toinen herra sanonee?" sanoi kyytimies ja katsoi kysyvästi matkustajaa silmiin.
"Minä odotan tässä niin kauvan", sanoi matkustaja.
Kyytimies lähti viemään.
Kestikievarin pihalla oli tyhjät kiessit. Niissä oli istumassa eräs herra. Hänellä ei ollut lakkia päässä ja toisessa kädessä vaan oli hansikka.
Kun matkustajat ajoivat kartanoon, istui hän pää riipuksissa, eikä näyttänyt tietävän mistään; matkustajain liikkeestä tulleesta kolinasta havahtui hän ja rupesi töllistelemään ympärillensä.
"Hevonen aisoihin! Kuuletteko te senkin kuhnurit", äyhkyi herra matkustajat huomattuaan.
"Mitä herra sanoo?" kysyi kyytimies.
"Mitäkö sanoo? — Vai niin! Hevonen aisoihin sanon minä, ja heti — —. Kuinka kauvan minun täytyy tässä huutaa ja odottaa? — — taikka mi-minä va-litan … kyllä, kyllä minä näytän — —. No tämähän ny-nyt kestikievari on!" höpisi ja tiuskui herra.
"Mihin herra sitten matkustaa?" kysyi kyytimies.
"Mihinkäkö? — Häh? Ko-kotia minä menen … o-omaan kaupunkiin — —; e-en rupea olemaan tu-tuntiakaan tässä vi-viheliäisessä kaupunki- rähjässä. Ni-niin teen — —. Kuulitko — hevonen ja sukkelaan!" toimitti herra.
"No mutta kotikaupungissahan te nyt olette, kestikievarin kartanolla ja kotinne on aivan lähellä, kolmas portti tästä", sanoi kyytimies, joka tunsi tuon kyytiä haluavaisen herran.
"Mi-minä, minä, minä e-en tietäisi, minä. Tä-tämä ei o-ole ko-koti kaupunki, eikä tämä ole ni-niin päinkään, ja-ja kuinka hiton la-lailla minä tänne o-olen joutunutkin, — si-sitä en saa pä-päähäni — —. Hevosta, he-hevosta", höpisi tuo mielestään toisesta kaupungista oleva herra.
Viimeiseltä sai hän vaan heikolla äänellä sanansa sanotuksi, sillä silmin-nähtävästi uni ja uupumus saivat hänessä yhä suurempaa valtaa. Viimeiset sanat änkytettyänsä, nojaantui hän istumen selkämystä vasten ja alkoi, viimeinen sana suussa, kuorsaamaan.
Samassa sattui kestikievarin renki tulemaan pihalle.
"Viedään tuo Rysänder kotiinsa", ehdoitteli kyytimies.
"Se akka saakeli", sanoi renki ja raapi korvallisiaan.
"Mitäpä me hänestä … ilkeähän tuota tuossakin … sopikoot keskenänsä", arveli kyytimies.
"Kuinka se kävisi päinsä?"
"Tämäpä nyt toki asia … otamme kärryn aisoista kiinni ja vedämme herran kotiinsa. Siinä kaikki", sanoi kyytimies.
"No."
Miehet alkoivat vetää kärryjä pitkin kivillä laskettua pihaa.
"Noo, noo — jo-joko vihdoinkin! — A-ajaka, ajakaa, että et-et…" örisi herra, joka rytinästä oli sen verran tointunut, että luuli nyt hevosen olevan edessänsä ja ajettavan luultua kotikaupunkia kohden.
Porrasten eteen päästyänsä alkoivat he kantaa herraa huoneesen ja silloin ei hän tiennyt mitään tästä maailmasta.
Porstuaan päästyänsä rupesi kyytimies kolkuttamaan salin ovea.
"Mitä sinä siellä…? Pysy nyt siellä, missä yönkin olet viettänyt", kuului vihdoin sisältä vaimonpuolen äreä ääni.
Kyytimies kolkutti sitä kovemmasti, hiiskumatta mitään.
"Kyllä minä sinun…" kuului silloin ja samassa aukesi ovi.
Kyytimies tarttui oven laitaan ja vetäsi sen seljälleen.
"Hyi! Mitä roistoja te olette, jotka tunkeennutte ihmisten asunnoihin", sanoi rouva säikähtyen ja vetäysi takaisin.
"Ei hätää, rouva … on täällä talon herrakin", sanoi kyytimies ja samassa vanuivat he ohjattavaansa, kantaaksensa hänet huoneesen.
Kestikievarin renki otti vähän varomattomasti päänpuolesta kiinni, niin että se kirposi hänen käsistään ja pää kolahti jotenkin kovasti lattiaan.
"Noo, noo, ma-mamma! Mi-mitä sinä sii-siinä nyt ta-taas", ärisi herra.
"Eikö se vielä taas tuo sika … mutta kyllä minä… Mitä sitä nyt makuu-aikana tänne veditte, mahdoitte antaa hänen aamuun asti olla siellä, missä hän on tuommoiseksi tullutkin?" äystäsi rouva.
"Meidän syytämme ei siihen ole, että hänen laitansa on nyt tuommoinen, ja luulenpa hänen olevan yhtä oikeutetun täällä olemaan kuin muuallakin", sanoi kyytimies ja he kantoivat herran sohvalle.
Sitten lähtivät herran kyyditsiät pois.
Sen ajan kuin he siellä viipyivät, odotti matkustaja heitä kestikievarin kartanolla.
"Omistaan eläjiä kait nuot höyrylaivasta palaajatkin lienevät, jotka me satuimme näkemään, sillä tuskinpa hekään tarvitsevat köyhäin apua —. Monenlaista on tässä maailmassa", sanoi matkustaja heidän tultuaan.
Sitten suoritti hän kyytimiehensä tämän suureksi tyytyväisyydeksi, ja lähti muutamaksi tunniksi etsimään leposiaa kestikievarista.
Kun matkustaja aamulla heräsi, oli kello jo yhdeksän. Kiiruusti puki hän päällensä ja lähti kaupungille. Kun hän oli jonkun tunnin kävellyt, tuli hän muutaman huoneen edustalle, jossa oli tavallista enemmän väkeä. Utelijaisuudesta seisahtui hän muiden joukkoon.
"Kuka siellä nyt on raastuvan päällä?" kysyi eräs vasta tullut.
"Eihän tuolla näy mitään", sanoi eräs koiran silmä ja alkoi töllistellä katolle.
Samassa huomasi matkustaja Kättä-Riston väkijoukossa ja meni häntä tervehtimään.
"Nythän se jo alkaa ruveta vetelemään", sanoi Risto hymyillen.
"Mikä alkaa ruveta vetelemään?" kysyi matkustaja.
"Kylän rikkaimman miehen asiat."
"Kuinka niin?"
"Hän on parhaaltaan tutkittavana raastuvassa."
"No mistä asiasta?" kysyi matkustaja hämmästyneenä.
"Vekselin väärennyksestä."
"Niinkö lyhyeen loppuikin oikein ja väärin kokoonkääritty rikkaus?" sanoi matkustaja kummastellen.
"Niin; vääryys ei menesty", sanoi Risto ja hänen kätensä tynkkä taasenkin värähteli.
End of Project Gutenberg's Jälkipoimintoja II, by Pietari Päivärinta