I.
KANTTILAISET
Niinhän se on. Sen aikaisista asioista on paljon puhuttu ja kirjoitettu, jolta tämäkin kertomus on. Mutta kenpä voisi siitä koskaan kaikenni vaijeta, joka omin silmin on nähnyt kaiken sen kurjuuden ja ne kärsimykset, mitä kansa sai vuosina 1862-1867 nähdä ja kokea. Olihan silloin peräkkäin viisi katovuotta, joista vuosi 1867 oli hirvein. Edelliset neljä olivat ikäänkuin ennakolta kansalta imeneet kaiken varallisuuden, mehun ja ytimen, valmistaen siten tilaa viimeisen, kovimman katovuoden hirmuille.
Kun ajattelen niitä aikoja ja muistelen niitä tapauksia mitä silloin näin, pyrkii veri hyytymään suonissani ja kylmä väre tärisyttää ruumistani. Kruunu riensi apuun, ulkomailta tuli lahjoja ja yksityiset jakoivat leipäpalasta niin kauan kuin heillä oli jakamista, "mutta mitä se oli noin paljoille". Pian loppuivat kruunun varat, pian lakkasivat ulkomaalaisten almut, pian ehtyivät yksityisen varat, ja pian olimme tasaväkiset voimissa ja varallisuudessa. Viimeinen vuosi ei ollut antanut ravinnoksemme muuta kuin olkia ja nämät sekä peuran jäkälät tulivat nyt melkein ainoaksi ravinnoksemme. Pian alkoi horjuvia haamuja kulkea pitkin teitä talosta taloon, etsien, jos jossakin löytyisi vielä jotakin syötävää. Joka päivä tuli uusia tietoja uusista kuoleman tapauksista. Niistä, joiden oli eilen vielä nähty horjuen ja hoiperrellen tiellä kulkevan, oli aina joku johonkin kommeltunut ja siihen henkensä heittänyt tahi jonkun huoneen nurkkaan kuolla kytkähtänyt.
Hallitus ryhtyi voimakkaammin asiaan. Kunnille annettiin kova käsky, että niiden pitää laittaa köyhäin huoneet, joissa kuntien tulee köyhille antaa työtä ja ruokaa, ja hoitaa heidät kaikinpuolin hyvästi. Hallitus katsoi perään, että nämät määräykset kaikkialla kiireesti pantiin toimeen, ja valvoi jokapaikassa köyhäin huoneitten asioita. Tällä hyväätarkoittavalla laitoksella oli kuitenkin kaikenni toisenlaiset seuraukset kuin mitä oli toivottu. Sillä kaikki tämä viheliäisyys ja kurjuus yksiin paikkoihin koottuina, synnytti ankaran kulkutaudin, ja kuolon-enkeli rupesi noiden kokoon-ahdattujen joukosta niittämään monin kerroin runsaamman saaliin kuin koskaan ennen.
Aikomukseni ei olekaan ruveta kirjoittamaan yleistä historiaa kaikesta siitä, mitä maamme sai silloin kärsiä, mutta olkoon tämä mainittuna kertomuksen alustavana pohjana.
* * * * *
On eräs sunnuntaiaamu kevät-talvella 1868. Läänin kuvernööri on köyhäin huonetten tarkastusmatkallaan saapunut H——n kuntaan, jossa myös on köyhäin huone. Heti kun kuvernööri on päässyt kestikievarin pihalle, ohjaa hän askeleensa köyhäintaloa kohden, johtaja saa kiivaan käskyn, saapumaan heti kuvernöörin eteen, tekemään tiliä hallituksestaan; pian saapuukin hän pelokkaan näköisenä.
"No, kuinka täällä nyt asiat ovat?" kysyi kuvernööri.
"Huonosti, herra kuvernööri", sanoi johtaja, ja hänen äänensä värähteli.
"Mitä, ja niin paljon kuin tänne on annettu apua", sanoi kuvernööri tuimistuneen näköisenä.
"Muutama markkakymmeninen ja muutama kymmen jauholeivisköitä ei kauvaksi riitä, sillä hätä on niin yleinen, että kaikki ovat vailla", rohkeni johtaja sanoa.
"Onko paljon sairaita?"
"On … paljon on".
"Onko kuollut viime aikoina?"
"Neljä viime vuorokautena".
Kuvernöörin silmät iskivät tulta. Samassa tuokiossa tuli siihen horjuen eräs vaimo kahden pienen tyttösensä kanssa. Vaimo oli valju ja kalpea. Hänessä ei näyttänyt olevan muuta kuin kourallinen luita ja niiden päällä kelmettynyt, näivettynyt ja sinertävä nahka, jonka alla puoleksi sammunut henki kyti. Hänen silmänsä olivat painuneet syvälle kuopalle, josta veltostunut silmäpari kiiluvasti tirkisteli eteensä. Hän näytti olevan kovin hämmästyksissänsä, sillä hän ei ensinkään tiennyt kuvernöörin olevan siellä. Molemmat lapset olivat myös laihoja, kalpeita ja repaleisia.
"Onko tämä vaimo lapsineen teidän hoidettavananne? Vastatkaa", sanoi kuvernööri tuimasti.
"On, herra kuvernööri", sanoi johtaja.
"Te hoidatte köyhänne sangen huonosti, sanon minä, sen näen tämän vaimon ja näiden lasten surkeasta näöstä; aivanhan he ovat pelkkiä luurankoja", sanoi kuvernööri.
"He ovat olleet täällä vasta muutamia päiviä. Mutta minä luulen, etteivät he tule täällä suuresti kostumaan, sillä olki ja jäkälä ei paljon voimia lisänne", selitti johtaja.
"Ovatko he tältä kylältä kotoisin?"
"Eivätkä ole … he ovat penikulman päästä sydänmaalta, Kanttila nimisestä uudistalosta. Minusta tuntuisi parhaalta keinolta, kun menisivät kotiansa, ja sinne annettaisiin heille apua minkä voitaisiin … olisihan heillä siellä edes lehmä, jolta saisivat maitotilkan … täällä ei näy kukaan kauvan henkeänsä pitävän", selitti johtaja.
"Sen minä sanon, että teidän pitää laittaa köyhille työtä tänne ja hoitaa köyhänne paremmasti, muistakaa se; toimittakaa niin, että he suurimmaksi osaksi itse ansaitsevat elatuksensa, etteivät he opi laiskoiksi", määräili kuvernööri.
"Työtä on tehty niin paljon kuin on voitu, mutta nykyinen köyhäin huoneen työ on supistunut siihen, että vielä kynnelle kykenevät tekevät ruumisarkkuja niille, jotka ovat päässeet pois tästä kurjuudesta; työ tuskapa on ollut, jos on saatu arkkuja niin paljon kuin on tarvittu. Mitä tätä ennen on kokoon saatu, ne ovat kaikki tuolla aitassa; tahtoisin tietää, kuka niistä vähänkään maksaisi … kukaan ei nyt tarvitse muuta kuin leipää", arveli johtaja.
Kuvernöörin tyytymättömyys leimahti nyt ilmituleen. Hän iski nyrkkinsä täydellä voimalla lähellä olevaan pöytään, niin että pöytä kohona hyppeli.
"Vai niin! Kyllä minä teidät tunnen. Te ette tee mitään köyhienne hoitamiseksi. Täällä he ovat valjuja ja kalpeita kuin luurangot, vaikka minä olen käskenyt heitä hyvästi hoitaa ja ruokkia. Mutta minä sanon teille, että te olette olleet niskurit ja huolimattomat teille uskotussa toimessanne. Te puhutte kuolleista ja ruumisarkuista, siihen siaan kuin teidän pitäisi puhua niiden apujen siunatuista vaikutuksista, mitä me olemme tänä ahdingon aikana teille hankkineet ja laittaneet. Mutta koska minullakin on jotakin sanomista teidän tekemisiinne, niin minä sanon aivan yksinkertaisesti, että te ette saa kiusata köyhiänne, ettekä saattaa heitä kuolemalle. Teidän täytyy — niin, teidän pitää verottaa kuntaanne, ja määrätä manttaalin mukaan niin paljon annettavaksi, että se muiden apujen kanssa riittää kuntanne köyhien elättämiseen", säyhysi kuvernööri.
Köyhäin huoneen johtaja oli tunnollinen mies. Hänen mielensä oli ennenkin murruksissa, mutta kuvernöörin viimeisen puheen aikana särkyi se kaikenni. Hän tunsi ja tiesi olevaiset olot ja nykyisen kuntansa tilan niin tarkkaan, ett'ei kukaan sen paremmin. Hän oli sälytetty kantamaan yhteiskunnallista kuormaa, ja vastaamaan luonnon oikullisista turmista; siinä hän oli kaikkensa tehnyt, mutta ei ollut hyvä niin eikä näin. Sydämestään olisi hän tahtonut auttaa kansaansa, mutta voimat puuttuivat, sillä hänen voimansa oli kansan voimassa, ja ne myös puuttuivat. Viljavat veet nousi hänen silmiinsä, ja sanan, vastauksen lausumatta pökäisi hän ulos, salataksensa kyyneliänsä. Siellä maantien varrella seisoi hän, miettien nykyisiä oloja, ja niitä syytöksiä, joita hän tunsi syyttömästi saavansa kantaa. Koko nykyinen kurjuus, ja ne väärät käsitykset, joita hallituksen miehet useinkin suurella pontevuudella esiin toivat nykyisistä oloista, olivat avonaisena suurena kirjana hänen edessään. Hän käsitti täydellisesti mistä kaikki tämä oli tullut, ja tämä tunto ja tieto se oli, joka särki hänen sydämensä.
Samalla tuli maantietä myöten viisi hevosta ajajineen, joilla näytti olevan raskaat kuormat. Johtaja pyyhkäisi takin hihalla kyyneleet pois silmistänsä ja meni heidän luoksensa.
"Mitä teidän kuormissanne on, kun ne näyttävät niin raskailta?" kysyi köyhäin huoneen johtaja matkamiehiltä.
"Lihoja."
"Miksi viette pois ainoankin mehun ja väen tänä ahdistuksen ja hädän aikana?" kysyi johtaja.
"Täytyy koettaa saada hiukankaan suurusta oljen sekaan, niin kauvan kun on jotakin, jota vielä jollekin kelpaa; ilman sitä kesäkin tulee, eikä ole kourallistakaan siementä peltoon", sanoivat matkamiehet.
Johtajan kyyneleet haihtuivat. Niistä sanoista huomasi hän, että vielä on kansassa toivoa ja luottamusta, ja että heissä kyti tunne, että: "Viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi." Hän hierusteli silmistänsä pois viimeisetkin kyyneliensä jäljet ja palasi kuvernöörin luo.
"Te ette vastannut minulle mitään; siihen siaan, että teidän olisi pitänyt vastata, luistatte te pois minun kynsistäni. Te ette voi päästä tästä muutoin kuin selittämällä: kuinka asiat voivat näin huonosti olla", sanoi kuvernööri yhä tuimasti.
Pyylevänä ja ylevänä seisoi johtaja kuvernöörin edessä. Asiain nykyinen kanta oli hänellä selvillä ja hän ei tuntenut aristelevansa tässä asiassa mitään voimaa tässä maailmassa.
"Herra kuvernööri!" alkoi johtaja. "Tämä maatamme kohdannut kurjuus ei ole minun, eikä kansamme tekoa; se on korkeimman sallimuksesta tullut, ja siihen en tunne itseäni enkä muita vikapääksi. Väärin on se, että minua ja kuntaa siitä syytetään. On helppo sanoa ja määrätä, että kaikki tämä viheliäisyys on meidän poistettava, mutta sitä me emme voi tehdä. Te sanotte, että kuntaa pitää verottaa ja koota näille kaikille riittävä ruoka. Mitä tämä on? Kunta on tehnyt kaikki mitä on voinut, ja antanut niin kauvan kuin on ollut antamista; nyt on kaikki lopussa ja annettu mitä on ollut annettavissa. Kaikin olemme samoissa varoissa ravinnon suhteen. Tauti ja sairaus leviää ympäriinsä ja moni talollinen on tullut tänne kuolemaansa hakemaan, kun kotona ei ole enään mitään ollut … jospa he raukat osaisivat kotonansa pysyä, olisihan siellä edes raitis ilma, mutta täältä puuttuu sitäkin ja kuolema on jokaisen kimpussa… Kaikki mitä kunnasta voidaan tänne saada, on muutama piimäkannu ja joku tilkka maitoa ja sillä ei kauvas mennä. — Tässä minä olen, enkä voi toisin sanoa; en itsekään tiedä, tämäkö vai huominen päivä on viimeiseni — — tehkää minulle mitä tahdotte."
Kuvernööri oli tunnokas mies. Kyyneleet kiilsivät hänen silmissään johtajan puhuessa. Kun tämä oli puheensa lopettanut, pyyhkäsi kuvernööri salaa silmänsä ja sanoi miehekkäästi:
"Minä ymmärrän teitä. Vika ei ole tosiaankaan meissä kenessäkään, mutta se on sallimuksessa. Tehkäämme miehissä kuitenkin mitä voimme hädän lieventämiseksi. Älkäämme siitä enään puhuko. — Minä haluan nyt nähdä sairaita; olkaa hyvä ja ohjatkaa minut sinne."
Toistakymmentä henkeä makasi kalpeana ja riutuneena toisella puolen kartanoa olevassa avarassa tuvassa. Raukeina ja voimattomina taistelivat he siinä viimeistä taisteluaan. Heidän silmänsä kiiluivat kummallisesti kolkoista ja syvälle painuneista silmäkuopista, ja melkein tyytyväisinä näyttivät he odottavan viimeistä hetkeänsä.
"Hyvä Jumala! Täällähän on paljon sairaita ja niin heikon näköisiä. Tässähän on lääkäri aivan lähellä; olkaa hyvä ja kutsukaa hänet tänne", sanoi kuvernööri johtajalle.
Johtaja lähti ja pian palasi hän lääkärin kanssa.
"Täällähän on paljon sairaita; oletteko käynyt näitä katsomassa?" sanoi kuvernööri lääkärille.
"Kyllä on käyty, herra kuvernööri", vastasi lääkäri.
"Määrätkää näille sairaille kyllältä tehokkaita lääkityksiä; kyllä minä toimitan niin, että ne tulevat apteekkiin maksetuiksi", sanoi kuvernööri.
"Kyllä osattaisiin määrätä auttavia lääkkeitä, mutta meidän rohteloissa ei ole semmoisia rohtoja, joita nyt tarvittaisiin", sanoi lääkäri.
"Mitäs tämä on? Pitäähän apteekeista löytyä kaikkia mitä tarvitaan. Sanokaa minulle mitä puuttuu, ja minä tahdon pakottaa heidät velvollisuutensa täyttämään, elleivät he lääkäreitä tottele", sanoi kuvernööri.
"Herra kuvernööri!" sanoi lääkäri ja oikaisi itsensä suoraksi. "Sairasten parantamiseksi ja taudin levenemisen estämiseksi tarvittaisiin paljon rukiisia jauhoja, sillä mikään lääkintä-oppi ei ole vielä tähän saakka keksinyt semmoista keinoa, että ihmisiä voitaisiin hengissä pitää oljilla ja jäkälillä."
"Minä ymmärrän, minä ymmärrän. Minä luulin selvinneeni jo johtajan puheesta, mutta niin ei ollut. Minä olen väärin teitä tuominnut, antakaa se minulle anteeksi!" sanoi kuvernööri, kävellen johtajan luo ja puristaen hänen kättänsä. Kirkas kyynel kiilsi kuvernöörin silmässä nytkin.
"Sairaille ei saa enään antaa olki- ja jäkäläleipää, Sitä syökööt terveet; minä laitan jauhoja tänne. — Mistä saamme terveellistä, voimakasta ruokaa näille jo puoliseksi?" jatkoi kuvernööri.
"Äskettäin ulkona käydessäni puhuttelin matkamiehiä; heillä oli viisi kuormaa tuoreita lihoja, jotka he aikovat viedä kaupunkiin", ehätti johtaja sanomaan.
Sanan lausumatta pisti kuvernööri kätensä poveensa, ja vetäsi sieltä setelitukun esiin. Hän ojensi sen johtajalle ja sanoi: "Tässä on kuusisataa markkaa, ottakaa ne… Menkää ja ostakaa kaikki ne lihat, ja laittakaa niin, että kaikki saavat puoliseksi tuoretta velliä. Hankkikaa jääneellä rahalla jauhoja, mutta rahoista on teidän tekeminen tili — ymmärrättehän — mutta ei sairaille muuta kuin selvää leipää, muistakaa se; kyllä minäkin puolestani koetan tehdä kaikki mitä voin", toimitti hän sitten pontevasti.
Lähellä olevassa kirkossa soitettiin juuri aamukelloja. Ryysyinen, kalpea ja horjuva joukko lähti köyhäin talosta sauvoihinsa nojaten huojumaan kirkkoa kohden kuullaksensa elämän, toivon ja lohdutuksen sanoja, sillä olivathan ne niin monta kertaa ennenkin virkistäneet heitä vaivoissa ja kärsimisissä ja lohduttaneet murheessa. Sairaat kun kuulivat kellojen äänen, panivat kätensä ristiin ja siunasivat.
"Hyvä Jumala, kuinka suuri luottamuksen voima noilla raukoilla onkaan Jumalaansa", sanoi kuvernööri, kääntyen samassa akkunaan, salataksensa taasenkin kyyneliään.
Kuvernööri ja lääkäri tekivät lähtöä. Ystävällisesti puristi kuvernööri johtajan kättä, kehoittaen häntä edelleenkin pitämään huolta hänen hallussaan olevista köyhistä ja sairaista.
"Vielä kerran muistutan, ettei sairaille muuta kuin selvää leipää — niin ja olinpa unhottaa sanoa: paraspa kylläkin taitaa olla, että lähetätte kotiinsa kaikki semmoiset, joilla on lehmä avonisin; saavathan edes siellä maitotilkan ja raitista ilmaa. Antakaa heille kotiinsa apua minkä voitte, mutta meidän voimamme ja varamme eivät riitä kaikkiin tarpeisin — laittakaa tuo vaimokin lastensa kanssa kotiinsa, hän, joka on tuolta sydänmaalta", sanoi kuvernööri ja sitten hän lähti.
Suuren kiitollisuuden tunsi johtaja sydämessään kuvernööriä kohtaan. Hän oli tunnustanut erhetyksensä niinkuin mies ja rientänyt korjaamaan niitä. Monta epäkohtaa ja väärää käsitystä olevaisista oloista oli nyt poistunut ja johtaja tunsi sydäntänsä helpottavan. Keveällä mielellä riensi hän nyt toimiinsa ja pian oli monessa isossa muuripadassa kiehumassa tuoretta lihaa. Voi kuinka ahnaasti ahmi tuo riutunut ja nälkäinen joukko tuota voimakasta ravintoa, jonkalaista eivät he moneen herran vuoteen olleet saaneet. He olisivat syöneet itsensä kuoliaaksi, mutta heille täytyi antaa määrän perästä…
Sairaille ruvettiin nyt antamaan selvästä viljasta tehtyä ruokaa ja lääkitsemään heitä. Mutta tämä ei voinut pelastaa heitä kuolemasta, sillä näljästä, taudista ja vaivoista riutuneet ja väsyneet elimistöt eivät olleet enään pelastettavissa. Voimakas ruoka, vaikka niukemmastikin annettuna, vaikutti aivan päinvastaisesti kuin oli otaksuttu. Sairaat tunsivat vaan joutuisammasti heikkonevansa, kuin saivat voimakasta ravintoa, ja olipa useankin kanssa niin, että hän tunsi vastenmielisyyttä tätä uutta ruokajärjestelmää vastaan.
"Antakaa meille jäkäläleipää, se on muriampaa!" pyyteli usea sairas epätoivossaan.
Lääkärin luvalla annettiinkin jäkäläleipää sitä haluavaisille, mutta tämäkin oli vaan hukkuvan tarttumista oljen korteen. Usealla heillä oli kuolemaakin tehdessään pala suussa minkä mitäkin ruokaa, jota he kokivat pureksia siihen asti kuin veltostuneet leuvat uupuivat, voimatta enään mitään toimittaa. Pian silloin kurkku korahteli viimeisiä kertoja, ja silloin oli lopussa heidän nälkimisensä ja kärsimisensä.
* * * * *
"Menkää tekin lastenne kanssa kotiinne tästä surman ja kauhun pesästä. Minä annan teille pari leiviskää jauhoja, saattehan siten joksikin ajaksi suurushiukkaa maitotilkan ja petäjäisen sekaan… Ei täälläkään lihavat päivät ole; päälliseksi on täällä kuolemalla paljon suurempi voima kuin missään muualla, sillä tänne on paljon sairaita ahdattu yhteen kokoon, jonka vuoksi ilmakin tuntuu myrkyttyneeltä … olisihan siellä raitis ilma edes", sanoi johtaja Kanttilan uudistalon vaimolle seuraavana maanantai aamuna.
"Kyllähän minä mielellänikin, mutta…", sanoi vaimo epäröiden.
"Eikö se teille olisikaan mieluista…? Olisitteko täällä kuoleman keskellä mieluummin?" kysyi johtaja.
"Sen en … kyllä minä menen, kun vaan voisin viedä ne jauhot … ei sitä sielläkään…" sanoi vaimo katkonaisesti, ja heikko voimaton huokaus puhkesi hänen rinnastansa.
"Minä hankin kelkan … kyllä te vetämällä ne jaksatte viedä … onhan nyt hyvä ilma ja tiet ovat hyvästi auki", ehdotteli johtaja.
"Kyllä minä koetan lasteni kanssa vuovata, kun vaan kelkan saan" sanoi vaimo.
Jauhot punnittiin ja sälytettiin kelkkaan, ja niin lähti vaimo horjuen käyden pienen tyttönsä kanssa, vuovaamaan kotiansa kohden.
Kanttilan uudistalon asukasten sisällistä elämää ei yleisesti tunnettu todellisuudessa, sillä vaimo salasi sen huolellisesti. Kotitarpeen viinan poltto oli silloin jo lakkautettu, mutta salapolttimoilla koki useakin vireillä pitää vielä tuota monelle niin mieluisaa ja heidän mielestään välttämätöntä ammattia. Vaikka oli niin kovat nälkävuodet, että laumottain kuoli ihmisiä ravinnon puutteesen, eipä kuitenkaan salapolttajat kaikenni hävinneet, vaikka heitä vielä päälliseksi ahkerasti saatettiin la'in rangaistaviksi.
Kanttilan Antti ei tosin ollut salapolttaja, mutta hän oli liitossa heidän kanssaan. Joka ikisen suurushiukan, mitä näinä kovina aikoina saatiin, kantoi hän likimäiselle salapolttajalle ja keitätti viinaksi, ryöstäen siten ainoankin ravitsevan palan vaimonsa ja lastensa suusta. Hänellä oli niin suuri tottumuksen voima, että hänellä piti aina taskussa olla viinapullo, vaikk'ei mitään muuta hänellä olisi ollut. Erinomaiseksi juopoksikaan ei häntä voitu sanoa, sillä kukaan ei koskaan nähnyt hänen olevan perin juovuksissa. Lieneekö se sitten tullut siitä, että hän oli niin kovin tottunut väkeviin, ett'eivät ne hänessä vaikuttaneet, vai varoiko hän todellakin niiden liiallista nauttimista, sitä ei ole selville saatu. Summa vaan oli se, että aina oli hänellä taskumatti povessa ja usein nähtiin hänen siitä maistelevan.
Tämmöisiä keinoja käytti Kanttilan Antti koko katovuotten ajankin ja semmoista elämää vietti hän, pitämättä vähääkään lukua kaikesta siitä köyhyydestä, näljästä ja kurjuudesta, mitä perhe, ja hän itsekin, sai kärsiä. Vaimo usein itkien rukoili ja pyyteli, ett'ei hän, Jumalan tähden, veisi salapolttimoon niitä ainoita suuruksia, mitä milloinkin oli yhdellä tai toisella tavalla voitu joskus saada. Kuitenkaan ei tämä mitään auttanut, sillä mies selitti yksinkertaisesti, ett'ei hän voinut muutoin elää ja toimeen tulla. Tämän tähden se oli, kun hän oli vaimonsa ja lapsensa häätänyt köyhäin huoneesen.
Kun vaimo lastensa ja jauholeiviskäinsä kanssa tuli kotiinsa, ällistyi mies pahanpäiväisesti. Hän oli toivonut pääsevänsä heistä, lähettämällä heidät köyhäin huoneesen, ja saavansa elätellä vaan omaa henkeänsä, kuten parhaiten taisi, mutta nyt näki hän toivonsa pettäneen, ja siitä tuo ällistyminen. Häntä ei voinut sanoa pahaksikaan perhettänsä kohtaan, jospa ei hyväksikään, sillä silloin kuin oli hyvät vuodet ja leipää kyllitellen, ei hän kieltänyt heiltä leipää, eikä kohdellut heitä muutoinkaan pahasti, kunhan hänellä vaan oli taskumatissa olemista, ja sai siitä mielinmäärin maistella. — Niin, hän oli noita kylmiä, yhtäkaikkisia luonteita, joille kaikki ulkopuolella itseänsä oleva maailman meno ja ihmisten elämä ja toimeentulo oli saman tekevä, olipa se sitten hyvästi tai huonosti —; semmoisista huoli hän viisi.
"No miksi herran tähden te kotiin tulitte…? Millä tavalla luulette minun voivan teidät elättää?" sanoi hän vaimonsa ja lapsensa nähtyään.
"Meillä on jauhoja pari leiviskää kelkassa tuolla ulkona", sanoi vaimo huohottaen ja istuen samassa voimattomana penkille.
"Hoo! Sepä sitten hyvä on. Saanhan taasenkin pullooni jotakin; se onkin jo viikon päivät kuivillaan ollut", sanoi mies kylmästi.
"Älä, hyvä ihminen, vie niitä salapolttimoon … ovathan ne ainoat suuruksemme, mitä olemme pitkään aikaan saaneet", pyyteli vaimo hengästyksensä seasta.
"Mks'ette pysyneet siellä?"
"Ei sielläkään paistetut pyyt suuhun lennä… Nälkää ja tautia on sielläkin — — kurja aika … Jumala meitä kaikkia armahtakoon…! Mitä sanoisivat ihmiset, jos veisit jauhot … ovathan ne annettu meidän henkemme hengissä pysymiseksi… Älä vie niitä salapolttimoon … minä rukoilen sinua — älä vie", koetti vaimo pyydellä.
"Nouda toisia jauhoja sieltä; ne saatte sitten syödä", sanoi mies tuimasti.
"Ei sielläkään jauhot hyljyksi jouda … määrän perästä hekin saavat ja antavat. Mitä sanoisivat he, jos nyt heti menisin toisia tahtomaan… Ei, ei se käy … älä vie niitä jauhoja…! Luulet sinä minun hyvinkin väkevän olevan, kun niin vain käsket — olipa se niin ja näin, jos ma jaksoin tulla kotiin jauhojen ja lasten kanssa — —. Älä, älä mie…"
"Mitä parempi se sitten on, että minä kuolen puutoksiini ja joku toinen jääpi elämään? — Ei, niin sen täytyy olla kuin sanottu on", sanoi mies ja väänsi jauhopussin olallensa, jonka hän oli sillä välin tupaan noutanut.
"Tingihän edes rankkikaan takaisin, että saisin jotakaan sidettä olkien sekaan", sanoi vaimo tukahtuneella äänellä.
"Saatanpa tuosta tuumailla", sanoi mies ja lähti.
Miehensä mentyä purskahti vaimo katkeraan itkuun. Koko elämän kurjuus kaikkine kovuuksineen ja kylmyyksineen aukesi yhdellä haavaa hänen silmiensä eteen. Kolkkona, mustana, ammottavana hautana oli tulevaisuus hänen edessänsä, valmisna nielemään samaan kauheaan kitaansa hänetkin lapsineen, johon hän oli jo niin paljon ennen ihmisiä niellyt, tulematta sen täydemmäksi. Hän tunsi itsensä peräti pieneksi ja vähäväkiseksi, vastustamaan tuota voimaa, joka kaikki muserti ja murskasi, huolimatta näljästä, kärsimisistä ja kyyneleistä; tuntuipa siltä kuin olisi hän ollut jo haudassa, johon multaa vyöryi hitaasti, mutta varmasti, likistäen häntä niin raskaasti, että oikein henkeä ahdisti.
Hän tunki ankaran itkemisen ja surun heikontavan vähiä voimiansa; hän koki pidättää sitä — hän ei olisi itkenyt eikä surrut, mutta hän ei voinut toisin tehdä, sillä apua, turvaa, neuvoa ja lohdutusta ei kuulunut koskaan. Nälkä kalusi ja jäyti hänen ennestäänkin jo nääntynyttä sydäntänsä, mutta mistäpä tuli yksi ainoakaan pala semmoista ravintoa, jolla sammuttaa vaateliaan ja aina kintereillä olevan ahnaan velkojan vaatimuksia. Lapset olivat yhtyneet itkemään äidin kanssa; heilläkin oli heidän syynsä: oma nälkä ja väsy sekä äidin suru ja kärsimiset; tämä näky ja tunto lisäsi vielä kiviä kuorman päälle murheelliselle äidille.
Tämmöisessä tilassa oli Kanttilan kotiväki, kun isäntä palasi salapolttimosta. Hän oli saanut salapolttajalta jo etukäteen pullonsa täyteen mielijuomaansa. Siitä oli hän maistellut kotiin tullessaan ja oli nyt erinomaisen hyvällä tuulella. Kädessä oli hänellä kiulu, joka oli täynnä sakeaa rankkia, oikein parasta tavaraa, mitä semmoisista paikoista voipi nälkäisen ravinnoksi saada.
"Älkää nyt itkekö… Kyllähän tässä eletään… Minä toin rankkiakin sieltä — oikein sakeaa… Kyllähän tässä… Maistakaa tästä pullosta pikkusen … se virkistää", puheli mies, näytellen rankkikiuluaan, ja tarjotellen pullostansa itkeville vaimolleen ja lapsilleen.
Vaimo oli niin kiintynyt itkuunsa, ett'ei hän ollut voida siitä lakata. Vaikka kuinkakin hän olisi koettanut pidättää, reväisi se kuitenkin sydämen pohjasta, ja silloin pääsi itku aina uuteen valtaan. Vihdoin kuitenkin alkoi hän vähitellen tyyntyä, mutta kauvan se kuitenkin reväisi sydämestä, sillä olihan se nääntymäisillään ja särkymäisillään.
Kun vaimo oli tyyntynyt, maisti hän todellakin miehensä pullosta sen verran, että nielulle meni; lapsille annettiin muutamia tippoja veden seassa. Sen vertainen tilkka meni vaimon nääntyneesen ruumiisen niin, että hän raukesi hermottomaksi kuin lankavyyhti, ja hänet täytyi toimittaa vuoteesen maata. Kylmänä, virkistävänä virtana tuntui se ensin kiertelevän heikossa sydänalassa, mutta sitten se lämmitti ja vahvisti. Kauvan ei kuitenkaan tuon hänelle oudon ja uuden elämän lähteen virvoituspisara voinut virkistää hänen veltostuneita elimiään, sillä kaksi kertaa veltommaksi ja raukeammaksi tunsi hän itsensä ensi huumauksen sivu mentyä.
Kun vaimo tointui niin paljon, että hän voi puhua, alkoi hän huolehtia taloudellisista asioista.
"Pan — — pankaa uuni lämpiämään ja — ja sotkekaa olkijauhoja rankkiin, et — että saisin jotakaan sydämeeni. Mi — minä aivan näännyn … paistakaa sit — sitten… Kun minä voisin käydä lehmän lyp — lypsämässä", määräili hän katkonaisesti.
Mies ja vanhempi tyttö rupesivat heti touhuun. Isä kaasi vähän rankkia kuppiin ja sitten alkoi tyttö sotkea olkijauhoja sen sekaan, mitä kiuluun oli jäänyt; sillävälin pani isä uunin lämpiämään.
Horjuen kontturoitsi vaimo ylös. Hänen polvensa eivät tahtoneet kannattaa varjontapaista painoansa, mutta yhtäkaikki meni hän hoiperrellen navettaan lehmää lypsämään.
Navetasta palattuansa kaasi hän maitotilkkaan montavertaa enemmän vettä kuin maitoa oli, ja pani sen pataan suolan kanssa kiehumaan.
Kun illallinen oli kaikin tavoin saatu valmiiksi, rupesi perhe atrioitsemaan. Isännällekin oli emäntä pannut kuppiin maitokeitos- sinukkaa, mutta tämä ei huolinut siitä. Hän otti tuon kupin, johon hän oli kiulusta rankkia kaatanut, sekoitti siihen suolan, ja rupesi siltään syömään, sitä ennen otti hän toki taskumatistansa. Semmoinen oli hänen elämänsä keino ollut jo pitkät ajat; siinä hänen suuruksensa. Eihän se hänelläkään hääviä ja lihavaa tuo elämä ollut, paha vaan, kun vaimo ja lapset saivat hänen viinan himonsa tähden kärsiä.
"Syökää nyt vaan kaikki … en minä tahdo maitokeitosta … syökää te vaan kaikki … kyllä minä aina elän", puheli perheen-isä, appaessaan suolattua rankkia suuhunsa.
Niin. Olihan isännän taskumatissa nyt olemista.
Niinkin vähän ravinnon saaminen vaikutti nälkäiseen äitiin ja lapsiin hervaisevasti. Tämän tuntiessaan toimittivat he itsensä maata. Lapset lukivat iltarukouksensa ristissä käsin ja äiti kiitteli Jumalaa sydämestänsä, kun asiat ovat näinkin hyvästi.
Niin sitä Kanttilassa elää kitkutettiin eteen päin. Isäntä oli suostunut vaimonsa viimeiseen pyyntöön; hän oli salapolttajalta tinkinyt rankin takaisin, ja uskollisesti kantoi hän sen kotiin. — Olihan sekin tyhjää parempi. Tuota ainoaa elämän lähdettä pidettiin tarkasti kuin kultaa kämmenellä, sillä eipä ollut tiedossa, milloin semmoinen hyvyys taas saataisiin.
Mutta näillekin varoille tuli viimein loppu. Loppunut oli rankki ja ehtynyt oli isännän taskumatti. Paha puute ja hätä tuli hänellekin, vaikka hän oli imenyt ytimen köyhäinhoidon antamista ja vaimonsa tuomista jauhoista, ja yhtäkaikki ollut osallisena rankin syönnissä vaimonsa ja lastensa kanssa. Ehtimiseen pyyteli hän vaimoaan, että tämä menisi köyhäinhoidolta vielä jauhoja pyytämään.
"En minä jaksa kävellä kylään", sanoi vaimo miehensä pyytelemisiin.
"Jaksoitpahan viimeskin", viittaili mies.
"Niin, viimes … silloin olin vielä paljon vankempi, mutta nyt
— — — Mitähän hyvää niistä sitten olisi, jos jauhojakin saataisiin…?
Veisithän ne kuitenkin salapolttimoon", sanoi vaimo surullisesti.
"Vähäkö niistä olisi hyvää: saisinhan minä viinaa ja te rankkia; sillä tavoinhan sitä nykyäänkin on eletty, maitotilkan apuna ollessa", selitti mies kylmästi.
"Viina ei ole ruokaa, eikä voi ihmistä nälkäkuolemasta varjella… Väärä lähde sinulla on, usko minua… Sinä imet vaimosi ja lastesi verta", sanoi vaimo.
"Mutta jos menisit hevosella", sanoi mies, ikäänkuin ei hän olisi kuullutkaan vaimonsa viimeistä puhetta.
"Minussa ei ole hevosen ajajaa, eikä muuta menijää … mene itse, jos haluat, mutta minä en mene", sanoi vaimo lujasti.
Mies ei olisi suurin surmin mennyt köyhäin hoidolta apua pyytämään. Häntä vaivasi häpeän tunne, että mennä suorastansa apua anomaan, sillä olipa hän oppinut luottamaan omaan kykyynsä ja toimeentuloonsa. Hyvinä aikoina olikin hän nurkumatta elättänyt perheensä moitteettomasti, turvaamatta keneenkään muuhun kuin omaan itseensä, vaikka kohtakin hän ahkerasti suuteli taskumattiaan. Lieneepä hänellä ollut sekin pelko, että on kenties tiedoksi tullut, ettei hän ole voinut taskumatistansa luopua näinä kovinakaan aikoina. Tämmöisethän ne syyt olivat, jotka tuon matkan tekivät hänelle niin vastahakoiseksi ja jonka vuoksi hän niin hartaasti pyyteli vaimoansa sinne menemään.
Kun vaimo teki niin jyrkän vastuksen, alkoi mies hankkia lähtöä, sillä eipä muuta neuvoa ollut ja hätä kapisi kantapäillä, paruttaen ja kuristaen suolia hirveästi.
"Jos sattuisit jonkun jauhohiukan saamaan, niin älä suinkaan vie niitä salapolttimoon, sillä tämä on viimeinen toivomme … minä toivon nyt sinusta…" sanoi vaimo, kun näki, että mies itseänsä matkaan hankki.
"Kaikkea häntä…" sanoi mies ja lähti.
Se oli aamu, kun hän lähti hevosella kotoa. Kaiken päivän odottivat vaimo ja lapset isäntää kotiin tulevaksi, mutta häntä ei näkynyt ei kuulunut. Pitkäksi kävi odottaminen, sillä kovin kaiveli nälkä sydäntä ja joku vaistomainen toivo kyti kuitenkin mielessä, että ehkä kylämies toisi jotakin syötävää.
Illalla myöhään tuli mies kotiin.
"Saitko mitään?" kysyi vaimo pelokkaasti.
"Sainhan tuota vähäisen".
"Minkä verran?"
"Ei muuta kuin leiviskän jauhoja … ei heilläkään ole".
"Missä ne ovat…? Tuo, Jumalan tähden, ne tänne, että saadaan keittää puuroa … me hiukeamme tuohon paikkaan", hätäili vaimo.
"Ei ne ole täällä, minä ne vein — — —".
"Veit, mihin veit…? Ethän, Jesuksen tähden, salapolttimoon?" sanoi vaimo ja hän rupesi kauheasti vapisemaan.
"Mihinkäs sitten?" sanoi mies niin yhtäkaikkisesti ja kylmästi, että olisi luullut jäitä putoilevan hänen suustansa.
Vaimo parahti kipeällä, sydäntä särkevällä äänellä. Se oli viimeisen toivon pettynyt epätoivoinen parahdus, jonka olisi luullut kivetkin pehmittävän. Hän ei itkenyt enään, sillä elämän kova koulu, kalvaava, kuluttava nälkä ja pettyneet elämän toivot, olivat tyhjentäneet hänen sydämensä. Hän meni horjuen vuoteesen ja pani maata; siinä hän sitten raskaasti hengittää huohotti.
"Kova, kylmä, jumalaton ihminen ja aviokumppani! Ei sinua liikuta yhtään vähää vaimosi ja lastesi nälkäkuolema, kunhan vaan itse saat tuota kirottua lientä", sanoi vaimo viimein heikolla ja värisevällä äänellä.
"Kyllä se niin … kyllä se parasta taitaa olla, että huomenna köyhäinhuoneesen … eihän tuota täälläkään … enkä minä tule viinatta aikaan … olisihan siellä teille kuitenkin parempi kuin täällä… Kuinka kauvaksi se yhden jauholeiviskän rankki kestää … parasta on, että menette", esitteli mies niin levollisesti ja kylmästi kuin ei mitään olisi tapahtunut.
Vaimo ei vastannut mitään, sillä hän tiesi, että se on turhaa työtä, sanoipa hänelle vielä mitä sanoikin. Hänen sydämensä tykytti kovasti ja kylmä hiki valui hänen kalpealta otsaltansa. Ajatukset lensivät yhtenä myrskynä sinne tänne, etsien jotakin turvaa, jotakin tukea ja lohdutusta, mutta sitä ei tuntunut mistään löytyvän ja kaikkien vähimmän omasta elämänkumppanista.
Näitä mietti ja tunsi hän, eikä unta tullut silmiin. Hän tunsi itsensä sangen voimattomaksi, näljän heikontamaksi, kurjaksi olennoksi mihinkään lähtemään apua etsimään. Itsestään ei hän suurin lukua pitänyt, mutta lapset: mikä kohtalo oli heidän osaksensa tuleva, oliko nälkäkuolema heidätkin pyyhkäisevä pois elävien joukosta jo noin nuorina? Tämä ajatus vaivasi häntä kovin kauheasti ja hän jo luuli näkevänsä lastensa kelmettyneillä kasvoilla makaavan ruumispaarien päällä.
Vaikka kuinkakin hän olisi koettanut ajatella jotakin pelastuksen keinoa, ei hän kuitenkaan löytänyt sen parempaa, kuin että koettaa mennä taasenkin köyhäin huoneesen ja jos heitä sieltä toimitettaisiin kotiin takaisin, tunnustaa silloin totuus, niin vastenmielistä kuin se vielä hänelle olikin. Hän vertaili voimiaan matkan pituuteen ja tunsi, ett'ei hän jaksaisi sen päähän päästä, mutta eihän muuta neuvoa ollut, täytyi yrittää, vaikka siihen nääntyisi — niin, mutta hevosella — onhan hevonen… Kunpa nyt vaan jaksaisin — niin, kunpa — —
Kun aamulla ylös noustiin, laitteli vaimo suolan kanssa maitopisareesta lastensa tyhjiin sydämiin jotakin ryyppimistä, että he olisivat jaksaneet kulkea taipaleen poikki; itse otti hän heikkoon ja vapisevaan sydämeensä vaan muutamia nielauksia.
"Mitä olet tuuminut? Eikö olisi parasta mennä, vai kuinka?" kysyi mies.
"Mikäpä muu lienee neuvona… Kun jaksaisin", sanoi vaimo heikosti.
Mies veti taskustaan pullon; hän oli sen täyden nytkin saanut etukäteen salapolttajalta.
"Otas tästä, niin jaksat", sanoi mies, tarjoten vaimolle pullostansa.
"Vie pois sinun kamala vahvistajasi … se on vienyt minulta hengen", sanoi vaimo murtunein mielin.
Sillä välin laitti vapiseva äiti vaateriepuja lastensa päälle.
"Lähde sinä hevosella meitä viemään", sanoi vaimo miehellensä.
"Menkää jalkaisin".
"Minä en jaksa mennä tämän penikulmasen taipaleen poikki, sen tunnen selvästi … sinä et tiedä kuinka heikko ja nääntynyt minä olen … ja entä lapset, kuinka heidän voimansa riittävät?" selitti vaimo.
"Hevonen ei jouda", vastasi mies.
"Lähdehän edes puolimatkaankaan asti saattamaan", pyyteli vaimo.
"En; minä tarvitsen hevosta; menkää jalkasin", sanoi mies kylmästi.
"Lähdetään, lapset, pois kovan isän kodista. Hänen ei käy yhtään sääliksi, vaikka näkisi meidät paikalle nääntyvän… Kova on aika, mutta kovempi on hän, jota minun miehekseni ja teidän isäksenne kutsutaan… Jumala meitä armahtakoon, sillä ei suinkaan isästä ole apua", sanoi vaimo vapisevalla äänellä, ja samassa lähtivät he horjuen kävellä hitustelemaan kylää kohden.
Mies seisoi porrasten edessä ja katsoa öllötti heidän jälkeensä niin kauvan kuin he peittyivät metsän varjoon.
Nyt oli jo niin kevät, että sulia pälviä oli tiheimmissä metsissä puitten juurilla, semminkin kuusien. Suojaisimpina päivinä oli lumi mätänä ja silloin oli metsäteillä huono kulku. Mutta väliin tuli viikkokausia kestäviä pakkasia, vieläpä lumipyryjäkin.
Nytkin oli ollut suojaisia ilmoja useampia vuorokausia, mutta yöllä oli ollut kova pakkanen ja sentähden oli nyt hyvä jalan kulkiainkin keli.
Hitaasti kävi heikkoin ja näljästä nääntymäisillään olevien kulkijain matka. Lapset olisivat voineet kiiremmästikin kulkea, vaan äidin voimat eivät sitä sallineet. Tien varsilla olevilla sulilla mättäillä levähdeltiin ehtimiseen, että voitaisiin ja jaksettaisiin taasenkin mennä palanen matkaa eteenpäin. Äiti oli kotoa lähteissä ottanut matkaeväiksi suolanrakeita; niitä hän imeskeli levähdellessään, päivitellen voimattomuuttansa ja sydän-alaansa.
Näin tavoin oli taivalta kuljettu kolme neljättä-osaa penikulmaa. Siinä oli kolme tienhaaraa, joista yksi vei yhteen, toinen toiseen kyläkuntaan. Tiheän kuusimetsän vuoksi oli siinä paljon sulia paikkoja. Siihen istui matkue taaskin levähtämään. Äiti pani nytkin suolarakeita suuhunsa ja kytkähti mättäälle maata.
"Voi kuinka kipeästi ja oudosti sydäntäni hiukaisee; en koskaan ole semmoista ennen tuntenut", päivitteli hän.
Kun luultiin tarpeeksi levähtäneensä, alettiin hankkia matkaan lähtöä. Mutta kun äidin piti nousta mättäältä, ei hän voinutkaan. Lapset koettivat nostaa häntä ylös, mutta hänen polvensa olivat veltot ja hermottomat, ne eivät kannattaneet häntä, ja raukeana vaipui hän takasin mättäälle.
Lapset käsittivät, ettei äidin asiat ole oikein. He rupesivat yhteen ääneen itkemään ja itkun seasta kuului yhtenään: "Äiti, äiti!"
"Mene sinä, Eeva, kylään apua hakemaan … en minä enään voi tästä päästä mihinkään … käy niin pian, kun voit … sano, että tulevat hevosella… Sydämeni on niin kipeä…" sanoi vaimo vanhimmalle, kaksitoista vuotiaalle tyttärellensä.
Itkussa suin lähti tyttö menemään kylää kohden, niin kiireesti kuin suinkin voi. Siitä oli vielä matkaa kylään neljäsosa penikulmaa. Se ei ollut vähäväkiseltä ja näljän näännyttämältä tytöltä juuri niin pian kuljettu. Kun hän vihdoinkin pääsi perille, oli hän itkusta ja uupumuksesta niin tukehduksissaan, ett'ei hän ollut voida sanaa suustansa saada.
"Äi-äiti jäi tu-tuonne teitten haaroihin. Hän ei jaksanut kä-kävellä … kyllä kai hän ku-kuolee… Äiti käski minun tu-tulla a-apua pyy-pyytämään", sai tyttö itkunsa seasta viimein änkytetyksi, vastaukseksi ihmisien ahkeroihin utelemisiin ja kyselemisiin.
Kiireen kynttä pantiin hevonen aisoihin. Peitteitä otettiin mukaan, vieläpä pullollinen maitoakin, että voitaisiin uupuneelle antaa jotakin virvotusta. Näin varustettuina lähti pari miestä rientämään paikalle niin paljon kuin vaan eteensä pääsivät. Eeva-tyttö oli niin uupunut ja rauvennut, ett'ei hän voinut silmiään raottaa; hän ei siis kyennyt mukaan lähtemään, eikäpä häntä tarvittukaan, sillä olihan äidin uupumisen paikka jokaiselle tuttu.
Kun apuun rientäjät pääsivät paikalle, oli vaimo mättäällä pitkällään. Äitinsä luo jäänyt, kahdeksan vuotias, Leena niminen tyttö oli polvillaan äitinsä vieressä, halailemassa ja syleilemässä häntä.
"Voi, voi, äiti! — — Älkää kuolko äiti … älkää kuolko hyvä äiti … rakas äiti! älkää kuolko…" sai hän kauhean itkunsa seasta välistä sanotuksi.
Kun hän havaitsi apuun tulijat, sanoi hän: "Voi, voi, tulkaa pian, äiti kuolee, äiti kuolee."
Miehet tulivat. He koettivat nostaa uupuneen ylös, mutta hän oli kankea kuin puu. — Niin … Kalvaava ja hiukaiseva nälkäkuoleman kauhea enkeli oli ennättänyt ennen heitä.
Surumielin nostivat miehet kangistuneen ruumiin rekeensä ja peittivät sen siihen. Tytön asettivat he istualleen äitinsä viereen peitettynä.
"Voi! Onko äiti kuollut…? sanokaa…! Hän sanoi kohta kuolevansa…" sanoi tyttö itkunsa seasta.
"Valitettavasti ei sinulla ole enään äitiä", sanoi toinen miehistä, tarjoten tytölle maitoa pullostansa.
Kilvan riensivät ihmiset hoitaman orvoiksi jääneitä tyttöjä, ja tarjoamaan heille suojaa, ruokaa ja vaatetta, mutta he surivat niin kovin äitiänsä, etteivät he pariin vuorokauteen voineet paljon muuta tehdä kuin itkeä; ainoastaan silloin tällöin voivat he nielaista jonkun suullisen maitoa.
Seuraavana pyhänä haudattiin Kanttilan emäntä muiden nälkään ja näljästä syntyneesen tautiin kuolleitten kanssa. H——n hautausmaalla oli silloin paljon väkeä, sillä tieto tuosta kommasta kuolemasta oli levinnyt ympäri pitäjästä. Paljon oli ympärillä kurjuutta ja viheliäisyyttä, paljon sentähden kuolleita ruumiita haudattavana, mutta ei kenenkään kova kohtalo herättänyt semmoista huomiota kuin Kanttilan emännän, sillä olipa selville saatu, että suurimpana syynä tähän ajattomaan kuolemaan oli miehensä — oman elämänkumppaninsa kylmyys, tylyys ja — viinan himo. — Niin olihan siinä paljon väkeä, osanottavaa väkeä, mutta Kanttilan Anttia, vainajan omaa miestä ei siinä ollut. Hänen mielestään oli saman tekevä, kuinka hänen vaimonsa kuoli ja milloin ja miten tämä haudataan, kylmänä, yhtäkaikkisena oli hän vaan, kuullessansa niistä asioista puhuttavan.
Köyhäin huoneen johtajakin oli myös saapuvilla. Ei kukaan tiennyt paremmin kuin hän vainajan kärsimisiä, sillä hän oli kaikki lapsilta saanut tietää. Hän tahtoi nähdä hänet vielä viimeisen kerran, ja arkku aukastiin. Vainajan kelmettyneet ja lakastuneet kasvot tulivat näkyviin. Hänen silmänsä olivat auki ja lasittuneen näköisinä näyttivät ne tuijottaen tunkevan katseen kovan ajan ja ihmissydänten lävitse. Kyyneleet vyörähtelivät johtajan silmistä, sillä hän ymmärsi mitä tuo hänen mielikuvituksessaan syntynyt vainajan katse merkitsi. Hänestä tuntui siltä kuin vainajan kokoon puristuneet huulet olisivat liikkuneet ja sanoneet: "Älä vie niitä salapolttimoon … minä rukoilen sinua — älä vie niitä jauhoja … luulet sinä minun hyvinkin väkevän olevan … tingihän edes rankkikaan takaisin, että saisin jotakaan sidettä olkien sekaan — — —; voi kuinka kipeästi ja oudosti sydäntäni hiukaisee; en koskaan ole semmoista ennen tuntenut…" Johtajan sydän murtui kokonaan näitä tuntiessaan, ja kyyneleitään salatakseen poistui hän muiden taa.
Ruumiit kannettiin hautaan ja pappi luki heille tavallisen hautaussiunauksen. Hautaa peittäessä jyrähtelivät kylmettyneet multapaakut arkkujen kansiin. Siitä syntynyt kolina kohosi epämääräisenä rominana ja kohinana tyyneesen aamu-ilmaan; olipa niinkuin se olisi ollut sortuneiden viimeinen huokaus.
Vainajan lapset eivät olleet äitinsä haudalla; he eivät kyenneet, sillä molemmat olivat kaatuneet tautivuoteelle. Kilvan hoitivat ihmiset heitä ja antoivat heille osansa siitä vähästä mitä heillä itsellään oli. Heitä ei viety köyhäinhuoneesen sillä ihmisien omatunto ei sitä sallinut.
* * * * *
Kanttilan Antti eli entisellä tavallansa. Jos hän sai jonkun naulan jauhoja jollakin tavalla, vei hän ne, kuten ennenkin, salapolttimoon, saadaksensa siten taskumattiinsa mielijuomaansa. Vaimonsa kuolemasta ja lastensa sairaudesta ei hän näyttänyt pitävän yhtään mitään, ei hyvää eikä pahna, eikä hän heistä puhunut milloinkaan mitään. Kun hänellä oli vaan taskumatissa maistelemista, näytti hänen elämänsä olevan yhtä hyvä kuin ennenkin, ei parempi eikä pahempi. Se muutos hänen elämäänsä vaan oli tullut, että hän oli harvapuheisempi kuin ennen ja että hän oli ottanut mökkiinsä huonemiehiksi erään lapsittoman, vanhanpuoleisen parikunnan.
Vähilleen kuukausi on kulunut Kanttilan Antin vaimon kuolemasta. Kylistä oli jo rekikeli loppunut joku aika takaperin, mutta sydänmailla oli se vielä jonkumoinen.
Eräänä aamuna lähti Antti hevosella pois kotoa; hän peitti loimi resulla jotakin listeille työ reessä.
"Mihin te nyt menette?" kysyi huonemies.
"Käymmähän vähän…"
Ja sitten hän meni.
"Onkohan Antti saanut taas jauhoja, koska meni?" kysyi vaimo mieheltänsä
Antin mentyä.
"Eiköpä se lie saanut … eihän se muutoin niin umpikuljuinen…"
Tuli jo iltahämärä. Huonemiehet alkoivat odottaa Anttia kotiin tulevaksi, mutta häntä ei tullut. Tuli pimeä, ei sittenkään. He aikoivat panna jo maata, mutta samassa tuli hevonen kartanolle. Kauvan odottivat he Anttia huoneesen tulevaksi, mutta hänpä ei tullutkaan. Vihdoin lähti mies ulos, katsastamaan mitenkä asiat ovat. Hevonen seisoi siinä aisapäällä, riippuvilla korvilla ja huulilla, hoikkana kuin lauta, mutta sen perillistä ei näkynyt missään. Mies koetti huhuilla ja hakea isäntää, mutta turhaan; häntä ei löytynyt mistään. Mies riisui hevosen, vei sen tallilöksään, laittoi sille vettä ja heinän tamppuja eteen.
Huonemiehet luulivat, että Antti on jäänyt salapolttimoon ja laittanut hevosen sieltä itseksensä kotiin tulemaan. Aamulla meni mies sieltä häntä tiedustelemaan, mutta siellä sanottiin, ett'ei Anttia eikä hevosta ollut siellä käynyt koko eilisenä päivänä.
Kanttilan Anttia ruvettiin nyt etsimään joka paikasta. Häntä tiedusteltiin joka sydänmaan talosta ja mökistä, kyseltiin kylältä ja haettiin joka ikiseltä metsätieltä, mutta aina vaan turhaan. Kuuluteltiin pitäjän väki kokoon kadonnutta hakemaan. Monta vuorokautta samosi pitäjän väki ristirastiin metsiä ja saloja, mutta eivät hekään löytäneet haettavaansa. Ainoa hyöty pitäjän väen hakemisesta oli se, että he löysivät tuon kirotun salapolttimon, joka oli monta kyyneltä kylvänyt, monta sydäntä kuiviin imenyt, ja levittänyt kauhua ja turmelusta ympärillensä näinä kovina aikoinakin. Salapolttimo hävitettiin perinpohjin ja sen omistaja saatettiin oikeuden käsiin.
Niin oli Kanttilan Antti kadonnut kuin kaste maahan. Häntä ei ollut kukaan milloinkaan missään, sitten katoamisensa, nähnyt. Oli jo sulat maat. Salapolttajalta oli kuollut hevosluuska. Hän oli haudannut sen korpisuohon. Huhuja alkoi kuulua, että salapolttaja on murhannut Kanttilan Antin, kätketellyt hänen ruumistansa ja haudannut sen sitten koninsa alle. Huhu tuli viimein niin yleiseksi, että siitä täytyi asianomaisten ottaa vaari. Mentiin siis ja kaivettiin tuo konin raato ylös. Turha vaiva. Kanttilan Anttia ei löytynyt sieltäkään.
Monenlaisia huhuja kulki hänen katoamisestansa. Mikä väitteli, että hän omantunnon tuskissaan lopetti itsensä niin salaisessa paikassa, ettei häntä voitu löytää. Toiset eivät voineet uskoa sitä, koska ei semmoista paikkaa muka voisi löytyä, josta ei häntä jolloinkin olisi löydetty. He inttivät, että hän oli kenenkään näkemättä ja tietämättä, omantunnon vaivaamana, karannut teille tietämättömille. — Kumpi puolue noista väittelijöistä oli oikeassa, ei ole selville tullut, sillä hänestä ei ole sen erän perästä kuulunut luunsujelmaa.
* * * * *
Kesä tuli v. 1868 aikasin. Marian päivän aikana oli jo rekikeli kaikki, ja Pohjanmaan mahtavat virrat loivat jääpeitteensä huhtikuun kahdeksannentoista päivän tienoilla. Ilma oli tyyni ja lämmin, ja aikaisimmat kasvit pistäysivät viheriäisinä esiin; olipa niinkuin luonto olisi monesta edellisestä keväimestä tehnyt poikkeuksen ja virvonnut sekin uuteen eloon.
Nyt on jo toukokuu, ja kuvernööri on taaskin tarkastamassa H——n köyhäinhoitolaitosta. Tuimasti silmäili hän ympärillensä ja tyytymättömyyden rypyt olivat kokoontuneet hänen otsallensa. Kiireesti kutsutti hän johtajan eteensä.
"Kuinka te hoidatte nykyään köyhiänne ja sairaitanne täällä?" kysyi kuvernööri johtajalta tuimasti.
"Niinkuin parhaiten taidamme", sanoi johtaja levollisesti.
"Minä näen, että sairashuoneesta on akkunain puoliskoita otettu pois … kenen luvulla se on tehty ja kuka on sen tehnyt?" kysyi kuvernööri, katsoen tuimasti johtajaa silmiin.
"Minä sen olen tehnyt", sanoi johtaja kylmästi.
"Sairaat eivät kestä niin kovaa ilman vetoa. Olette tehnyt kovin pahoin; te tulette vastaamaan työstänne", sanoi kuvernööri.
"Meillä ei ole kuin kolme sairasta".
"Mitä? Muut kaikki ovat kuolleet; se on seuraus ajattelemattomasta teostanne… Jumalani! Mitä minä saan nähdä ja kuulla!" sanoi kuvernööri, lyöden kädellänsä otsaansa.
"Onhan akkunoita otettu pois tästäkin huoneesta", sanoi johtaja totisesti.
"Kunniani kautta! Sitä en ole kiivaudessani huomannut. Selittäkää tämä käytöksenne, minä vaadin sen", sanoi kuvernööri.
"Ja kuitenkin voivat sairaat ja köyhät paremmasti kuin koskaan ennen näinä kovina aikoina", vakuutti johtaja.
"Mitä? Oletteko saaneet tietämättömiä apuja, vai onko kuntanne tullut auliimmaksi? Minä en ymmärrä teitä — selittäkää".
"Ei, herra kuvernööri", alkoi johtaja. "Sen suurempaa apua emme ole saaneet ihmisiltä kuin mitä herra kuvernööri on tänne lähettänyt, ja se ei ole tämmöisenä aikana suinkaan liian suureksi arvattava. Kunta ei ole myös voinut sen anteliaammaksi tulla, sillä se on oman elämisensä uhalla antanut köyhäin hoidon avuksi kaiken sen, mitä sillä annettavissa on ollut, Jumalalta on tämä rangaistus kansallemme tullut ja Häneltä se apukin tulee. — Ennenkuin akkunat avattiin terveitten ja sairasten huoneista, oli silloin vielä kolmetoista sairasta. Terveiden osastossa tuli yhä uusia sairaita, jotka täytyi muuttaa sairasten puolelle ja toisia kuoli ehtimiseen. Kun Jumala antoi lämpymät ilmat, aukasin minä akkunat ja sen erän perästä ei ole täällä kuollut ainoatakaan henkilöä. Kolmestatoista sairaasta on kymmenen parannut ja noussut ylös. Horjuvia ja kalpeita he tosin kyllä vielä ovat, mutta kuitenkin ovat he jo useana päivänä kyenneet käymään ulkona hengittämässä vielä puhtaampaa ja raittiimpaa ilmaa, ja tämä näyttää tekevän heille hyvää. — … Niin, ja sittemmin ei ole yhtään sairasta ilmestynyt terveitten puolella… Kolme sairasta on vielä entisestään, mutta hekin ovat paranemaan päin… — — Ruumisarkkuja ei ole tehty enään pariin viikkoon, ja jäipä meille noita työhuoneemme tuotteita seitsemän kappaletta liikaakin; ne eivät saaneet enään sisällensä mitään näljän ja taudin kalvamaa luurankoa, ja nyt ne ovat meillä tarpeettomina konikaluina. — Ja ilman sitä, onh…"
"Suokaa anteeksi, mutta enhän minä näe monta henkeäkään teidän köyhäin huoneessanne; ovatko he jo niin supi kuolleet?" kysyi kuvernööri keskeyttäen.
"Kylläpä niitä on kuollutkin, mutta onpa toisia aina yllin kyllin tullut siaan; eipä heistä puutetta, ja ei heitä ole talossamme nykyään vähempää kuin ennenkään", selitti johtaja.
"Missä he sitten ovat, kun ei heitä täällä näy?"
"Silmätkää tuonne, herra kuvernööri", sanoi johtaja, viitaten kädellänsä avonaiseen akkunaan.
Avara näköala oli siitä nähtävänä. Silmän kantama oli siinä muhevaa peltoa, mikä osa sänkenä, mikä rukiin laihona ja mahona. Nuoria ja vanhoja horjuvia haamuja käyskenteli siellä täällä avaralla vainiolla, tavasta kyykistyen tahi istuen johonkin paikkaan tai pellonpientareelle; he näyttivät kainalossaan kantavan jotakin, jota ei etäisyyden vuoksi voinut eroittaa.
"Minä ymmärrän — — mitä he tuolla tekevät?" sanoi kuvernööri.
"Niin … Mitäkö he tekevät…? Sitäpä minä äsken yritin tekemään, että selittämään… Onpa Jumala meille muutakin hyvää jo antanut, ei vaan lämpymän ilmansa. Kaikenlaiset kasvit jo pilkistelevät esiin ja niissä on suurin elämän toivomme. Viikon päivät on jo poimittu noita pikkusia ruohoja, ja niitä ovat he nytkin kokoilemassa. Nokkosen ja suolaheinän taimet pidetään parhaimpina, mutta onpa pitänyt välisti ottaa muitakin ruohoja lisäksi; on koetettu ottaa rukiin laihoakin, mutta niitä pidämme liian imelinä. Ne hakkaamme hienoksi ja panemme pataan kiehumaan. Kun siihen on sekaan panna lihan kipene, taikkapa vaan särjetyitä luita, maito- tahi piimätilkka ja hitunen suurusta, tahi niin näin — miten varat milloinkin myöten antavat, niin siitä saamme hyvän ja voimakkaan ruo'an … onpa se toista kuin olki- ja peuransammal-velli — — sittenhän ne sairaatkin rupesivat virkistymään … eihän se ilma yksistänsä olisi voinut niitä hengissä pitää. — — Herra kuvernööri! Kyllä me nyt jo hengissä pysymme… Niin ja — näin olen tehnyt — nyt saatte rangaista minua miten tahdotte … minä olen paljon kärsinyt ja olen valmis kärsimään kaikkea", selitti johtaja ja hänen äänensä värähteli.
Osan-ottavasti oli kuvernööri kuunnellut johtajan puhetta ja selityksiä. Totisena, vakaisena asteli hän johtajan luo, ja otti hänen kädestänsä kiinni.
"Ystäväni!" sanoi hän. "Teillä on paljon enemmän elämänkokemusta kuin minulla. Ehtimiseen pakkaudun minä nurkumaan teidän töitänne ja toimianne, vaikka ymmärrän niitä vaan pintapuolisesti; suokaa se minulle anteeksi. Tehkää ja toimikaa tässä kipeässä asiassa kuten parhaiten taidatte, eikä kukaan tule teitä enään koskaan moittimaan. — — — Mutta mitä näen minä nyt? Olettehan itsekin laiha ja kalpea kuin varjo; ette yhtään härevämpi kuin hoidettavannekaan — nyt vasta huomaan sen; — mistä tämä?"
"Eipä kummakaan, jos olenkin laiha ja valju. Seitsemän viikkoa olen maannut tautivuoteella, taistellen elämän ja kuoleman välillä! ei ole pitkä aika siitä, kun jätin tautivuoteen", sanoi johtaja murtunein mielin.
"Sepä on ikävä asia, mutta kuka oli sairautenne aikana johtamassa köyhäin hoitoa täällä?" kysyt kuvernööri kiihkeästi.
"Minulla oli kahdenkymmenen kahden vuoden ikäinen poika, harteva ja roteva. Hän oli ainoa vanhuuteni tuki ja turva; hänestä toivoin paljon. Hän se tuli minun siaani, kun minä sairastuin. Viisi viikkoa hoiti hän toimella tätä viheliäistä pesää, mutta kuudennen lopulla sairastui hänkin. Hänen kuuma, nuori verensä ei kestänyt taudin rautaista voimaa, ja ei ollut vielä kulunut hänen sairastumisestansa täyteen kahta viikkoa, kun hän jo makasi kylmänä laudalla. Se oli juuri silloin kuin minä nousin sairasvuoteeltani, ja ensimäisenä työnäni oli, että saattaa ainoa tukeni, turvani ja toivoni maan mustiin multiin… Kovalta tuntui, herra kuvernööri. — Uskoni on se, että hän eläisi tänäkin päivänä, ellei hän olisi joutunut tähän surman pesään … itsestäni en pidä lukua", selitti johtaja.
Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ja hän kääntyi selin, kuvernööriin, salataksensa niitä. Samoinpa kävi kuvernöörinkin, sillä hänkin pyyhki ehtimiseen silmiänsä.
"Minä surkuttelen teidän kovaa onneanne. Mutta älkäämme niin ajatelko, että tämä on ainoa surman paikka; kuolema saattaa meidät tavata missä tahansa", sanoi vihdoin kuvernööri.
"Kyllä niinkin on, herra kuvernööri… Me olemme aina Jumalan kädessä, ja Häneltä se kaikki tulee. Mutta vaikuttaapa tilaisuuskin usein arvaamattoman paljon… M——n kunnassa ei ole kuollut puoltakaan vertaa ihmisiä kuin muualla, mutta he olivatkin uppiniskaisia, eivätkä perustaneet mitään köyhäin huonetta… Haluaako herra kuvernööri lähteä meidän viimeisiä sairaita katsomaan?" puheli johtaja.
Kuvernööri ymmärsi johtajan viittauksen. Ei ollut häneltä salassa, ett'ei M——n kunta ollut totellut käskyä, eikä laittanut köyhäin huonetta. Köyhänsä olivat he jakaneet piireihin ja taloihin, ja siellä kokeneet hoitaa heitä parhaan taitonsa mukaan. Heidän köyhistänsä ei kuollut kuin hyvin pieni määrä, jota vastaan hallituksen toimesta asetetut köyhäin huoneet tulivat kauheiksi kalmistoiksi, niihin kun kaikki sairaat ja nälkääkärsivät ahdattiin yhteen kokoon.
"Älkäämme siitä enään puhuko. Ihmisen parasta tarkoittavatkin toimet voivat välistä käydä päinvastoin kuin tarkoitus oli. — — Minä en tahdo nähdä sairaitanne, sillä minä uskon, että te hoidatte niitä paremmasti kuin minä voisinkaan. — Koettakaamme vielä miehissä pyrkiä eteen päin, ja toivokaamme aikain paranevan, sillä Jumala ei ole meitä vielä kaikenni hyljännyt. — Minulle tulee toiset tuumat ja huolet. Maa alkaa tulla valmiiksi kylvölle ja siementä ei ole … minun pitää niitä hankkia… Oletteko mitään vailla —? niin, olettehan paljonkin. — — — Tässä on vähän rahaa… Ostakaa sillä lihaa viheriä-ruokanne höystöksi. — — Hyvästi! Minun täytyy mennä … kiireiset toimet kutsuvat minua", sanoi kuvernööri, ja pisti parisataa markkaa johtajan kouraan.
Juuri samassa tuokiossa tuli ruohojen keruussa olleet köyhäin huoneen hoidossa olevat samaan huoneesen, missä kuvernööri ja johtaja olivat. Jokaisella heistä oli pieni kori, johon itsekukin oli saaliinsa koonnut. Ujostellen ja hämmästellen seisahtuivat he ovenpuoleen ja laskivat korinsa lattialle.
"No, kuinka nyt on, onko vähän paremmasti, vai kuinka?" kysyi kuvernööri, astellen heidän luokseen.
Kaikki näyttivät olevan hämmästyksissään, eikä kenelläkään näyttänyt olevan sanaa suuhun tulevaa. Vihdoin kömpi vanha harmaapää ukko sauvansa kanssa esiin, ja lausui:
"Herra kuvernyöri! Monta olen nähnyt ja kokenut, mutta en mointa koskaan. Usein olen pureksinut pettua ja olkia, mutta useinpa myös selvää leipääkin. Työtä on tehty ja vaivaa nähty, ja aina on työ jotakin hedelmää tuonut, mutta nyt ei auta mikään, sillä Herran viha makaa meidän päällämme. Puolen veron isäntä olin minä ennen näitä aikoja, varakkaana pidetty, ja vaimon ja kuuden lapsen ympäröimä, onnellinen perheen isä. Maat ja mannut ovat nyt menneet, vaimoni on surun sortamana vaipunut hautaan ja lapseni ovat mieron tiellä; minä itse olen täällä, ja kenelläkään meillä ei ole nyt enempää kuin taivaan linnuilla, kurja henki vaan. Kummalliselta useinkin tuntuu: kuinka minä lapsineni olen säilynyt kuolemalta, vaikka niin moni parempi on sortunut tuonen tuville. Monta minua parempaa on täälläkin kuollut, mutta minä, kanto, olen vaan jäänyt tänne, näkemään koko viheliäisyyden niiton suuruuden. Kuitenkin kiitän Jumalaa, että näinkin on, sillä olisipa voinut huonommastikin olla. Jumala on antanut aikaisen keväimen ja minä toivon, että kansamme kärsimys on nyt lopussa. Kun ilmat lämpenivät ja akkunat avattiin, alkoi taudin rautainen koura heltiä, ja ruumisarkut, jotka ammottivat meitä nielläkseen, jäivät virattomiksi. Maasta nousee nyt jo parempia ruoka-aineita kuin olki ja jäkälä, ja me toivomme taas … kunhan vaan olisi siementä…"
Uudestaan kiilsi kyyneleet kuvernöörin silmissä ukon puhuessa. "Oikein puhutte —; minä ymmärrän teitä. Toivokaamme, että tämä vitsaus on lopussa. Olen jo koettanut pitää siitä huolta, että maa saapi siementä, minun täytyy kiirehtiä niitä toimimaan. Luottakaa ja toivokaa vielä … toivoa ja yrittää meidän kaikkien täytyy — — Hyvästi!" sanoi kuvernööri ja lähti.
* * * * *
Hallitus oli nyt, kuten ennenkin, pitänyt huolta siemenistä, vaikka se oli niin monasti pettänyt. Oman maan siemeniä ei ollut ensinkään saatavissa, sillä useat katovuodet olivat tyhjentäneet kruunun varastotkin; yksityiset varat eivät tulleet kysymykseenkään, sillä niitä ei enään ollut. Oli ennenkin nähty aikoja semmoisia, että oli hankittu siemeniä ulkomailta, mutta etelässä kypsyneiden siemenien ei oltu usein nähty täällä antavan semmoista tulosta, että kylvö olisi tuleentunut ennen meidän aikaisia syyshalloja. Hallitus oli nytkin tilannut tou'on siementä Saksan ja Tanskan maalta, ja niistä enin osa oli kaksirivistä ohraa. Tämän oli nähty meillä aniharvoin menestyvän, ja sentähden ottivat horjuvat ja kalpeat tilain omistajat epätoivolla vastaan noita tarjotuita, epävarmoja siemeniä, mutta eihän muuta neuvoa ollut.
Oli soma nähdä, kuinka horjuva ja toivova kansa teki toukojaan. Kalpeina ja heikkoina he horjuivat auransa perässä, kaatuen ja nousten, mutta toivoa täynnä. Horjuen he siristivät siemenen vakoon, mutta toivoen ja uskoen.
Jumala oli nähnyt kansansa ahdistuksen, ja kesä tuli mitä ihanin. Kullankeltaisina valmistui ulkomailta tullut kaksirivinenkin ohra; näyttipä siltä todellakin, että askeleet tiukkuivat lihavuudesta.
Kun uutinen joutui käsiteltäväksi, ja syötäväksi valmistettavaksi, itki moni perheen isä sen ihmeen nähtyänsä. En unhota koskaan sitä hetkeä, jolloin olin eräässä talossa, kun emäntä alusti taikinan 1868 vuoden sadosta. Venyvänä, valkoisena, sitkeänä ja pursean pouheana venyi se hänen kalpeissa ja luonnottomissa käsissään; näyttipä siltä kuin ei hän olisi saanut voittoa uudesta elon lähteestä.
Talon kärsivä isäntä, hän, joka oli kaikkensa tehnyt, kaikkensa yrittänyt perheensä toimeentulon eduksi, istui taikinapurtilon vieressä, emäntänsä sitä vanuttaessa. Molemmat olivat kalpeat, molemmat olivat tehneet tehtävänsä, molemmat olivat kärsineet ja toivoneet, ja nyt oli heidän toivonsa toteutunut; he olivat voittaneet, heidän toivonsa ja luottamuksensa ei ollut turhaan rauvennut, ja kokonainen elämä ja tulevaisuus oli nyt heidän käsissänsä. Molemmat itkivät siinä hiljaisina, vuodattaen sydämestä nousseita kyyneleitä; kumpikin heistä tunsi menneen kurjan ajan ja tulevan elämän toivon.
Kaiken tämän tunsi kansa, vuodattain sydämensä. Eihän sitä jokainen itsepuolestansa voinut loistavasti esiin tuoda, sillä kansamme on hidas ja juro, mutta olipa joukossamme semmoisia, jotka voivat kansan tunteet sanoiksi tulkita. Niinpä eräs runoilija (J.H. Virtanen) saman vuoden lopulla vuodatti sydämensä seuraavaisissa säkeissä:
Jo ijäisyyden aaltohin
On vuosi vierinyt,
Ja murheen on se muistohin
Kansamme piirtänyt:
Nyt moni meistä huokailee,
Kun sitä vielä muistelee.
Kun alkoi se, ei iloa
Meill' ollut ollenkaan,
Ei elämisen toivoa:
Kansamme kurja vaan
Huokaili näljän käsissä,
Kun puuttui meiltä syötävä.
Me saimme paljon apua,
Se puuttui kuitenkin.
Me pureksimme pettua
Ja olkee sekaisin;
Vaan kasvot meiltä kalpeni
Ja voimat vahvat viehkeni.
Ei moni meistä välttänyt
Tautia surkiaa,
Ei kuolo koskaan säästänyt
Nuortakaan kulkiaa;
Ei armahtanut ketään ei,
Vaan lapsiltakin äidin vei.
Niin, neito suri sulhoaan
Ja vanhin lastansa,
Ja poika kaipas kultoaan,
Mies puolisoansa:
Ja kuolon kellot yhtenään
Soitteli heidän lähtöään.
Vaan kului aika keväimeen
Ja Herra armon soi
Ja luonto meille aikaiseen
Ihanan kesän toi;
Nyt kansa virkos jällehen
Kuin tainnoksista perhonen.
Ja tuolla kynti peltoaan
Mies nuori horjuen,
Hän kalvas oli kasvoiltaan
Ja heikko voimanen;
Hän vakoon kaatui aurastaan,
Vaan nousi, lähti uudestaan.
Näin heikoin voimin työtänsä
Tää kansa toimitti
Ja siunauksen myötänsä
Herralta saavutti;
Nyt meill' on leipä makoisa,
Kun tuli vuosi viljava.
Ja tyytyväisnä toivoen
Tää kansa vakava,
Nyt Jumalaansa kiittäen
Alkaapi aikansa;
Ja taaskin häneen turvaten
Työtänsä tekee iloitsen.